Niinpä, Rahvas.
Useimmilla ihmisillä elämän maku kuitenkin tulee just niistä tavallisista arjen asioista. Pienistä, enimmäkseen.
Kaikilla ei ole edes tarkoituksena pyrkiä suuriin asioihin; asemaan, virkaan, oppiarvoihin, urheilumenestykseen, edes tiehoitokunnan puheenjohtajaksi.
Usein juuri näennäisesti mihinkään pyrkimätön elämä antaa liikkumatilaa, joustavuutta, itsenäisyyttä ja mahdollisuuksia kokea mitä erilaisempia asioita. Vähemmillä paineilla. Pienemmällä julkisivun ylläpidolla ja kiillotuksella.
Ja tosiaan, kuten sanoit, eivät ne nurjatkaan puolet niin maatakaatavilta tunnu, kun on itsensä kanssa sovinnossa.
Mitähän minä tänään?
Vettä roikaa, taivas on tasaisen harmaa. Piti lähteä yhden kaverin mökille hiukan laittamaan jotain… lastasin jo peräkärryyn pikkuisen tarveaineitakin, itseltä yli jääneitä mutta paikassaan käyttökelpoisia. (jaaha, tulit just puhelu kaverilta ja päätettiin ettei mennä itseämme kastelemaan. Almanakassa riittää uusia päiviä. Nyt sit jotain sadepäivän touhuja, ihan jotain omia ja itseä kiinnostavia.)
^ Toisaalta mihinkään pyrkimättömyyskin voi tehdä elämästä aika latteaa ja näköalatonta. Joskus meistä moni on pyrkinyt vaikkapa raittiuteen, tai eroon jostakin haitallisesta addiktiosta. Päihteitä käyttävät ovat pitäneet ehkä moista joutavana pingottamisena ja julkisivun kiillottamisena. “Mitä se nyt luulee olevansa?”, ovat entiset juopottelukaverit voineet kommentoida raitistumispyrkimyksiä.
Eikö juuri pyrkimyksistä ja tavoitteista synny elämään merkityksiä ja tarkoitusta? Miksei esimerkiksi saisi pyrkiä mieluisaan ja mielekkääksi koettuun työhön, ja vaikkapa opiskella päästäkseen siihen?
Elämän sisällöksi ei välttämättä riitä sohvalla makaaminen tai edes ulkosalla käyskentely, niin mukavaa tekemistä kuin ne molemmat joskus ovatkin. Mukavaa tai jopa välttämätöntä ovat myös syöminen ja nukkuminen, mutta eivät nekään ihan ainoiksi elämänsisällöiksi riitä.
“Armollinen itseään kohtaan”, on muodikas termi, jota elämäntapavalmentajat ja keittiöpsykologit hokevat siellä täällä. Rajkumar Sabanadesan muistuttaa kolumnissaan: “Armollisuus itseä kohtaan ei saa tarkoittaa sitä, ettei ihminen vaadi itseltään yhtään mitään”. yle.fi/uutiset/3-10851684
Tänään en ole haitallisella tavalla itselleni armollinen, vaan uskallan myös vaatia itseltäni jotain, kohtuuden rajoissa.
No niinpä tietysti.
Itsensä omana itsenään hyväksymisen ja muiden kanssa kilpailemattomuuden äärimmäisenä teoreettisena ilmenemismuotona voi tosiaan esittää mitääntekemättömän, sohvalla makaavan liikkumattoman ja aivotoimintansa minimiin supistaneen vain ja ainoastaan elämän ylläpitäviin toimintoihin ryhtyvän ihmisraunion.
Vielä kun, Vadelmamunkki, olisit kuvannut semmoisen vatsakkaaksi, raappahousuissa ja laamapaidassa mojovia pieruja tussauttelevaksi setämieheksi niin varottava esimerkkitapaus hipoisi täydellisyyttä.
Ainakin minulle on ollut, sanoisinko että suureksi siunaukseksi, se että asennoidun itseeni kuin ihan siedettävään, mukavaan, tarpeellisessa määrin aktiiviseen ja sosiaaliseen ihmiseen joka tekee jopa työtä omaksi huvikseen ja saadakseen jokusen euron rahaa. Ilman vertailua muihin ihmisiin, joilla, sen toki myönnän, monella menee paremmin kuin minulla. Kuten myös monella varmasti on vielä hauskempaa kuin minulla.
