@Miu olisiko sun mahdollista jotenkin yleisellä tasolla jutella näistä asioista sun alaisten kanssa? Tai jotenkin kertoilla millaista joskus touhu oli ja mihin se saattaa johtaa. Nuorisolaisia ei kyllä välttämättä kiinnosta kuunnella meidän vanhojen starpojen juttuja 
, mutta eihän sitä tiedä vaikka laittaisi vähän mietityttämään oma alkon käyttö.
@timski Tuohon alkuperäiseen kirjoitukseesi viitaten:
Minä en onneksi ole näitä katoamisretkiä ikinä tehnyt. Aivan varmasti olen kuitenkin ollut vielä humalassa töihin mennessä lukemattomia kertoja, enemmän tai vähemmän. Ei siis missään kahdessa promillessa, mutta sen verran että rattiin ei olisi missään tapauksessa ollut asiaa. Sehän tosin ei minulle ole ongelma, este eikä rajoite: ei ole ajokorttia eikä oo koskaan ollutkaan ja tuskin tuleekaan. Sehän tästä vielä puuttuisi, että kännissä ajaisi jonkun hengiltä. 
Sen olen oivaltanut, että olen ylisuorittaja. Suoritan ihan kaikkea. Selvien jaksojen aikana vaatimustaso itseäni kohtaan kasvaa ja kasvaa eikä mikään ole tarpeeksi hyvä. Vastapallona sitten rankemmin juovat kaudet, jolloin ei jaksa välittää edes perusrutiineista muulloin kuin aamumorkkiksissaan “tuotakaan en oo hoitanut vaikka lupasin hyihyihyi huono Miu mene häpeänurkkaan” - ja silti saattaa jäädä hoitamatta edelleen.
Hupsista, lähetin vaikka oli vielä loppukaneetti kirjoittamatta:
Minä siis aina oon mennyt töihin tai mihin nyt pitikään viinasta huolimatta. Myös silloin, kun tosiaankaan ei olisi pitänyt. Saikkupäiviä suoraan alkoholin (ts darran) takia ei ole yhtään koko työuralla.
Eri asia tietysti se, jos on kaatunut kännissä itsensä sairaalaan.
@Miu mulla alkoi jossain vaiheessa tulla niitä saikkupäiviä, kun retkahdin juomaan monta päivää putkeen, siinä krapuloissa ei olisi yksinkertaisesti voinut mennä asiakaspalveluhommiin. Ja seurauksena tietysti jäätävä morkkis. Kun ei ole säännöllistä työtä, niin useimmiten nuo juomiset voi suunnitella niin, että ehtii toipua ennen seuraavaa keikkaa, mutta aina se ei onnistu. Olen perunut myös muita sovittuja juttuja. Nuorempana pystyin vielä peittelemään krapuloita, olen mennyt esimerkiksi tätini hautajaisiin toiseen kaupunkiin rankan ryyppyillan jälkeen taatusti edelleen päissään. No, voi olla että joku huomasi, mutta ei vaan sanonut mitään. Viime keväänä mokasin totaalisesti yhden vakituisen työpaikan, kun hermoilin työn aloittamista ja ryhdyin sitten ryypiskelemään pari päivää ennen kun työn piti alkaa, se siitä sitten. Mä olen myös yli suorittaja ja tuntuu, että vain humalassa pystyy rentoutumaan. Kun olen pidempään selvänä, alan käydä järjettömillä ylikierroksilla, menen melkein maaniseen tilaan. Töissä se on tavallaan hyväkin, jaksan painaa pidemmätkin vuorot väsymättä yhtään. Välillä joku työkaveri ihmettelee mikä ihmeen ADHD mulle on iskenyt päälle. Ja sitten juodessa tai kankkusessa en saa tehtyä yhtään mitään. Tuo ylivireys enteilee aina juomiseen sortumista.
2 tykkäystä
“tuntuu pirun tekopyhältä alkaa toiselta kyselemään päihdekäytöstä kun oma pää on jalluämpärissä.”
