Uusia alkuja

Me Lopettajat
741

Ekaks: ropokki = tuhnus, ihan vaan tiedoksi.

Ja sit asiaan. Sanoit, että sulla on varhaisteini. Tuli vaan mieleen, että kannattaisko kummiskin kertoa sille tässä vaiheessa? Perusteluna se, että sun lapses on kohta siinä iässä, jolloin se kokeilee alkoholia. Mä näkisin, että auttaisi sen elämää eteenpäin, jos se tietäis, että alkoholia voi nauttia liikaakin ja että alkoholismi on sairaus, joka on olemassa olevana uhkana koko ajan, ellei pidä varaansa. Eikös sullakin alkoholin käyttö alkanu jo teininä, vai muistelenko väärin? Et pysty lastasi suojelemaan, mutta pystyt oikein toimimalla ohjaamaan häntä oikeaan suuntaan. Tiedän omasta kokemuksesta, että ehdoton kielto asioiden suhteen - oli kyseessä mikä asia tahansa - ei auta mitään. Voi olla, ettei lapsellasi ole samaa taipumusta, mutta kannattaako alkaa pelata venäläistä rulettia? Ja siksi kolmannekseen, lapsesi syyttää hyvin todennäköisesti itseään sun ongelmistasi tällä hetkellä, kun ei tiedä totuutta.

Love, Ropokki

742

Kyllä, Eräs itsekin vikuroinut, kyllä se vapaus houkuttaa! :smiley: Ja sinusta minä en haluakaan päästä eroon, itsestäni kyllä välillä. Suloista juhannusta Sinulle!

Moi tuhnus-ropokki! Tätäkin olen ajatellut ja olet oikeassa, se puoltaa kertomista. Vaikka teinit eivät yleensä ota tietyssä iässä vanhempiensa neuvoja kuuleviin korviinsa (koska vanhemmat nyt ei tiedä mistään mitään eivätkä ne ikinä ole olleet nuoria), tieto siitä, että taipumusta alkoholismiin voi olla ja viinaan liittyy sen “hauskanpidon” lisäksi myös paljon kurjaa, on tärkeä kertoa. Sitä paitsi mun lapseni vasta oireilee kevyesti tuota “vanhemmat ei tajuu mitään” -vaihetta, joten nyt voisi senkin takia olla hyvä aika kertoa. Toivon sinullekin hyvää juhannusta. :slight_smile:

–
Jonkunlainen juhannusrauha on laskeutunut mieleen. Eilen illalla vein itseni kesäteatteriin ja nautin kovasti. Olin herkällä mielellä, useampikin laulu liikutti kyyneliin. Jätin siniset pillerit ottamatta, ja vaikka illan mittaan yltyvä päänsärky ehkä yritti vihjailla, että jotain on unohtunut, annoin olla. Täältä kaupungista ihmiset ovat lähteneet juhannukseksi pois ja on taivaallisen hiljaista. Nytkään ei kuulu kuin vanhan itä-saksalaisen herätyskelloni naksutus ja koneen hiljainen hurina. En ole halunnut avata edes radiota. Mä olen aina nauttinut näistä rauhallisista kaupunkijuhannuksista. Silitin äsken kukkamekon: tapaan käydä aattona torilla ostamassa alkukesän herkkuja ja kalaa. Äsken tuli sadekuuro, joten päätin käydä täällä plinkissä ennen lähtöäni. Nyt sade on näköjään lakannut. Taidanpa mennä.

Toivon teille kaikille onnellista juhannusta.

743

Moi Tiusku, rauhallista keskikesän juhlaa sulle ja kaikille muille myös toivottelee almatsu!
(kyllä mussa pikku pessimisti edelleen asustelee, jonka tekis mieli muistuttaa, että kohta alkaa päivä taas lyhetä). Mutta oppia ikä kaikki ja vaikka kuinka tykkäis kesästä, niin esimerkiks vuodenajat on ainakin sellainen asia mille mä en mahda mitään, joten miksi siis en ottais iloa irti säästä kun säästä. :smiley:

744

Kiitos, almatsu! Toivottavasti sullakin on mukava juhannus.

