Et ole velvollinen ja vastuussa kenellekkään muulle kuin itsellesi. Vastuussa omasta onnestasi, terveydestäsi. Ei tarvitse jaksaa, sinun ei kuulu,ei tarvitse kuunnella valheita, kannatella suhdetta yksin. Se on kahden aikuisen yhteinen työ. Valitettavasti sinä et voi lopettaa puolisosi juomista, vain hän voi tehdä sen. Äitini eli vuosia töissä käyvän, siistin ja kulisseista ylläpitävän miehen rinnalla kauan. Ja ainoa mitä hän syvästi suri ja katui, että miksi antoi elämän mennä niin surulliseksi, masennukseen. Hukkaan. Ei muuta kuin elämänmuutos. Voimia, äläkä koskaan unohda itseäsi, tarpeita, toiveita. Ala huku samaan pulloon miehesi kanssa.
3 tykkäystä
Hei Sarvikuoma ja Wannabe_Fenix,
Kiitos viesteistänne.
@Sarvikuoma : Mielestäni mieheni juominen on vuoden aikana pahentunut. Ainakin kuluneen vuoden myötä on tullut baarireissuja kuvioihin ja lisääntynyttä arkitissuttelua muutaman annoksen muodossa. Mitään vaikutusta asiaan ei myöskään tuonut, kun kahdesti viime syksyllä kerroin asian vaikutuksesta minuun.
Suhteemme osalta tilanne on sikäli muuttunut, että kumpikin on ilmaissut halunsa muuttaa suhdetta. Minä tosin olen ainoa, joka olen hakenut apua perheneuvonnasta ja parista muustakin aputahosta. Jonkinlaisia keskusteluja, hyviäkin, olemme saaneet käytyä. En vain ymmärrä, miten hän kuvittelee suhteen muuttuvan mitenkään, jollei juominen lopu.
Ja oma suhtautumiseni juomiseen… Siinä sitä tekemistä on ollutkin. Edelleen vituttaa koko touhu, mutta nyt olen pyrkinyt löytämään omat rajani uudelleen. Keräilen myös itseäni ja voimiani asian ilmaistakseni. Katsotaan sitten, miten käy…
Nyt suhteeseemme liittyvät asiat ovat tauolla apen sairauden vuoksi. On ihan totta, että nyt olisi hyvä tilaisuus herätä siihen, miltä sisuskaluille voikaan tapahtua dokaamisen myötä. En usko, että niin kuitenkaan olisi tapahtumassa, koska asiaan liittyvää surua lääkitään alkoholilla.
@Wannabe_Feenix : Viisaita sanoja. Tuota vastuuta omasta jaksamisestani ja terveydestäni olen yrittänyt nyt sisäistää. Samoin oivallusta, että haluan parisuhteessa kumppanin. En epätervettä ja turvatonta asetelmaa. Vaikka kuinka rakastaisin miestäni ja välittäisin hänestä, se ei kuitenkaan sellaisenaan riitä sellaiseen elämään ja suhteeseen, jota toivon.
1 tykkäys
@Karpalo kirjoituksesi toi minulle mieleen yhden erittäin hyvän podcast-jakson. Suosittelen kuuntelemaan. Siellä puhutaan myös läheisen alkoholismista ja siihen puuttumisesta.
Hanna Tikanderin Selvinpäin-podcast
Jakso: Mistä tiedän, onko minulla alkoholiongelma?
Tämä on minusta ydinkysymys. Mikään määrä keskustelua ei pohjimmiltaan auta mitään, jos suhteelle haitalliset toimintatavat eivät lopu. Tämä on ehkä vähän kärjistetysti ilmaistu, mutta minusta loputon keskustelu ilman todellista muutosta voi olla jopa huono asia, koska keskustelu helposti antaa sen osapuolille päänsisäisiä lupauksia jostain paremmasta huomisesta, mitä ei siis välttämättä koskaan tule.
Ei kai kukaan halua kokea suhteessa turvattomuutta, pelkoa ja jatkuvia pettymyksiä. Sitähän se elämä alkoholistin kanssa kuitenkin on. Minusta rakkaus on suurelta osin tekoja ja aktiivista toimintaa toisen osapuolen hyvinvoinnin eteen. Tällainen ajattelu alkoholistilta yleensä puuttuu. Tai ei nyt tietenkään kokonaan puutu, voihan paatunutkin juoppo olla todella huomioiva ja rakastava ihminen. Mutta tarkoitan sitä, että juominen on juopolle kuin kaikesta muusta elämästä erillinen saareke, mihin se toisen huomioiminen ei millään ulotu.
