Mun on pakko sanoa, että olen samaa mieltä tosta irrottautumisen ongelmasta. Mä muistan ne lukuisat tunnit kun istuin käsi puhelimella ja soitin ja soitin ja soitin tai odotin soittoa tai viestiä. Sitten kun se vieti tuli, niin en uskonut sitä kuitenkaan. Ainoa hyvä asia oli, että retku oli elossa…vielä.
Eli jotenkin sun on pakko päästää irti tosta tilanteesta. Mieti taas, että mitä voisit tehdä toisin. Se mitä olet ennen tehnyt ei ole toiminut. Se ei tarkoita, että sun täytyisi päättää erota tai että et ota yhteyttä tai mitään mikä ei tunnu sinusta oikealta. Olisiko jotain, mitä voisit tehdä toisin niin, että se teko olisi sinua.
Esimerkkinä se kultakalan laulaminen. Tuskin kultis on laulanut aina tietyssä tilanteessa, mutta se ilmeisesti on kuitenkin häntä itseään. Tajuat varmasti mitä tarkoitan.
Ajatuksia vaan kirjoittelen, jos ne ei tunnu käyttökelpoiselta, niin heitä kompostiin ne maatumaan. Saat sitten hyvää multaa mun orvokeille tuotavaksi. Kun teillä päin liikkuu se orvokkeja syövä hirviö.
Ei ole helppoa kellään. Mutta kunhan tämä päivä taas jaksetaan kantaa ja huominen jätetään vielä miettimättä.
Muuten pää halkeaa.
Meillä on onneksi edistytty, mies selvitti ihme ja kumma ilman katkoa kahden viikon putkensa. Ja kun oli siel “ensikodissa” pari päivää niin tänään pääsi kuntoutuspaikkaan ja sossusta sanoivat et olkoon siel niín kauan kun tarvis!
Nyt vois melkein ruusuja lähettää sinne virastoon, toivottavasti se mun viikko sitten tulenkatkuinen puhelu sai kuin saikin jotain aikaseksi.
Nyt siis miestä ei tartte nähdä ehkä viikkoihin ja kotona taas rauhallista ja mukavaa lasten kanssa, vaikkakin rankkaa hoitoonviemisineen yms.
Mä olen nyt ilmaissut huoleni ja hän on luvannut tulla.
Jos ei tuu, ei voi mitään.
Mä en nyt jaksa puuttua tähän sen enempää.
Hänellä on oikeus nyt asua täällä ja tulla tänne jos niin haluaa. Selvinpäin.
En jaksa alkaa ruikuttaa tai kiukutella tai yhtään mitään. Tulee tai menee.
Toivon että tulee eikä mene. Saa nähdä. Korkeimman haltuun ja silleen.
Te autatte mua niin paljon. Mä olen kohta kolme tuntia kirjoittanut tänne yhtä soittoa, ja kohta pitää mennä nukkuun kun on hirveät univelat päällä. Hädintuskin oon ehtinyt välissä jotain vähän syödä. Kiitos, taas kerran.
Onneksi koti on sentään suht siisti, kun mies viikolla siivosi niin hyvin
Ehkä mä parin päivän päästä laitan viestin, että voisitko tulla tiskaamaan ja hoitamaan muitakin avollisia velvollisuuksia
Huomenna on jo helpompaa. Sillä edellytyksellä, että mies ei tule kotiin. Jos se ihme tapahtuisi että tulisi, mä olisin koko päivän ihan paniikissa, että katoaako ennen kuin tulen töistä.
Ottaa niin päähän puolestasi, Tähtis! Ja muidenkin puolesta.
Minun sentään pitää kestää vain itseäni ja olen aina läsnä, kun haluan purkaa kiukkuani ja pettymystäni! Mutta odottaa ja odottaa… Ja toinen ei tule. Tai jos tuleekin, sekään ei ole hyvä.
Minä voisin ruveta teidän retkuksenne. Olisin niin otettu, jos joku odottaisi minua kotiin… Vaikka enhän minä sieltä edes lähtisi mihinkään…
Ketjut kiitää vauhdilla, ei pysty mitään kommentoimaan mihinkään, kun koko ajan vaan tulee uutta luettavaaaaaAAAAA !!
Mua niin harmittaa puolestasi, Tähtis . En vaan voi olla möläyttämättä, että vapauttaako se miehen sairaus hänet kaikesta vastuusta ? Suututtaakin siis niin pirusti sun puolesta!