En viettänytkään tätä juhannusta ihan yksin. Nukuin tänään päiväunet ja näin unta. Unessa miesystäväni tuli luokseni: pitkä, siilitukkainen, roteva, farkkuihin pukeutunut. Ilahduin hänen näkemisestään: silitin hänen reittään ja kysyin, miksi tapaamme niin harvoin - soittelemme ja kirjoittelemme vain. Todettiin, että on tavattu vain kerran tai kahdesti koko talven aikana. Mutta ilmeisesti hänkin ilahtui nähdessään minut: suuteli minua kaulalle. Mmmm… :sunglasses: Herätessä kyllä vähän harmitti, että se oli vain unta. :wink:

Mietin vielä eilistä kesäteatteria. Siinä oli suomalaisen kesänäytelmän pakollinen humalassatoilailu- ja krapulastakärsimisosa. Aina ne kirvoittavat meistä suomalaisista naurut. Mitähän se kertoo meistä ja suhteestamme alkoholiin? Naurammeko itsellemme, omille humalatoilailuillemme, etteivät ne tuntuisi niin noloilta? Vai haluammeko nähdä, että juominen seurauksineen on vain vitsikästä, joten omasta juomisestaankaan ei tarvitse olla huolissaan - eihän? Vai katsonko minä tätä asiaa sattuneesta syystä nyt liian tiukkapipoisesti? Epätoivoinen krapularyypyn kärttäjä näytelmässä ei kuitenkaan naurattanut minua, vaan hyydytti hymyn. Siinä ei minusta ollut mitään kovin humoristista. Vaikka kokonaisuutena nautin kyllä esityksestä kovasti, eikä tämä nyt ole iso asia. Osa kulttuuriamme, tiedän sen, vaikka asenteista jotain mielenkiintoista sattuukin kertomaan.

745

Höh, ei se ollut se(llainen), kyllä kai hetskumiehilläkin voi olla siili ja farkut? Vai sekös sua harmittikin, kun kuvaus ei sopinut sinuun? :wink: :laughing:

En ollu eilen ryhmässä, olin yhdessä hengellisessä kesätapahtumassa koko päivän. En ole käynyt tässä kuussa muuten ryhmässä kuin kerran. Oliskohan parantamisen varaa? A-klinikalla olen tosin myös käynyt pari kertaa, onhan sekin tukea. Vetovuoroa on tarjottu kerran tai pari, mutta olen toistaiseksi kieltäytynyt siihen vedoten, että silloin mun pitää jättää lapsi yksin kotiin vielä pidemmäksi aikaa, kun pitää olla ensimmäisenä paikalla ja lähteä viimeisenä. Nämä tämmöiset ovat kyllä ihan oikeita esteitä vielä nyt, kun lapsi on tossa - muutaman vuoden päästähän tilanne on taas jo toinen. Sinänsä joskus kokeilisin mielelläni vetovuoroa, ei mulla mitään sitä vastaan ole.

746

:bulb:

747

Totta turiset. :slight_smile: Sieltähän se apu löytyy. No jospa tässä kesälomalla tulis siinä suhteessa kunnostauduttua.

Ai! :open_mouth: No jos se olit sinä, niin kiitos kun kävit ilahduttamassa! :smiley: Mutta tuskin se oli sellainen juhannusuni - tiedättehän, kukkia tyynyn alle ja niin edelleen. Poimin minä nimittäin kyllä kukkiakin silloin aattona, mutta en minä niitä päiväunien ajaksi tyynyn alle työntänyt vaan maljakkoon… ehkä ne ei kuitenkaan toimi keittiön pöydältä käsin samalla lailla unia taikovasti?

748

Turhaa sie turiset jos jollai on vielä juomattomia viinoja kiintiössä.