Sinunkin miehelläsi olisi kaikki avaimet toimia parhaalla tavalla suhteenne eteen, mutta sitä hän ei ole halunnut tehdä. Alkoholismi on kyllä riippuvuussairaus, mutta monista muista sairauksista sen erottaa se, että sairastuneella itsellään on jatkuvasti avaimet kädessä oman ja muiden hyvinvoinnin parantamiseen.
Tilanteesi kuulostaa kyllä todella vaikealta, mutta minä ainakin uskon siihen, että sinä saat lopulta itsellesi paremman elämän joko miehesi kanssa tai ilman häntä.
2 tykkäystä
Hei Teme70 ja Sarvikuoma, kiitos viesteistänne.
@Teme70 : Kiitos tuosta podcast-vinkistä. Kuuntelin jakson ja kuuntelen varmaan vielä uudemmankin kerran, siinä oli hyviä pointteja ja myös linkkivinkkejä, joihin aion tutustua.
@Sarvikuoma : Tuota olen itsekin pohtinut, että loputtomat keskustelut eivät lopulta auta. Kyllä se sen muutoksen vaatii. Sehän tässä turhauttaakin, kun toisella olisi ratkaisun avaimet käsissään, mutta hän päättää jättää ne käyttämättä. Yritän kuitenkin ymmärtää, että minullakin on avaimet ratkaisuun, ja minäkin voin ns. avaimiani käyttää. Niiden avulla lopputulos (mahdollinen ero) ei välttämättä ole se mitä toivon, mutta toisaalta ei sitä ole suhde tällaisenakaan.
Itseäni helpottaa suuresti kun saan tietoa tästä sairaudesta ja saan purettua ja peilattua ajatuksiani. Helppoa tämä ei tosiaan ole, mutta itsekin uskon kyllä parempaan elämään. Joko sitten yksin, tai yhdessä miehen kanssa. Minulta puuttuu vielä varmuus omien rajojen asettamisen ja asian kohtaamisen osalta, mutta uskon, että tämä vielä tapahtuu. Kasvun paikka minullakin.
4 tykkäystä
Kyllä se usein taitaa olla juuri niin, että tuollainen tilanne on nimenomaan kasvun paikka. Se voi olla kasvun paikka sinulle itsellesi, että osaat asettaa terveet rajat suhteelle oman hyvinvointisi nimissä. Toisaalta jos miehesi nöyrtyy ymmärtämään ongelmiensa luonteen ja oman ratkaisevan roolinsa teidän suhteenne ongelmissa, niin sitten se kasvun paikka on myös hänellä, siis ennenkaikkea hänellä. Mutta sitä ei ehkä kannata loputtomasti odotella, vaan sinun kannattaa yrittää omaksua sellaista asennetta kuten itsekin kirjoitit, että myös sinulla on se ratkaisijan rooli tässä asiassa.
En tietenkään tarkalleen tiedä juuri sinun tilannettasi, mutta usein se tuntuu menevän niin että alkoholiongelmaisen puoliso elää jotenkin sumussa ja ikään kuin suljetussa kuplassa sitä suhteen kurjaa tilannetta. Tarkoitan, että se voi viedä aikaa ja voimia että ymmärtää että ratkaisut omaan hyvinvointiin ja ulospääsy ikävästä tilanteesta ovat vain omissa käsissä. Kun useinhan se on niin, että alkoholiongelmainen on kyvytön tai haluton mitään ongelmilleen tekemään.
2 tykkäystä
Voi @Karpalo… niin tutuista asioista kirjoitat. Olen viime aikoina vain lukenut näitä kirjoituksia, ja peilaillut meidän tilannettamme niihin. Nyt taitaa olla aika taas kirjoittaa. Käänteitä on ollut. Myös toivon pisaroita, joihin olen tarttunut. Viimeisimmän kännitapaturman (olisi voinut käydä hyvinkin pahasti) jälkeisen neljän viikon juomattomuuden jälkeen se kuitenkin taas tuli ja voitti - viisasten juoma. Hän omaehtoisesti halusi kuitenkin huomioida minut ja vannoi kohtuukäytön nimeen, kun eihän hänen tee niin mielikään. Mutta eipäs voinut olla ottamattakaan.
