Vaeltajan teksti veti minutkin ihan hiljaiseksi. Se osui niin naulan kantaan.
Tiuskulle voimia paljon. Vaeltajan sanoin: Älä lakkaa välittämästä itsestäsi.
Ja siitä lapselle kertomisesta. Eihän sinun tarvitse tehdä asioita omaa itseäsi vastaan. Sinä voit kertoa omalle lapsellesi juuri niin kun sinusta tuntuu hyvältä.
Tiusku,
iso rutistus myös Ilmattarelta!
Olet ollut minulle suuremmoinen tuki niin välittömästi kuin välillisestikin moneen otteeseen.
Anna meidän nyt olla sulle! Olet tärkeä!
Minua auttaa vieläkin se, minkä Vaeltaja eilen kirjoitit. Tänään ainakin selvin päin, myös ilman pillereitä.
Mallullekin kiitos viestistä. Huomenna menen ryhmääni: siihen asti vain on suunnitelmat, mutta sehän jo riittää yhdelle päivälle. Päivä vain ja hetki kerrallansa…
Onneksi tää plinkki elpyi: toi käyttökatko (heh) oli kurja.
Ilmatar, kiitos sullekin viestistä ja rutistuksesta! Olette kultasia ihmisiä!!
Elpymään päin, joo. 
Eilen illalla unohduin koneen ääreen lukemaan: luin tätä omaa ketjuani alusta, viime heinäkuun lopulta lokakuulle, viimeisimpään retkahdukseen. Olipa terveellistä luettavaa. Olin jo unohtanut, minkälaista tahkoamista se lopettamisen alkutaival oli. Oma juomisen petaaminen näkyi nyt aivan ilmeisenä niistä viesteistäni, juomahalut raastoi vähän väliä. Tajusin, että olisi silkkaa hulluutta hankkiutua nyt uudestaan samaan jamaan. Ja mieleen nousi myös kiitollisuus kaikkia niitä kirjoittajia kohtaan, jotka ovat matkan varrella pallotelleet kanssani näitä ajatuksia, herätelleet, tukeneet ja ymmärtäneet. Isoimman työn olet kyllä tehnyt sinä, Vaeltaja. 
En enää muistanutkaan, kuinka tiivistä “kirjeenvaihtoa” viime syksynä kävimme. Kiitos!!
Eilen ryhmässä luettiin kiitollisuudesta. Vuorollani puhuin kuitenkin muusta, viime aikojen tunnelmistani ja juoma-ajatuksistani lähinnä. Koin oloni jotenkin ulkopuoliseksi siellä ja lähdin palaverin jälkeen nopeasti pois, vähän marttyyriasenteella että “en minä tästä saanut mitään, eivät nuokaan minusta välitä”. Kun olin vähän matkaa kävellyt, kummini soitti perääni ja pyysi odottamaan: tunsin kiitollisen ailahduksen, “välittäväthän ne”. Kiitollisuusaihe jäi jotenkin mieleen elämään ja myöhemmin eilen oivalsin jotain. En ihan niin suoraviivaisesti, että “onhan minulla silti paljon syitä olla kiitollinen”, vaikka sekin on totta. Mutta tajusin, että turhaan itsekkäästi odotan, että kaikkien ajatukset pyörisivät minun vaikeiden olojeni ympärillä: jos ryhmässä kukaan ei ryntää lohduttelemaan, ei se tarkoita, etteivät he välitä. Minä olen silti saanut siellä olla itseäni hoitamassa, samoin kuin muutkin. Jos olisin jäänyt juttelemaan palaverin jälkeen toisten kanssa, joku olisi varmaan jotain mulle sanonutkin, mutta itse lähdin pois - oma toimintani aiheutti ulkopuolisen oloni. En tiedä, tavoitatteko ajatustani, mutta minulle tämä on iso oivallus. Olen nimittäin aiemmin usein kokenut ulkopuolisuutta ja tuntenut, että en kuulu joukkoon. Ja nyt näin, että se on kiinni myös omista valinnoistani ja toiminnastani, ei aina niistä muista. Minusta aika terve ajatus: myönnän tässäkin oman vastuuni.
