…niin ovat toiset meistä laivoja, jotka löytävät väylänsä yksin. Niin ovat toiset meistä laivoja, jotka poijulta poijulle käy…
En muuta tuolta kuukkelista löytänyt. Onkohan sama biisi? Kyllä mulla soi sävel päässä, mutten ole noista sanoista yhtään varma.
Huomenta.
Almatsu, unesi piti sinänsä paikkansa, että mä olen tästä eri mieltä 
Ite oon kokenut että se helpottaa, tosin enhän tiedä muusta. Koska nyt mä koko ajan tiedän miten ja miksi asiat tapahtuu niinkun tapahtuu. Mä en esimerkiksi pidä sitä mun miehen ilkeytenä ja typeryytenä tai jonain sellaisena, jos se katoaa reissuilleen ja jättää mut yksin kotiin kärvistelemään. Toisaalta se tietysti myös altistaa yliymmärtämiselle, kun ymmärtää toisen sairauden luonnetta ehkä vähän liikaakin. Tulee annettua sen pohjalta anteeksi aina vaan ja uudestaan…
Tästä täytyy vielä jatkaa paremmalla ajalla…
Lisäprobleemaa meidän suhteeseen on ennemminkin tuonut se, että mies on ollut mun duunipaikan asiakkaana useamman vuoden, ei siis nyt enää yli vuoteen, ja siinä oli mulla itsellä aikamoinen henkien taistelu kun tajusin olevani häneen rakastunut sitten kun hoitosuhde oli jo katkennut… Mutta siitä on enemmän sellaisessa vanhassa ketjussa kuin “rakastuin mä addiktiin”…
Ja heti kun aloitte lauleskella, niin mun laivalauluni on siis Lähtevien laivojen satama. Kun mies ekan kerran mulle hirveästi kiukutteli, olin yhden paikan juhlissa ja siellä ne lauloi sitä. Itkin ihan hulluna.
Se on hieno biisi.
Kerro vaan tähtis minulle unesi, niin kyllä mä saan niistä aikaan vaikka mitä. Niitä kaiteita ja myrskyjä tuskin tarvitsee selittää…
Myrskyjä sulla on tässä ollut ja lisää tulee, kun se saakelin ketale laittaa tiskatessaan ne tavarat väärille hyllyille. Sitten se näkee sun hurjan luonteesi kun kahvikupin perkele on laitettu lautaskaappiin ja päin vastoin. Eli yritän näin kauniisti sanoa, että opettele tuohon ja hän saa myös päättää missä on kahvikuppi, koska teilläpä on yhteinen koti… Tuntuuko kivalta ajatukselta?
Kivaa, kun teillä on noin rauhallista ja mukavaa. Meidän retku lähtee jatkohoitoon heti kun on bentsoista puhtaat seulat. Hymyilyttää vähän täälläkin.
Aurinko paistaa nyt meille molemmille, mutta antaa pistaa, onhan se tässä jo ukkostanutkin välillä.
Ei mulla ole ollut mitään valittamista noiden lasien ja lautasten suhteen. Mies on niin tolkuttoman järjestelmällinen, että EDES MINÄ en pystyisi parempaan 
Tosin siis mähän olen niin boheemi… toivon että vähän reipastun ton ukon siisteyden myötä.
Olen onnellinen sun puolestasi Mallu. Nautitaan tästä. Eilen tuli meillä viikko täyteen ilman piriä. Sitä ei kannattanut jäädä miettimään, ettei alkaisi väännöt.
Mitenköhän mä saan tän viikonloppujännityksen pois.
Olen päättänyt, että en ota kotiavaimia mukaan reissuun.
Nyt se laivalaulu selkisi. Kiitos.
Näin viime yönä ensimmäisen nettiuneni: asuin jonkinlaisessa opiskelija-asuntolassa, joka oli täynnä narkkeja ja alkoholisteja (minä ja muut addiktit), halusin viedä parhaimmat kaverini (addiktien läheiset) siistimpään asuntolaan, joten myin korulippaani saadakseni rahaa vuokratakuisiin. Minua kuitenkin huijattiin ja jäin miettimään että pystynkö edes itseäni pelastamaan. Tuon selkeämmäksi uni ei voi tulla. Tulkintaa ei tarvita.
Hyvää huomenta vaan kaikki. Tänään lähden taas valtiovierailulle.
Kultikselle vaan tätä nostelen, kun kyselee toises ketjus…
Laiva on turvassa satamassa,
mutta eihän laivaa rakennettu satamassa olemaan.
Ihminen on tänään turvassa huomiselta,
mutta eihän ihmistäkään luotu huomenna elämään.
Löysin tällaisen sanonnan, sopi niin tänne Tähtiksen laivatunnelmiin ja huoleen tulevasta viikonlopusta.
Hyvin sanottu, kpA.
Ja kuten tuolla toisessa ketjussa, luen vain nämä ja sitten kullan kainaloon… (Juu, nyt se on kulta…)
Minä kun olen noita-akaksi tunnustautunut, niin voinen ennustaa, että Tähtiksellä on kaikki ihan hyvin.
Missäs Tähtis luuraa?
