aatonpässi kirjoitti
Lämpimät onnittelut!
Muutaman käynnin jälkeen menet palaveriin ihan kuin kotiisi ja olet iloinen kun näet tutuksi tulleita ihmisiä. Sitten joskus sopivana hetkenä voit mainita erityispiirteistäsi. Sinut on jo hyväksytty ryhmään omana itsenäsi.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Kuulostaa järkevältä, kiitos lomapuisto taas.
On aika sanaton olo vieläkin. Uusia asioita pitäisi aina ryömiä kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa johonkin pimeään koloon pohtimaan, ettei mene yliaktiiviseksi sättäämiseksi. Mulla on korvien välissä tunne että nyt pitäisi mennä, tehdä, toimia, reippailla, hankkia kokemuksia, aktivoitua suuntaan jos toiseen. Mutta olo on todella hidas ja nuutunut, lähes letarginen. Haukotuttaakin kaiken kukkuraksi, vaikka nukuin ihan ennätykselliset yöunet. Lenkkeily tekisi hyvää, mutta koirani niskuroi sadesäällä. Valivalivali 
Illan kokoukseen olisi kova hinku jaksautua. Luultavasti menen, mutta väkisin en pakottaudu jos ikävältä tuntuu. Hassuahan tää on, kun positiiviset asiat vievät energiaa samalla mitalla kuin antavat.
Huomenta ja raitista päivää kaikille.
Kovasti on ajatuksia ja ideoita päässä, mutta nyt ei saa mitään ulos. Kunhan nyt tulin moikkaamaan.
Niin no juu. Joulu kun tässä lähestyy, mietin pitäisikö eräitä läheisiä tiedottaa raittiusharrastuksestani. Niitä viini- ja viinapulloja on aika usein ollut lahjan virkaa toimittamassa. En viittis tehdä asiasta numeroa… Onkohan se sitten kamala vaaran paikka jos kiitellen ottaa pullon vastaan ja vaivihkaa lahjoittaa eteenpäin enemmän tarvitsevalle? Kuinka puheliaita ihmisten on tapana olla alkuraittiudessaan? Hetikö kaikille kerrotaan, vaan ollaanko kuin ei oltaiskaan?
Päivä kerrallaan joo, mutta näihin aikoihin on vaikea väistellä jouluajatuksia. Eikä tämä ole mikään stressiasia nyt, kunhan jostain juolahti mieleen. Meidän porukoissa koko jouluilu on aika pienimuotoista muutenkin ja juomisosio tosi sivistynyttä (mikä minua on aina harmittanut, että saakeli, miten te luulette että tässä YHELLÄ PULLOLLA koko aatto pärjätään 
)
Onkohan tavallista että ihmisillä on juomiskausissaan jonkinlaista SAD-oireilua? Mulla marras-joulukuu ovat yleensä olleet vuoden karseimmat juoma-ajat. Ihan päivittäistä läträämistä ja isoja määriä, alati yltyvän ahdistuksen saattelemana. Muistan miten viime (?) joulun alla tein kaksi retkeä kauppaan kun en kerralla jaksanut kantaa riittävästi juomaa kotiin, että varmasti riittää pyhien yli.
Tuntuu jännältä ja kutkuttavalta olla selvin päin juuri tätä vuodenaikaa. Tavanomaiset kaamosmasisoireetkin ovat korkeintaan kymmenes siitä mitä “lääkityksen” alaisena.
…jaa, tulihan tätä asiaa sittenkin, vaikkei sitä mitä alunperin kaavailin.
Hmm. Itl väittää kuivapilvistä, mutta meidän nurkilla on aina joku tutkalta karannut täsmäsade. Pakko silti päästä kunnon lenkille, koira sitten murjottaa loppupäivän, mutta murjottakoon.
Huomenta Aatonpässi!
Tulin muistuttamaan kun luin juomahalustasi,(jonka kyllä hienosti selätit)että eikös se ollut niin että meidän ei tarvitse enää arpoa? 
No joo,aikansa sitä arpoo ja jossain vaiheessa ei toivottavasti enää tarvi.
Noiden lahjapullojen suhteen itse olen ajatellut että äkkiä vaan kierrätykseen,ei niitä kovin kauan ainakaan arvaa alkaa varastoimaan…vaikka ehkä sekin vielä onnistuu,tiedän yhdenkin miehen jonka raitistumisesta on jo vuosia,ja baarikaappi täynnä viinapulloja. 
Kiva että kävit ryhmässä,jatka vaan,se todella tukee raittiutta,jo siksikin että muistaa sen ettei voi / kannata juoda.Ainakin minulla toimii niin,vaikka pari viikkoa sitten retkahdinkin 
Mutta se retkahdus silti vahvisti tätä raittiutta,koska juomahalu on totaalisen poissa nyt.