Oikeastaan tiesin miten käy, mutta silti toivoin, että hän osaa kohtuuden, koska viimein tajuaa ja haluaa. Reilun neljän viikon juomattomuus oli sentään saavutus, mutta ei sitten kuitenkaan aidosti hänestä itsestään lähtenyt. Toivoin oikeasti, mutta tällä kertaa ajattelin että tässä on sen rajan oltava tai muuten käytännössä hyväksyn, että näin saa jatkua ja sopeudun.
Koskee niin helvetisti nyt… yhteisesti laitoimme tänään päivällä jo pari kuukautta sitten kirjoitetut eropaperit eteenpäin. Kumpikin meistä ainakin sanoo rakastavansa, mutta myöskin kokee, että meillä ei ole hyvä elää yhdessä. Minä estän hänen halunsa elää vapaasti viisasten juoman kanssa ja minä taas haluaisin elää hänen kanssaan ilman että riippuvuudet johdattavat kaikkea tekemistä ja olemista, eli yhtälö ei vaan toimi. Erohakemuksien lähettämisen jälkeen hän lähti jonnekin, ja sovittiin kyllä että pyritään auttamaan toisiamme eteenpäin arvostaen ja välittäen.
Suru ja pettymys on suuri. Itkettää. Suututtaa. Tuntuu tyhjältä. On tosi kova ikävä häntä, ihan fyysisesti lähellekin. Mielessä se kaikki hyvä mitä meillä on ollut. Rakkaus, jonka tunnemme vieläkin. Ja taas itkettää. Mutta… päätös ei kaduta; tämä ristivetoinen tilanne on jatkunut pitkään, tuntuu ihan oikeasti, että kaikki kortit on katsottu ja käytetty, ja muutosta ei tapahdu ellen sitä tee itse.
Voimaa uuden löytämiseen toivon kaikille, joiden elämän tekee vaikeaksi alkoholiriippuvuus. Ja iso kiitos teille, jotka olette jakaneet kokemuksianne. Kiitos myös teille, tällä hetkellä juomattomat alkoholistit, jotka meitä riippuvaisten kanssa eläviä tsemppaatte. Teidän toipumistarinanne luovat toivoa ja lisäksi jopa raadolliset neuvonne auttavat pohtimaan omaa tilannetta.
…tää tästä. Uskon, että monet tunteet ja tilanteetkin vielä vyöryvät päälle, mutta jotenkin on tunne, että elämä on omissa käsissä ja siitä haluan ja aion kantaa vastuun.
3 tykkäystä
Moi @Sinisilmäinen. Suuri halaus täältä ja voimia kovasti. Olen syvästi pahoillani eronne takia ja surullinen, että rakkaus ja liitto jäivät lopulta kakkoseksi. Samalla olen iloinen, että olet tehnyt tulevaisuutesi kannalta oikean ratkaisun. Se saa myös tuntua pahalta ja vaikealta. Ero voi olla myös rakkauden teko.
Anna itsellesi aikaa toipua kokemastasi ja hae tarvittaessa keskusteluapua. Semppiä.
1 tykkäys
Selvemmän elämän yritys alkaa sen myöntämisestä, että on epäonnistunut. On heikko, heikko tavalla jota ei-addiktien on hyvin vaikea ymmärtää. Se itseinhon määrä mitä sen myöntäminen tuo, on valtava! Siitä selviäminen, itselleen anteeksi antaminen on lopun elämän työ. Helpottaa toki vuosien mittaan. Ja hänen on kyettävä olemään itselleen brutaalin rehellinenq, löytämään syyn juomisen alottamiseen. Siihen harva pystyy. Se on raaka tie. Mutta nään itselleni rakkaimman ihmisen, äitini, kärsivän alkoholistin kanssa yhteistä elämää yrittävän… hön on nyt niin masentunut että puhuu jo halustaan kuolla. Ei ole enään voimia edes pakata kasseja ja lähteä. Addikti imee ne läheisimmät ihmiset kuiviksi… tyhjiksi. Rakkaus ei voita addiktiota, se on yksin riippuvaisen työ. Apua toki voi hakea ja se on toivottavaa. Harva selviää siitä taistosta ilman psykiatriapua, lääkkeitä ja pysyvää tukiverkostoa. Me addiktit kun ei haluta rakkaimpiamme kuormittaa niillä todellisilla syillä ja tunteilla. Eikä niitä oikein pysty toinen riippuvuussairauksista kärsimätön ymmärtämään. Sen ymmärtäminen on meille itsellemmekin usein käsittämätöntä… pelasta itsesi. Sen olen omasta riippuvuussairaudestani oppinut, ettei mikään ulkopuolinen syy saa meitä lopettamaan vierellä olemalla. Ehkä lähtösi on se kipinä joka potkasee toipumisen käyntiin. Toivottavasti.
