No, mutta mullakin on neljä-viisi kirjaa yöpöydällä!!! Onko tämä joku alkoholismiin liittyvä juttu? Häh. Ja mä kun luulin, että toipuminen etenee kun olen kiinnostunut kirjallisuudesta ja oman pääni ulkopuolisista asioista!
Pitäiskö mun nyt hekeutua jollekin pitkälle hoitojaksolle? Hypomaaninen en ole.
En minäkään tunnustaudu hypomaanikoksi. Olen kaikesta inspiraatiosta huolimatta melkoisen vetelä, suorastaan laiska lötkö.
Sitä en sitten tiedä että liittyykö se alkoholismiin, siis sellainen että innostuu helposti mutta on lyhyt jännitteinen. Onko siellä ketään alkkista, joka tunnustautuu sitkeäksi tasaiseksi puurtajaksi? Ilmoittautukoot tähän ketjuun HETI.
Niin mullakin (siis jokainen kesken). 
Täällähän onkin ollut vilkas iltapäivä. Mä kävin ystäväni kanssa lenkillä, kun lapseni oli harrastamassa. Tälle ystävälle olen alkoholismistani puhunut - hänellä ei itsellään ole omaa kokemusta ongelmasta, mutta on tavatessamme kiinnostuneena kysellyt, halunnut ymmärtää, olla avuksi. Tänäänkin hän yritti kysyä, mitä sillä rintamalla kuuluu, mutta en tällä kertaa jaksanut puhua aiheesta mitään (mikä taisi tuoda hänen mieleensä epäilyn, että olen juonut - tajusin vasta jälkeepäin!).
Ei kai tässä muuta voi kuin käsitellä aihetta sitä tahtia kuin oma pää antaa myöden: jos kovasti tympii, on annettava itselleen aikaa ja otettava käyttöön ne toimintatavat, jotka tympii vähiten. Ja kun asia alkaa taas palata käsiteltäväksi (vaikka sitten juomahalun muodossa), on aika taas tarttua tomerammin toimeen. Tai äh, en sittenkään tiedä. Toisaalta on aika riskialtista odotella siihen asti, että juomahalu iskee: mitä, jos se pääseekin yllättämään ja kellistämään? Taitaa se säännöllinen itsensä hoitaminen sittenkin olla mulle sopivampi tapa.
Toi Vaeltajan paketti, “rakkaus, ilo, onni ja vapaus”, maistuis varmaan mullekin… Ei kun mä lähden nyt nukkumaan. Niin ja mäkin olen muuten perusluonteeltani laiska. Olis kiva kun ei olis kiire.
En voi sanoa itseäni sitkeäksi puurtajaksi. Olen aina ollut impulsiivinen ja rohkea, ei ole tarvinnut pohtia pitkään mitä seuraavaksi teksi. Toisaalta vien kyllä sellaiset asiat loppuun asti joista olen kiinnostunut. Jos joku asia ei kiinnosta, en uhraa sille ajatustakaan.
Voisi siis sanoa, että olen aika mustavalkoinen. Kaikki on joko kaikki tai ei mitään.
Onks täällä muita samanlaisia?
Ääh tämä meni vaikeaksi, mut tarkoitan että en ole sitkeä, mutta en myöskään laiska.
No mä taas olen erilainen. En ole koskaan ollut erityisen impulsiivinen enkä rohkea. Paremminkin mietin ensin, mihin olen ryhtymässä (ja välillä tuntuu silti, että mottoni on ollut “Olis sittenkin pitänyt [tehdä toisella tavalla, lähteä, olla lähtemättä, ostaa, olla ostamatta jne.]…” 
). Kai suurin osa ihmisistä vie loppuun ne asiat, joista on kiinnostunut, se tuskin erottelee ihmisiä. Mutta sen tekeminen, mikä ei kiinnosta, luonnistuu multa myös. Kestän tarvittaessa rutiineja - ne taitavat tuoda mulle turvallisuuden tunnetta. Mutta jätän tarvittaessa tätä pakkopullaa myös tekemättä, jos tärkeysjärjestyksessä joku muu asia menee ohi (esim. siivoaminen jää helposti). Eli en ole mustavalkoinen - olenko siis harmaa…? Ei kovin kivalta kuulostava vaihtoehto. Ehkä mä olen turkoosi!? Jep, tänään tuntuu turkoosilta!