Ok,jatketaanpa samaan malliin 
Juu, ei pitänyt enää joutua arpomaan, siitä niin hätäännyinkin, kun varmuus niin yhtäkkiä ja varoittamatta muuttui epävarmuudeksi. Myöskin hävetti suuresti. Kun juuri olin päässyt kirjoittamasta miten varmana ja arpomatta tästä jatketaan. Kai se täytyy hyväksyä että himoja tulee. Olen ennenkin harrastanut tuota, että haen kaljan, avaan sen, haistelen, nyrpistelen, etsin itsestäni ne inhon tunteet, ja kaadan pois. Onkohan se outoa?
Nyt kun käydään yhdettätoista päivää, alkaa tuntua hyvältä. Näillä main ne himot yleensä mulla alkavat laantua. Kävin asia-asioiden merkeissä erään aktiivisesti juovan tuttavan luona, eikä hänen lipityksensä lainkaan häirinnyt mua. Puhuttiin myös avoimesti näistä asioista - hän sanoo ettei halua edes juomista lopettaa (“mutta vähentää tarttis ja oisko nyt vaikka kuukauden ilman” jne jne samat vanhat jutut), mutta vaikutti ihan aidosti kannustavan mua omissa pyrkimyksissäni.
Hehkutin jo aa-reissuani, tosin en vieläkään osaa sanoiksi oikein pukea miten se minuun vaikutti. Ehkä se “juominen ei ole vaihtoehto”, jonka olen tuhannet kerrat kuullut, lukenut tai itselleni sanonut, jollain uudella tavalla upposi päähän. Lisäksi siinä konkretisoitui motivaationi uusi ulottuvuus - kuten jo olen toistellut, olen kotierakko joka ei koskaan mihinkään halua lähteä, varsinkaan uusiin paikkoihin joissa on uusia ihmisiä.
Eilen piti mennä, mutta nukahdin taas pikkukakkosen aikaan. No, seuraava tilaisuus on pian, ja onneksi ennen pikkukakkosta. Mun vrk-rytmi ailahtelee aivan holtittomasti. Tänään aamukolmesta jalkeilla. Joskus on hassua katsella kahvimuki kädessä ikkunasta, kun naapurit vasta horjahtelevat kotiin ilonpidoistaan.
Mulla ei ole ollut suunnilleen IKINÄ raitistunutta/raitistumisesta kiinnostunutta juttuseuraa tai tuttavapiiriä. Tämä tuntuu ihan ihmeelliseltä 
(hehkuti-hehkuti. Ehkä tämä on nyt sitä raittiuseuforiaa, mutta olkoon.)
Voin kertoa sinulle että täällä on toinen “omituinen” , minulle ei ole tehty diagnoosia autistismista mutta kyllä oli hirveän vaikeaa olla ensin ryhmässä, mutta kun sinne kotiuduin niin sitten hälveni pahimmat mokat ja jännitykset. En kyennyt ekan vuoden aikana sanomaan muuta kuin että olen alkoholisti ja kiittelin raittiista päivästä. Istuminen joukossa oli kuin olisin ollut tikku-akka, joka lihas ja nivel oli niin jäykkä etten voinut niitä liikuttaa, katsoin vain yhteen paikkaan. Vessaan en uskaltanut mennä enkä kahvia hakea. Mutta minuun suhtauduttiin ihan hyvin, kukaan ei hyljeksinyt, eikä nauranut. Eikä kommentoinut minun oloani. Nyt vasta tajuan kuinka rankasta olosta olen selvinnyt. ihan tulee kyyneleet silmiin kun ajattelen että jos en olisi uskaltanut mennä ryhmään niin miten minulle olisi käynyt. siellä sain ryhmässä rauhassa toipua.
Eilen viimeksi kävin ryhmässä, vieläpä oudossa ryhmässä, eikä enää ole niitä oloja kuin alussa, olen kuin kuka tahansa normaali ihminen, eikä minusta huomaa että olen ex-juoppo. Ei kuulemma millään uskois että olen joskus juonut .
Toivon että menet ryhmään ja usein niin saat niitä puhelintuttuja sieltä, kunhan ensin tutustut heihin. kaikkea hyvää ja raitista viikonloppua, kaikille!
Eikös vaan olekin kiva, kun nyt sellaista seuraa on, ja tiedät aina olevasi tervetullut. Ja eikös tunnu uskomattomalta, että olet tukemassa toisten alkoholistien raittiutta
Nauti rauhassa siitä euforiastasi, kyllä se pikkuhiljaa tasoittuu tavalliseksi elämäksi, johon kuuluu kiitollisuus raittiuden lahjasta. Raittiuskin pysyy, kun muistaa päivä kerrallaan tehdä oman osuutensa.