Moi Karpalo, sympatiaa ja etähalit täältä. Tunnen tuskan ja ahdistuksen, valitettavasti minäkin olen kokenut (ja koen edelleen) samaa. Mun mies on alkoholisti, joka on edelleenkin vaikea myöntää itselleen. Melkein päivittäin tulee mietittyä että miks minä, miksi mun perhe? Miksi just mun miehen pitää olla alkoholisti? Miehen juominen alkoi aikalailla 8 vuotta sitten, on muutamaan otteeseen myöntänyt ääneen, että hänellä on ongelma. On yrittänyt lopettaa niissä ikinä onnistumatta. Kerran oli juomatta 4kk, mutta yhden maistiaisen kun saa alkoholia, niin siitä se taas lähti. On kerran käynyt AA-kerhossa ja tuolloin mulla oli kova luotto ja toivo, että jes, nyt vihdoinkin tämä juominen vois oikeasti loppua. Mutta sain pettyä melko pian, jälleen kerran. Enää en jaksa uskoa ja toivoa että mies lopettaisi juomisen, oon menettänyt toivoni. En nää muuta vaihtoehtoa kuin erota, koska ei tuo mies lopeta juomistaan sadoista lupauksistaan huolimatta. Että mä olen ollut niin tyhmä kun olen joskus luottanut ja uskonut, että kyllä se lopettaa ja muuttuu. Mutta eroaminen, ei se ole niin helppoa. Etenkin kun toisen juominen on saanu mut henkisesti niin väsyneeks, että ajatus kaikkien asioiden selvittely tuntuu niin ylitsepääsemättömän vaikealta. Voi kun tää kaikki olis vaan pahaa unta josta heräis ja sais kokea että kaikki on hyvin.
Siinä nyt pienesti jotakin, on tää kyllä sellaista helvettiä olla alkoholistin kumppani. Etenkin kun kenellekään ei tästä viitsi/kehtaa puhua, häpeä on niin suuri. Meidän elämä kun näyttäytyy päällisin puolin ihan hyvältä, mutta kukaan ei tiedä mitä täällä kotona oikeasti tapahtuu ja minkälaisen ongelman kanssa taistellaan viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen…
1 tykkäys
Hei Sarvikuoma, Sinisilmäinen, Olga, Wannabe_Fenix, Meritähti ja kaikki muutkin lukijat ja tukijat.
On taas hetki vierähtänyt kirjoitustaukoa, mutta tällä välin on kyllä tapahtunutkin.
Olen oman keskusteluapuni piirissä oivaltanut todellakin omaavani läheisriippuvaisia piirteitä, vaikka olen kuvitellut, että näin ei olisi. Olen tajunnut myös millaista taakkaa olen kantanut mukanani lapsuudesta vanhempani juomiseen liittyen, ja miten kaikki tämä konkretisoituu nykyisessä parisuhteessani.
Kun oivalsin oman roolini, ei ollut enää epäselvää ottaa asioita esille omasta näkökulmastani. Vaikeaa se todella oli, mutta ihan kuin jokun kytkin olisi kääntynyt, ja vain selitin miehelleni juurta jaksaen mistä tässä minun omassa tilanteessani on kyse.
Mies järkyttyi. Luonnollisesti hän halusi ensin selvittää, että “ei juo minun kiusakseni” ja varmistaa, kuvittelenko kaikkien ongelmiemme johtuvan alkoholista ja minun tilanteestani. Näin ei tietenkään ole, onhan suhteessa muutakin kuormitusta. No, hän rauhoittui ja halusi tietää kuinka kauan tätä on mielestäni jatkunut, korosti ettei varsinaisesti pidä juomisesta mutta myönsi, että käyttää alkoholia tunnepuolen ongelmien ratkaisuun ja helpotusta saadakseen.