Taitaa Tähtis liidellä pilvissä…?
Ei täältä noin vain kadota jättämättä raporttia, eikö tästä ole läksytetty ennenkin!
Taitaa vaan olla mullakin kohta pikavisiittien aika enää, kun kotona ei kerkiä ja täälläkin pitää ryhtyä silmänpalvontaan… Tai ehkä niitä töiksi kutsutaan 
Heippa vaan.
Olin viikonlopun reissussa eikä sieltä pystynyt mitään ilmoittelemaan. Mallun ennustus piti siis vielä tuolloin paikkansa.
Nyt onkin sitten ihan toinen tilanne. Meillä ollaan nyt retkahtamassa, ellei se ole jo tapahtunutkin. Väitti vielä joku aika sitten ettei ole, mut mä en enää usko mitään.
Niin, kaikkihan alkoi siitä kun mies joutui viettämään yhden yön kotiseudullaan, tosin vanhempiensa asunnossa ja seurassa. Kun nämä sitten aamulla lähtivät pois, mies löysi huonosti nukutusta yöstä oikeutuksen sille, että kävi ostamassa pari siideriä ja käytti lääkkeitään väärin. Ei pystynyt sitten huonon olon takia tulemaan minua asemalle vastaan, koska alla olleet antabukset vetivät olon surkeaksi.
Menin siis sinne yöksi. Piti aamulla lähteä tänne mun luo yhdessä, tai niin, että mies heittää mut töihin ensin. Unet jäi tosi vähille kummallakin, mutta hänpä aamulla sanoi, että jos kävisi virastoasiat hoitamassa ja vasta sen jälkeen sitten omin neuvoin tulisi kotiin. Ajatus ei mua oikein lämmittänyt, mutten saanut sanottua mitään. Viimeisen kerran hänestä sitten kuulin juuri kun olin päässyt töihin, ja kaikki oli NIIN hyvää ja varmaa.
Kun pää on terve, pitää yhteyttä koko ajan. Nyt siis ei. Ei vastannut viesteihin, ei mitään infoa missä menee tai muuta. Vasta kun pääsin kotiin, ilmoitti että kaikki hyvin ja raittiina, lupasi soittaa tunnin sisään. Kaksi tuntia on nyt mennyt, puhuu puhelimessa - yritin siis soittaa, kun olisi ihan käytännön asiaa kysyttävänä.
Laitoin kyllä viestin että mistä häntä voi tulla hakemaan. Koska sen mä teen selväksi, että kotiin on tultava tänään. Ihan sama mitä selityksiä sieltä tulee. En tiedä tosin mitä siitä sitten seuraa. Mä olen ihan liian sekaisin nyt tässä tilanteessa. Väsynyt ja helvetin rikki.
Ei vastaa puhelimeen.
Ja tänään tuli se kirje maistraatista, että hän on nyt virallisesti kirjoilla.
Just nyt musta tuntuu että mä taisin siinä tehdä tähänastisen elämäni suurimman virheen.
Näin kauan sitä sitten kesti. Ehdin just lopettaa päivien laskemisenkin. Niitä taisi kertyä 12 putkeen. Tosin eilen kyllä jo alkoi pilviä kerääntyä…
Mä olen täysin varma että ennen tämän päivän päättymistä mies käyttää, ellei ole sitä jo tehnyt. Todennäköisesti se on kuitenkin jo tapahtunut.
Mä olen niin helvetin tyhjä.
Ja taas on pää täynnä sitä miksi mä en sanonut… huttua. En mä tälle ENÄÄ mitään voi. Jos olisin voinut koskaan. Ehkä ainut mitä olisin voinut tehdä on, että tämä päivä olisi siirtynyt yhdellä eteenpäin.
Mä tiedän senkin, että multa on taas salattu asioita.
Kyllä on vittumainen sairaus.
voi että tähtityttö, tuo on aina yhtä surkeaa, kun se toinen ei vastaa ja se raivo joka sisimmässä kirkuu niistä lupauksista joihin oli jo vähän luottanutkin.
Koita jaksaa, irrottaudu siitä ihmisestä henkisesti jotenkin muuten palat loppuun siinä vierellä ja tosiasiallista faktaa ei voi kiertää: luottamusta ei synny ihan hetkessä.
Mutta iso halaus sinulle.
Kiitos Pegasos
En mä ole miehelle vihainen.
Mun perusongelma, mitä oon paljon miettinyt, on irrottautuminen. Nämä päivät on niitä pahimpia, kahden kauden välissä.
Koska irrottautua tässä tilanteessa pitää henkisesti, sen mä tiedän. Mutta sitten kun ollaan yhdessä, on oltava siis läsnä. Sitoutua henkisesti.
Ja tää irtirepimispäivä on se kaikkein kettumaisin koko elämässä.