Tänään sitten jäi se suunniteltu talkoopäivä väliin, mutta toisen samantapaisen hyväksi tunnin-pari puuhastelin. Sadekuurojen välissä. Se ystävän terassi kun on edelleen aikalailla alkutekijöissään. Kas kun tuntuu joka päivään ilmestyvän useampi mukavia ja tarpeellisia tekemisiä… siinä sitten aina osa hommista roikkuu ja etenee hiukan verkkaisemmin.
Niin, niistä pyrkimyksistä. Juopottelun minäkin lopetin, ja siinä oli oma vaivansa. Piti sietää totutusta elämäntavasta irtaantumisen aiheuttamaa epämukavuutta hetken ja muistaakseni toisenkin. Mutta ei siinä sen kummemmin tarvinnut mihinkään suorituksiin pyrkiä. Eikä missään nimessä mitään kuvaa kiillottamaan. Siitä en nimittäin tehnyt mitään julkista asiaa, en edes lähipiirille alkanut mainostamaan että nytpä sitten alan tällä tavalla itseäni korottamaan… pidin suuni kiinni. Asia oli toisaalta niin henkilökohtainenkin, ettei se olisi alkuvaiheessa mitään rääppimistä kärsinyt. Tämä päihdelinkki on ainoa paikka jossa sitä asiaa olen viitsinyt repostella. Ja minun kohdallani se hoitui parhaiten just noin. Luonnonmenetelmällä, omaan tahtiin, muihin vertailematta ja kopiomatta jonkun muun hienoja elämänkuvioita.
Ei liittynyt kirjoitukseni millään tavalla kenenkään ruumiinmuotoon, ikään, vaatetukseen tai vatsan toimintaan. Kyse oli ihan muista asioista.
“Setämiehellä” viitataan yleensä sellaisiin herroihin, jotka toden totta ovat pyskineet etenemään elämässään, vieläpä kyynärpäitä käyttäen ja heikompiaan talloen. He ovat niitä, joilla on valtaa ja jotka myös valtaansa tiukasti takertuvat.
Mutta huomaatko, että itse asiassa vertaat itseäsi koko ajan muihin? Muut ovat niitä, joilla “menee paremmin”, tai jotka “pyrkivät suuriin asioihin; asemaan, virkaan, oppiarvoihin, urheilumenestykseen”.
Itse asiassa viestisi ydin tuntuu juurikin olevan itsesi vertaaminen muihin.
Ikävä kyllä, monilla menee aikalailla huonommin kuin minulla. Osa heistä on sellaisia että eivät jaksa enää edes valittaa. Nielevät hiljaa “kohtalonsa”, ovat nöyriä.
Ne, joilla menee paremmin kuin minulla, (heitä toki lienee suurin osa suomalaisista) , ovat ihan mukavia ihmisiä, yleensä. Joillakin tosin on opeteltuna tapana valittaa kaikesta mahdollisesta. Osa valituksesta voi johtua siitä, että kilpailuhenkiseen pyrkimiseen ja yhteiskunnan tikkailla toisten ohi kipuamiseen keskittyneellä ei välttämättä riitä mikään. Kilpailusssa edes oman aseman säilyttäminen vaatii jatkuvaa ponnistelua -aina on tulossa uusia ihmisiä jotka menevät ohi ellei vauhtia saa koko ajan kiihdytettyä.
Jotkut tekevät jopa selvin päin olemisesta suoritettavan ja joka päivä erikseen touhotettavan asian. Siitäkin huolimatta että sitä asemaa, selvän ihmisen statusta ei todellisuudessa uhkaa kukaan. Ellei sitten itse omien jalkojensa alta maata kaivelemalla ja pelkoja ruokkimalla.
Omaa elämääni voinen verrata vain muihin itselleni mahdollisiin elämänkulkuihin. Jos niihinkään, kun ajatukseni niistä ovat kuitenkin vain mielikuvia. Tämä olemassaoleva on ainoa jonka tunnen. Halutessani voisin lukea erilaisista lehdistä ja somesta ja katsella televisiosta jne tarinoita muiden ihmisten elämistä, mutta kovin vähän sellainen minua enää innostaa. Elävässä elämässä silloin tällöin polkuni leikkaa jonkun toisen elämää, ja sattuupa sellaistakin että jotain siinä annetaan ja saadaan ja yhdessä johonkin asiaan jotenkin vaikutetaan. Kohtaamisia mahtuu, jos ei nyt joka päivään niin eiköhän ainakin viikottain. Eniten tykkään sellaisita tavallisista kohtaamisista, joihin ei sisälly kilpailua ja vertailua eikä elämäkertojen rinnakkainasettelua muussakaan mielessä. Hetket ovat ainutkertaisia, ei niitä minusta kannata tuhlata menneiden hetkien penkomiseen eikä siihen mainittuun kilpailuun.