Tämä. Tuttua takuulla monelle plinkkiläiselle. Olin takavuosina huolestunut perheenjäsenen juomisesta. Pystyin ottamaan puheeksi vasta kuin oma käyttöni oli alkanut selvästi vähentyä. Sitä ennen en kokenut, että mulla on mandaattia.
Kun raitistuu, samalla tippuu monella tapaa suomukset silmiltä. Alkaa nähdä ympäristöään aivan eri tavalla.
2 tykkäystä
Tämä muiden juomisen/juomattomuuden havainnointi on minulle aika uutta. Luultavasti kaikki täällä (minä mukaanlukien) ovat miettineet, huomaako joku ja jos huomaa niin mitä huomaa ja kuka huomaa ja kenelle kertoo.
Väittäisin, että hiukan vainoharhaista on varsinkinalkuvaiheen ongelmissa. Noin yleisellä tasolla on aika harvinaista, että työkaveriin niin kauheasti huomiota satsataan - ellei sitten ole jotain pahaa tahtoa taustalla.
Minä en tosiaan ole aiemmin yhtään miettinyt näitä juttuja jos eivät selkeästi työsuorituksessa näy. Samaan aikaan on takaraivossa se "olispa joku sanonut minullekin aikaisemmin ".
1 tykkäys
Juurikin äsken Miu olisi halunnut mennä tuttuun kippolaan juomaan tuttua ja turvallista kaliaa ja jaloviinaa.
Miu menikin kauppaan ja nappasi sipsiä ja jaffaa!
5 tykkäystä
Hahaa, oikein toimittu! Olen sitä mieltä, että alkoholin tilalle kannattaa toisinaan ostaa herkkuja, vaikka epäterveellisiäkin.
1 tykkäys
Maanantaina oli pakko-alkoton päivä. Muistisairaan isipappani lääkitystä oli taas muutettu ja siltä varalta, että sydänsairas omaishoitaja-äiti kärrätään taas sairaalaan, oli pakko mennä opettelemaan isän dosetin täyttö uudestaan.
Äidillä oli jos sun mitä touhua, taloyhtiön kokousta ja vaikka mitä juttua, mistä oii haaveillut. Lähinnä haaveillut vapaapäivästä isän hoidosta ja sen olin hänelle luvannut jo edellisellä viikolla.
Aamulla oli ihan äärityperä harmitus siitä, että menee hyvä vapaapäivä hukkaan kun en voi juoda. Voi herramunvereni!! Meneekö oikeasti kalja ja jallu iäkkäiden vanhempieni edelle? Kun sain ajatuskulusta kiinni, tuli hetkellisesti ihan fyysisesti paha olo: tällainen ihminenkö minä nykyään olen? Jäljellä oleva aika heidän kanssaan on ilmiselvästi jo hyvin rajattua. Onko oikeasti tärkeämpää saada viinaa koneeseen? Mitä helvettiä.
Istuessani bussissa matkalla heidän luokseen nämä tunteet velloi tosi vahvana. Vielä vahvempana nousivat, kun heti perille päästyäni näin, miten hyvillään molemmat oli vierailusta. Äiti valitteli, ettei nyt yhtään haluttaisi sinne yhtiökokoukseen tai jumppaan kun sinä olet täällä. Itku meinasi tulla.
Aloin tekemään vanhuksille ruokaa (kokkaan tosi harvoin, yleensä saadaan puolison kanssa safkat duunista anyway) ja muistin, että tämähän on mukavaa puuhaa! Äiti aluksi hirveästi vastusteli, että eihän sinun nyt tarvitse kun vierailulle tulet, kyllä hän tekee. Tuumasin, että apuunhan minä tulin, juurikin ettei sinun tartte yhtikäs mitään.
