Yhden lupaamani maustehyllykaapin (tai oikeastaan sen taustalevyn ja hyllyt) tänään tein. Liesituulettimen putki on sitten koteloitu. Piilossa. Maustepurkeilla omat sijansa , siistissä järjestyksessä.
Asia kun on niin, että kun mies lupaa jotain tehdä, niin se myös tekee sen. Eikä siitä tarvitse joka puolen vuoden päästä muistuttaa.
Lumitöitä.
Maailman mukavinta hommaa. Silloin kun siihen ei ole pakkoa. Tänäaamuna kolasin yhden rivitalon pihatiet auki. En ihan yksin, oli siellä jo naapurin mies ehtinyty aloittaman ennen minua. Suurin osa asukkaista on iäkkäämpää porukkaa, niinkin vanhoja ettei lumilapio enää kunnolla heiluisi vaikka olisi halujakin.
On meitä nuorempiakin. Tai minä nyt siellä olen vain satunnaisemmin, kun en talon kirjoilla ole. Mutta jostain syystä, vaikka siellä kotosalla ollaan, ihan vielä kävelykuntoiset miehetkin, niin mielouummin ikkunaverhojen takaa vaan kurkistellaan että mahtaisko noita polkuja kukaan tänään aurata. Ja kun se saadaan auki niin jo sopii laittaa lenkkitossua jalkaan ja lähteä kuntoilemaan. Ehkei tule mieleen että kyllä hien saa irtoamaan ihan näillä vanhanaikaisilla konsteilla ja ainakin raitista ilmaa.
No, mitäpä minä tuollaisia miettimään.
Pari varaston hyllyä tuossa olis tehtävänä, se vois olla vaikka tämän päivän ohjelman suunniteltu osuus. Sitten vois taas vaikka lähteä liikkeelle ja antaa intuition viedä.
Tuota aloituksen äänestyslistaa taas mietin. Siinä on semmoisia joita tein tai olin tekemättä silloinkin kun ryyppäsin. Ja joidenkin kohdalla ei ole määräkään paljon muuttunut. Niinkuin se kirjojen lukeminen. Sitä olen toisinaan tehnyt päivittäin, ja joskus taas saattaa tulla aikoja jolloin en edes iltaisin tartu yhteenkään kirjaan. Eikä se näytä riippuvan alkoholinkäytöstä, noin yleensä. (Ei sitä tietysti ihan umpihumalassa mistään lukemisesta mitään tule, mutta se on taas eri asia). Ehkäpä ei olekaan niin kovin selvää jakoa, että alkoholistit tekevät tällaisia asioita ja jotkut muut ovat tekemättä.
Jaa, menneitten muistelemiseen(kai sit joskus murehtimiseenkin) olen itse ja huomannut muidenkin helposti luiskahtavan kun viinan kanssa touhutaan. Siihen ei selvänä semmoista tarvetta ole.
Mahdollisuuksia erilaisiin asioihin minulla on nyt paljon enemmän, sen olen kai moneen kertaan todennut että se alkoholismi rajoitti niin perhanasti. Kaikkiin paikkoihin kun ei voinut eikä kehdannut kaljalta haisten mennäkään. Eikä kaikista hommista olisi mitään tullutkaan, vaikka olisi yrittänyt.
No niin, jospa sitten ne muutama ruuvi ja kiskonpätkä ja levynkappale , varastoon hyllyä. Että vois tuntea tänäänkin edes jotain hyödyllistä tehneensä.
Minäkin pääsin vielä pentuna tekemään lumitöitä kesät talvet, kun asuimme omakotitalossa pikkukaupungin laidalla. Nykyisin tosin talvet on usein sellasia, että jos kuntoa meinaisi ylläpitää pelkillä lumitöillä, joutuisi usein työntämään pihalla tyhjää kolaa niin että sora vaan rapisee.
Lumilapio painaa vissiin itsessään kilon tai pari, joten siitäkään ei tyhjänä heilutellessa paljon kuntoilumielessä kostu. Punttisalilla voi sentään valita heiluteltavaksi vaikkapa kahvakuulan, jossa painoa on 10 kertaa enemmän.
Mää maksoin tänään taas vuotuisen jäsenmaksun yhteen poliittiseen yhdistykseen. 35 euroa meni. Vielä pitäisi maksaa toinen, kun kuulun kahteen yhdistykseen, vaikka periaatteessa puolue on sama. En kehdannut maksaa “vähävaraisten” jäsenmaksua joka olisi ollut vain 15 euroa, vaikka olen periaatteessa työtön. Kaverit luulisivat vielä köyhäksi. 
Huomenna alkaa taas erilaisissa kokouksissa istuminen. Kokoustan, siis olen olemassa.
Eipä taitaisi tyhjän lumilapion heiluttaminen tehdä katu-uskottavuutta. Isompia painoja siinä varmaan on punnerrettava -ja ahkerasti, luulisin. En tiedä kun en ole kokeillut. Vaikka olen kyllä nähnyt pelkällä lapionvarrellakin hosuttavan. Keppijumpaksi sanoivat. Kai sekin johonkin auttoi, kun kovasti olivat siitä innostuneita.
