Noinhan siinä yleensä käy, kun miettii, mennäkö vai ei: sitten kun kuitenkin menee, on tyytyväinen että tuli mentyä. Sen kun muistaisi siinä puntarointivaiheessa. 
Mä lähden nyt nukkumaan ja toivottelen hyvät yöt sulle, kotivalo, sekä muille plinkkiläisille. Huomenna uusi päivä ja tavoitteena raitis sellainen.
Tapahtuuko jotain pahaa, jos jättää käymättä ryhmässä? Ehkä, tai ehkä kyse on laajemmasta asiasta, kuin pelkästään ryhmässä käynnistä. Luen edelleen sokeripommi kirjaa, tämä teos puhuu myös 12 askelesta 
ihan siinä perinteisessä mielessä ja silti luen kirjaa ajatuksella (joten en ole ihan vastaan edes askeltyötä)
Mutta tämä mistä tiusku puhui, repsahtaako jos jättää ryhmän väliin. Luin Sokeripommikirjaa sivuilta 216-> Kirjassa puhutaan 11 tasosta ja lähtölaskennasta. Kirjassa repsahdus on nimetty sanalla uusiutuminen? (vanhoihin tapoihin palaaminen) Kaikki yksitoista tasoa kuvaavat sitä miten repsahtaminen alkaa ja miten lopulta tapahtuu se mitä eniten pelkäämme.
Tämä on ensimmäinen kirja, josta löysin tarkan kaavan, joka täsmää täsmälleen omaan käyttäytymiseeni. Olen neljännellä tasolla, matkalla kohti repsahdusta. Ensimmäisen kerran löysin ohjeita siihen miten tunnistaa nämä käyttäytymiskaavat ja lyödä jarrut päälle, ennen kuin repsahdus tapahtuu. Nyt tiedän ensimmäiset merkit, jolloin pitää jo korjata kurssia, jos pistää silmät kiinni ja päästää vaihteen vapaalle on suuri vaara päätyä jonnekkin minne ei lainkaan halunnut.
NO VOI HYVÄÄ PÄIVÄÄ ETTÄ PITI SITTEN TÄNNEKIN TULLA RIEHUUN! 
Kaikkee se viina teettää.
Mä omin eilen baarissa mun naispuolisen kaverinikin itselleni mustasukkaisuuksissani kun joku mies yritti sitä iskee. Että se on mun nainen. Mun ihminen. Ei sitä saa ottaa. 
Pyydän nöyrimmin anteeksi. Kotivalo - se ei ole mun miäs. Ei ole. Eikös se ollut sen jouluenkulin miäs?
Hohhoijaa…
No eipä toi nyt niin vaarallista ollut ja minulta ainakin saat anteeksi. 
Et ollut tainnut mun ketjussa aiemmin käydäkään? 
Lähiaikoina lomailen välillä poissa netin luota, joten palailen pätkittäin. Hyviä raittiita kesäpäiviä kaikille! 
No hyvä. Oon mä täällä käynyt mutta en ole ainakaan kovin montaa kertaa kirjoitellut tänne mitään. Silmäni seuraavat teitä tarkkaavaisesti eniwei. 
Mä olen itsestäni huomannut, että jos ei huvita / jaksata / ehtisi mennä ryhmään, niin ehdottomasti on mentävä. Muten alkaa hulluus hiipiä päähän ja mä teen ihan kahjoja lorelai-juttuja. Jos on elämä tasaista, niin voi jättää väliinkin, mutta ei montaa peräkkäin. Mut se on vaan mun mielipide.
Ja mä en kyllä voisi alkaa noin vain retkuttomalle dieetille. Mä olen aina yrittänyt ja siinä käy niin, että ns. vaihdan “suklaan” merkkiä ja nautin sitä yhtä paljon kuitenkin…
Niin, eihän alkotonkaan elämä ole “kuuri” joka joskus loppuu. Se on kokonaan toinen elämä. Parempi elämä, erilainen elämä, etten sanoisi eri elämä.