Siirrän tänne nuo tämänaamuiset retkahdusketujun mopomietteeni ja jatkan pohdintaa:
Mulla on nimittäin tänään ollut sellainen olo, että olen jo antanut itselleni luvan startata - että odottelen vain sopivaa ajopäivää. Joku periksi antamisen olo. Ei mikään piinaava, käsiä täristävä himo vaan vain tunne siitä, että olen henkisesti jo ylittänyt rajan raittiuden ja juomisen välillä - väärään suuntaan. En juo tänään, mutta tunnen vain (vähän kärsimättömänä) odottavani sitä päivää, jolloin juon. Täysin typerää, tiedän. Mutta kirjoitan silti rehellisesti, miltä nyt tuntuu. Ihan kuin tuo puoli vuotta olis joku maaginen raja, jota pelottaa ylittää tai jotain. En tiedä. Hoitoahan tässä pitää tehostaa, muuten ei hyvä seuraa.
Tämä on mun 601. viesti ja tämä ketjukin on näköjään pyörähtänyt 70 000 lukukerran paremmalle puolelle. Jep jep.
Tänä iltana lapsi teki yllättäen mielenkiintoisen kysymyksen:“Oletko sä koskaan ollu humalassa?” Meinasi itsellä vähän pokka pettää, kun yritti mielessään kuumeisesti sorvata vastausta. “Joo, olen.” “Miltä se tuntuu…?” “Tota, no,…öö… se riippuu …vähän siitä, kuinka humalassa on. Jos on ihan hirveen humalassa, tuntuu niin kuin olis pyörinyt, niin että huimaa ja on vaikea pysyä pystyssä. Jos on vaan vähän humalassa, niin jutut muuttuu tyhmemmiksi, mutta itse luulee olevansa hirveen fiksu.” Lasta nauratti ja muakin hymyilytti. Asia oli sivuutettu tällä, mutta kun lapsi oli mennyt nukkumaan, tajusin, että tämä oli tavattoman merkittävä kysymys: meidän perheessä on nyt alettu keskustella päihdeasioista.
Tämä on minusta kahdella tavalla merkittävää. Ensinnäkin, tähän kysymykseen palaamalla mulla on mahdollisuus kertoa vähän lisää omista kokemuksistani viinan kanssa (siis lapsen korville sovitettu versio) ja niistä syistä, miksi mä en enää yleensä juo. (Toi “yleensä” tulee väkisin tuohon lauseeseen, yritän hankkiutua siitä eroon.) Toinen tärkeä asia, minkä em. kysymys kertoo on se, että lapsi alkaa tulla siihen ikään, missä päihteet alkaa kiinnostaa. Ja se on tietysti äidin näkökulmasta aika pelottava juttu. Varsinkin kun itsellä on ne kokemukset mitkä on. Ja kun tietää, minkä perimän on voinut lapselleen siirtää. Siltikin: olen tästä keskustelunavauksesta iloinen. Ja aion ottaa asian uudelleen puheeksi ja kertoa kokemuksistani vähän lisää.
Oliko tämä jokin tavoite. Välillä tuntuu siltä, sori!
tiusku, sinä siis juot.
Tuo on tosiasia, enää on kyse siitä milloin tuon teet. Olen hiukan surullinen, mutta toisaalta, näinhän me kompuroimme jokainen ajoittain.
Kun otat mopon tallista, tutki sitä tarkasti.
Kun sekoitat paukun, otat kaljan, katso pulloa/lasia kädessä, mene peilin eteen ja katso itseäsi. Maista ja makustele, mieti miltä tuntuu.
Jokaisen uuden annoksen alussa mieti miltä tuntuu, mitä etsit enemmän. Jokaisen annoksen lopuksi mieti, löysitkö etsimäsi.
Pilaa juomanautinto itsesi tutkimisella, älä heitä irti ja nauti, vaan ole itsellesi ankara, kaikki on sinun parhaaksesi, loman aika tulee vasta kun on loman aika.
Luultavasti kuuden annoksen jälkeen haistatat paskat ohjeilleni. Sen jälkeen ilta voi olla kiva, tai yritys kivaan. Sitä sietää pohtia kun juominen loppuu, päivän, viikon tai kuukauden kuluttua.
Kun se loppuu mieti, oliko AIDOSTI niin kivaa että kannatti. Mieti mitä sait. Tulitko edes humalaan?
Itse lakkasin tulemasta humalaan jossain vaiheessa, jolloin juominen oli säälittävää kittaamista ainoana päämääränä saavuttaa humala, jalat eivät kantaneet, suu sammalsi, mutta aivot olivat terävät ja kirkkaat. Aika kamala kokemus.
Mene nyt talliin ja katso mopoa, haluatko todella käynnistää sen? Siinä ei ole ohjaustankoa, et tiedä mitä tankkiin on laitettu, se näyttää helposti hallittavalta, mutta kun käynnistät sen, se ottaa vallan, etkä voi tietää mihin päädyt.