Mut tosiasia on, että viikon (okei, vähän yli) raittiina oltuaan hän ei ole vielä ollenkaan siinä kunnossa että kykenisi vastuunottoon tuollaisessa petaamistilassa. Sen takia hän tarvitsee sitä pitkää hoitoa, johon ei halua lähteä. Viikon aikana pystyi kartoittamaan riskejä jne. mutta ei nyt. On väärin ajatella että mun olisi pitänyt puuttua siihen. Mutta toisaalta, kuka muukaan sen olisi voinut tehdä? Mies itse ei sitä enää nähnyt. Ja mä halusin uskoa enkä niin tehnyt.
Mua itkettää.
Mä en tahdo menettää sitä kaikkea hyvää mitä me taas ehdittiin saada aikaan. Johon mä halusin niin tosissani uskoa.
Ja tässä sitä ollaan ja katsellaan kun rankkasade huuhtoo kaikki piirtämämme kartat pois hiekasta.
Joku taisi puhua joskus että pitäisi rakentaa talonsa kalliolle. Mistä niitä löytyisi. Edes yksi. Ihan pieni.
Kun tuntui se miehesi olevan tällä kertaa jotenkin enemmän tosissaan, muutti luoksesi, hävitti sen sim-kortin jne., niin nyt jos/kun ei kuitenkaan onnistunut, niin voisiko olla valmiimpi johonkin laitoshoitoon…?
Siis mähän en tiedä niistä mitään, kunhan heittelen mitä mieleen tulee…
Tuskinpa on… sillä on niin paljon pitkähköjä hoitoja takana, ettei usko niiden itseään auttavan.
Kun olis ees nelisen kuukautta jossain, että menis ne ekat kolme kaikkine kieputuksineen turvallisesti ohi. Mutta se edellyttäis että pysyis siellä. Ja meidän seurustelun aikana ei oo jaksanut paria kuukautta kauempaa. Joskus aiemmin siis kyllä.
Mut saa nyt nähdä.
Äsken taas lupaili, että nähdään ennen aamua.
Uskokoon ken haluaa.
Nyt päästään tähän rehellisyyteen itselle taas. Hoenko mä tota “en usko, en usko” vaan sen takia, että yritän pysyä pessimistinä vaikka koko ajan odotan hänen tulevan. Etten sitten pettyisi niin paljon kun ei tule. Että voisin sanoa itselleni että mä tiesin miten tässä käy.
Hoen. Itsepetos on iloni.
Tänään sanoin työkaverille että mä en halua nyt edes ajatella että tässä ei kävisi huonosti. Mä en kestä sitä. On pakko keskittyä pahimpaan.
Ja silti sydän hyppää kurkkuun aina kun hissi liikkuu ja naapurin ovi käy.
Eikä se päihdekäyttäytyminen vastuusta vapauta tietenkään, mutta onhan se silti sairauskohtaus. Ja sinun ei todellakaan olisi pitänyt tehdä mitään muuta kun sen, minkä teit. Sä teit niin kuin sun sydämesi sanoi oikeaksi ja se on ainoa tie kulkea tässä maailmassa. Tai onko niitä muita teitä edes?
Elikkäs vertailen teitä ja omaa suhdettani. Mä voisin olla kade (jos oikeasti vertailisin, mutta mitäpä hyötyä siitä olisi) koska sun retkus tunnustaa ongelman olemassaolon. Ja antaa sun tulla lähelle.
Tai sä uskallat mennä lähelle.
Toisin kuin meillä. Kun ongelmaa ei ole, niin sitä ei ole. Jos henki haisee, mä käännän selkäni, jos taas ollaan kaikki hyvällä tuulella, niin nautitaan siitä.
Mä puhun enkelten kielellä tai mätkin metrihalolla päähän (tämmönen kielikuva) niin ei uppoa kovaan kalloon että toi kaljottelu voisi jotenkin olla liiallista.
Mulla on muuten uusi laulu. Entinen oli “Kasvukipuja” (san. Heikki Salo) nyttemmin Semmareitten “Sata jänistä”.
Mies lähettää useasti etiäisiä, ennen kuin itse tulee. (Nyt on kyse niistä kerroista, kun se ei ole kotona tissuttelemassa) Herään unestani ja tunnen, kuinka joku on huoneessa ja kietoudun peittoon näyttelemään nukkuvaa, valmiiksi kiukkuisena.