749

No minäpä sanon, että totta kai on parempi hoitaa itseään nyt kuin joskus myöhemmin. Tuskin olisi järkevää olla eri mieltä? On järkevämpää sammuttaa kytevä tulipalo nyt heti kuin odottaa aikansa ja sitten todeta, että oho, nyt roihuaakin jo koko pirtti. Mutta tämä ihmisen ajankäyttö on väistämättä palapeliä, jossa - myönnän - itse kullakin tärkeysjärjestykset (prioriteetit, sanoisi exäni) vaikuttavat siihen, mitä lopulta päättää tehdä. Minulle oli eilen tärkeämpää päästä saamaan Hengen ravintoa ja olin riippuvainen ystäväni kyydistä, siksi valitsin kuten valitsin. Se oli ainoa mahdollisuuteni tänä vuonna päästä ko. tapahtumaan. Sivujuonteena: ryhmämme jäi poikkeuksellisesti kesätauolle, joten sitä omaa ryhmää ei eilen olisi ollutkaan. Muita kyllä toki. Kuten olen ennenkin sanonut, kouluvuoden aikana lapseni joutuu olemaan muutenkin iltapäivisin paljon yksin ja minun tehtäväni äitinä on harkita, mitä muita yksinoloja hänelle vielä sälytän. Olen vetänyt kohdallani rajan nyt siihen, että ryhmässä voin käydä, mutta vetovastuita en ota, ellei satu olemaan avausvuoroa tarjolla sellaiseksi päiväksi, jolloin tiedän jo etukäteen lapsen olevan jossain muualla kuin yksin kotona. Eiköhän niitäkin vielä tule. Mutta ihminen, joka ei ole elänyt yksinhuoltajana, ei luultavasti voi täysin hahmottaa, millaista elämä silloin on. Kyllä minä haluaisin hoitaa itseäni ja uskon, että se olisi minulle hyödyksi: totta kai haluaisin mieluummin voida hyvin kuin huonosti. Mutta tässä vuosien varrella on joutunut vanhemmuuden takia luopumaan niin monesta asiasta, jota olisi halunnut: harrastuksista, opinnoista, matkoista, työmenoista - TV:n katsomisesta! - yhteen aikaan haaveilin, että ehtisin lukea päivän sanomalehden, mutta sekään ei sillon ollut mahdollista. Ei yksinkertaisesti valveillaoloaika riittänyt, kun nukkuakin halusin. Matkan varrella on sitten toisaalta oppinut, että hyvin monesta asiasta myös voi luopua: mitään ei tapahdu, jos tänäänkään en näe yksiäkään tv-uutisia tai jos sitä kiinnostavaa uutta sarjaa ei koskaan tulekaan katsoneeksi. Tai jos aloittaakin jumpan vasta ensi vuonna. Sitä kai tässä vain yritän lievästi tuskastuneena rautalangasta vääntää, että on niin helppoa sanoa toiselle, että käy ryhmissä, piste, mutta jokaisessa elämäntilanteessa sinne meneminen ei ole ihan-tosta-vaan-ratkaisu, pelkästään saamattomuuden tai laiskuuden voittamisesta kiinni. Sitä en tietenkään kiellä, etteikö siitä olis mulle hyötyä.

Jaahas, tuli kommentti, kun olin kirjottamassa tuota ylläolevaa. No niin, tämä on sitten se malli että lähepä tyttö sitten juomaan, jos juomista on vielä tekemättä. Oma viisautensa tässäkin. Mitä tässä nyt enää sanoisi - juomaan tai ryhmään, siinähän ne vaihtoehdot taas tarjoiltiin. Saman totean kuin viime aikoina jo muutaman kerran: vaihtoehdot edelleen tiedossa. Ja lisään että valinnanvapauskin on.

Voi vide, mun taitaa olla paras kaivaa tässä vaiheessa se herne nenästä. Plop. Sieltä tuli. Hyvää raitista kesäiltaa Valtsulle ja Wh:lle.

750

Yksinhuoltajana haluaisin sanoa muutaman sanan yksinhuoltajuudesta. Tietysti olen hiukan ulkopuolinen koska lapseni ovat jo koulukkaita. Mutta minusta yksinhuoltajuus ei estä tekemästä mitään. Ei minun tarvitse luopua mistään siksi että lapsia on. Kysymys on enemmän elämän priorisoinnista. Asioiden tärkeysjärjestykseen saattamisesta. Vaikka viimetalven tein kahta työtä ja hoidin lapseni ehdin silti vielä harrastaakin. Eikä minunkaan vuorokaudessani ole kuin 24 tuntia.