Pengoin isäntäväen kaapit ja päädyin tekemään heille kana-perunalaatikkoa niistä kamoista mitä löysin. Hiukan epäluuloisesti ensialkuun sapuskaa silmäilivät, mutta molemmat päätyivät hakemaan lisää: “ensin ajattelin että aika kummalliselta näyttää, mutta onpa hyvää!” Olin itsekin tosi tyytyväinen lopputulokseen, en ollut moista sötkötintä aiemmin yrittänyt tehdä ja onnistui! Lisäksi sain huijattua isän syömään tomaattia ja kesäkurpitsaa, joita hän omasta mielestään inhoaa molempia. Vanha herra on kuitenkin niin sokea että eihän se niitä nähnyt ja kun en mitään sanonut (edes jälkikäteen kun kyseli, että mitä siinä oli kun oli niin hyvää), niin meni tosiaan santsitkin ääntä kohden. 
Jäin yöksi lähinnä seurailemaan isän toimintaa. Äiti oli kaivanut jostain kätköstään minun miljoona vuotta vanhat lakanat, joissa on pupuja ja lampaita. Taas itketti ja nauratti.
Isä kävi vessassa pyöreästi arvioiden 497 kertaa yön aikana. Joka kerta havahduin ja jäin kuulostelemaan, osaako takaisin petiin kaatumatta. Viime syksynä hommasi itsensä moneksi kuukaudeksi sairaalaan juurikin kaatumalla yöllisellä vessareissulla ja murtamalla lonkkansa. Joka kerta kun olin uudestaan nukahtamaisillani niin se perkeleen papparainen lähti uudelle rundille. 2 kertaa kolmesta piti nousta sängystä muistuttamaan, että ilman rollaattoria et mene yhtään minnekään.
Aamulla ei tosiaankaan ollut teidän monien hehkuttamaa energistä fiilistä kun en ollut juonut Ihanasti äiti tuli 7.30 pirteänä kuin peipponen ilmoittamaan, että on keittänyt minulle kahvia ja ollut hereillä jo puolitoista tuntia - olipa ihana kun hän sai rauhassa nukkua! Hngnääääähhhyäääh… Revin itseni kumminkin ylös, että ehtii vielä hänen kanssaan seurustella ennenkuin koitti aika lähteä töihin.
Äiti vaati saada saattaa bussipysäkille, vaikka se on vähän siinä rajoilla kuinka kauas saa tepastella (sydäninfarkti viime kuussa).
Molemmat oli niin mielissään kun kerrankin olin yön yli. Isä sanoi kun oltiin bussille lähdössä, että “saapi täällä useamminkin käydä” ja äidillä oli bussille kävellessä melkein itku silmässä selittäessään, kun hän sai kerrankin mukavan päivän, jolloin ei tarvinnut olla isästä päävastuussa ja rauhassa nukkua kunnon yön kun joku muu vahtii. Ja jotain täysipäistä seuraa, joka vielä muistaa edellisestä päivästä edes jotain.
Työpäivä oli välillä vähän hidas unenpuuttesta. Olo oli kuitenkin erilainen: sellainen hiekkainen eikä darrapeikon imelän tahmea. Aamupäivästä ajattelin, että nythän on hyvä olla tänäänkin juomatta ja mennä vaan ajoissa nukkumaan kun väsyttää.
Se meni ihan puihin. Väsyneenä viina-aivo sanoi, että kun on nyt ahdistusta niin menepä Miu ja juo ittes mukavaksi. Join itseni runkkuperseeksi ja kiukuttelin kännissä puolisolle for no reason. Iloisesti se johti ketjureaktioon ja eilen puoliso ärsyyntyneenä minun tiistain perseilyyn veti kunnon rynnäkkökännin heti töistä päästyään (n 4h ennen minua), mikä johti vihaiseen huutoon hänen osaltaan ja itkeskelyyn minun osaltani. Ja taas korkkasin, kun jääkaapissa oli kaljaa.
Pahoitteluni, että tämä sinänsä kiva tarinani ei tällä kertaa saanutkaan niin onnellista loppua.