Joo, ainoa tavoitteeni täällä ololleni. Ja mitä sitten vaikka olis ollutkin? Keneltä se on pois? Sinultako?
Alkoholistin lapset. Minä en ainakaan osta millään syillä, en selityksillä alkoholia alaikäiselle lapselleni, kenellekkään. Tuossa kohtaa LAKI on puolellamme, suojelee lasta meiltä itseltämme.
Hankkikoon jostain jos hankkii, on se vaikeampaa ainakin, kuin jos minä alkoholin hankin. Ostajia löytyy aina, minä en ole se ihminen.
Miten kerroin alkoholismista lapsilleni? Omat muksuni ovat vielä lapsia 9 ja 11v. Lasten isä ottaa edelleen runsaasti, joten kontrastia näiden elämässä on, niin ettei paljon selityksiä tarvita.
Lapset elivät sen elämän jonka minä elin, kipuillessani irti viinasta, he näkivät ja kokivat miten vaikea minun oli irtautua viinan vallasta, vaikka halusin, itkin ja yritin.
Nyt kun kaikesta on puolitoista vuotta, lapset eivät enää joka viikonloppu pelkää juomistani, mutta erikoistilanteissa, matkoilla jne. nämä edelleen seuraavat hyvin tarkasti tekemisiäni. Pelko on vieläkin pinnan alla. Minua ei kytätä, mutta minua tarkkaillaan.
Ainut mitä voin, on olla juomatta tämä päivä 
Ajattelin selittää sitä jotenkin niin, että kun ihmiset juo liikaa, ne tekevät kaikkea hölmöä. Kun minä join liikaa, minä huomasin, että tein ihan liikaa hölmöä, asioita, joita en olis selvin päin halunnut tehdä ja jotka kovasti harmitti ja hävetti jälkeenpäin. Jotkut juo vain lasin ruoan kanssa, mutta minulle kävi yleensä niin, että join liikaa. Siksi olen tullut siihen tulokseen, että mun ei kannata enää juoda ollenkaan. Ja olen huomannut, että ei mun tarvitsekaan, elämä onnistuu oikein hyvin ilman viinaa. Mulle jopa paremmin kun viinan kanssa.
Ja: en ostaisi lapselleni. Perustelen samalla säännöllä joka meillä on nyt ainakin vielä toistaiseksi toiminut esim. tietokonepelien kanssa. Niissä on ikärajat (jotka muuten eivät ole pelkästään ohjeelliset) ja niitä meillä on noudatettu. Meille ei ole ostettu pelejä, joiden ikäraja on lapsen ikää korkeampi - ei vaikka “kavereilla on” ja vaikka eroa siihen ikärajaan olis vain vuosi. Vetoan samaan: on laitonta ostaa alkoholia alaikäiselle (enkä minä suostu ostamaan myrkkyä lapselleni). Nyt ainakin vielä tuntuu tältä.
Kiitos, hajatelma. Olet taitava kynän/näppiksenkäyttäjä. Puntaroin minä tätä valintatilannetta (sehän se on). Järki yrittää tolkuttaa, että siitä ei mitään iloa tai hyötyä ole. Ja harmittaa ajatus, että pitäisi aloittaa raittius taas alusta (joo, lasken paitsi ketjuni lukukertoja myös raittiita päiviäni, viikkojani). Mutta oikeastaan tällä hetkellä isoin pelko mielessä on se, että entä jos ei sen ensimmäisen jälkeen saakaan uudelleen jarrua päälle. Kun taas alkaa kitua päivästä toiseen sen piinaavan, kaikki voimat vievän juomahalun kanssa - jaksaako sitä vastustaa? Juuri niin kuin kirjoitit: sen mopon kanssa ei tosiaan tiedä, mihin päätyy. Jonkunlainen nurja mieliteko kiskoo edelleen väärään suuntaan, mutta tajuan, että tämä on valinta, jota kannattaa harkita toisenkin kerran - nyt kun vielä on mahdollista harkita.
Juuri noin siinä tulee käymän. Vain jos et usko kokeneita niin pitää siun pitää itse kokeilla.
Mä en ostaisi alkoholia lapselleni. Se on laissa kiellettyä toimintaa. En myöskään sallisi lapseni juovan kotonamme tai olevan päihtynyt. En salli kenenkään muunkaan täällä juovan. En antaisi lasteni liikkua juovien kavereiden kanssa öisin pitkin kaupunkia. Rajat tulee olla, oli ne lapselle mieluisat tai ei.