En minä ihan sokerittomalle linjalle kykene siirtymään. Sen verran itseäni tunnen että osaan nostaa kädet ilmaan ja sanoa “mahdotonta” mutta se että ajattelee asiaa on se ensimmäinen askel, kohti parempaa. Kyllä minä muistelen ajatelleeni alkoholista kutakuinkin noin, joskus vuonna 1996. En kuvitellutkaan koskaan pystyväni täysin alkottomaan elämään. Mutta niin se vain mieli muuttuu tai olisiko tuo ihmisen kasvua? Kuinka vain, nyt ajatus alkottomasta elämästä on itsestään selvä ja selkeä. (tietysti varuillaan pitää olla, jottei liian varmasti asiaan suhtaudu ja kompastu)
Mutta on hauska ajatella, että vaikka nyt ajatus täysin sokerittomasta, tai vähän sokeria sisältävästä ruokavaliosta tuntuu mahdottomalta, ajatus on kuitenkin syntynyt aivoihini, ja vaikuttaa sieltä minun puolestani elämääni parantavasti. Eli ihan kuten alkoholia käyttäessäni alan tulla tietoiseksi sokerikäyttäytymisestäni, alan vähentää sokeriorgioita ja jätän toisen torttupalan ottamatta. Ensin nämä valinnat ovat hyvin pieniä, liki tiedostamattomia. Aivoni vain alkavat välittää uusia viestejä kuten, “et tunne oloasi hyväksi jos syöt 200 g suklaata kerralla” enkä tietenkään tunnekkaan, en ole koskaan tuntenut tuossa äklöähkyssä, mutten vain myöntänyt tuota itselleni, kuten en viinaa ottaessani myöntänyt ettei humalaa enää löytynyt.
Asioilla on yllättävän paljon yhteistä. Kuitenkin sillä erolla, että ehkei sokerista tarvitse luopua ihan kokonaan kuten alkoholista. Ehkä sokerin suhteen voi olla kohtuukäyttäjä ja voida paremmin. Tuohon pyrin. Ehdottomuus jonkin asian suhteen on niin raskaista. Ehkä 12-vuoden kuluttua nauran ja selitän kuinka sokeriton elämä on itsestään selvyys ja helppoa mutta kokemuksesta tiedän että suuret muutokset tarvitsevat paljon aikaa.
Sokerikirja on mullakin yöpöydällä - sen vain sattui syrjäyttämään lukemisvuorossa Ropposen Kuhala-dekkari: se imaisi mukaansa niin, että itsensäparantamiskirjallisuus jäi toiseksi. Mä en taida nyt muutenkaan oikein olla itseparannusvireessä?
Etelään suuntautuneen lomareissun jälkeen nimittäin taas kotikoneen ääressä. Helteiset kelit siellä oli ja kaikkea muutakin, mikäpä siinä reissatessa. Mutta kun tämä viinapalsta on, niin kirjoittelenpa viinakuulumisia. Kiusauksiahan oli tietysti tarjolla. Sikäläiseen tapaan toivat ravintolapäivällisen päätteeksi pyytämättä laskun kera napsun paikallista juomaa. Lasi ei ollut iso vaan päinvastoin pieni. Ensimmäisellä kerralla yritin kohteliaasti kieltäytyä, mutta se ei näköjään käynyt päinsä. Kun tarjoilija oli laittanut lasin eteeni, lapseni (joka oli puolestaan saanut tajoilijalta tikkarin), sanoi mulle että no maista nyt sitä (juu, en ole vielä puhunut hänelle alkoholismistani). Mitäpä siinä sitten, siemaisin sellaisen ehtoollismaljan vetoisen huikan lasista. Hyvää oli eikä himo iskenyt. Jätin lopun pikkulasillisesta juomatta. Parina muuna iltana sain vielä samanlaisen tarjoilun ja menettelin samoin. Maistoin ja jätin loput (enkö olekaan alkoholisti, kun voin jättää viinaa juomatta…??! Vitsi vitsi, en minä sitä epäile.) Mutta sinä kolmantena kertana oli kyllä jo kiusaus juoda se lasi tyhjäksi, myönnän. Tuntui pelleilyltä näykkiä sillä tavalla. Ja viimeisenä iltana suorastaan hetken ajan vähän kaiveli, kun sitä lasia ei eteen ilmestynytkään. Vaikka olisinkin juonut vain vähän. Tai ehkä kuitenkin viimeisen illan kunniaksi koko lasillisen…? Eihän siitä maistelusta mitään hyötyä ollut, mutta tulipa tehtyä, en tiedä miksi. Yritinkö olla ei-alkoholisti vai mitä? No, hotelliaamiaisilla oli myös tarjolla samppanjaa tai mitä lie kuohujuomaa, mutta sen jätin suosiolla rauhaan ja se oli helppoakin, sitä ei kukaan kantanut nokan alle. No niin, ripittäytyminen hoidettu - synninpäästöä tuskin tulee. (Mikä ihme mulla on, kun näköjään edelleen käyttäydyn täällä jotenkin äkäisesti? Nyt olen kyllä ainakin väsynyt matkan jäljiltä: jospa tää pää nukkumalla edes vähän kohenis?).