Joku jossain sanoi että aina on aikaa tehdä tärkeimmät, ja kaikki pyykki tulee pestyä. ymmärrän tuon niin, että voin jättää siivouksen joskus väliin ja maata nurmikolla pilviä ihaillen. Yllätysvieraille tapaan sanoa, että jos paha siivo häiritsee siivouskomerosta löytää imurin :slight_smile: eikä meillä epäsiistiä ole, epäjärjestystä kyllä senkin edestä… ja pyykitkin tulee pestyä.

Tv:tä en juuri katsele, enkä lehtiäkään lue, mitä nyt nettilehdet selaan jotta hiukan tiedän kuinka maa mataa. keskityn tekemään mukavia asioita usein lasten kanssa, jotten jouda miettimään mistä jään paitsi ollessani yksinhuoltaja.

751

Toivottavasti. :slight_smile: Kivempi olis niin.

No minusta kyllä estää. En takuuvarmasti lähde iltakahdeksalta lenkille ja jätä lasta menemään yksin nukkumaan! Kuten aiemmassa viestissäni (ryhmissä käymiseen liittyen) jo totesin, prioriteeteista on ajankäytössä (ja myös tässä vanhemmuuskuviossa) ilman muuta kyse. Mutta yksinhuoltajienkin tilanteet ovat lisäksi erilaisia. Jos lähistöllä asuu sukulaisia/ystäviä/naapureita/etävanhempi, jotka joustavasti auttavat lapsista huolehtimisessa, onhan tilanne aivan erilainen kuin sellaisella, jolla ei ole mahdollisuutta käyttää ketään muita kuin palkattuja lapsenhoitajia, tai edes niitä (olen senkin vaiheen elänyt, että jokainen oma vapaahetki piti ostaa rahalla hoitopalveluna, kun ex asui ulkomailla eikä muita tukiverkkoja ollut - onneksi se aika on jo takana). Kyllä siinä miettii kaksi kertaa, mitä menojaan varten ostaa hoitajan, mitä ei. Välillä ihan varmasti myös luopui siitä syystä omista menoistaan.

Lapsen temperamentti vaikuttaa myös siihen, mitä, missä ja milloin vanhempi voi asioita tehdä: takertuvuus/reippaus, levottomuus/rauhallisuus jne. Joku yh ottaa lapset mukaan omiin harrastuksiinsa ilman mitään ongelmia - meillä alle kouluiässä olis ollut aivan toivotonta ottaa mihinkään, koska oli niin aktiivinen tapaus, että olis viiden minuutin kuluttua tuskastunut täysin ja alkanut keksiä omia ohjelmanumeroita. Siinä ei värityskirjat tai satukasetit pitkälle riittäneet. Säännöllistä hoitoapua sai vain rahalla, joten se karsi aika tehokkaasti esim. liikuntaryhmiin osallistumiset.

Myös vanhemman omasta organisointikyvystä ja persoonasta toki riippuu, miten nämä asiat järjestää ja miten ne kokee. Siivous karsiutui minullakin heti yksinhuoltajuuden alkumetreillä tärkeysjärjestyksen loppupäähän ja tiedän, etten ole ainoa tämän valinnan tehnyt. Minäkään en kuitenkaan myöskään käytä aikaani sen miettimiseen, mistä jään paitsi, mutta toteanpahan vain, että tiedän ajankäyttöni ja tekemisteni olevan erilaisia kuin jos minulla ei lasta olisi. Eli oli kysymys tärkeysjärjestyksestä tai pakosta, vanhemmuus vaikuttaa siihen, mitä teen, mitä en. Ja myös siis siihen, milloin menen ryhmiin. Jostain joudun luopumaankin - miksipä en sitä myöntäisi? Eikö jokainen välillä elämässään luovu asioista, syystä tai toisesta? Ihailtavaa, hajatelma, että sinä olet osannut elää tässä asiassa taitavammin. Kerrohan muutama niksi, täällä voi olla yksinhuoltajia kuulolla!