Korostin, että en ole tuuppaamassa häntä väkisin hoitoon, vaan että minun on hoidettava oma läheisriippuvuuteni, koska tässä tilassa en voi olla. Minulla on ongelma, josta olen vastuussa, olkoonkin, että hänen toimintansa on myös tuhoisaa.
Ihan kuin olisimme puhuneet asiasta ensimmäisen kerran.
Nyt harkitsemme asumuseroa ponnekkaammin kuin viime syksynä. Olen todella surullinen, mutta ehkä asiat tämän siirron vaativat. Sopimatta on vielä mitä edellytyksiä suhteen jatkolle realistisesti on ja mitä asumusero tarkoittaa käytännössä. Mies on nyt pohdiskellut alkoholinkäyttöään ihan rakentavasti, mutta haluaako hän tehdä asialle tai ylipäänsä asioilleen mitään on vielä auki. Olen kuitenki tuonut esiin, että oma terapiani tulee vielä jatkumaan.
Asumusero tuntuu todella epätodelliselta, ja koen kuitenkin kaikesta huolimatta suurta surua yhteisestä kodista luopumisesta. Väkisin mielessäni nakertaa ajatus hylätyksi tulemisesta, mutta liekö se sitten sitä läheisriippuvaisen tulkintaa. Ratkomme nyt kuitenkin tilannetta yhdessä.
5 tykkäystä
Mykistyin ihan. Olipa vaikuttava postaus. Monta asiaa päällekkäin ja toisiinsa nivoutuneina. Taisit saada miehesi sanattomaksi. Otat valtavasti vastuuta koko kuviosta, ehkä liikaakin, en tiedä. Mutta hienosti toimittu.
Voimia!
1 tykkäys
Kiitos Olga.
Kaikki on jotenkin sekavaa nyt - toisaalta aivan selkeää.
Toki miehellä on vastuu omasta tilanteestaan. Ja meillä kummallakin on vastuu suhteemme tilasta. Yritän nyt ottaa niskalenkkiä omasta tilanteestani. Vastuu hyvinvoinnistani on minulla, mutta vaikutanhan minäkin puolisoni vointiin, kuten hän minun.
Olen pohtinut paljon mahdollistamista, ja vaikka se on ollut näkökulmastani hienovaraista, sitä kuitenkin on tapahtunut.
1 tykkäys
Mies vaikuttaa olevan hanakampi asumuseron suhteen kuin minä. Muuta vaihtoehtoa ei kuulemma ole, koska kärsin hänen juomisestaan. Kun pohdimme yhteisessä asunnossa jatkamista, esiin nousi vain miten minä jaksan. Kun kysyin mitä hän tarkoittaa jaksamisella, hän ei vastannut mitään.
Kaupunki tarjosi minulle asuntoa, ja kävin katsomassakin sitä. Oloni on jotenkin järjetön, puulla päähän lyöty. Suren tilannetta paljon. Yhteistä kotia josta luovun. Olen pohtinut luovunko myös suhteesta ja puolisosta, ja sanonutkin sen miehelle, mutta hän ei kommentoi mitään. Kuulemma asia kerrallaan, eikä hätää ole.
En enää ymmärrä missä todellisuudessa me elämme.
1 tykkäys
Alkoholisti haluaa mahdollisuuden juoda rauhassa. Ehkä myös siinä rinnalla roikottaa parisuhdettakin, mutta kyllähän se viina on aina se ykkösvaimo ja puolisolle jää kakkosvaimon rooli.
Tässähän miehesi nyt voi vielä tilaisuuden olla jalo sanoessaan ajatellevansa sinun parastasi. Juominenhan silti tärkeämpi on, kun sen lopettaminen ei tule kyseeseen.
Mies on takertunut viinaan ja sinä häneen. Varmaanhan tuossa läheisriippuvuutedn sairastumisessa tai sen pahenemisessa on käynyt niin olet kadottanut itsesi ja ajatuksesi pyörivät lakkaamatta miehen ja hänen tekemistensä ympärillä…
Ehkä asumusero ja keskusteluapu mitä saat edistää toipumistasi ja saat jotenkin nostettua itsesi oman elämäsi päähenkilöksi.