Aurinkoista pyhäpäivää!
Joo, jäin odottelemaan, kuljettiin sitten vähän aikaa yhtä matkaa. Hän oli ostanut minulle lahjaksi kirjan (12 & 12)! En nyt edelleenkään tiedä, kuinka virallinen ja oikeaoppinen tämä kummisuhde on, mutta olen iloinen, että saan tutustua ja tukeutua häneen. Ja toivon myös, että osaan olla hänelle tarvittaessa tukena.
Olet toki oikeassa, että minä sitä toipumistyötäni olen tehnyt ja teen. Mutta kyllä silläkin on merkitystä, että saa matkansa varrella kohdata ihmisiä, jotka osaavat ja haluavat neuvoa eteenpäin. Oli hyvä näkökulma, että siitäkin voi olla kiitollinen, että saa tehdä itsensä ja toipumisensa kanssa työtä - kaikki eivät saa edes sitä.
Sitä kyllä taas vähän mietin, että miten löytäisin nyt jotain muutakin tärkeää elämääni kuin tämän alkoholismin ja siitä toipumisen. Ilman toipumista ei toki voi keskittyä mihinkään muuhun tärkeään, mutta välillä pelkään, että tämä menee jollain tavalla pieleen, kun keskityn tähän niin tiiviisti. Etten pääse jatkamaan elämässäni eteenpäin. Tämä on ottanut sellaisen paikan elämässäni, jolla aiemmin oli esim. isoja tulevaisuudensuunnitelmia. Joskun selvitin mahdollisuutta muuttaa vuodeksi ulkomaille: luin kasapäin kirjoja, pengoin nettiä, kävin työvoimatoimistossa kyselemässä työpaikan etsimisestä siitä maasta, josta olin kiinnostunut. Uppouduin siihen kokonaan ja se oli antoisaa, vaikkei sitten toteutunutkaan. Sen jälkeen oli toinen vastaava iso juttu, jonka eteen tein töitä pari vuotta, mutta joka ei myöskään toteutunut eikä toteudu. Se asia tuli päätökseen viime vuoden maaliskuussa - ja toukokuussa aloin askarrella tämän seuraavan ison “projektini”, alkoholismin kanssa. Puuttuiko elämästäni joku pitkän tähtäimen tavoite ja tästäkö sellaisen löysin (tosin tämä on melkoisesti vähemmän ihana projekti kuin haave ulkomaille muutosta - mutta minulle tämän asian käsiteltäväksi löytäminen oli väistämättä jossain vaiheessa edessä)? Mutta nyt on alkanut tuntua, että tämä ei kuitenkaan saisi olla elämän pääsisältö kovin pitkään, vaikka itseään edelleen hoitaisikin. En vain tiedä, milloin olisi järkevää alkaa keskittyä jo muihin juttuihin (ja mitä ne voisivat olla). Pelkään, että junnaan tässä toistuvassa juomisajatuksessa osin siksi, että se ajatus pitää tämän asian pyörittelyn ajankohtaisena. Tajuatteko? Jos juomahalu poistuu - mitä tapahtuu “projektilleni”, “elämänsisällölleni”? En tiedä onko tässä päätä tai häntää - eihän tämä alkoholismi ja toipuminen nyt sentään mikään harrastus ole, vaan totista itsensä hoitamista. Mutta pohdin, teenkö tästä liikaa elämänsisällön itselleni? Eihän diabeetikonkaan elämä yleensä pyöri vain insuliinin ja ruokavalion ympärillä: itsensä hoitaminen on se perusedellytys, joka hoituu jokseenkin rutiinilla, että sitten voi tehdä sitä kaikkea muuta, mikä elämään kuuluu. Miksi tuntuu, että tässä ei nyt minulla ole näin?
Tänään olen ollut väsynyt ja hiljainen. Pitää yrittää mennä ajoissa nukkumaan. Hyvää ja raitista alkavaa viikkoa kaikille.