Sitten - olen taas yksin.
Kun tarpeeksi monta noita käy läpi, niin sitten aamulla huomaa, että se mokoma on onnistunut huomaamatta hiipimään viereen.
Mutta huomaamattahan se sun miehes ei tule? Eikös se ollut niin, että se jätti avaimet?
Lähelle uskaltaminen on vaarallista, siinä voi sattua. Voi loukata itsensä. Se on benjihyppy ilman tietoa siiä, onko köysi kiinni varmasti. Sä hyppäät tuntemattomaan ja vasta putoamisen aikana huomaat, että onko sitä köyttä vai ei.
Mä tein niin mun retkuni kohdalla ja en edelleenkään kadu mitään. Mä olen saanut kokea, että mitä on kun joku ihminen on se, kenen kanssa on hyvä arjessa, kenen kanssa on ihana seikkailla ihan kahdestaan ja joka on ollut mun ainoa mitenkään seksuaalinen uneni tai fantasiani ensimmäisestä seksuaalikontaktista lähtien.
Joten mä hyppäsin ja se tuntui huikealta, vapauttavalta. Ja nyt mä olen huomannut, että ehkä ei ne köydet olekaan niin kestävät, mutta siitä lennosta nautin silti. Ja nyt mua houkutellaan uuteen hyppyyn, enkä ole varma pystynkö enää. Puoliteholla en siihen lähde.
Sä kirjoitit juuri sen miltä mustakin tuntuu. Mitä mä tätä miestäni kohtaan tunnen. Niin, en kadu minäkään. Kaikesta huolimatta, toistaiseksi, tää on ollut sen arvoista.
Kuten huomaatte, mulla on jo nyt ikävä. Vähintäänkin kaikista Mallun kirjoittamista syistä.
Mutta tilannetiedotus.
Ilmoitti illalla, asialliseen aikaan (tosin olin jo nukkumassa, normaalina iltana en olisi ollut) että ei tule yöksi kotiin. Kirjoitti olevansa kännissä ja ryhtyvänsä nukkumaan sitä pois. Ei kuulemma jaksanut enää valehdella (?!). Lupaili tulla aamulla kotiin. Tässä siis Kultikselle vastaus - hänellä on avaimet. Onhan tämä nyt hänenkin kotinsa, ihan oikeastikin.
No, mä siis leikin uskovani hänen selitystään ja kiitin ilmoituksesta jne. Toivottelin tervetulleeksi kotiin ja annoin ymmärtää että ei tämä vielä nyt niin kamalaa ole.
Valehdellaan sitten molemmat, kun kerran aloitettiin.
Selvinpäin, terveenä ollessaan mies tajuaa sen mitä olen sata kertaa sanonut: kauheinkin totuus on parempi, kuin kymmenen valhetta. Mutta sairaskohtauksessa ei sitä ymmärrä.
En mä oikein tuohon selitykseen usko minkä sain. On niitä ennenkin tullut, olen täällä ja tuolla ja menen nukkumaan. Seuraavana päivänä on omatunto soimannut ja kertonut, että oon eilisillasta asti kiskonut piristeitä minkä kerennyt.
Mä olen tyytyväinen siitä että ilmoitti. Se oli asiallisesti tehty, oli totuus sitten mikä tahansa. Etten turhaan odota.
Mulle tuli nyt jotenkin ironinen olo. Kiva, kultaseni, että ilmoitit olevasi yön poissa ja samalla valehtelit mulle suut ja silmät täyteen.
No, ymmärrän pointin, ilmoitti kuitenkin että et turhaan odottele. Tuo mun retkuni teki juuri tota, sanoi tulevansa ja sitten mä hermoilin kotona, että tuleeko ja millä mielellä tulee. Joskus jo toivoin, että ei tulisi, saisin olla rauhassa. Sitten joskus myöhään tuli ilmoitus, että ei saa kyytiä tms.
Ja silloin kun hän oli poissa, meillä ei olisi pitänyt tapahtua mitään. Jos hän oli reissuilla muutaman päivän, niin oli katkera jos oltiin lasten kanssa jossain käyty. Kysyi loukattuna, että miksi ei voitu häntä hakea mukaan. Mä aina sanoin, että en kai mä hae mistään, jos kerran ei itse ole täällä elämässä arkea. Olisi pitänyt voida vetää kylillä ja kuitenkin saada tämä perhe.