Ei minulla ole silti tarkoituskaan kummemmin voimailla. Tällainen yhdistetty tarkoituksellinen tekeminen ja siinä samalla oheistuotteena tuleva liikunta ja ulkoilu kelpaa hyvin. Kummasti sitäkin vaan riittää, kun ei nirsoile tekemistensä kanssa, ja kun näkee jossain apua tarvittavan -vaikka sitten lumitöissä- niin menee ja tekee.
En minä sitä kiistä, etteikö olisi hyväksi minullekin tehdä hiukan enemmän. Ja vaikka nostella painojakin. Semmoisia muuten olisi jossain romujeni joukossa. Pari tankoa ja levyjä jonkinlainen kasa, penkkikin. Jostain ne tulivat, joku kyllästyi niiden kanssa vehtaamaan ja en n yt muista antoiko ne minulle ilmaiseksi kun suostuin pois kuljettamaan vai vaihdettiinko ne johonkin yhtä kummalliseen roinaan. Koskematta ovat ainakin jo vuosikausia olleet. Sisälle mökkiini ne eivät kyllä mahdu, sen verran pienet on tilat. Ulkorakennukset taas ovat nekin kaikenlaista täynnä ja on se aika kylmääkin nä’in talvella, joten en nyt sit ainakaan ennen kesää niitä ala kokeilemaan.
Ehkä pysyn terveenä ja hengissä edelleen ilman niitäkin. Kuten tähänkin asti. Mutta, vannomaan en mene, ettenkö vielä kokeilisi. Jos vaan alkaa mieleni tekemään, niin kaivelen ne ilman muuta esiin. Hyvin tiedän missä kohtaa suulinseinustaa ne pressun alla ovat. Mistä minä tiedän mitä vaikkapa huomenissa mieleen tulee.
Tänään tein ne varaston hyllyt. Kovin vähän muuttaa yksi äijä maailmaa päivän mittaan. Kun nyt ovat kovasti alkaneet laskemaan keitä kaikkia täällä tarvitaan ja ketkä ovat pelkästään ylimääräisiä kulueriä kunnon ihmisten ruokittavana niin kai minäkin lienen siellä saunan taakse vietävien tai afganistanin koneeseen pakattavien turhien ihmisten listalla. Ei tässä kyllä itseään kehumaan pysty, niin on vähäistä työni tuottavuus taas näinä päivinä.
Pitäisköhän tästä masentua ja nöyrtyä ja tuntea itseinhoa ja muuta sellaista vaan antaiskohan olla vaan kuten ennenkin. Antaa itselleen anteeksi tämän hyödyttömyydenkin. Taidanpa tehdä niin. On kevyempi elää kun ei liian tarkkaan murehdi kaikkea mahdollista.
Vaikka en Lopettaja olekaan käyn aika usein lukemassa juttujanne. Tästä ketjusta ja joistain muista samasta aiheesta kirjoittavista olen miettinyt juuri sitä mistä Metsänreunan Mies kirjoitti:
Jonkun mielestä minä kai olen alkoholisti, (tai niin ainakin silloin tällöin jotkut tuolla vähentäjissä ovat käyneet julistamassa), mutta en jotenkin ollenkaan osaa kuvitella mitä sellaista tekisin jos lopettaisin juomisen mitä en tee nyt. Kuten MM:lläkin minullakin vaihtelee se mitä teen. Luen paljon mutta joinain päivinä vähemmän kuin toisina. Urheilen, mutta en joka päivä. Ymmärrän, että paljon juovilla (kuten minullakin) jää joskus joitain asioita tekemättä ja vaikkapa urheilu vähentyä. Mutta tämä(kin) maa on pullollaan alkkiksia / suurkuluttajia jotka tekevät ihan samoja asioita kuin täysin raittiitkin ihmiset.
Tai sitten eivät tee. Silloin kun olen pitkijä aikoja juomatta olen aivan yhtä saamaton. Laiskuus vaan on jossain geenissä, ei sitä edes raittius muuksi muuta 
.
Mutta ei silti, nämä kyselyt ovat mielestäni mielenkiintoisia ja todella vilpittömästi tykkään lukea siitä miten ihmisten elämä muuttuu kun he luopuvat alkoholista. Se kannustaa myös meitä vähentäjiä vähentämään entisestään. Joitain varmaan kannustaa jopa ihan lopettamaan. Tulinpahan vaan tuohon ajankäyttöön tuomaan oman näkökulman. Älkää pahastuko, että poikkesin tontillenne 
.
Mitä teet tänään, entinen alkoholisti?
Rakastan.
Onnittelut seiskakymppi!
Se on kyllä parasta, se rakastaminen.
Joskus jopa parempaa kuin rakastetuksi tuleminen. Ja kun molempia, niin silloin kyllä Matin sanoin: Elämä on laiffii!
Olen kohdallani huomannut että paljon enemmän nyt harrastan myönteisiä tunteita kuin kielteisiä. Ei se nuorempana aina niin selvää ollut. Oli jos jonkinlaista painetta ja alakuloa, turhautumista ja kiukkuakin, melkein paniikkia joskus … monenlaista sotkua.