752

Mun täytyy nyt ompata tiuskua. Mulla on kaksi lasta ja jos mä mietin noita ryhmiä, niin ei olisi puhettakaan käydä siellä, jos mun äiti ei katsois lapsia sitä aikaa. Ryhmät on tässä kaupungissa vain iltaisin klo 19 - 21, joten ei siihen aikaa kyllä mun mielestä edes pienempää alakoululaista voi jättää yksin kotiin. Se joutuisi käymään itsenäisesti nukkumaan ja jotenkin se tuntuu mun mielestä vähän turvattomalta.

Toisaalta tollaset ryhmät ei ole lasten paikkoja. Ei sinne voi lapsia mukaan ottaa. Ja kyllä mun harrastuksetkin on sellaiset, että ei niistä lapsista useinkaan ole mukava viettää tallilla kaikkea aikaansa. Nyt kun harrastus on työ, on helpompi ja lapsetkin jopa välillä viihtyvät tallilla, kun siellä ei tarvitse notkua kaiken iltaa.

En mä sano, että lapset olisi mitenkään mun elämänlaatua laskeneet. Enkä mä ruikuta, kun en voi aloittaa vaikkapa itsepuolustuskurssia tai italian opiskelua. Arvojärjestys on se, että mä saan takuusti yhden illan viikossa vapaaksi ja se on ryhmäpäivä. Mutta jos mun olisi pakko käydä ryhmissä päivittäin, niin kyllä nuo lapset pitäisi ottaa huostaan. Tai sitten pitäisi lopettaa työt.

Mutta niistä ryhmistä sen verran, että tukea voi tulla yllättäviltä tahoilta, jos vaan ratkuttaa sitä asiaa. Esimerkiksi paikkakunnan sos.toimisto voi tukea lapsenhoitopalveluja, että pääsee ryhmiin. Ja kannattaa myös ryhmässä avata suu asiasta, jonkun serkun likka tai kummin kaima saattaa haluta auttaa pienellä rahalla. Tai ryhmässä saattaa olla joku, jolla on sama tilanne, jolloin voisi käydä vuoropäivinä ja auttaa toisiaan.

753

No ehkä minä en halua lenkille ilta kahdeksalta. Kun lenkkeilin, lähdin lenkille aamuviideltä, tulin kuudeksi kotiin, kävin suihkussa ja herätin lapset. Eikä tuo minusta ollut hankalaa tai vaikeaa. Eikä lenkin tietenkään tarvitse koko tuntia kestää. Mutta noin harjoittelin maratonia varten. Viikonloppuisin kävin pitkillä lenkeillä, jos lapsilla oli jotain ohjelmaa. Juoksin sittemmin puolimaratonin, ja tulin todistaneeksi itselleni että pystyn.

Olen ehkä outo yksilö, olen orientoitunut ensisijaisesti äidiksi, ja vasta tuon jälkeen tulee muu (ajoittain ohitan itseni, toisinaan pidän itseni puolta, koska minun hyvinvoinnistani on kiinni myös lasten hyvinvointi) Tai ehkä syy on siinä että tein lapset 25 ikävuoden jälkeen, vuosista jokainen on jo liian lyhyt ja lapset niin pian isoja. Nautin ja tiedän ettei kaukana ole aika, kun kaikki aika on yksin minun käytettävissäni, päätettävissäni, enkä minä sitä aikaa innolla odota, pikemminkin haikeana. Minusta nämä vuodet lasten kanssa ovat parhaita vuosia.

Ehkä minä olen luopunut paljosta jo valitessani haluavani kaksi lasta. Minulle tuon valinnan jälkeen on ollut itsestään selvää että olen äiti. Isästä ei äitiä voi tehdä, siksi isän juominen harvoin on lapselle yhtä traumaattista kuin äidin juominen. Minusta minä olen ensisijaisesti vastuussa lapsista, vaikka näillä on myös isä.