Mutta mitä mä taas horisen: eihän tämän kirjoittelun idea ole raportoida kuulumisia vaan tehdä elämänmuutos…
Jotain outoja haikeuden tuntemuksia se matka kyllä myös herätti: kaipausta, odotusta, pettymystäkin. Eihän tämä voi olla tässä, tämä minun elämä? 
Niin, tässä kai on yksi avainkysymys: mitä minä elämältäni haluan? Ja mitä voin tehdä sen saadakseni? Mun on jostain syystä ihmeen vaikea hahmottaa, mitä haluan ja miksi. Yksi esimerkki. Nyt lapsi haluaa (taas kerran) koiraa, oikein “mä lupaan ihan varmasti hoitaa sitä itse!”-tavalla. Ja pidän minä eläimistä. Mutta häälyn kahden vaiheilla: toisaalta tiedän, että minulla olisi sitten lapsen lisäksi siitä koirastakin vastuu ja iso osa hoitohommista jäisi minullekin (ja mietin, miten sen osaisi kouluttaa, kun en ole koiraa koskaan kasvattanut ja miten se sitoo päiväohjelmaa ja mitä jos tulee allergia ja mitä jos en jaksakaan hoitaa sitä ja mihin se pistetää, kun matkustetaan ja mitä jos se sairastuu ja satayksi muuta etukäteishuolta). Ja toisaalta haaveilen, että entäpä jos uskaltaisinkin: siitä olisi seuraa, lenkkikaveri, lapselle mahdollisuus opetella vastuuta ja minulle jotain ihan uutta (olla koiran emäntä! 
). Enkä osaa erottaa, kumpi suhtautumistapa on realismia - siis onko ensimmäinen vaihtoehto turhaa pessimismiä (ihmisethän kuitenkin hankkii koiria koko ajan) vai onko se vain realismia (esim. se, että tässä vaiheessa en oikeasti tarvitse yhtään lisää vastuita, vaan minun olisi viisainta huolehtia nyt itsestäni) ja jälkimmäinen vaihtoehto onkin vain tyhjäpäistä haihattelua, eskapismia, jonkun onnellisen niitylläkirmailuhaavekuvan tavoittelua. Vanhemmiltani olen tottunut monenmoisiin haaveiluihini vuosien varrella kuulemaan, että “et kai sinä tuommosta, miten sinä jaksaisit edes, ei se kuule varmaan kannata” - ehkä se on osaltaan hämärtänyt käsitystäni siitä, mitä elämälläni haluan ja voin oikeasti tehdä? Vaikka olenhan minä jo iso tyttö: tiedän, että saan kyllä tehdä asioita ihan ilman isän ja äidin lupaa. Että uskaltaisinko minä, jaksaisinko, kannattaisiko kuitenkin kokeilla? Pitäisikö vain rohkeasti tavoitella niitä asioita elämässä, jotka tuntuvat kiinnostavilta? Triviaali kysymys, mutta tämä pohdinta on mulle tarpeen. Kiitos, kun annoit siihen kimmokkeen, Red Cat.
Niin. Enhän minä lapsen piikkiin voi tuota maistelua pistää, vaan oman selkärangattomuuteni. Kun sanoin tarjoilijalle (jolta olin jo ruoan kanssa tilannut alkoholittoman oluen), että en ota ko. lasia, hän suostutteli sanomalla, että ei siinä ole paljoa alkoholia. Pyörittelin mielessäni, miten paikallisella kielellä sanoa hänelle, että olen alkoholisti, mutta en äkkipäätä keksinyt sitä. Ja kun olin sen ensimmäisessä paikassa ottanut vastaan, en muillakaan kerroilla enää sitten kieltäytynyt. Kai ajattelin, että ei se haittaa, menihän se ensimmäinenkin kerta ihan “hyvin”. Ja nuolaisin “tikkariani” vielä uudelleen. Nyt jälkikäteen kyllä myönnän, että se oli huono idea: madaltaa kynnystä juoda enemmän, koska ajattelen, että oikeastaan olen jo vähän juonutkin. Voinko enää sanoa, että olen ollut juomatta? Ja ei se ainakaan juomamielitekoja ollut omiaan hillitsemään: nyt kun olen palannut kotiin, juominen on entistä enemmän mielessä. Eli eihän se ollut hyvä idea: vaikka mitään kauheaa ei tapahtunutkaan sillä hetkellä, maistelu tekee omaa myyräntyötänsä raittiuttani vastaan.