Omaa elämääni en liene täälläkään valittanut, ellen sitten ihan härnätäkseni muita keskusteluun jostain aiheesta …en juuri semmoistakaan muista. Se nimittäin on ihan tosiasia että minulla ei valittamista ole. Eikä todellisuudessa olisi ihan kaikilla niistäkään jotka “kohtaloaan” surkuttelevat ja myötätuntoa etsivät … ja väittävät etteivät itse asioilleen mitään mahda. Ei heillä kaikilla niin huonot eväät ja voimavarat ole. Suurimmassa hädässä ei useinkaan ole se joka suurimpaan ääneen hätäänsä valittaa.
^ Näkisin, että jokainen meistä joskus vertailee itseään hieman muihin, enemmän tai vähemmän. Jotkut näyttävät tekevän sen jopa huomaamattaan. Ei se niin paha asia ole, sillä piirre lienee hyvin inhimillinen.
Kyllähän sinäkin metsänreunan mies usein mainitset esimerkkinä ihmisiä, joilla on “oppiarvoja, menestystä” jne., joihin sitten peilaat omaa elämääsi. Usein puhut myös siitä, että joillakin menee paremmin ja joillakin huonommin, jollaiseen vertailuun minä en yleensä tunne tarvetta, vaikka haluankin auttaa siinä tapauksessa, että jollakin menee ihan tosi huonosti, tai on joku paha ongelma.
On sellainenkin ilmiö, kuin itsensä alentamalla ylentäminen. Ihminen saa joskus mielihyvää osoittamlla teennäistä nöyryyttä, tai korostamalla omissa puheissaan omaa tavallisuuttaa ja vaatimattomuuttaan. “Minä nyt vaan olen tämmönen tavallinen juntti”. “En ole kouluja käynyt”. “En ole missään hienommissa piireissä.”
Sekin on varmaan aika inhimillistä. eikä siinäkään mitään pahaa ole. Sitten se on tietysti vähän örsyttävää, jos siihen sisältyy vihjaus omasta ylemmyydestä niihin muinin nähden, jotka ovat erehtyneet käymään kouluja ja kehdanneet ajautua “hienompiin piireihin”, mitä ne nyt sitten lieneekään.
Rahvaanomaisuuden korostaminenhan on aika tyypillistä myös populistipoliitikoille, jotka ovat olevinaan niin “kansanmiehiä” että. He tekaisevat vastapuolekseen olkiukon nimeltä eliitti. Kansanmiespopulisti on rehti äijä ja eliitti on kieroa, vaikka lopulta paljastuisi että kaikkein kieroin vehkeilijä olikin se “kansanmies”.
Ai niin mitä teen tänään!
Päivän ohjelmassa: pyykinpesua, romaanikäsikirjoituksen oikolukua (kolmas kerta menossa), kuntosali, MM-fudiken pronssiottelu Englanti-Ruotsi. Lisäksi käyn syömässä salaattibuffetin Raxissa, kun sain sinne lahjakortin.
Ei hassumpi päivä, vaikka melko basic.
Rahvaanomaisiin töihin taas lähdössä.
Vai lieneekö se työtä, kun se on tänään palkatonta ja ihan vapaaehtoista ja mukavaa ja mahdollisesti semmoista vastavuoroista toinen toisensa helppaamista jota tällaiset vähän yksinkertaiset vanhanaikaiset äijät harrastavat.
Oli nyt sitten mitä tahansa niin menossa olen.
Populismin kanssa en usko tällä olevan mitään tekemistä. Yksinkertaiset asiat ovat yksinkertaisia, tämä kaveriapu on niitä. Ihan niinkuin vaikka juopottelun lopettaminenkin. Ei siihenkään liity mitään monimutkaisia ohjelmistoja eikä yliluonnolisia voimia ellei semmoisia oppeja väkisin siihen kylkeen liimata.