Tuo maaginen sana äiti, on ehkä syy etten koe luopuvani juurikaan mistään, minä vain siirrän asioita hiukan tuonnemmaksi. Kun lapset menevät muutaman vuoden kuluttua lukioon, (4-6v. kuluttua) nämä tuskin kyselevät perääni jos etsin uusia harrastuksia. Nyt harrastukseni ovat osin lasten kanssa harrastamista tai harrastuksia, jotka eivät ole sidottuja aikaan tai paikkaan.

Totta kai pakosti joutuu muuttamaan elämäänsä, äitiyden ja yksinhuoltajuuden myötä. Ei yksinhuoltaja voi elää kuin sinkku, eikä noin kuulukkaan olla. Kun on lapsia, niistä on vastuu, mutta olisi hyvä muistaa että tuo vastuu kestää vain oman aikansa, sen jälkeen on taas vapaus valita mitä tekee.

Toki minäkin olen välillä katkera exälleni hänen luistaessaan vastuusta, noissa kohden mietin ensin mitä voisi olla, jos olisi kaksi vastuullista aikuista. Päädyn lopputulokseen että kun ei ole, elämä on. Vedän keuhkot täyteen ilmaa, minun on vain tehtävä mitä minun on tehtävä. Ei elämä kasvua kipeämpää ole. Katkeruudella ei pääse eteenpäin, ja jos apua ei ole saapuvilla on jaksettava yksin.

Omat vanhempani eivät ole lapsiani hoitaneet, ennen eroa mies oli paljon “reissutöissä” tai harrastuksissaan, joten minä olin pääasiallinen huoltaja kaikki vuodet ennenkin eroa. Erotessa joskus nauroinkin, ettei minun elämäni vaikeammaksi muuttunut, nyt minulla on yksi lapsi vähemmän huollettavana, aikuisen kokoinen vaikea lapsi.

Yksi asia joka on rakentunut ajatuksiini tässä eläessä on, että vaikka löytäisin maailman ihanimman miehen, en enää halua lapsia. Eli voitaneenko sanoa, että elämä opettaa. Enää minä en halua tätä vastuuta, kun tämä tästä alkaa helpottamaan…

754

…mistä pääsimmekin kätevästi takaisin siihen, mistä tämä keskustelu lähti liikkeelle: hoitaako itseään nyt vai “hiukan tuonnempana”? Ja toteamme että joo, kyllä yksinhuoltajat, vaikka osaisivat järjestää elämänsä kuinka taitavasti, välillä - jos nyt eivät sentään suorastaan luovukaan mistään - välillä jostain kumman syystä tuppaavat siirtämään asioita hiukan tuonnemmaksi. Niin. Ehkäpä pitäisi määritellä sana “luopuminen”. Asia, joka ei tule elämässäni koskaan toteutumaan? Vai: ei toteudu silloin, kun sen soisin kipeimmin toteutuvan?

Hei meillä sataa. Tai siis onneksi kuitenkin vaan ulkona. Mielenkiintoinen kesäkuu, noin kelien puolesta. Pihakukissa oli tänään reikiä eilisen sateen takia. Peruin huomiselta a-klinikan. Ja lupauduin yksien ihmisten kanssa lähtemään sen sijaan yhteen mulle uuteen ryhmään. Mutten vielä tiedä, menenkö. Kas kun jos lapsen hammaslääkärin akuuttiaika, jonka aamulla joudun varaamaan, sattuu siihen samalle kellonlyömälle, vien lapsen hampuriin ja jätän menemättä ryhmään (vai miten äänestää pojat: pitäiskö mennä ryhmään ja hoidattaa lapsen hampaat hiukan tuonnempana?). Mutta jos näin haluamme asian ilmaista, en toki näin menetellessäni luovu ryhmästä - niin kauan kuin vain pidän huolen, että jossain vaiheessa ennen kuolemaani vielä sinne menen? Hiukan tuonn… olkoon. Potuttaa taas joku, mutta samapa tuo. Tämä yh-keskustelu saa tässä ketjussa mun puolestani jäädä tähän (mutta en toki määräile, en: saa vastata ken tarvetta tuntee). Mallulle taas kiitos tarkkanäköisestä omppauksesta.