Juu, olen huomannut. 
Mutta ehkä hiljaa hyvä tulee? En tiedä, mikä olisi sopiva etenemistahti ja milloin vaatii vähän kypsyttelyä.
Enpä tiedä, miten meillä onnistuisi. Tää mun kummi ei ole aiemmin kummittanut ketään, ehkä pitää tätä paremminkin tukihenkilön hommana kuin varsinaisena kummiutena. Ei se sinällään mitään, arvostan häntä joka tapauksessa ja olen iloinen, että tein aloitteen ja pyysin häntä. Mutta siis tämä virallinen kummitoiminta ehkä on vähän hakusessa.
Niin, kukapa siihen pystyisi vastaamaan. Senhän tajuan, että ilman raittiutta ei ole kohta mitään. Mutta niin kuin olen joskus aiemminkin todennut, mulla raittius ei ole valitettavasti sellainen uusi, ihana ahaa-elämys, jollainen se on monelle pitkään ja perusteellisesti ryypänneelle. Mulle tämä viinaton arki on sitä samaa, mitä tossa jo 10 vuotta välillä elin, ennen viime kesää. Se on parempaa kuin juova arki, sen tiedän, mutta ei mulle mitään uutta ja ihmeellistä. Päin vastoin vanhaa tuttua, vähän tylsääkin. Mutta keväästäkö johtuu vai mistä, kun tunnen kaipaavani niin julmetusti jotain säpinää. Mesolimbinen dopamiiniratani kaipaa dopamiinikylpyä! (Hiipakan linkittämästä Tiedelehden jutusta, jonka aiemmin mainitsin: "Aivojen mielihyväjärjestelmän parhaiten tunnettu osa on mesolimbinen dopamiinirata, joka ulottuu keskiaivojen tegmentaalialueelta accumbens-tumakkeeseen ja muihin syviin rakenteisiin sekä aivokuorelle otsalohkon alueelle. Mielihyväkokemus syntyy, kun dopamiini vaikuttaa kohdesoluihinsa koko radan pituudelta.-- Kaikki riippuvuutta aiheuttavat päihteet kiihdyttävät aivojen dopamiinijärjestelmää. ") Siis en kaipaa välttämättä juomista, mutta jotain, mikä liikauttaisi.
Niin minäkin. Ja täällä taas löpisen tyhjänpäiväisiä, vaikka pitäis olla jo nukkumassa. Mun pitäis olla hiljaa, kun ei ole mitään sanottavaa. Ei ihme, että jotkut täällä välillä ärsyyntyy muhun.
Sulle kanssa.
[poistettu, teki tuplat]
Niin, totta. Arki on arkea - miksi siitä pitäisi odottaakaan jotain huimia kokemuksia? Kannattaisi paremminkin iloita siitä, että on paljon tavallista, turvallista arkea. Koska sitten kun arkeen tulee joku mullistus, missään ei ole luvattu, että se mullistus on miellyttävä. Ja siinä vaiheessa kyllä kaipaakin jo kovasti sitä tuttua turvallista tylsää arkea, kun se arki suistuu raiteiltaan. Kai sitä vain odotti jotain “palkintoa” siitä, kun on tehnyt töitä sen eteen, että lopettaa juomisen. Että olis edes hieno fiilis että vau, jo puoli vuotta raittiina, Jumalan, AA:n ja oman aherruksen ansiosta. Mutta sehän on omasta katsantokannasta kiinni: minähän voin itse katsoa sitä niin, että Vau, hyvä tiusku!! Ja tehdä itselleni sen palkkion. Vaikka välillä tulee se muidenkin täällä mainitsema olo:“Tätäkö se vaan onkin?”
Pitkään ja perusteellisesti juomisen suunnittelun sivusävyhän tässä kelailussa kyllä myös on löydettävissä, täytyy tunnustaa. Niinkun että jos olis jotain karmeaa kurjuutta, mihin verrata, tämä nykyinenkin tuntuisi ihan kivalta… Ehkä ei tosiaan kannata hakea sitä tavallisen hyvän arjen arvostusta sitä kautta. Varsinkin kun lisäksi ei voi tietää, selviääkö siltä arjen arvostuksen hakureissulta enää hengissä elämään sitä tavallista arkea. Askeltyö mulla tällä hetkellä seisoo, on seissyt jo jonkun aikaa.