Matka jatkukoon!
5 tykkäystä
Olipa hieno ja mukaansatempaava teksti! Ihan kuin olisi jotain oikein hyvää kirjaa lukenut.
Ja pää pystyssä vain eteenpäin, ehkä seuraava kappale saa hiukan paremman lopun.
1 tykkäys
Kiitos @Setämies !
Yhdelle läheiselle ystävälleni olen näistä taisteluistani puhunut ja hän ehdotti, että tuli mitä tuli niin kirjoita kirja kun kerran kirjoittaa osaat.
Hurja ajatus. Vaan en olisi ensimmäinen enkä viimeinen.
1 tykkäys
Moi Miu, olipa hyvä kirjoitus. Ryhdyin melkein itkemään. En siksi että korkkasit.
Kiitos Miu.
Päivittelenpä taas kuulumisia:
Puolison kanssa ollaan käyty yllättävän rehellisiä ja hyviä keskusteluja. En ole tänne muistaakseni asiasta kirjoittaakaan, mutta jokin aika sitten puhuttiin vilttien alla omalla parvekkeella aamuyöhön saakka. Juu, oltiin muutama olut otettu aiemmin illalla molemmat, mutta tuohon vaiheeseen kun ehdittiin niin oltiin jo hyvinkin selvin päin molemmat.
Silloin todettiin, että me ollaan hiton strutseja kumpikin. Vaikeita asioita on vaikea kohdata ja omia tyhmyyksiä (ainakaan muille) myöntää niin avot - pää hiekkaan!
Tulee mieleen kun olin ehkä 4v ja 11 vuotta vanhempi isoveljeni yritti vakuuttaa, että jos hän laittaa silmät kiinni eikä näe minua, en minäkään voi nähdä häntä. Julmaa! Pikkutyttönä olin täysin vakuuttunut, että veli osaa kaiken ja tietää kaikesta kaiken niin pienen pää oli aivan solmussa. Kun näinhän minä! Mutta jos veli sanoo, etten voi nähdä niin… Olenko jotenkin viallinen?
Leikkiä ja hassutustahan velimies siinä haki, mutta edelleen elävästi muistan sen hämmennyksen.
Nykytilanteeseen ja meidän molempien strutseiluun tämä liittyy toki löyhästi; jotenkin niin, että jos laittaa oman pään sinne hiekkaan niin kukaan muukaan ei näe mitään. No eipä.
Torspoina ollaan toisiltammekin salailtu mitä hölmöimpiä asioita hylkäämisen peloissamme. Tuona iltana sovittiin, että nyt loppuu kaikki kaunistelu ja valehtelu ja mikä tahansa epärehellisyys meidän välillä. Toiselle saa sanoa asiat aina ihan niinku ne on, vaikka kuinka tekisi kipeää ja toinen ehkä saattaa suutahtaa. Suuttumus on ok, mutta perseilyt ja niiden peittelyt annetaan anteeksi.
Kumpikaan ei vielä ihan osata tätä. Eilen illalla oli taas hyvin kulkeva keskustelu (puhuttiin raha-asioista ja kuinka hänellä aiemmin “unohtui” kertoa, ettäisot veromätkyt meni ulosottoon), mutta yhtäkkiä puoliso meni tosi hiljaiseksi ja vaikutti vihaiselta. En ymmärtänyt ollenkaan, minkä takia.
Hän pyysi, että ei puhuta enää tänään. Fair enough.
Tässä äskettäin kun taas kotona juteltiin, niin hänelle oli hyökännyt niin valtava häpeä päälle taas siitä, ettei silloin sanonut mitään. Palkasta riivittiin se kolmasosa päältä.
Ihmettelin kyllä, miten yhtäkkiä ei ollut varaa mihinkään ja sähkölaskuja (hänen vastuu maksaa mutta sopimus minun nimissä) oli mennyt perintään.
Strutsi strutsin tuntee; olin hiljaa ja toivoin, että toinen sanoo jotain tai koko homma vaan katoaa.