Kun mä en tahdo! Perkele, mä en suostu siihen että mun onneni meni taas kerran perseelleen! Mä en taas jaksa tätä, ja silti tiedän että suostun tähän vielä uudelleen…
Mä en kestä niitä pettymyksiä mitä mies tuottaa itselleen tällä kaikella. Tässä menee meidän kauan suunniteltu perheviikonloppukin samaan syssyyn päin persettä. Sitä itsesyytösten määrää. Tottakai oon pettynyt itsenikin takia ja katkera koko kohtalolle ja päihdesairaudelle, mutta enemmän mua ottaa päähän hänen puolestaan. Siinä on hyvä syy yrittää taas vetää itsensä hengiltä.
Mä olen niin pessimistinen nyt. Mies ei vaivaudu ilmoittamaan itsestään. Ei tässä ole mitään epäselvää enää.
Laitoin viestin, että yöksi on tultava kotiin, siinä menee raja. En tosin tiedä mikä raja. En mä jaksa taas sitäkään, että alan heittää häntä ulos.
Kai mä voisin sanoa, että voit tulla takaisin sitten kun olet oikeasti ihan varma että et halua pitää noita ihmisiä ja tuota maailmaa elämässäsi. Ja voin rajata, että tänne hän ei saa tulla ellei ole selvinpäin. Siihen asti voisin sitten pitää jonkinlaista radiohiljaisuutta. “Sinä et kuulu elämääni silloin kun käytät”. Vuokrasopimus on tehty, ulosheittäminen ei ole yhtä helppoa kuin tähän asti. Ja se rassaa meitä molempia, se riitely.
Mä syytän vähän itseäni, että en pysynyt tarpeeksi tiukkana alkuperäisestä sopimuksesta. Muutama numero vielä oli. Taisi olla aika useakin. Useampi kuin minun annettiin ehkä ymmärtääkään. Ja katsoin sormien läpi muutamaa yhteydenottoakin. Mä olen vaan liian pehmeä.
Portti jäi kuitenkin raolleen. Ja kun sairaus nosti päänsä, se huomasi aukon ja livahti takaisin, vieden mun rakkaani mukanaan.
Tuo vaikeaa… Se mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä niin vastausta on vaikea kenenkään antaa.
Omalle itsellesi vain täytyy etsiä ne rajat, mitä kestää. Jos haluat pysyä hänen rinnallaan niin sitten on hyväksyttävä kaikki mitä sieltä vain voi odottaa:katoamiset yms. ja hyväksyttävä ne sellaisenaan ja sitten taas jatkaa kun hän sieltä repsahduksesta nousee.
Mutta kolikon kääntöpuoli ja se hinta jonka joudut maksamaan siitä tulee olemaan se rankin asia.
Miehesi menee sitä omaa rataansa sairauden kanssa, josta ei tietysti sormia napsauttamalla parannuta.
Voi että nää on vaikeita asioita, ei edes tiedä mitä kaikkea nää kuviot pitää sisällään. Voi vain todeta sen mitä itse on joutunut kokemaan.
Mies laittoi viestin että kaikki on kunnossa. Helpotti oloa.
Lupasi tulla kotiin yöksi, selvänä.
Huomisesta ei sitten sanonutkaan mitään. Enkä minä kysynyt.
Yritin tsempata ja valehtelin uskovani häntä.
Sanoin kyllä ettei ole hänen tapaistaan olla ilmoittelematta, minkä vuoksi olen huolissani… tuo huonoja muistoja.
Mä en taaskaan osaa sanoa mitään, haluan vaan ilmoittaa että täällä ollaan, enkä meinannut pysyy perässä, kun kirjoittelit sellaisella vauhdilla.
Voin vaan tukea sua sun päätöksessäs, eli nyt sitten uskotaan ja toivotaan kunnes toisin todistetaan.
Paitsi piku pessimismi kannattaa silloin tällöin, niin kun täällä on todettu monet kerrat, putoaa vähän matalammalta.
On tää tosi helkatin risti kaikille osapuolille koko sairaus.
Ja silti mä joudun toteamaan omalla kohdallani, että kaikki meni just niin kun piti, päivääkään en vaihtais pois.
Silti lisään vielä, että yksikään raitis päivä, ei ole ollut niin kamala kun ne juodut.
Tämä ilta siis kaiketi kunnossa? Hyvä niin. Vai luuletko, ettei hän olekaan selvä, vaikka sanoo niin? Vaikeaa todella.
Tämä ilta ei ole yhtään kunnossa, julia.
Mä en usko että tulee kotiin.
Mä en usko että kaikki on ok.
Mä en usko edes että on nyt selvinpäin.
Toisin sanoen mä notkun täällä kanavalla ja odotan, kunnes menen nukkumaan.
Herätäkseni aamulla yksin.
Ehkä yöllä saan sen viestin: anteeksi kaikesta, unohda mut, mä pilaan aina kaiken, hävitä mun tavarat, etsi parempi mies, mun ei kannata enää elää.
Tää on käynyt liian monta kertaa ennenkin, että uskoisin.
Mutta toivon silti. Toivon koko sydämestäni olevani väärässä.
Naiset, nuo toivossa väkevät, Mukaeltuna. Mikä panee noin kestämään ja toivomaan? Rakkaus tietenkin. Silti…
Ja mikä panee noin toisen käyttäytymään? Riippuvuus tietenkin. Silti…
Voimia tähän iltaan, Tähtis! 