Vaikka itselläni oli myös alkoholiongelma, jossain kohtaa suhteen loppuaikoina muutuin vähän ex-miehen elämän sivuhenkilöksi ja roikuin suhteessa avioeron ja erilleen muuton jälkeenkin, vaikka lopetin itse juomisen.
Ei se toiminut. Jatkuvia pettymyksiä, kun mies oli humalassa, vaikka oli sovittu tapaaminen.
Voimia sinulle keskittyä omaan toipumiseesi! Vaikka nyt on vaikeaa, olosi voi olla jo muutaman kuukauden päästä parempi. Jos muutatte erilleen, pääset myös vertaamaan millainen olosi on omassa asunnossa omassa rauhassa verrattuna ahdistukseen ja epävarmuuteen humalaisen kanssa samassa.
1 tykkäys
Hei @Karpalo! Kiitos kun jaat ajatuksiasi ja tilannettasi! Mä olen varma että sulle käy hyvin, ja ehkä jopa sinun miehelle. Uskon että keneltäkään toiveen alta on vaikea raitistua, tarvittava halu on niin iso että sen on pakko lähteä itsestä ja heikkona hetkenä on aina helppo sanoa että minä teenkin tätä itseasiassa tuota toista varten.
Itselläni asetelma oli vähän toisenlainen. Puoliskoni kyseenalaisti koko ajan että minulla olisi ongelma, vaikka halusi kyllä että joisin vähemmän. Ehkä toisaalta, sieltä se oma tahto pääsi sitten nousemaan.
Sinulle on luvassa paljon hyvää. Elämä yleensä antaa kun pyytää. Ja voihan sitä rakastaa vaikka ei olisikaan yhdessä. Meillä on suvussa muutama pari jotka ovat eronneet mutta pitävät toisistaan hellyttävän paljon huolta.
2 tykkäystä
Hei metsänpeitto1 ja Raisumojito,
Kiitos viesteistänne ja tuestanne. 
@metsänpeitto1 : Tuota olen itsekin pohtinut, että mies haluaisi varmistella asemiaan juomisen osalta. Ja on selvää, että oma ajatusmaailmani on nyt sekaisin. Huomaan hyvin että ajatukseni ovat kovin paljon kiinni miehessä ja suhteessamme. Siltäkin osin asumusero voisi olla hyväksi.
@Raisumojito: Kiitos kovasti, kirjoittelenhan minä. Ja kiitos tälle palstalle ja palstalaisille, tämä on ollut itselleni hyväksi omien ajatusten järjestämisessä ja vertaistuessa. Toivon myös, että voisin omaa tilannettani avaamalla olla avuksi jollekin toiselle, edes yhdelle ihmiselle. Kamalinta on olla tämän asian kanssa yksin, ja sitä tein varsin pitkään.
Kotona on edelleen sekavaa. Tai minulla on. Purskahdan välillä itkuun ja olo on hirveä. Toisessa hetkessä olen rauhallinen, kolmannessa uskon että kaikki järjestyy. Mutta sellaistahan se on…
Mies on jättänyt räkäkännit avautumiskeskustelumme jälkeen väliin, mutta juonut kuluneella viikolla kuitenkin joka ilta oluen tai kaksi. Olen niin onnellinen että puhuin suuni puhtaaksi. Minua toki haittaa juominen, mutta nyt hän todellakin tietää sen, eikä minun tarvitse enää kantaa taakkaa siitä etten olisi saanut asiaa sanottua ja selvitettyä. Nyt yritän pitää ajatuksen omassa toipumisessa, mutta vaikeaa on.
1 tykkäys
Minun piti olla yhteydessä tänään kuntaan asunnon vastaanottamisen tiimoilta. Olen ollut aivan puhki ja surullinen pohtiessani ratkaisuni järkevyyttä, oikeellisuutta. Olen tehnyt surutyötä tästä kodista luopumisesta, hyvien hetkien taakse jäämisestä.
Keskustelin miehen kanssa jälleen kerran, ja kerroin tuntemuksistani. Nyt hän esitti minulle, että “minä voin pahoin hänen läsnäolonsa vuoksi”, vaikka en koskaan ole moista sanonut. Korostinkin tämän, ja mainitsin että syynä on kyllä vain se alkoholinkäyttö. Joka itseasiassa aiheuttaa sen, että hän ei ole läsnä, ja siitä kyllä kärsin.