Johtuuko muutos sitten iästä, kokemusten karttumisesta, muusta muuttumisesta, päihteettömyydestä, odotusten muuttumisesta realistisemmaksi vai mistä, sitä en niin tarkkaan tiedä.
Mutta hyvä että elämä on seesteisempää.
Suurin kaikista on rakkaus.
Sen tietää se joka on rakastanut.
Edes kerran.
Alkoholistin rakkaus on rakkauden peilikuva
utuinen harha joka pettää aina.
Joka joskus on alkoholistina rakastanut
voi muistaa sen harhan.
Luistavan, pakenevan,
poisvaihtuvan tunteen
joka oli pienempi kuin alkoholismi.
Se oli todella pieni.
Joka tuntee rakkauden,
uuden minänsä tunteen,
selviytyneen vakaalla pohjalla
tuntee tunteiden eron.
Rakkaus on todella suuri.
Totta. Minullekin tuli mieleen keppijumppa, eli myös hyvin kevyitä liikuntavälineitä on olemassa. Ja voihan sitä harrastaa voimailuakin vaikka ilman mitään apuvälineitä. Esimerkiksi ns. “lankutus” on melko uusi ja tehokas keksintö, jonka vaikkapa epäterveellistä istumatyötä tekevä toimistohiiri voi suorittaa omassa työhuoneessaan parissa minuutissa.
En kuitenkaan näe, että millään kuntoiluharrastuksella haettaisiin tuota mainittua “katu-uskottavuutta”, ellei nyt sitten skeittailulla. Joka myös hieno laji siis on.
Kuntosalillahan sen sijaan ei ole yleisöä, vaan jokaisen tavoitteena on olla uskottava vain omalle itselleen. Toki joukkoon mahtuu aina joku pullistelija tai poseeraaja, joka luulee hänellä olevan yleisöä, tai keskittyy salilla enemmän selfieiden räpsimiseen kuin raudan liikutteluun, mutta tälläiset ovat aika pieni vähemmistö.
Kuntosaleista on onneksi tullut koko kansan paikkoja, joihin kuka tahansa voi tulla millaisessa rapakunnossa tai kaljamahan kanssa hyvänsä, ja suunta on siitä vain ylöspäin. Personal trainerit ja salien henkilökunta iloitsevat varmasti enemmän täysin rapakuntoisesta aloittelijasta, kuin jo hyvässä kunnossa olevasta harrastajasta. Aloittelija kun turvautuu helposti lisämaksullisiin palveluihin, joka sinänsä on ihan oikein. Kyllä ne trainerit ja ohjaajat yleensä hommansa osaa.
Saleillahan käy myös senioriväkeä, ihan eläkeläisryhmiä, jotka kuntoilevat omien voimavarojensa mukaisesti, pitääkseen yllä lihasten ja koko kropan toimintakykyä. Sitä kehon toimivuutta kun varmaan alkaa kummasti arvostaa viimeistään siinä vaiheessa, kun sitä on oikeasti menettämässä.
Hengissähän sitä voi kyllä pysyä vaikka miten pitkään, vaikka sitten joutuisi kulkemaan rollaattorilla jo kuusikymppisenä ja portaitten nouseminen ei onnistuisi enää viisikymppisenäkään. Mutta miksi kehonsa pitäisi antaa rapistua ennen aikojaan, jos siitä olisi mahdollisuus huolehtiakin? Fyysinen terveys on yhteydessä myös psyykkiseen terveyteen, jonka tiesivät jo muinaiset kreikkalaiset.
Huomenta. Rakastan. Kyllä rakastan, omalla omituisella tavalla, jota eivät lähimmäisetkään aina ymmärrä. Rakkaus, rakastan, on muuttunut paljon vuosien varrella siitä mitä se mielestäni tarkoitti joskus nuorena 16v kun eka kerran tunsin ensirakkauden tunteen.
Tänään rakkaus on erilaista. Se ei ole tunteita vaan tahtoa. Oikeastaan nyt kun kirjoitan tätä tajuan että olen muuttunut.
Hyvää päivän jatkoa!
Huomenta, rakkaat plinkkiläiset!
On tässä tätä aamua, katsottavaksi ja elettäväksi. Maisema on jopa kauniimpi kuin vanhoissa postikorteissa. Vain harvoin sitä on saatu vangittua kuvaan kaikessa elävyydessään ja tuon valkoisen maisemoinnin kaikissa sävyissä. Vähän tuntuu jopa siltä että saattaa olla syntiä mennä tuohon kauniiseen pihapiiriin mylläämään lunta epäjärjestykseen, aukaista sinne teitä ja polkuja ihmisen kulkea mukatarpeellisilla asioillaan. Yhdet jalanjäljet jo tein. Lintujen jyvätötterön kävin täyttämässä. Sen ympärillä ainakin näkyy osallistujia riittävän. Aamun ensimmäisiä olivat varikset ja harakat. Annoin niiden aikansa rohmuta, mutta sitten napautin ikkunaan että menkääs nyt jo.
Ja ei puolta minuuttia kun tyhjään ruokintapaikkaan ilmestyivät taas varpuset, tiaiset ja mitä kaikki lienevätkään.