Mun lapset (15v, 15v ja 9v) tietävät kyllä mitä alkoholismi on. Ovat sen verran saaneet kärsiä äitinsä juomisesta. Tietävät myös mitä lääkeriippuvuus on. Huumeistakin tietävät enemmän kuin keskivertolapset yhteensä. Mies on kertonut heille karmeasta nuoruudestaan. Vanhimmilla pojilla oli koulussa huumevalistusta, tulivat kotiin ja totesivat ettei esitelmöijä tiennyt asiasta yhtään mitään. Olivat kertoneet esitelmöijälle totuuden, joka oli vähän ihmetellyt asiaa. Ei sentään soittanut meille kotiin:)
Olin nuorimman poikani kanssa eräässä päihdeperheiden tilaisuudessa, jossa havainnollistettiin lapsille alkoholismia laittamalla pöydälle iso herkullinen karkkikulho, johon kukaan lapsista ei saanut koskea. Jokaisen teki kovasti karkkia mieli, mutta joutuivat pari tuntia vaan kulhoa tuijottamaan. Jos kulhoon koski, joutui pois porukasta ja muiden “hyljeksimäksi”. Minusta se oli hyvä vertaus himoon viitaten, jota on vaikea vastustaa ja seuraukset ovat karmeat.
Hiipakka heitti Merholin ketjuun hyvän linkin (Tiede-lehden artikkeli Päihderiippuvaista imee mielihyvän musta aukko, Teksti: Petri Hyytiä). Lainaus ko. artikkelista:
Tämähän on retkahduksen kuvaus: ilmiö perustuu (vähemmän yllättävästi) näköjään aivokemiaan. Kun mieliteko pääse niskan päälle, päättely (juomisesta ja sen seurauksista) muuttuu epäloogiseksi ja itsensä hillitseminen on epätavallisen vaikeaa. Tähän kun keksisi patenttiratkaisun, olisi jo pitkällä. Se juomisen seurausten härkäpäinen, mahdollisimman realistinen kertaaminen näissä tilanteissa kyllä näyttäisi olevan yksi keino, jos siihen pystyy. Että tekisi niitä omia epäloogisuuksiaan itselleen näkyväksi.
Jumpe miltä täällä näyttää! 
Ihan kuin olis jossain muualla kuin siellä vanhassa tutussa paikassa… Ihan hienon näköistä, mutta tuntuu, että vaatii vähän totuttelua, ennen kuin tulee taas kotoisa olo.
Tää on muuten aika hyvä tapa kertoa lapselle mitä se on.
Mun retkuni on kertonut lapsille olevansa allerginen alkoholille ja kesällä hoidon aikana tuli selväksi myös se, että jos retku alkoholia ottaa, tarvitsee apua lopettamiseen.
Ja kyllä mun 6v selitti asian mummolleen hyvin hienosti. “Katsoppas, kun jos on allerginen alkoholille ja alkaa silti sitä juomaan, tulee sellainen tauti, ettei voi lopettaa sen juomista. Ja sitten voi käydä niin, että pitää muuttaa sellaiseen taloon, jossa on vanhoja miehiä. Siellä autetaan, että voi lopettaa sen alkoholin ottamisen.”
Oli mummolla pokassa pitelemistä, kun lapsenlapsi valisti. Onneksi se nauroi vasta tilanteen mentyä ohi, koska oikeassahan lapsi oli.
Onhan tuo hyvä selitys. Mutta kun mietin sitä, mulle tuli tunne, että en kerta kaikkiaan voi kertoa asiaa noin omalle lapselleni. Hän on jo sen verran iso, että mua hävettäisi tavattomasti kertoa hänelle, että himoitsen viinaa enkä pysty lopettamaan, jos aloitan. 
(nää uudet hymiöt on osa ihmeen laihaposkisia…). Siis huomaan, että sen voisin vielä kertoa, että olen humalassa tehnyt hölmöyksiä, mutta en sitä, että haluaisin juoda ja etten hallitse käyttöä, jos juon. On tässä myös se, että koska en ole kertonut alkoholismistani exälleni enkä vanhemmilleni, en voi kertoa tässä vaiheessa kovin selkokielisesti lapsellenikaan, koska en halua, että hän kertoo eteenpäin näille muille ihmisille. Näille on kaikille kerrottava sitten samoihin aikoihin, huomaan.
Tänään otin taas niitä sinisiä pillereitä. Mä roikun päivästä toiseen nyt ihan reunalla. Ja tuntuu, etten edes kohta välitä. (Eikä tämän mainitseminen ole tällä kertaa huomion kerjäämistä vaan kummallinen tosiasia.) 
Jos jotakuta alkaa häiritä, ei tarvii lukea tätä ketjua.
Vaeltaja, osasitpa sanoa nätisti. Kiitos sinulle. Toivottavasti joskus vielä tapaan sinut jossain, niin että voisin kiittää kasvotusten tuestasi, jota olet minulle antanut.