Aamulla sain muistutuksen siitä, kuinka vähästä kaikki voi olla kiinni. Työmatkalla oli metristä kiinni, etten jäänyt suojatiellä auton alle.
Hyvää raitista arkipäivää Vaeltajalle ja kaikille muille.
En mä tiedä puuttuuko sun elämästä jokin pitkän tähtäimen tavoite vai ei, mutta mä voin kertoa omasta kokemuksestani tollaisten juttujen suhteen.
Mä olen ollut myös haaveilija ja suunnittelija. Mullakin on ollut sunnitelma ulkomailla työskentelystä ja monesta muusta mittavasta projektista. Mulla ne oli omaa itseäni karkuun juoksemista. Tollaiset toteutumattomat projektit on aika lailla hukkaan heitettyä aikaa ja energiaa. Ja mun kohdalla se meni juuri niin, että niiden avulla mä elättelin, että mun elämä olisi jotain sitten kun…
Työhön mä olen myös paennut itseäni. Mä olen aina ollut aika tunnollinen työntekijä, joka on painanut pitkää päivää ja välillä elänytkin työlle. (Osittain olen sitä vieläkin.) Tässä jokin aika sitten aloin ajatella, että mä olen ehkä omistautunut työlle, koska siinä olen kokenut olevani hyvä, tarpeellinen ja pätevä. Mä olen tiennyt mitä tehdä seuraavaksi. Toisin kun välillä omassa elämässä. Eli aloin miettiä, juoksenko itseäni karkuun. Ei tarvitse pysähtyä miettimään, kun painaa töitä melkein ympäri vuorokauden.
Nyt mä vähitellen käännän kelkkaani toiseen suuntaan. Mun elämä on tässä ja nyt. Tänään, koska huomisesta en tiedä. Mä voin vaikka jäädä auton alle suojatiellä. Tottakai mulla on pitkän tähtäimen suunnitelmia ja aion niitä totauttaakin. Mutta jotta mä jaksaisin tehdä niin, mun täytyy aktiivisesti hoitaa itseäni. Koska muuten mä taas odotan, että mun elämän parantiaisi toinen työ, muutto, uusi mies tms.
Ja kaiken kaikkiaan elämä on aika tylsää ja tätä tylsyyden sietämistä on harjoiteltava. Kun olen elänyt jonkinlaisesta myrskystä toiseen (milloin endorfiini-, milloin adrenaliinimyrskyjä), ei ole helppo totuttautua tasaisuuteen ja arkeen. Siinä on opettelemista.
Raksautitpa taas mun rattaita vähän eteenpäin, Mallu. Tai oikeastaan aika paljonkin. En ole koskaan ennen nähnyt tätä, mutta näitähän ne “suunnitelmani” ovat olleet: hitusen verran epärealistisia ja valtavilla odotuksilla ladattuja - “sitten kun tämä toteutuu, on kaikki toisin”. Ja kuinka paljon niihin onkin uponnut aikaa ja energiaa. Voi taivas!
Melkoinen näkökulma: ovatko ne olleetkin keinoja - ei päästä johonkin vaan - päästä pois jostain? Mitä niillä olen oikein hakenut? En vielä itsekään tajua, mutta aion miettiä.
Huomaan, että mulla ei ole mitään pitkän tähtäimen suunnitelmia. Ei mitään. Mutta kaipaan kipeästi jotain: miten voi elää ilman unelmia? 
Ja kyllä huomaan odottavani, että elämäni muuttuisi jotenkin paremmaksi, jos löytäisin rakkauden tms. Mutta terveempi lähtökohtahan olisi pitää itsestään huolta ja elää tätä päivää. Miksi ihmeessä se kuulostaa niin tylsältä? Siinähän saisi keskittyä omaan hyvinvointiinsa ja nauttia elämän pienistä iloista? Mukavaahan se voisi olla, kun sen osaisi niin ottaa.