755

Minusta itsensä hoitaminen ja yksinhuoltajuus eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Pikemminkin yksinhuoltajuus vaatii vanhempaa pitämään huolta erityisesti itsestään.

Ehkä minä teen näitä raitistumisjuttuja/ajatusten selvitystä ja askeltyötä tässä kotona, milloin kirja kädessä, milloin päiväkirja, milloin kahvitellen ystävän kanssa, jutellen sisarusteni kanssa. Joskus katson dokumenttejä ja seuraan mielenterveyttä käsitteleviä ohjelmia.

Ei minusta itsensä hoitaminen ole kiinni siitä ehtiikö ryhmään vai ei, pikemminkin on kyse siitä antaako itselleen aikaa ja tilaa toipua, niillä keinoilla jotka käytettävissä ovat.

Ehkä tämä palsta vääristää raitistumisen kuvaa, siitä tehdään jotain mihin ei yksin kotonaan kukaan kykene, jotain vaikeaa ja hankalaa jonka saavuttaakseen on kuljettava ryhmissä tai käytävä kuukausien ajan hoidossa.

Minusta raitistuminen onnistuu arjen pyörteissä, eikä se vaadi erityistaitoja tai ylimääräistä aikaa.

Ei lapsia tarvitse jättää yksin, voi jäädä kotiin, soittaa ystävälle, tukihenkilölle, surffailla netissä aihetta käsittelevillä sivuilla. Pitäisi muistaa myös se, että kun juo, lapsensa jättää yksin, silloinkin vaikka istuu samassa huoneessa. Lapsella ei ole aikuista, jos ainut aikuinen on humalassa.

Ei raitistuinen vaadi mitään. Ei aikaa, ei rahaa, ei olosuhteita. Raitistuminen ei ole edes mahdotonta, se on vain ajoittain vaikeaa, eikä sitäkään kokoaikaa.

Tärkeintä on, ettei etsi syitä miksi ei hoitaisi itseään, vaan etsii keinoja miten hoitaa itseään, silloin kun elämäntilanne on vaativa.

756

Kiitos, hajatelma, ajatuksistasi. Totta, itseään voi hoitaa myös muualla kuin ryhmissä. Mä en ole lapsen nähden juonutkaan, joten en ole sillä tavalla häntä yksin jättänyt.

757

:bulb:

758

siiiis mitä täällöä hjöpistään kotivalo on mun miäs. vittu saataNA KISSATAPPELU!!! :mrgreen:

759

:bulb:

760

Kotivalo huomas mun kiukuttelun, siirsin keskustelun jatkon sadehin ketjusta tänne. Mä en oikeesti osaa sanoa, miksi mua ärsyttää nämä alkopohdintakuviot taas nyt niin kovasti. Toisaalta mua kyllä harmittaa ainakin se, että peruin tältä päivältä sekä a-klinikan tapaamisen että jätin menemättä siihen mulle uuteen ryhmään, johon mua pari ryhmätoveria kyseli mukaan. Musta tuntuu, että vaikka itse tein nämä valinnat, tämä meni nyt jotenkin pieleen. Mutta sitten nousee toinen ajatus, että tämähän on suorastaan huvittavaa maagista suhtautumista: että jos en mene tiettynä aikana tiettyyn paikkaa (ryhmään), mulle tapahtuu kohta Jotain Pahaa… Miten Uskallan Jättää Menemättä…? Huuuu. Kai mulla on joku epävarmuus, että pärjäänkö mä, jos en koko aikaa jotenkin hoida itseäni? Mutta kun kuitenkin osa pärjää ilman sen kummempia hoiteluita. Enkö mäkin voisi jo ruveta pärjäämään? Ruveta “alkoholittomalle dieetille” ja se siitä. No big deal. Vatvominen loppu. Voisihan sen ymmärtää vaikka luovuttamisena, jos se on hyvä tapa ilmaista asia.

Ei tästä tänä iltana taida tämän valmiimpaa tulla. Mutta kiitos, kv, kun kysyit. Se oli ystävän teko!

Jaa ja sitten näköjään Fernetti liittyi seuraamme, kun viestiäni rustailin. Mukavaa iltaa vaan sullekin.