Noh, kertoessani muuttamiseen liittyvästä surusta hän sitten ehdotti, josko keksisimme muun ratkaisun. Kummallakaan ei kuitenkaan ollut sellaista ehdottaa. Hän kun ei ottanut kantaa edes siihen, aikooko tehdä juomiselleen mitään. Sanoi vaan, että eikös tämä ole jo keskusteltu. Totesin sitten, että jos tilanne on se, että hän ei näe ongelmaa vaikka sanoo ymmärtävänsä juomisen vaikutuksen minuun, niin keskusteltu on. Ei siis aio tehdä nyt asialle mitään, ja olkoon sitten niin.
Yhdessä hän kuitenkin haluaisi jatkaa, ja ajattelee muuton jollakin tapaa helpottavan oloaan. Ilmeisesti sitten kokemaansa yksinäisyyttä, seinien kaatumista päälle. Tänään puhui jaksamisensa olevan loppumassa, ja on ajatellut sen päättymistä sairastumiseen tai siihen että hän tekee itselleen jotain. Eli ei näe sairastuneensa jo, eikä ota vastuuta hyvinvoinnistaan. Tarjosin jo syksyllä apunumeroita, terapiapalveluita, työterveyttä,rohkaisin harrastuksiin ja turvallisiin porukoihin mukaan. Mitään ei ole tapahtunut. En voi tehdä tämän enempää. Jos tarjoamani arki ja elämä ei riitä, niin minkä voin?
Ilmoitin ottavani asunnon vastaan. Itsetuhoisuuden pohdinta mieheltä oli sikäli muuttoapuoltavaa, että jos hänellä kerran on niin paha olla ja ajattelee muuton tähänkin auttavan, olkoon sekin sitten niin. On vaikea sanoa, oliko hän itsetuhoisuuden kanssa tosissaan, huolissaan vai mitä hän tarkoitti. Kysyn kyllä vielä. Tuntuu vaan, että saan oman paskan lisäksi näköjään lapioida toisenkin paskaa, ja sitä näytttää riittävän.
1 tykkäys
Asuntopaperit on nyt hoidettu. En voi uskoa tätä todeksi. Mutta kai se niin on, että on otettava elämässä vastaan se mitä tulee.
Mies oli tolkuttomassa humalassa viikonloppuna. Havahduin yöllä, kun hän nousi sängystä ja olikin seuraavassa hetkessä kaatumassa lattialle. Vaistomaisesti puoliunessakin sain hänen olkapäästään kiinni, eikä käynyt mitään. Siitä hän sitten tutisevin ja huterin askelin suunnisti vessaan ja sohvalle nukkumaan.
Huomasin vain ajattelevani, että kohta minun ei tarvitse nähdä tätä. Ei tarvitsisi nytkään. Mutta samaan aikaan en ymmärrä, mitä minä jatkossa tulen katselemaan? Mieskö sitten juo kun en ole kuvioissa? Roikunko odottelemassa miestä, suhdetta, rakkautta? Miten tämä tai mikään voi ikinä toimia?
2 tykkäystä
Oma suruni asumuserosta on järkyttävän suuri. Itkukohtauksien keskellä tuntuu että happi loppuu. Palautan kuitenkin mieleeni syitä ja perusteluita päätöksen takana. En tiedä auttaako se mitään, mutta kuitenkin.
Suren varmaankin luopumista yhteisestä hyvästä, yhteisistä vuosista ja kodista, mutta myös mielikuvista ja omasta ykköstoiveesta, joka oli siis puolison havahtuminen ongelmaan ja raitistuminen. Sitä ei nyt tapahdu, joten ehkä tämä asumusero kuitenkin osoittautuu parhaaksi ratkaisuksi. Suhteen ja raitistumisen osalta sitten aika näyttää.
Mies on ollut nyt muutaman viikon lomalla, ja ajanjaksoon mahtuu yksi alkoton päivä. Tarkkoja annosmääriä en ole enää laskeskellut, mutta vähintään 2-3 tölkkiä eri vahvuisia juomia näyttää päivittäin menevän.
Pohdin, aloittaisinko uuden keskusteluketjun tästä alkavasta elämänvaiheesta. Yksi ajanjakso kuitenkin päättyy, siinä tämä ketju ja teidän kaikkien kommentit ovat olleet iso apu.
7 tykkäystä