Kai minä kuitenkin lumitöihin, maisemaa pilaamaan. Kun niitä lumitöitä on niin kiva tehdä. Siinä ainakin näkee heti työnsä tulokset, ja ovathan ne kulkutiet pihassa kuitenkin tarpeellisia. Ehkä. Kai ilmankin pärjäisi.
Mitäpä sitä tänään muuta?
Suunnitelma on, kodin sisustamiseen ja kalustoon liittyvä. Olen ajatellut tehdä semmoisen ison laatikon, jonka saa sängyn alle ja tarpeen tullen vedettyä sieltä pois. Pyörillä liikkuvan. Hain eilen rautakaupasta jo pyörät. Niitä myytiin ihan vuodelaatikkopyörien nimellä. Kolme euroa maksoi, neljä pientä pyörää. Ei ollut edes minulle kalliin tuntuista. Siihen laatikkoon sitten saa taas paljon tavaraa ajelehtimasta. Sopii sinne ne varalakanat (sellaisiakin minulla on, äveriäällä miehellä! ) , muuta vaatetta, villasukkia, pöytäliinoja, lisäpeitteitä kaivettavaksi esiin sitten kun oikein kylmä tulee… ja saa sinne sitten piiloon niiden väliin jotain pienempää tavaraa.
Miten oikeastaan olen tähän asti toimeen tullutkaan ilman vuoteenaluslaatikkoa?
Jokos teillä muilla semmoinen on?
Kappas vaan. Taas on kello melkein kymmenen ja minä vasta heräilen.
Hyvin olen nukkunut.
Univaikeuksista puhuvat täälläkin. Ikäviä ovat, sen uskon. minulla ei ole tainnut pahemmin sellaisia olla. Olen joskus sanonutkin että jos nyt jotain hyvää yhtäkkiä pitäisi itsestäni sanoa, niin kaksi asiaa löytyy; ruokahalu ja unenlahjat.
Eivät ne ole pelkästään hyvä, tiedän. Veltostuu ja pulskistuu helposti jos niiden antaa johdatella itseään liikaa.
Nukkumiseen liittyvänä asian sekin, että kun nyt taas ei ole mitään velvoitetta eikä syytä aikaisin herätä, niin hyvinkin nukun tähän asti. Ja kun tulee vaikkapa työntekoa, ja on noustava kuudelta, se voi ensimmäisenä aamuna tuntua ikävältä ja sitten taas totun siihenkin. Eli sen aikataulun muuttaminenkaan ei ole ongelma.
Miksi toisilla nuo asiat ovat vaikeampia ja toisilla helpompia, en osaa sanoa. Joskus, kun on ollut murehdittavia asioita, olen kyllä valvonut pidempään, ja olen joskus yöllä herätessäni jumittunut jotain ongelmaa päässäni pyörittämään ja sängyssä pyörimään -mutta tilapäistä se on ollut. Ja murehtimisiin selkeät syyt.
Juopotellessa asia oli hiukan toinen. Illalla saattoi kyllä nukahtaa, mutta aamuyöstä sitten laskuhumalan ja krapulan oireet, suu kuivana ja välillä jomotusta päässä, kaikkea semmoista asiaankuuluvaa -ja töihinmenokin oli joskus kankeaa kun ei se lepo sitten kuitenkaan tainnut niin täydellistä olla. Mutta, senkin kesti, kun tiesi mistä se johtui, ja tiesi että vähemmällä pääsee kun seuraavana iltana ottaa sen verran vähemmän että pysyy kuosissaan.
Postikorttimaisemaa edelleen. Olisi se nyt valokuvien ottamisen paikka. Kunhan toimertuisi. Hyvin tiedän, että taas jonain päivänä kaipaan hienoja talvikuvia joita vaikka jonkun verkkosivuston kuvituksena käyttää tai niiden pohjalle rakennella itse jotain kun taas alkaa kuvankäsittely kiinnostamaan. Kunhan nyt vaan toimertuisi. Ei se ole ainakaan vaikeudesta kiinni, tämän päivän puhelinkameroilla kun saa ihan laadukasta jälkeä, maisemakuvaukseen ne riittävät ihan hyvin. Tarkkuus on usein jopa suurempi kuin vanhoilla filmijärkkäreillä ja automatiikka pelasta tällaisen harrastelijakuvaajan pahimmilta mokilta. Eivät pala puhki eikä ihan mustan hötön joukosta joudu ääriviivoja etsimään. Ja onhan se edelleen niin, paras kamera on se joka on mukana. Kotona kaapissa oleva linssivalikoima ei paljon auta kun sopiva kuvaustilanne on just käsillä.
Olisinko nyt sitten tällä vuodatuksella saanut itseni ohjelmoitua tänään katselemaan ympäristöä sillä mielellä että jonkun kuvankin ottaisin?
Jaa, vielä sitten pienenä vinkkinä muille jotka saattaisivat kuvan jostain ottaa. Ympäristöä kannattaa opetella katselemaan valokuvan kannalta. Kun joskus vuosikymmeniä sitten yksi ammatikseen kuvaava opetti kameraa käyttämään, se oli ensimmäisiä asioita jotka esiin nostettiin.