Hyväksyttävä, että tätä tämä nyt on: töissä käydään, lapsi kasvaa, lomilla lomaillaan ja jos tuuri käy, saadaan joskus kutsu serkun häihin… Itseään voi piristää vaikka ostamalla kivan uuden kevätpuseron ja huulipunan! (tähän tulis se silmiään pyörittelevä hymiö, jos se ei nykyään olisi niin oudon näköinen). Ja hörpätä päälle kupin hyvää kahvia! Oikeestihan tämä on hyvää elämää - miksi sitä ihminen haikaileekin aina jonkin muun perään kuin mitä itsellä on? Miksi onni aina tuntuu tulevan “sitten kun”?
Ja miksi mä en mene jo nukkumaan? Mulla on iso univelka jo keräiltynä, tänään olin ihan pöllöpää. Nyt mun pitäis hoitaa itseäni unten mailla.
Voi kurjuus, Vaeltaja: toivottavasti jalkasi paranee pian! Kaikkea hyvää sullekin!
Hieman epätäydellisesti nukutun yön jälkeen totean, että onhan mulla jotain unelmia. Yksi jopa sellainen, joka enemmän kuin tuuria vaatisi omaa sitkeää työntekoa sen unelman eteen, mutta joka (haluan uskoa) voisi olla mahdollinen toteuttaa - jos pidän itsestäni huolta. Osaisinko, uskaltaisinko, luottaisinko onnistumisen mahdollisuuteen? Sitä sietää miettiä. Hyvää päivää kaikille!
Pidä Tiusku kiinni tuosta unelmasta!
Vaikka se olisi vielä kaukainenkin ja saavuttamaton,
niin matkalla kohti sitä, saatat saavuttaa jotain ihan uutta, arvaamatonta hyvää 
Tänään taas aurinko paistaa erityisen kauniisti ja mieli on kovasti plussan puolella.
Vanhin lapseni (jonka kanssa on pahiten ollut nää sukset ristissä) sanoi aamulla, että on ONNELLINEN kun saa olla minun tyttäreni.
Mitä muuta äiti voisi toivoa… Itku pääsi kun tyttö oli lähtenyt kouluun.
Ilmatar, kiitos kannustuksesta! Ja kiva kuulla, että olet valoisalla mielellä. Lapsesi sanoi todella kauniisti: miten ne jaksaakin rakastaa - minunkin lapsi minua, vaikka olen välillä varsinainen kärtty.
Mun lapsi lähteekin taas viikonlopuksi pois. Kaavailen uutta visiittiä sekaryhmään - olisi kivaa vaihtelua omalle naisten ryhmälleni. Ja saahan siellä viettää iltaa miesseurassa… 
Täällä mä taas roikun, tähän aikaan, vaikka olin koko päivän niin väsynyt, että meinasin nukahtaa istualleni. Nyt nukkumaan! Toivottavasti uni tulee.
Voi apua! Muistatteko Vaeltaja ja muut, kun viime kesänä ja syksynä kirjoittelin siitä mun kirotusta kaapistani, keittiön yläkaapista, josta aina vaan löytyi pulloja? Ja joita sitten tyhjentelin vuorotellen viemäriin ja vuorotellen kurkkuun. Nyt alan uskoa, että se kaappi on oikeasti kirottu! Lokakuussa, kun viimeksi retkahdin, olin varma, että join kaapista kaikki loput. Katsoin mielestäni Tosi Tarkasti ja siellä ei ollut enää muuta alkoholia. Helpottuneena olen puoli vuotta elänyt ajatellen, että kotoa multa ei ainakaan löydy viinaa, ellen sitä itse sinne osta. MUTTA tänään, kun kaivoin kaappia löytääkseni ne muutamat tyhjät pullot, joihin tapaan pullottaa siman, löysinkin kaapin perältä pötköttämästä peräti kaksi täyttä pulloa! Siellä ne köllöttivät ja pienin kiiluvin silmin tuijottivat suoraan minuun, vanhat matkatuliaiset. Suorastaan pelästyin, kun tajusin, mitä ne on. Ja vielä just nyt, kun muutenkin olen ollut heikoilla. Ja yksinäinen viikonloppu tulossa, huomisesta alkaen. Huh ja hui.