Palaverit rytmittävät elämää säännöllisemmäksi eikä enää ole turhia kiireitä, kun rytmittää raittiin päivän ja palaverit toisiinsa sopiviksi.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Krapulatonta huomenta taas!
Raittiuden mukavia puolia n+1: Koira tykkää taas nyhjätä vieressä ja ulkonakin selvästi kontaktihalukkaampi. Juomapäissäni aina kun olen yrittänyt jotain hilpeää leikkiä keksiä, niin koira on vain katsonut että “mitä hittoa sä akka pelleilet” ja jolkottanut makuuhuoneeseen omiin oloihinsa.
Eilen innostuttiin niin pitkälle metsälenkille (ja hyvä ettei yöksi jääty kun pimeys yllätti, kännykän valossa jotenkin kompuroitiin takaisin ihmisten ilmoille) että myöhästyin aa-kokouksesta. Mutta ei kai se paha ole jos on kivaa raitista tekemistä.
Kävin eräissä pikkujouluissakin. Hyvä oli meininki: vähän jotain naposteltavaa näön vuoksi ja kaljalaatikoita niin ettei varmasti lopu kesken. Kova hätä ihmisillä silti näytti olevan, olin siellä noin tunnin ja siinä vaiheessa älämölö muistutti jo keskimääräisten bileiden terminaalivaihetta. Missään vaiheessa ei harmittanut tai tuntunut että jäisin mistään paitsi.
Rahapäivää odottelen, että saisi bussikortin ladattua. On tosiaan aikamoisen lenkin päässä ne aa-harrastukset, ja vaikka olenkin kova kävelemään, niin (äh, ei pitäisi aloittaa vaikka-lauseella jos hallitseva lause on vielä ihan ns. hakusessa - jotain marraskuun sääilmiöihin ja omaan lukujärjestykseen liittyvää kieltoisaa lausetta tähän piti sovitella.)
Tuttavajuopon tilanne pyörii ajoittain mielessä. Nyt hän suunnittelee tipatonta “jouluun saakka”. Piti aloittaa “heti huomenna”, mutta “huomenna” olikin jo aamusta viinapullo pöydässä, kun joulukuuhan alkaa vasta ensi viikolla. Hän vaikuttaa nyt hakevan jotain apua tai tukea minusta, mutta en tiedä miten suhtautua, kun noita lopetussuunnitelmia olen monet vuodet kuunnellut enkä montakaan yli kahden päivän juomataukoa koskaan nähnyt. Pitäisi sanoa että kyllä sä pystyt, mutta en osaa valehdella. Joten sanoin että pystyisit jos oikeasti haluaisit, eikä se sittenkään varmaa ole.
No, omasta raittiudestani ensisijaisesti huolehdin, muita koetan kärsivällisesti kuunnella ja varoa sortumasta raittiusjeesustelijaksi.
Pikkujoulujuhlassa kävin minäkin. Kukaan yli 300:sta paikalla olleesta ei näyttänyt ottaneen tippaakaan alkoholia päästäkseen tunnelmaan. Joulutortut maistuivat ja perunasalaatti + nakit tekivät kauppansa. On kiva, kun vertaistukiporukassa on niitäkin, jotka jaksavat järjestää isompia juttuja. Pitää vuokrata tilat, buffetti, ohjelmat lapsille, lapsenmielisille ja aikuisille. Ja isosta joukosta löytyy monenlaisia ohjelmannumeroitten esittäjiä. Kukin tavallaan,
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Mietiskelyä. Viime päivinä on ollut niin paljon kaikenlaista tapahtumaa ja menoa, hyviä juttuja ja jänniä juttuja, että nyt tuntuu vähän ylikuormittuneelta. Pitäis lähteä jälleen aa-palaveriin (eilen kävin, hyväminä), mutta tökkii. En yhtään jaksais minkäänlaista sosiaalista kanssakäymistä, en edes kuunnella ketään - ja sitten toisaalta kuitenkin haluaisin saada mahdollisimman pian tehtyä siitä itselleni rutiinin, ja huono omatuntokin (?!) vähän vaivaa, ihan kuin olisin kamalan kiittämätön jos nyt en mene, kun niin lämpimästi on vastaanotettu ja toivoteltu tervetulleeksi.
Ja jälkeenpäin varmaan olisi kuitenkin sitten ihan hyvä mieli. Tai no, hyvä mieli nytkin on, mutta mieli tekisi poispäin ihmisilmoilta eli jonneen tuonne metsäteille koiran kanssa kahdestaan sateessa hölkkäilemään.
Miksi ihmeessä mä nyt rakennan itselleni stressiasiaa tuosta aa:sta, jonka pitäis olla positiivinen ja kaiken kukkuraksi ihan vapaaehtoinen meno!