Kun filmi maksoi, ja kehittäminen vielä enemmän, paperikuville tuli kovasti hintaa. Ei niitä huiskittu niinkuin nyt, kun homma on käytännössä ilmaista. Ensimmäiski leikattiin pavilevyyn muutaman sentin mittainen kinofilmikoon kuvan muotoinen reikä, ja se pahviläpyskä oli aina taskussa. Sen läpi katseltiin mahdollisia kuvarajauksia niin maisemasta kuin muistakin kohteista. Ehkä se opetti jotain, nyt on ehkä turhankin helppoa vaan painella näytöä miettimättä mitään. Tuossakin asiassa vois olla hyvä joskus ajatella mitä on tekemässä?
Taas on päivä kuljettu. Ilman erikoisia tapahtumia tai kokemuksia meni tämäkin talvipäivä. Parturissa kävin ja perunamuusia tein. Siinäkö se sitten taas oli?
Jotain pieniä mukavia hetkiä pitkin päivää, joo. Mutta ei mitään todella säväyttävää, tänäänkään.
Olenkohan jotenkin jälkeenjäänyt siinä suhteessa? Kun en muista olisiko minulla oikein koskaan ollut mitään valtavia, tulivuorenpurkauksen kaltaisia tunteiden ilotulituksia, kuten olen kuullut monilla muilla olevan?
Esimerkiksi musiikki, niin mukavaa kuin sitä aina joskus onkin kuunnella, ei ole kai koskaan saanut minua kirkumaan riemusta ja kiekumaan mukana, kokemaan orgasminkaltaisia tunneryöppyjä jonkin mahtavan esiintyjän vedellessä jotain amerikankappaletta tai kotimaista säkkijärvenpolkkaa. Ei. Ei ole mitään semmoista muistissani.
Eikä senpuoleen, ei ole minulle tullut riemunkiekaleista irti maasta ja pilviin leijailemaan oloa semmoisestakaan että olisin katsellut jonkun toisen ihmisen huikeaa urheilusuoritusta. Vaikkapa juoksemista, vaikka mimmoisella vauhdilla joku pahnostaisi ympäri kentän reunaa, ei se minusta tunnu oikein miltään. Oikein joskus käy kateeksi niitä jotka siitä pelkästä katsomisesta itselleen ratkiriemullisia elämyksiä saavat.
Onkjo tämä tämmöinen jotenkin perverssiä tai tunneköyhää tai muuten onnetonta elämää, tämä tämmöinen? Olisko tässä sitten ollut jotain syytä siihen että piti kaljanjuonnilla hakea hiukan lisävauhtia tylsään elämikseen, silloin aikoinaan? Ei siitä silti sen kummempaa apua tainnut olla. En minä siitäkään niin maailmaasyleileviä taivaallisia olotiloja saanut että olisi edes kannattanut.
Kovin vaan sellaisia pienenpuoleisia ovat minun riemuni, näköjään. Semmoisia vähän tavallista parempia tuntemuksia, niitä nyt riittää hiukan joka päivälle. Mutta ei tosiaan niitä uudestisyntymisiä, valaistumisia, avaruuksiahipovia riemunkokemuksia joita hyvissä tarinoissaan mainitsevat, ne kokemisen paremmin osaavat.
Toisaalta, ei ole minulla aikoihin ollut suuria murheitakaan. Ei kummempia masennuksia eikä kauhistuttavia pelkotiloja tai muutakaan semmoista joka vallan elämänhalun veisivät. Mukavanpuoleista oleilua, menettelee tämä tämmöinenkin elämä.
^ Lättähattujen jeejee-musiikki johtaakin tapainturmelukseen, pilsnerin juomiseen ja siivottomaan käytökseen, joten on ihan hyvä jos sen pauloihin ei ole ajautunut.
Mutta hyvä itsetutkiskelu ja pohdinta muutenkin, mies metsänreunasta. Tuli vaikutelma, että mietit tosiaan, puuttuuko sinulta jotain.
Kaipaatko elämyksiä ja isompia tunteita, mutta tunnet ettei niitä oikein ole saatavilla?
Parturissa käyminen ja perunamuusin tekeminen ovat kivoja juttuja. Samoin lumityöt. Mutta pitäisikö olla jotain muutakin?
Ei minunkaan päivässäni mitään maata mullistavaa ole ollut. Mutta elämässä on kuitenkin sellaisia asioita, joiden toteutumista ikään kuin odottaa: jotka antavat sisältöä ja näköaloja. Kirjoittaminen, puoluetoiminnan harrastelu vaalityön merkeissä, pienimuotoiseksi kutistunut bändiharrastus… Eivät nekään mitään suuria urotekoja ole, mutta tuntuvat kuitenkin mielekkäältä.
Ja minä myös saan elämyksiä ja isojakin tunteita taiteesta, kuten musiikista, kirjallisuudesta, elokuvista, runoudesta… penkkiurheilustakin. Ehkä niistä iloitseminen onkin lahja, joka ei avaudu kaikille, vaikka olen aina luullut että niistä nauttivat kaikki: enemmän tai vähemmän, kukin omilla tavoillaan. 
Kuinka monta todellista onnen hetkeä elämään mahtuu?
Voiko onnea lainata ja maksaa huomenna mielen kivulla?