Monimutkaisiakin asioita on. Maailmanpolitiikka eri etupiirien ja ryhmien kiemuraisten pyrkimysten ja tahtotilojen ja voitto-odotusten ja työkaluna käytettyjen uskontojen ja maahan ihmisten välille merkittyjen rajaviivojen (alituista tappelua vaativien isänmaiden) ja niiden yläpuolella olevien isänmaattomien pääomien ja toiselta puolen ihmisoikeuksien ja inhimillisyyden sotkuinen nerukerä on taatusti monimutkainen. Eikä ratkea sillä että huudetaan joka rajalinjalle lisää ja tehokkaampia pyssyjä. Kaikkien sotaa kaikkia muita vastaan.
Monimutkaisia ovat myös ne miljoonat variaatiot ns. hengellisyydestä joka pyrkii selittämään kaiken perustaksi peikot ja mörköjen salaliitot, jumalat ja yksisarviset, maahiset ja pirut, hyvät ja pahat voimat, pahan silmän mulkaisut ja metsännenän lennättämät sairaudet, velhojen temput ja keskenään kilpailevien rukousloitsujen voimatasapainon.
Ehkä minun ei kannata sekoittaa päätäni ihan kaikilla monimutkaisuuksilla? Kun tämä hiukan yksinkertaisempi elämä tuntuu hauskalta ja sittenkin kohtuullisen helpolta niin jospa antaisin mennä vaan samaan malliin?
^ Mukavaa kun palasit, kun ollut vähän hiljaista näissä joissain ketjuissa.
Rahvaanomaisesti minäkin tässä parhaillaan istuskelen toimistossa ja välillä vastailen puhelimeen. Välillä saattaa luukulle tulla tai puhelimeen soittaa joku ihminen, joka olisi myös alkoholinjuomista lopettamassa tai sen äskettäin lopettanut. Tai jonkun muun päihdykkeen kanssa leikkimisen.
Palkatonta tämä minun työni ei sentään ole, vaan runsaan kahden tonnin korvauksen siitä kuukaudessa saa. Bruttona. Ensi kesänä en taida tähän hommaan tulla istumaan kuukausiksi, vaikka melko leppoisaa tämä onkin.
Etupiireistä ja ihmisten eduista tuli mieleen sellainenkin etuus kuin puhdas juomavesi. Siitä on tullut Intiassa peräti järjestöytyneen rikollisuuden kauppatavaraa, huumeiden ohella. Kuumuus ja kuivuus kun piinaavat maata, ja vesi on mennyt kovin vähiin.
Dystopioissa maalailtu taistelu juomavedestä on siis jo alkanut jossain päin maailmaa. hs.fi/ulkomaat/art-2000006166174.html
Nykyajan sodathan ovat enenevissä määrin sisällissotia, eivät enää valtioiden välisiä sotia. Ne ovat epämääräisiä ja kieroja, kuten Ukrainan konflikti ja muut entisen Neuvstoliiton alueella olevat konfliktit. Tai erilaisten ryhmittymien ja äärijärjestöjen välisiä tappeluja kuten Lähi-Idässä, tai jonkun ääriporukan ja USA:n välisiä, kuten Afganistanissa.
Meillä Suomessa ollut keskustelua asevelvollisuudesta, ja sen ulottamisesta myös naisiin. Näinhän on niinkin rauhanomaisisa maissa kuin Ruotsissa ja Norjassa. Minusta se voisikin olla hyvä ajatus, jos asevelvollisuudesta samalla tehtäisiin entistä valikoivempaa, eli riveihin otettaisiin vain motivoituneet ja palvelukseen sopivat alokkaat.
Puolustusvoimien heikentäminen ei kuitenkaan millään muotoa vähentäisi meihin kohdistuvan väkivallan mahdollisuutta, vaikkei uhka nyt kovin suurelta näytäkään.
“Kasakka ottaa sen, mikä on löysästi kiinni”, sanaili presidentti Niinistö arvoituksellisesti Krimin miehityksen aikoihin. Mitähän se silläkin tarkoitti.
Niin, enpä tiedä.
Paraneeko maailma jos kaikki naisetkin tarttuvat aseisiin.
Ehkä asenteeni on vanhanaikainen, mutta jotenkin olen aina ajetellut naisten olevan enemmän elämää suojelevia kuin tuohamaan innostuneita. Siitäkin huolimatta että hyvin tiedän naisten kyenneen ihan yhtä väkivaltaioseen toimintaan kuin miehetkin. Tämä kai on jotain peruja sieltä turvallisen lapsuuden mielikuvista… ajasta jolloin äidit olivat lapsille turvallisia ja aseisin tartumattomia.