No, tuntuu irvokkaalta tuo teidä molemmin puoleinen valehtelunne, mutta näen kyllä miksi siihen olet ryhtynyt. Joten sitä ei tarvitse mulle selitellä. Onko se sitten oikein tai hyvin, siitä voi jokainen olla sitä mieltä kun haluaa. Mä olen tehnyt sitä niin paljon itse, että en voi ainakaan tuomita mitenkään.
Mutta yksi kysymys mulla on sulle, johon olisi vaikea sinun tilanteessasi vastata. Mitä teet, jos hän tulee kotiin ja sim-korttiin on uusiutunut useita nimiä? Tiedät nimittäin yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka tehokkaita nämä velikullat ovat hankkimaan niitä takaisin tai jopa hommaamaan uusia “ystäviä”.
Koita jaksaa jotenkin, et ole varmaan paljon nukkunut.
Kyl tää minustakin tuntuu ihan sairaalta. Uskotaanko me kumpikaan toisiamme. Ja silti, just nyt mua ei oikeesti edes kiinnosta. Näin me kuvitellaan että toinen kuvittelee meillä olevan kaikki hyvin. Kai tää on jotain sairasta kiristyspeliä, että mä odotan miehen sanovan suoraan tilanteen, jotta voin sitten sanoa, että luuletko oikeasti etten tuota ole koko ajan epäillytkin?
Se on se pienenpieni pilkahdus siitä toivosta, että jos tässä olis kuitenkin edes osa totuutta. Enkä halua vesittää sitä sanomalla, että älä kulta jauha paskaa, mä en usko sanaakaan. Ja nyt kun ihan rehellisesti itseäni tutkailen, niin tällä valehtelullani yritän myös vaikuttaa siihen, että mikäli mies ei jotenkin ihmeellisesti olisikaan vielä käyttänyt aineita, niin leikkimällä että uskon häntä, voisin muka estää niin tapahtumasta. Koska jos mä nyt alan kiukutella, niin tuossa tilassahan siitä saa helvetin hyvän syyn ryhtyä rykimään. Ja syyttää sitten mua siitä.
Onko tää itsepetosta vai itsesuojelua? Mä en tiedä vastausta. Tiedän etten voi vaikuttaa miehen käyttäytymiseen suuntaan enkä toiseen tässä vaiheessa. Ja silti leikin jotain leikkiä vaikuttaakseni. Tai estääkseni jotain tapahtumasta. Kenen takia mä sitä teen? Itseni?
Jumalauta mä olen sairas.
Kyllä mä ajattelin sen puhelimen suhteen nyt ottaa asiat puheeksi oikein kunnolla. Me on tehty sopimus, ja mun mielenterveyteni vaatii pitämään siitä kiinni. Mä lepsuilin liikaa, ja tässä ollaan. Olishan tää siis tapahtunut joka tapauksessa kun kerran oli tapahtuakseen, mutta mun rajani on kuitenkin olemassa. Puhelin joutuu käsittelyyn. Sitten joskus kun tulee. Suljen vaikka liittymän, jos muu ei auta, mun vallassanihan se on.
Ja kyllä mä nukuin hyvin. Väsyttää silti edelleen, univelkaa kertynyt jo aiemmin. Töissä ei kiinnostaisi olla pätkän vertaa. Eilen mietin että jäisin päiväksi tai pariksi sairaslomalle, mutta sitten työpari ilmoitti olevansa sairiksella, joten… täällä ollaan.
Se liiteri kaatuu ilman sinua, kyllähän sä sen tiedät.
Et mitenkään voi olal saikulla. Vaikka sulla olisi jalka poikki, kylkiluu keuhkon läpi, niskanikamassa hiusmurtuma ja yli 40 kuumetta, niin sun pitäisi raahautua töihin, koska se talo seisoo sun hartioillasi, kun työkaverisi on saikulla.
Hei haloo! Jos ei ole työkykyinen, pitää olla saikulla. Sun pitää hoitaa itsesi kuntoon, kyllä joku hoitaa ne rentut siellä töissä.
Vaikka enhän minä sieltä edes lähtisi mihinkään…
. En vaan voi olla möläyttämättä, että vapauttaako se miehen sairaus hänet kaikesta vastuusta 
? Suututtaakin siis niin pirusti sun puolesta!