En minä varmaan vielä tajua, vaikka kovasti vatvon asioita ja mukamas välillä jotain oivallankin. Ehkä pitäisi ostaa se koira ja saada vähän muutakin mietittävää… (vai olisiko se vain todellisuuspakoa)? Sinä kyllä olet ihmeen väsymättä tukenut minua, tehnyt varmaan kaikkesi auttaaksesi: suorastaan vähän nolottaa, kun edistyn nyt näin huonosti.
Kahden vaiheilla häälyminen on ihan tervettä. Enemmänkin kannattaisi olla huolissaan jos ei tuollaisesta elämänmuutoksesta (=koiran hankinta) olisi etukäteen yhtään huolissaan. Olotila muistuttaa vähän sitä hetkeä kun raskaustesti näytti plussaa. Apua, pystynkö minä? Onko minusta äidiksi? Entä jos lapsi itkee kaiket yöt koliikkiaan? Miten pärjään uhmaikäisen kanssa?
Koiran kanssa ajatukset ovat samoja. Minulla oli lisäksi tuo allergian pelko. Olenhan allerginen koirille. Lapsillanikin on allergioita. Kaikesta huolimatta minä päädyin hankkimaan koiran. Alussa oli vaikeaa. Sain oireita. Masennuin. Koin eräänlaisen puppy bluesin. Lastenikin silmät punoittivat ja tiputtelin niihin lomudaalia ja söimme kaikki allergialääkkeitä. Välillä minua ahdisti kun tuo pieni nappisilmä oli minussa koko ajan kiinni ja seurasi minua minne meninkin. Töihinpaluu pelotti pentuloman (kesäloma) jälkeen. Miten pentu pärjää? Jne.
Nyt noista ajoista on kulunut jo reilu neljä vuotta. Koira on meillä edelleen, viime kesänä otimme samaa rotua olevan rescuetapauksen. Tämä koira on jo 11-vuotias, mutta pirteän pippurinen mummeli. Rodun tyypillinen elinaika on 15 vuotta, joten on tässä vielä hänelläkin monta mukavaa vuotta edessä.
Ja minulle koirani ovat aivan mielettömän tärkeitä! Ne ovat minun pikku terapeuttejani. Aina iloisena vastassa kotiintullessani ja ne pakottavat minut ulkoilemaan, mitä en muuten tässä masennuksissani jaksaisi tehdä. Ja mitään allergiaoireita ei meillä kenelläkään enää ole. Ilmeisesti olemme siedättyneet. Ja nykytietämyksen mukaan erityisesti koira toimii siedättäjänä, päinvastoin kuin kissa. Eli lievästi koira-allergisella oireet voivat lievittyä koiran hankinnan jälkeen, mutta kissa voimistaa kissa-allergisen oireilua. Allegologi Mika Mäkelä HUS:ista luennoi tästä taannoin ja oli todella mielenkiintoista kuultavaa.
Silti en vielä menisi suosittelemaan allergikolle koiraa. Ainakin pitää olla joku takaportti valmiina. Meillä se oli anoppi, joka lupasi ottaa koiran, mikäli me emme sitä voisi pitää. Anoppi asuu tuossa sadan metrin päässä ja on nykyisin hyvin pettynyt, kun ei saanutkaan koiraa.
On koirista kyllä harmiakin. Ripulit ja oksennukset matoilla ja talven kurakelit. Huh.
Mutta niinhän lapsistakin on vaivaa. Molemmat tuovat kuitenkin hirveästi sisältöä ja iloa elämään. Ja koiria on helpompi kouluttaa kuin lapsia, koska koira pyrkii kuitenkin pääsääntöisesti miellyttämään. Lapsella voi joskus olla todella hurja se oma tahto. Johdonmukaisuus on koiran kanssa A ja O. Koulutuksessa tärkeintä on positiivinen palaute. Koiralle pitää myös muistaa osoittaa kuka on perheen pomo, eli koiraa ei saa päästää lauman johtajaksi. Mutta ei se pääsekään, kun johtaja on johdonmukainen ja tietää paikkansa.
Suosittelen lukemaan Tuire Kaimion kirjaa Pennun kasvatus, siitä oppii tosi paljon koirien käyttäytymisestä.