Miestenkin osalta valikointi vain sotatoimiin motivoituneiden kutsumisessa armeijaan on myös se kääntöpuoli. Kun muistelen omaa varusmiesaikaani, saattoi olla hyväksi että suurin osa meistä oli saapunut sinne käskystä eikä oman innokkuuden saattelemina. Joukossa kun tarttuu se ns yleinen mielipide ja hegemonia, niin saattoipa hyvinkin olla että ne harvinaisemmat, tappamiseen ja ampumiseen kovasti innostuneet, sotaa kaipaavat machomiehet pysyivät edes hiukan asiallisina kun suurin osa porukasta näytti esimerkkiä jonka mukaan voi ihan hyvin elää rauhallisemmissakin merkeissä. Silloin oli vielä nuorison keskuudessa jonkinlaisena hyväksyttynä ajatusmallina rauhan puolustaminen, aseriisunta ja kansainvälinen liennytys, oli ihan hyväksyttävää olla rauhan asialla…
Olihan siellä tietysti niitä, joille sotilaallinen menestyminen, upseerinarvo ja kunniamaininnat olivat osa uraputkea, työkaluja menestymiseen kilpailussa. Marssilaulu raikui hurjana ja isänmaallisuus oli kovassa kurssissa, kovapanosammunnoissa ilmeet olivat autuaallisen nautinnollisia kun pääsivät niinkin lähelle oikeaa tappamista. Mutta, kuten sanottua, ehkä se kaikenkaltaisten reaalielämässäänkin leppoisampien mukanaolo hiukan hillitsi.
Sama juttu muuten toimii useassakin asiassa. Ei ole useinkaan hyväksi koota johonkin porukkaan fanaattisesti samanmielisiä lietsomaan omaa erikoisasemaansa ja “me-henkeä”. Ihan hyvä jos aina on mukana hiukan kaikenlaista väkeä. Säilyvät realiteetit ja suhteellisuudentaju jotenkin paremmin.
Eivät kaikki, vaan kuten kirjoitin: valikoidut ja motivoituneet. Itsepuolustusta ei voi ehkä oikein sanoa maailmanparantamiseksi, mutta se on kuitenkin tärkeä taito.
Jos nainen osaa vaikkapa puolustaa itseään kimppuun käyvää raiskaajaa vastaan, ei ehkä kannata kysyä tuleeko maailma sillä paremmaksi. Se voi kuitenkin olla pelastus sille naiselle.
Maanpuolustus on tavallaan myös itsepuolustusta. Jos maahamme aikoo hyökätä vihollinen, jonka suunnitelmana on tappaa meidät, sulkea meidät vankileirille tai orjuuttaa, voi olla paikallaan pyrkiä estämään näitä vihollisen pyrkimyksiä.
Voit tietysti kysyä myös, tuliko maailma siitä paremmaksi, että länsiliittoutuneet aikoinaan sotivat natsi-Saksaa vastaan. Siinäkin kyse oli väkivallasta. Yhtä hyvinhän koko maailma olisi voinut tehdä samoin kuin Tanska, joka luovutti maansa natsi-Saksalle muutamassa tunnissa, hyvin vähäisellä verenvuodatuksella. Tanska siis osoitti huomattavaa pasifismia, kun ei ryhtynyt liikaa sotimaan maahantunkeutujia vastaan.
Vai lieneekö niin, että aseiden kalistelu on sallitumpaa itänaapurille? En muista Metsänreunan miehen koskaan paheksuneen Punaisen torin paraateissa kulkevia ydinohjuksia ja muita joukkotuhoaseita, joiden rinnalla Suomen asevarustus on kuitenkin melko vähäinen.
Neuvostoliitto ja Venäjä ovat olleet osallisena monenlaisissa aseellisissa selkkauksissa ihan viime vuosikymmeninäkin.
Suomi puolestaan on ollut sodassa viimeksi vuonna 1944, ja Ruotsi vissiin joskus 1800-luvulla. Viimeksimainitussa asevelvollisuus muuten koskee myös naisia.