Oikein hyvää huomenta taas kaikille. Toivottavasti nukkuminen on onnistunut herkkäunisimmiltakin. Minä nukuin pussutin kuin pieni porsas, ei häirinnyt paha maailma eivätkä omat ajatukset. Muutamaa minuuttia ennen kuutta heräsin ja totesin että kyllä tästä taas niin mukava päivä tulee että siihen passaa nousta tähänkin aikaan.
Että kaipaisinko isompia elämyksiä? Kun en oikein tiedä. Kai ne tajuntaaräjäyttävät hurmostilat riemujen ilotulituksineen voisivat olla hienoja, mutta toisaalta… jos ne sitten vaan eivät jotenkin kuulu minun päärustinkini toimintaskaalaan kovin usein koettuina?
Olen minä joskus ollut , muutaman kerrankin semmoisessa jääkiekko-ottelussakin jossa osa ihmisistä riemastui niin perkeleesti että ilonsa siivittäminä innostuivat toisiaan nyrkeillä hakkaamaan. Minä sitten, järkkärinä, jouduin vähän niin kuin virkani puolesta jo hillitsemäänkin sitä iloisuutta ja nautintoa. Kun eivät siitä ihan kaikki kuitenkaan tykänneet. Jotenkin se riemastuminen on eri ihmisillä niin erilaista. Toisilla kovin voimallista ja toisilla sitten kuin hiljaista hyrinää joka ei juuri ulospäoin näy muuten kuin joskus pienenä hihityksenä ja nauruntyrskähtelynä… erilaisia ollaan.
Tämä tämmöinen hiukan tasapaksumpi elämä on jotenkin minulle niin oman tuntuista. Leppoisaa, mukavaa, tasaisen iloista, sanoisin. Kun kuitenkin joka päivä jotain naureskeltavaa ja hiukkasen hykerryttävää mielialaa nostavaa tapahtuu ja näkyy tai kuuluu niin jospa tämä sitten onkin se optimiolotila minulle?
Otin esimerkiksi eilen sen, etten tosiaan siirry mihinkään hurmostilaan vaikka näkisin jonkun juoksevan kovinkin nopeasti urheilukenttää ympäri. Voi se olla niinkin, etten vain ole vielä nähnyt kenenkään juoksevan niin nopeasti että se saisi minun aivoissani vierestä nähtynä aikaan sellaisen solujen välittäjäaineiden purskahtelun että huonommat orgasmitkin häpeään joutuisivat. Saattaapa sellaisen sitten joskus nähdä.
Ei elämästä sisältöä puutu, joka päivälle sitä riittää. Onko tarpeeksi vai ei, se on vähän miten sen ottaa.
Jospa se onkin niin, että odotuksiaan voi aina nostaa semmoiselle tasolle ettei elämä sitten sitä tapahtumaryöppyä annakaan niin paljon -ja sitten tulee hätä käteen. Että olenkos minä nyt sitten jäämässä paitsi jostain jota mitä varmasti minulle kuuluisi ja jota ilman muuta tarvitsisin? Ja toisaalta, jos on tällainen hiukan yksinkertainen kuten minä, eikä edes ymmärrä kaivata niin kummallisia kokemuksia ja tapahtumia, niin sitä sitten vaan on tyytyväinen ja nauttii omalla vaatimattomalla tavallaan siitä mitä on?
Jotain pientä suunnitelmantapaista on tällekin päivälle, mutta katsotaan. Ne suunnitelmat voivat muuttuakin, jos sikseen tulee. Miten nyt sitten tilanteet menevät ja mitä eteen tulee… ei se niin lukkoon lyötyä ole, oikein mikään, taas tässä päivässä. Kun ei mikään niistä pitemmän ajan suunnitelmista ole niin tiukalle vedettyä ettei yhden tai muutaman päivän poikkeaminen johonkin ihan muuhun olisi mahdollista.
Ei tämä elämä ainakaan niin tarkkaan ole ohjelmoitua ja määrättyä etteikö voisi vähän mennä hetken mielijohteidenkin mukaan.
Huomenta.
Tänään on hyvä päivä. Aion kirjoittaa tänään menneisyydestä ylös ne kohdat jolloin olen uneton ja siitä pelloissani ja mitä siinä tapahtui, jotenkin se tuntuu nyt tärkeältä ja ajankohtaiseltakin.
Mitä tulee noihin liian suuriin tunnejuttuihin niin huomasin, kun raittius eteni, etten kyennyt esim. joulunaikaan katsomaan mainoksia ja muuta missä hehkuteltiin niin siistissä, kauniissa ja hyvin käyttäytyvässä ympäristössä joulunaikaa, lapset ikunasta katseli tähtitaivasta ja aikuiset liiteli juhlapuvuissaan nauttien joulunantimia. Oli kynttilää, valoja, taikaa, kaikkea ihanaa. Minua puristi rinnasta ja ahdisti, ihan oikeasti, kun katsoin sellaisia kuvia. Tai jos menin kävelylle ja oli laitettu kauniita pihavaloja yms. niin taas puristi ja ahdisti. En vain kestä liian suuri tunteita, kait.
Huomasin tätä kirjoittaessa, ettei enää niin tee, en mene tunteella niihin mukaan.