^Kiitos, Syrensis, todella mielenkiintoisesta vastauksestasi! 
Meilläkin tuo allergian uhka on todellinen, siksi oli jännä kuulla, että koira voi myös siedättää. Pari vuotta sitten juttelin yhden ulkomaalaisen tuttavan kanssa eläinallergiasta ja hän oli vähän ihmeissään - hän kysyi, että ai tarkoitatko sitä, kun nenä vähän aikaa vuotaa ja silmät punoittaa, kun eläin on tullut perheeseen? Hän oli siinä käsityksessä, että ne oireet menevät aikanaan ohi. Eräs kaverinikin vertasi koiranpennun tuloa perheeseen vauvan tuloon - siinä on tosiaa varmasti yhtäläisyyksiä. Varasin jo kirjastosta tuon suosittelemasi kirjan: lapsen kanssa sovittiinkin, että homman miettimistä jatketaan lukemalla koiratietoa. Taidan alkaa melkein innostua tästä perheenlisäysajatuksesta, hui… 
Löysin vielä oivallisen allergia-aiheisen linkinkin allergia.com/files/639/SLL14 … TTIPDF.PDF (Suomen lääkärilehti).
Terve Tiusku! Aika hionosti loppujenlopuksi hoidit tuon ulkomaanmatkan, kun et muutakuin periaatteessa kielellä lipaassut alkoholia. Nimittäin olishan siinä voinut käydä, kuten mulla kävi. Olin jo hyvällä alulla raittiuden kanssa, mutta sitten minäkin menin ulkomaanmatkalla maistamaan alkoholia (piti ottaa vain vähän ja vain sen yhen kerran). Join lomalla joka päivä ja suurinpiirtein aamusta iltaan, kaiken lisäksi lomalta palattuani olen jatkanut juomista lähes joka päivä. Rupiaa tuntumaan siltä, että kavereiteni hokema juoma kiintiö on totta, eli jos on jakson juomatta, niin sen jälkeen tulee juotua reippaammin, jotta kiintiö täyttyy.
Tällähetkellä olen aika pihalla itseni kanssa, enkä oikein enää tiedä mitä elämältä haluan. Jumoisen myötä suhdekkin on taas aika matalalentoa ja välillä tuumaan, että paskanko väliä, mutta toisaalta en halua sitä vesittääkään. Olo on vain tällähetkellä todella synkeä, enkä tiedä jaksanko tehdä asialle mitään, vaikkakin kyllä pitääs. Tulin kuitenkin pitkästä aikaa lukemaan tätä palstaa, jos sattuus, että saisin inspistä ottaa itseäni taas niskasta kiinni. Jos tykkäät paskaa, että tulin sun ketjuun ruikuttamaan, niin sori, mutta jotenkin oloa kuitenkin helepotti, kun rohkenin taas kirjuuttaa. Lyhyesti kiteytettynä, niin aika luuserifiilis on tällä hetkellä.
Prossa, moi! Olen tosi iloinen, että tulit käymään, vaikka kuulumisesi ei hyviä tällä hetkellä olekaan. Mä luulen, että moni muukin ilahtuu, jos tulet tänne takaisin. Vähänhän toi siltä kuulostaa, että jotain tarttis tehdä. Ja juominen se vetää mielen matalaksi, jos mikä. Mutta jotenkin musta tuntuu, että sä vielä löydät sen suunnan, mikä sopii sulle tuota nykyistä paremmin - hyviä fiiliksiähän löysit raittiudesta jo silloin aiemmin. Kirjoittele! Kannustava potkaisu takapuolellesi potk: jospa ne pullojen pussailut jo vihdoin riittäisi.
Mielestäni tuokin jo kertoo aika hyvin, kuinka vakavasta asiasta on kysymys, kun puhutaan alkoholismista.
Kiitoksia Tiusku! Joo, kyllä jotain tarttis tehä ja se on tosi, että juominen vetää ajatukset synkäksi. Kiitos potkaisusta ja sen verran napakka potku olikin, että kankut höllyy vieläkin. Tänään rupian siivoilemaan kämpästä kaikki hylsyt ja alkoholiin liittyvät tavarat sinne mihin ne kuulukin, eli roskiin. Viemärikin on varmaan haltioissaan, kun saa kurnuttaa loput viinaket syövereihinsä. Lähdenkin tästä samantien kaatamaan loput juomat mitä löytyy veks.