Säikähdyksen jälkeen mua alkoi kyllä vähän naurattaa: oli kuin olisin löytänyt yhtäkkiä ison karvaisen hämähäkin keittiöstäni ja pelästynyt. Sitten äkkiä hakemaan vertaistukea:“IIIIIIK! Mun keittiössä on Maailman Isoin Hämähäkki! Ja varmaan vielä myrkyllinen! Auttakaa nyt hyvät ihmiset, kertokaa, mitä mun sille pitää tehdä!!”. Vaikka tiedänhän minä jo. Silti pelottaa, voittavatko kamppailun ne myrkkyhämikset vai minä. Koska kamppailu siitä taitaa tulla.
Olisipa kiva kuulla, mistä Vaeltaja uneksit. Mutta pääasia kai on, että unelmiakin on. Ja kyllä myös oivallus siitä, että aina ei tarvitse saada jotain muuta: tällä hetkelläkin on jo vaikka mitä, jonka näkee, kun katsoo ympärilleen.
Hih, no niin, se ei ehkä ole ollut kovin vaikea arvata, sen verran paljon olen tainnut siitä täällä puhua. Mutta se on sellainen, jonka eteen ei oikeastaan voi hirveästi itse tehdä (paitsi hoitaa itseään), se on myös tuurista kiinni. Mutta on mulla toinenkin, jotain, mitä haluaisin itse tehdä. Sitä voisin yrittää toteuttaa, jos voimat ja rahkeet riittää.
Kyllä mulla on hyllyssä sen niminen Tenavat-kirja.
No niin. Sinun kotonasi on lumottu kaappi, juovan juopon unelma.
Kyllä sä tiedät mitä vaihtoehtoja sulla on, joten mä en lähde mitään ohjeita antamaan. Odottelen, josko noilla alkoholisteilla olisi oikeita sanoja.
Mutta nyt en enää edes tiedä pitäisikö toivottaa voimia vai voimattomuutta. Ota kumpaa tarvitset ja jätä loput.
Näköjään. Voisi monet maksaa maltaita sellaisesta…Mun keittön kaapistoon tulee vain aika karsean näköinen kolo, jos revin sen irti ja myyn.
Taidan ymmärtää. Ehkä parempi ratkaisu kuin “olla vahva” olisikin nyt - taas uudestaan - myöntää, että on heikko ja että tarvitsee apua. Ja antaa vaikka jonkun AA-kaverin tulla auttamaan niiden pullojen hävittämisessä. Mutta mä olen nyt niin heikko, etten haluaisi edes sitä: mä haluan ne pullot itselleni, mä haluan juoda ne.
Vaikka sä haluat juoda ne, sun ei ole pakko juoda niitä. Sulla on vapaa tahto. Koita ajatelella mitä sitten ajattelua; sä juot ne pullot, sä juot lisää sä jatkat seuraavana päivänä (mahdollisesti) tulee krapula, tarvitsee mennä kuitenkin töihin, ja kuvittelisin, että noinkin pitkällä pätkällä mikä sulla jo on, vidytys on aika kovaa luokkaa kun siitä tokenet, jos tokenet, sekin mahdollisuus on juovalla alkoholistilla olemassa.
Tänään on hyvä päivä, jos sä haluat niin. Pullot roskiin ja palaveriin, olen lukenut sun kirjoituksia ja antanut itseni ymmärtää, että käyt paltsuissa. Elämäniloa!
Almatsu Alkoholisti
Kiitos, almatsu, tästä muistutuksesta. Yritän pitää sen visusti mielessä. Olenkin nyt töissä “turvassa”, ongelma on edessä sitten illalla, kun lapsi on lähtenyt viikonlopun viettoon.