Hyvää päivän jatkoa!
Minä vähän ajattelisin, että vaikka elämässä tietynlainen “tasapaksuus” tai säännöllisyys on hyväksi, etenkin päihderiippuvuudesta toipumisen kannalta, niin liiallinen tasapaksuus voi alkaa jo tuntua ahdistavalta.
Mies metsänreunasta kirjoitti “tajuntaaräjäyttävästä hurmostilasta riemujen ilotulituksineen”, joka kuulosti minusta ihan jonkun ecstacyn tai lsd:n käyttäjän kickseiltä, vaikken kyseisiä aineita olekaan edes kokeillut.
Eihän elämän tarvitse eikä pidäkään olla mitään epäluonnollisen voimakasta euforiaa, jollaista ei voi ilman päihteitä tuntea kuin enintään orgasmin lyhyessä hetkessä. Tai sitten tehdessä ratkaisevan maalin jalkapallon tai jääkiekon MM-finaalissa, joka tosin on huomattavasti harvempien ihmisten saavutettavissa kuin orgasmi. 
Mutta jonkinlaisia päämääriä, tavoitteita ja merkityksellisyyden antajia elämässä on hyvä olla: syömisen, nukkumisen ja hengittämisen lisäksi.
Luen juuri kirjaa nimeltä “Syö mitä mielesi tekee”, joka ei nimestään huolimatta ole ihan tyypillinen dieettikirja. Siinä psykiatri Teemu Ollikainen kertoo, että sellainen yleinen vitsaus kuin lihavuus, on usein merkki jonkinlaisesta tunne-elämän epätasapainosta: joko pienestä tai hyvinkin vaikeasta epötasapainosta. Lähes jokainen ylipainoinen harjoittaa ajoittain jonkin asteista tunnesyomistä, jossa tunteita hoidetaan syömällä. Syöminen on myös tavattoman tehokas pikalääke pitkästymiseen ja yksinäisyyteen.
Tietenkin lihavuudelle voi olla myös elimellisiä syitä, eivätkä kaikki laihat ja normaalipainoiset ole tasapainoisia ja täyspäisiä, mutta itsensä lihavaksi syöminen muistuttaa usein olemukseltaan päihdeongelmaa.
Oli miten oli, niin maailman näkeminen liian negatiivisena ei myöskään liene avain onnelliseen elämään. Tottakai voi nähdä kaikessa negatiivisuutta: urheilun antamat elämykset johtavat väkivaltaan, musiikin antamat elämykset ovat tyhmää kiekumista, päihdetoipujien vertaistukiyhteisössä asuu hengellinen salajuoni, ja kaikki maailmassa on muutenkin jotenkin epäilyttävää tai jopa haitallista vouhotusta.
Mitä sitten jää jäljelle? Syöminen ja lumityöt. No, sanoihan joku filosofi, että elämässä tärkeää on ainoastaan puutarhanhoito.
Mielesänpahoittajalla on sentään hiihto, ja vankka visio siitä että ennen oli paremmin, ja että Arvi Lindiin saattoi sentään luottaa, jos mihinkään muuhun ei.
Lainasin juuri kirjastosta myös Kyrön “Mielensäpahoittajan hiihtokirjan”, josta ehkä lisää kirjallisuusketjussa. 
Minusta tuntuu että sitä elämänsisältöä kuitenkin joka päivään tulee. Kun antaa tulla. Eikä tarvitse edes virittää aivoihinsa ylikierroksia päihteillä eikä senpuoleen hengellisillä tästä maailmasta poiskurkottavilla hengellisillä ohjelmillakaan. Ihan näillä maallisilla jutuillakin saa aikansa kulumaan.
Tämä minun elämäni on pikemmin semmoista tasaisenmukavaa, mitä nyt vähän väliä laittaa hihittelemään -mikä juttu milloinkin. Voi olla just minulle hyvä näin. Ei tarvitse murehtia -tällä hetkellä- mistään, ei kaivella menneitä, ei pelätä viina- eikä muita piruja ja ajankäyttökin on suhteellisen vapaata.
Ei minulla muuten ole mitään musiikkia vastaan, vaikka ystävällinen kaikessa vastaanväittäjäni Vadelmamunkki asian yrittää sellaisena esittää. Olen nyt tässä aamun tunteina värkännyt televisiolle hyllyn, pienissä tiloissa kun sekin oli hyvä saada seinälle killumaan pois pöydältä johon sit taas sopii enemmän vaikka kirjoja, kyniä ja papereita, mitä nyt sitten milloinkin tuntuu hyvältä käden ulottuvilla pitää. Ja radio on nurkassa koko ajan avoinna ollut -ja musiikkiahan sieltä aika paljon tulee. Mukavaa sitä on kuunnella, vaikken siitä mitään erikoisia nautinnonpurskahduksia saakaan. Kovasti tykkäisin, jos saisin. Mitäpä sitten muuta tarttis tehdäkään jos siitä kuulemisesta onnellisen olotilan saisi. Helppoa se olisi ja varmasti on niillä jotka sellaisen onnellisuudensaannin lahjan sattuneet saamaan.