Sitten tuli se hetki kun hajamielisyyksissäni avasin puolison kirjeen; en edes katsonut lähettäjää.
Ulosotto. Veromätkyt yli 2,5k, peritty jo kahdesta palkasta aikamoinen summa. Mitään ei ollut sanonut koko asiasta.
Myönnetään, olin vihainen, oikeastaan aika raivoissani. Puoliso oli onneksi töissä niin en päässyt heti kimppuun rähisemään. Sen sijaan vedin kauheat pleksit kotona ja itkeskelin yksinäni, että eikö kehenkään voi luottaa.
Puolisolla oli sovittu kekkeri sinä päivänä/iltana, olisi ollut idioottimaista alkaa puhelimessa kiukkuamaan. Seuraavana aamuna molemmat krapuloissaan aika herkillä ja taaskaan ei löytynyt minulta rohkeutta sanoa mitään. Kunnes sitten päätettiin iltapäivällä lähteä olusille istuskelemaan ja sieltähän se sitten koko asia tuli minusta ulos itkunsekaisena ulisemisena ja toinen sulkeutui kuin simpukka. Upeeta, aikuismaista toimintaa molemmilta, eikös?
Itse olen myös häneltä peitellyt ihan typeriä juttuja, jotka olisi aivan varmasti ottanut vastaan hyvin jos vain olisin sanonut. Ei minua tuo mätky-asia itsessään edes olisi kuin ärsyttänyt jos olisi suoraan sanonut, että nyt meni ihan puihin tämä homma. Vaan kun minulla tuo talouspää toimii häntä paremmin ja moneen kertaan edellisenä syksynä muistuttanut, että tarkistapas se veroprosentti, verottaja on laskenut sen sulle koronavuosien pienempien tulojen perusteella niin häntä hävetti, että oli jäänyt tekemättä.
Nyt kun tästä asiasta uudemman kerran puhuttiin aamupäivällä, kertoi että hänellä tuo häpeän tulle on välillä niin valtava, ettei vaan pysty edes minulle sanomaan. Ihan saman tunnistan itsessäni. Sitten se häpeä kasvaa ja kasvaa - ja milläs sen sitten muulla turruttaisi kuin viinalla.
Meillä on molemmilla selkeästi tämä käytösmalli niin vahvana, että hankalaa tulee olemaan sen muuttaminen. Ehkä kuitenkin raatorehellisyys edes toisillemme voisi olla se lankakerän purkamisen alkupää?
2 tykkäystä
Minun isosiskoni (joka juo), oli ostellut itsensä ulosottoon eikä kehdannut kertoa miehelleen, jonka kanssa asuu ja on yhteinen lapsikin, aikuisikäinen nyt jo tosin. Siskon mieskin oli avannut ulosoton kirjeen ja sitä kautta todellisuus selvinnyt. Sisko kertoi myös häpeästä ja hylätyksi tulemisen pelosta. Kyllä näitä sattuu (vaikkei tarvitsisi). Omaan korvaan kuulostaa, että teillä on kuitenkin lopulta ainakin tarvittavat kommunikaatiotaidot ja uskallus. Se on sekä tärkeää että hienoa. Suhteessa olo on välillä opettelua ja teillä se näyttää sujuvan hyvin. Tsemppiä 
1 tykkäys
Kiitos vastauksesta @Lintuanna !
Se mikä tässä koko hommassa minua ehkä eniten ihmetytti: olen minäkin ollut ulosoton asiakas (oon pikavippi-sukupolvea) ja viimeisin oli lähellä napsahtaa ihan hiljattain, kun YTHS:n pakollinen opiskelijaterveyden maksu oli unohtunut.
Sivujuonteena: se on muuten pirullinen maksu! Ei tule laskua mihinkään, pitäis vaan itse muistaa hoitaa. Ensimmäinen kirje mikä tulee kotio saakka tulee yleensä juurikin ulosotosta. Sitäkin kettumaisempi kun en minä koko YTHS:llä mitään tee, työterveys on niin paljon kattavampi.