Toisen maailmansodan hyödyllisyydestä voidaan tietysti olla kahta mieltä. Sotilaallisella varustautumisella, nationalismilla, taloudellisilla eduilla ja joidenkin kansojen itsetunnon kohottamisella se kuitenkin alkoi. Päättyi sitten aikanaan. Sen jälkeen osa eurooppalaisista oli sitä mieltä että “ei koskaan enää”. Osa suomalaisistakin, ja nationalistisempi porukka oli jonkin aikaa hiukan hiljaisempi. Eivät ne tietenkään koskaan loppuneet, ja kun sodasta on kulunut aikaa sen verran että voidaan taas ihannoida niin nouseehan näitä. Osaan ihmisistä se vain kertakaikkiaan vetoaa, voima ja väkivalta, “meidän” paremmuus ja kenties Jumalan antama oikeutus olla etusijalla.
Fyysinen voima ja väkivalta ja niiden ihailu on yleistä lähes kaikissa kulttuureissa. Kysymys kai onkin siitä, väheneekö se edes ihmiskunnan sivistyksen lisääntyessä? Joskus näyttäisi siltä että hyvinvoinnin lisääntyessä sen merkitys toisinaan vähenisi mutta kovin helposti se taas nostetaan arvojen kärkisijoille.
Ihminen on sosiaalinen eläin, ja menee helposti mukaan kun jotain ihannoidaan ja vallitseva hegemonia ohjailee.
Toisaalta väkivaltaisuutta myös hiukan paheksutaan, silloin kun se ei toimikaan työkaluna ns “oikeansuuntaisesti”. Joissakin piireissä, kuten moottoripyöräilyä ja nahkaliivejä harrastavien keskuudessa, se on edelleen kaikissa muodoissaan hyvin tärkeä osa ihmisen arvoa, lihaksilla osoitetaan paremmuusjärjestys.
Päihteidenkäytön kannalta yksi merkittävä asia on väite siitä että päihteidenkäyttö tekisi ihmisestä väkivaltaisemman. Omasta pitkästä kokemuksestani voin kertoa että ei tee. Ellei ihminen ole arvoiltaan ja asenteiltaan väkivaltaa työkaluna suosiva, ei edes vuosikymmenien juopottelu hänestä sellaista tee. Juominen toki liuottaa hiukan ns pintasivistystä, eli ihminen pöhnässä on avoimemmin oma itsensä ja tuo esiin nekin artvonsa joita selvänä ei ihan kaikkia kehtaa esitellä. Ja silloin tulee joskus esiolle myös se väkivalta ja voimankäyttö.
Niin, Vadelmamunkki väitti etten paheksuisi Venäjän sotilaallista uhoamista. Ihan yhtä paljon kuin muidenkin. Ei minun paheksumiseni tietysti sinne mitään vaikuta, tuskin edes huomaavat asiaa. Eikä se paljon vaikuta täällä pienemmissä ympyröissäkään. Nyt on kovasti suosittua vaatia rajat kiinni ja rautaa rajalle . Hyvin tiedän olevani vähemmistön joukoissa tässä(kin) asiassa. Mutta entäs sitten?
Toivottavasti ei voida olla kahta mieltä maailmansodan “hyödyllisyydestä”. Pelottaa vähän kysyäkin, mikä se toinen mielipide voisi olla?
Totta tuo: sotilaallista varustautumista, nationalismia, taloudellisten etujen kahmimista ja muiden maiden manipulointia ja pienempien kyykyttämistä. Missä meillä sijaitseekaan juuri tuollaista harjoittava valtio aivan lähellämme tänä päivänäkin? Jossain ihan vieressä se on, mutta se ei taida olla Ruotsi.
Niin, missähän tätäkin ilmenee. Ilmeneekö tätä 6 miljoonan asukkaan Suomessa, vai kenties jossain hieman isommissa maissa, joilla on tarve paitsi heristellä aseita, myös käyttää niitä tasaisin väliajoin ihan ihmisten tappamiseen?
Suomi ei ole ollut sotimassa Ukrainassa, Tsetseniassa tai Georgiassa. Suomi ei ole sotinut 75 vuoteen. Sen sijaan Venäjä on osoittanut olevansa hyvin valmis lähtemään sotaan naapurimaitaan vastaan ihan näinä aikoina. yle.fi/uutiset/3-10334299
Oikeistopopulistit tosiaan voivat haluta rajat kiinni, joskaan eivät itärajaa kiinni. Eräskin persu ehdotti Suomen ja Venäjän välisen viisumilainsäädännön höllentämistä tai jopa poistamista. Suomen, ja koko Euroopan oikeistopopulistien joukossa on paljon Putin- ja Venäjämielisyyttä, ja Putinin hallinto myös tukee avokätisesti Euroopan nationalistiryhmittymiä.