Eikä muuten ole “varmoista tiedoista” poiketen mitään kohtuullista liikuntaakaan vastaan. En minä pakoon juokse edes fyysistä työntekoa, hauskemmista liikkumismuodoista puhumattakaan. Taidankin muuten tänään mennä katselemaan jos löytäisin halvat tossut, kevyeen sisäkäyttöön sopivat. Jos vaikka paikallisen uimahalli-kuntoilutalon palveluihin sattuisin poikkeamaan. Hyvää se tekisi, ainakin taas vähän liikkuvuutta raajoissa ja nivelissä parannella, kun ei just ole sellaista työtäkään jossa joutuisi kovasti itseään eriskummallisiin asentoihin vääntelemään. Siinä sitten on minun kohdallani se raja, etten ala voimillani kenenkään kanssa kilpailemaan enkä kokeilemaan kenellä sitä vääntö- tai iskuvoimaa enemmän on. Kun en semmoista tietoa tarvitse.
Saatanpa hyvinkin illemmalla poiketa kokeilemassa niitä veulauslaitteita. Ellen sitten luikahda vaikkapa johonkin lähikaupunkien teatteriin tai jos sattuis joku mukava yleisötilaisuus jossain olemaan. (niistä ihan oikeasti ovat kyllä ne hengelliset lakanneet huvittamasta, eivät enää oikein kiinnosta. Mitta kai täynnä.)
Tai sit, joo, se valokuvajuttu ja siihen liittyvä kuvankäsittely edelleen vaan nakuttaa pääkopassa. Jonain kauniina päivänä nappaan tuon järjestelmäkamerani mukaan ja lähden ihan sillä mielellä liikkeelle että katselen sopivia kuvanottopaikkoja.
Lintujen ruokinta tässä nyt kumminkin ensin. Ja niin, keittiön pöydällä on taas muutama kirja valmiina vietäväksi kirjanvaihtohyllyyn. Yritän vähitellen luopua jostain osasta kirjoja ja nyt olen niin tykönäni päättänyt että otan sieltä aina vaikka yhden kirjan vähemmän paluukuormana kuin sinne vien.
Kyllä tämä maailma ihan mukava paikka on.
No niin. Tänään sitten oli illan ohjelmassa kuntosalitouhua. Mukavia ne vekottimet ovat. Ei sitä usein tule muuten itseään väänneltyä siihen malliin kuin niissä on tehtävä. Ja kai se itsensä veulaaminen hyväksi on. Että jotenkin liikkuvuus säilyy.
Huomenna sitten taas kai jotain ihan muuta.
Vadelmamunkki toi esiin osallistumisen politiikkaan, eli vaikuttamisen niihin yhteisiin asioihin joihin vaikuttaa voimme. On se tarpeellista sekin. Paljon huonommin olisivat asiat, ellei olisi edes yritetty vaikuttaa, viimeisen sadan vuoden aikana.
Olen siinä minäkin jollain tavalla mukana ollut, innokkaastikin, nuorempana. Ja kyllä me jotain saatiin aikaan silloin viime vuosituhannen puolella. Ainakin joskus estetiin ihan kaiken vallan luiskahtamista sidotuksi rahan valtaan. Olihan se joskus kuin tuhoon tuomittua hidastustappelua, mutta sittenkin tarpeellista.
Ja hyvä että edelleen, ainakin nuoremmat ihmiset, kuten Vadelmamunkki, jaksavat.
Kai minä edelleenkin lähden mukaan johonkin, jos joku ryhmä hyvän tavoitteen esittää ja etsii keinojakin vaikuttamiseen… en minä vielä ihan lamaantunut ole.
Mutta, on se niinkin, että iän karttuessa alkaa usein tulemaan se mukavuudenhalu, ne omat ja oman kattilakunnan asiat alkavat nousemaan päivittäisessä toiminnassa tärkeimmiksi, ja noihin isompiin, yhteisiin asioihin sitten vaikutetaan kun aikaa jää -ei aina niin olla valmiita vaikka jättämään työpäivää väliin kun on tarvetta lähteä mielenosoitukseen muutaman sadan kilometrin päähän. Nuorempana se oli ihan selvää, että ansiotyö oli hyvinkin toisarvoinen, hyvien asioiden vuoksi mentiin eikä meinattu.
En sitten ole maksanut minkään puolueen jäsenmaksua aikoihin. Enkä ole innostunut nytkään maksamaan. Taitaa olla minun vaikuttamiseni nyt semmoista että mieluummin menen mukaan touhuihin jotka eivät ihan yhden porukan omassa karsinassaan suunnittelemia ole. Sitäkin kun riittää. Ja kun ei ole just nyt yhtään puoluetta tai kuppikuntaa jonka kanssa olisin aivan kaikesta sataprosenttisesti samaa mieltä. En siis viitsi edes muodon vuoksi sitoutua. Mukana voin olla , jossain tapahtumien järjestelyissä tai muussa touhussa jonka itsekin tarpeelliseksi katson, mutta se saa jo riittää. En lähtenyt kunnallisvaaliehdokkaaksikaan viime kerralla vaikka kysytiin. Sanoin että koittakaas nyt vaan etsiä nuorempöia ja innokkaampia, niille se homma enemmän kuuluu.