Takaisin asiaan:
Puolisoni on nuorena päihteiden kanssa sotkenut asiansa aina kodittomuuteen saakka, kuitenkin koko ajan töissä käyden. Näistä on kertonut ihan rehellisesti aikanaan, vaikks pelkäsikin, että koko suhde kaatuu jos paljastaa. Ei kaatunut; ymmärsin vain paremmin hänen toimintamallejaan.
Ehkä se oli sitten sitä, että hävetti kun sama kaava uhkasi toistua?
2 tykkäystä
Nyt tapahtui jonkinlainen “naks”. Lähdin jostain epämääräisestä tottumuksen pakosta sunnuntain iltaoluelle, vaikka ei oikeastaan edes huvittanut ja puoliso myös ilmoitti, ettei halua.
Siinä tuoppia katsellessani avasin plinkin ja lueskelin teidän juttuja.
Ihan yllättäen, kliseisesti sanottuna kuin salama kirkkaalta taivaalta, tuli hyvin kirkas ja selkeä ajatus, että mitä minä täällä teen kun en oikeasti edes halua? Luin teidän makuvissyistä ja tuli “oikea” jano, mihin olut ei kunnolla pysty.
Siinä ihmettelin fiiliksiäni. Join sen tuopin loppuun jotenkin tavan vuoksi, mutta sitten lähdin kauppaan vissy-ostoksille.
Harmitti kuin pientä oravaa talvella kun on hampaat halki ja kävyt jäässä vissy-hyllyllä kun mun lempparini vattuvissy oli loppu. Käväisi mielessä, että jos vaan menis takaisin baariin kun tämäkin meni näin pyllylleen - ja sitten alkoi se ajatus naurattaa ihan holtittomasti Siinä varmaan sunnuntai-illan kanssaostostelijat mietti, että mitähän tavaraa tuokin akka vetää 
Tänään akka vetää kumminkin jaffaa ja sipsiä.
Tuo vissy-asia jäi vielä näin kotisohvallakin mietityttämään. Saattaisi olla minulle isokin apu, jos olisi kotona muutakin lipiteltävää kuin vettä ja kahvia.
8 tykkäystä
Kaksi asiaa nousi mieleen:
Kannattaa miettiä mistä se naks tuli. Altistiko joku tietty seikka siihen vai oliko kyse puhtaasti tottumuksesta lähteä oluselle? Hyvin selätit kyllä lopulta!
Itselläni on sihivesikone (Sodastream) ja käytän sitä paljon. Kuplavettä menee pari litraa päivässä. Voin suositella.
1 tykkäys
@miu mulla oli alkoholin käytön loppuaikoina samantyyppinen ahaa elämys ravintolassa. Oli aamuyö ja yhtäkkiä vain pysähdyin. Katsoin sitä kännistä porukkaa ja mulle tuli surullinen fiilis. Mietin siinä että mitä ihmettä minä täällä teen kun voisin olla kotona nukkumassa?Mietin myös mitä me muutkin siellä oikein tekee? Mulla oli olut kädessä mutta jätin sen pöytään ja lähdin kotiin. Sen jälkeen kävin vielä muutaman kerran siellä mutta siitä katosi taika ja hauskuus tuon elämyksen johdosta. Tsemppiä
4 tykkäystä
Miu täällä taas moi!
Minulla on huomenna aamupäivällä ensimmäinen tapaaminen päihdeasiantuntijan kanssa. Ilmeisen tiukka ja pätevä setä, jännittää jotenkin tyhmästi se ja vaikea nukkua.
En oikein tiedä miksi. Eihän se muuta vaadi kun mennä paikalle ja puhua suoraan ja rehellisesti.
Kuitenkin kun on työterveyden osa niin… Pelottaa, että voiko olla niin rehellinen. Vai kostautuuko?
5 tykkäystä