Iskulause “Suomi takaisin”, on ihmetyttänyt minua taajuaan. Takaisin mihin? Venäjän suuriruhtinaskunnaksi ilmeisesti.
“Jotain rajaa” - paitsi ei itärajaa.
Vakavasti puhuen, Euroopan fasistit ovat Putinille ns. hyödyllisiä idiootteja. Demokratian murentaminen Euroopassa ja koko maailmassa on heidän intresseissään. Se nähtiin mm. USAN. presidentinvaaleissa, jossa Venäjä valitsi voittajaksi mr. Trumpin.
Uskooko joku oikeasti että ihmisen väkivaltaisuus johtuisi viinasta?
Hyvä merkki jos ihminen ymmärtää hävetä väkivaltaisuuttaan sen verran että yrittää vierittää syytä viinan niskoille. Seuraava askel on totuuden myöntäminen itselleen ja väkivallan uudelleenarviointi.
Olisko niin, että todella voimaa ja väkivaltaa ihannoiva ihminen ei väkivaltaisuuttaan häpeile. Korkeintaan myöntää joskus että “meni vähän överiksi”.
Hänen mielestään kun voimakas ja fyysisesti ylivoimainen ihminen on hyvä ihminen, ja hyvällä ihmisellä on oikeuksia…
Tänään taidan elää kuten tähänkin asti, pieniä mukavalta tuntuvia asioita puuhastellen. Varsinaisia ansiotöitä ei tälle päivälle ole, pienenpieniä pihakiviä tarttis vissiin kuljettaa pari muovilaatikollista. Koristeeksi ystävän terassin reunaan. Vähän työkalujen siirtelyä, kenties. Näissä hommissa kun välillä omat ja työkaverin työkalut ovat iloisesti sekaisin läjinä kummankin autossa ja varastoissakin, ja niitä myös käytetään kuten omiaan… se on sitä arkipäivän kaveriapua ja vertaistukea jolla elämää helpotetaan. Välillä sitten hiukan niitä palautellaan koteihinsa -tänään vois hiukan autosta tipauttaa kaverin laitteita hänelle, tulee tilaakin sitä kuljetusta varten.
Nyt kuitenkin ihan ilman kiirettä aamukahvia ja kesäaamuun heräilyä.
Väkivaltainen käytöshän saattaa olla ongelma myös tekijälle itselleen, johon liittyy impulssikontrollin ja tunne-elämän häiriöitä, sekä kyvyttömyyttä käsitellä tunteita järjellisellä tavalla. Malli voi olla usein lapsena kotoa opittu, sillä useimmat väkivaltaiset ihmiset lienevät kokeneet paljon ns. ruumiillista kuritusta (eli väkivaltaa) lapsuudessa. Lapsuudessa ei varmaan myöskään ole paljon opittu keskustelutaitoa.
Jos ihminen itse haluaa muuttaa itseään parempaan suuntaan, siinä voi auttaa esim. Jussityö. jussityo.fi/ Se kuuluu Ensi- ja turvakotien liittoon, joka auttaa etenkin väkivallan uhreja.
Toki sitten, jos väkivaltainan ihminen on sen verran luonnevikainen tai pershäiriöinen ettei edes halua muuttaa omaa käytöstään, niin avusta ei ole hyötyä.
Väkivaltarikoksista kuuluu tietysti saada myös lainmukainen rangaistus, katui tekijä sitten tai ei. Taannoin oli politiikassakin debattia siitä, pitäisikö perheväkivaltakin asettaa niiden rikosten piiriin, joihin on haettavissa sovitteluratkaisua. Tietääkseni perheväkivalta ei kuitenkaan ole soviteltavissa, mutta ala-ikäisten tekemä väkivalta tiettyyn rajaan asti on.
asiasta aikaisempaan, Vadelmamunkki kirjoitti osuvasti, oon ihan samaa mieltä ja tunnen herkästi myötähäpeää kun huomaa tällaisen piirteen jossakin. On sellainenkin ilmiö, kuin itsensä alentamalla ylentäminen. Ihminen saa joskus mielihyvää osoittamlla teennäistä nöyryyttä, tai korostamalla omissa puheissaan omaa tavallisuuttaa ja vaatimattomuuttaan. “Minä nyt vaan olen tämmönen tavallinen juntti”. “En ole kouluja käynyt”. “En ole missään hienommissa piireissä.”