Mitäs tää tällainen on kun olen tosi iloinen ja karseen kiukkuinen samaan aikaan? 
Pysyvin raittius tulee, kun alkoholisti on itsensä vuoksi raittiina, ei läheisten tai työn eikä kenenkään muunkaan ihmisen vuoksi.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Tuota minä muuten usein olen itseni seurassa pohtinut! Aikanaan olisi ollut syitä vaikka kuinka, ihmissuhteet ja työt ja niin edelleen. Ei saanut rakkauskaan raitistumaan. Ei saanut köyhyyskään - aina sitä litkua riitti vaikka piti olla matemaattisesti mahdotonta.
Nyt ei ole työtä eikä parisuhdetta juopottelua haittaamassa, rahatilannekin ihan kohtuullinen. Fyysinen terveyskin tietääkseni ihan mainiolla tolalla. Ja just nyt olen saanut päähäni että taitaa olla oivallinen hetki raitistua.
Ryhmään tai ei, raittiina tänään(kin) 
Karsee on ilma tuolla ulkona, vaikka syysmyrskyistä tavallaan tykkäänkin.
Raittiina jatketaan, päivä kerrallaan. Masennus kaverina. Sen tietää ennen pitkää poistuvan. Ajatusmaailmassa vähän kehitystä terveempään suuntaan kuitenkin taas.
“raittiina 19 päivää”. Pah. No, juomatta ainakin.
Olen lueskellut kindling-ilmiöstä. Bentsojen kanssa nyt vaikeuksia, olo ei ole raitis eikä terve. Ilmeisesti liian monta kuuria elämän varrella syöty. Olenhan mä niistäkin halunnut eroon jo vaikka kuinka kauan, mutta “tarpeen tullen” unohdan miten nopeasti nykyään ne ongelmat ilmenevät - viikon käyttö ihan ohjeiden mukaan, ja olen kusessa.
Suurin osa päivästä menee kuitenkin mukavasti, luulen ainakin niin. Mutta huono hetki tuntuu toivottoman pitkältä ja musertavalta.
Yritän lohduttautua ajatuksella, etten ole aikoihin pameja tarvinnutkaan muuhun kuin juomisen jälkitiloihin. Jos en enää juo, ei tarvitsisi tätäkään käydä läpi. Miksi nyt edes aloitin ne lääkkeet? Ei mulla niin huonosti mennyt. Krapulattomana olisi hyvin kärsinyt vähän valvoa ja kestää pienimuotoista ulkomaailma-ahdistusta.
Aikoinaan harrastin sentään ihan oikeaa bentsojen väärinkäyttöäkin, ilman sen suurempia jälkiseuraamuksia. Kun sanotaan että krapulat pahenevat iän myötä, niin liekö siinäkin kyse enemmän juopotteluiästä kuin kalenteri-iästä?
Musta tuntuu etten enää kestä järjissäni yhtään krapulaa/vieroitusta yhtään mistään.
Eipä haittaa edelleenkään sateinen, kurainen, tuulinen sää. Murheet ovat ehkä oppineet uimaan viinassa, mutta tuonne lenkkipoluille ne sentään vielä hukkuvat.
…ja miten nämä päivät ovat näin pitkiä? Luulin etten ole viikkoon plinkkiin kirjoittanut.
Niin se meni eilinenkin paha olo ohi ihan vain olemalla ja odottamalla. Lääkkeiden vähentely etenee suunnitelman mukaan. Olisi varaa rauhallisempaankin pudotteluun, mutta haluan mahdollisimman nopeasti nollille, ja olo on joten kuten siedettävä.
Pari yötä heikkolaatuista koiranunta, mutta pää bentsosumusta selvinneenä. Alkaa taas elämä tuntua elämältä eikä pelkältä odottelulta. Innostunut jopa pienimuotoiseen jouluaskarteluun. Vasta muutama päivä sitten piti taistella tosissaan juomahalujen kanssa, nyt tuntuu ihan hassulta moinen ajatus.
Sen syvällisempää ei sitten irtoakaan No, sanat tulevat kun ovat tullakseen.
aatonpässi kirjoitti
Oikeastaan hyvä, että on menoa ja tapahtumaa, kunhan ne eivät johda tai houkuttele juomaan. Kauan jatkunut juominen on näet heikentänyt alkoholin vastustamiskykyä. Myönteinen toiminta sellaisenaan vierottaa alkoholista. On hyvä nähdä, että tappion kärsinytkin voi nousta, ja että vertaistuessa on aina kyse antamisesta ja saamisesta, Joulun lahjoja ajatellessa on hyvä muistaa, että raittiuskin on lahja ja se kasvaa päivä kerrallaan.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