Sekin on varmaan aika inhimillistä. eikä siinäkään mitään pahaa ole. Sitten se on tietysti vähän örsyttävää, jos siihen sisältyy vihjaus omasta ylemmyydestä niihin muinin nähden, jotka ovat erehtyneet käymään kouluja ja kehdanneet ajautua “hienompiin piireihin”, mitä ne nyt sitten lieneekään.
Rahvaanomaisuuden korostaminenhan on aika tyypillistä myös populistipoliitikoille, jotka ovat olevinaan niin “kansanmiehiä” että. He tekaisevat vastapuolekseen olkiukon nimeltä eliitti. Kansanmiespopulisti on rehti äijä ja eliitti on kieroa, vaikka lopulta paljastuisi että kaikkein kieroin vehkeilijä olikin se “kansanmies”.
myös Metsänreunan miehellä on ollut monta kertaa hyviä ajatuksia alkoholismista, siitä, miten yksilöllisesti se kokonaisuudessaan “käyttäytyy”, myös alkoholinkäytön lopettaminen tai vähentäminen. että kaikki on tosiaan varsin yksilöllistä.
Suurkiitos terveisistä, SylviaPlaa.
Olen seurannut ketjuasi tuolla vähentäjien puolella, ja joskus on tullut mieleen jotain tervehdystä laittaakin. Mutta kun jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä olen rajannut kirjoitteluni tänne lopettajien puolelle niin se sitten on jäänyt.
Saisit kyllä poiketa useamminkin täällä.
Vadelmamunkki, varmasti joillekin väkivaltaisille ihmisille on itselleenkin ongelmana oma väkivaltaisuus ja varmasti osa jopa oikeasti “katuu” tai on ainakin kokonaan hyväksymättä omaa toimintaansa.
Kuitenkin, meillä vallitsee erilaisia ns. alakulttuureja, ja monissa niistä juuri fyysisen voiman ja vahvemman oikeuksien, väkivallan käytön ym arvostaminen on kovin yleistä.
Väkivalta on siis myös kulttuurikysymys, sosiaalinen kysymys, median luoman arvostuksen kysymys ja varmaan muistakin asioista koostuva kokonaisuus. Eikä pelkästään kotoa opittujen mallien toistamista (johon vedotaan kovin monissa asioissa, kun hyvä selitys on keksitty niin se sitten sovitetaan kaikkeen mahdolliseen).
Suhteensa ja suhtautumisensa voimankäyttöön ratkaisee silti pitkälti kukin itse.
Metsänreunanmies tunnistanee itsensä ja ymmärtänee hävetä. Ehkä ne joilla on elämä mennyt hyvin antavat anteeksi.
Mutta oliko pointti siinä ettei nöyryytensä ole tarpeeksi aitoa vaan “teennäistä”?
Minulla tosiaan taitaa olla siitä nöyryydestä puutetta. Tosin minä en niinkään kärsi nöyryyden puutteesta vaan enimmäkseen nautin siitä. Tämä koskee tietysti vain tämänhetkistä olotilaa ja elämäntilannetta. Päihdeongelmattoman, suhtkohta mukavasti toimeentulevan ja muutenkin vain kohtuullisen pienillä murheilla maustetun elämäni soljumista. On sitä nöyryyttä tietysti elämääni mahtunut. Aikansa kutakin.
Yksi kanta nöyryyteen on tämä, hengellinen selitys:
“Niin kauan kuin asetimme itseluottamuksen ensi sijalle, ei aito luottamus Korkeampaan Voimaan voimat tulla kysymykseen. Meiltä puuttui kaiken nöyryyden perusedellytys, halu etsiä ja toteuttaa Jumalan tahto.”
Rähmälleen voi kyllä joutua myös hengellisyyksiä harrastamaton ihminen. On ollut aikoja jolloin olen katsellut melkein kaikkia ihmisiä ylöspäin, itseäni surkeana ja aivan mitättömänä pitäen. Se oli rankkaa elämää. Ei sitä oikein selvin päin olisi kestänytkään.
Muut ovat niitä, joilla “menee paremmin”, tai jotka “pyrkivät suuriin asioihin; asemaan, virkaan, oppiarvoihin, urheilumenestykseen”.
Pelottaa vähän kysyäkin, mikä se toinen mielipide voisi olla?
