Hienoa kuulla! Elämä kantaa. Iloa ja valoa teille molemmille!
Ihana kuulla että poika on toipumassa. Woimia toivotellen!
hyvä hyvä!! hienoa! tosi hyvä kuulla että pojalla alkaa olla jo mielessä norm hommat (pelit 
), jaksamista sinulle myös!!
Sain oivan muistutuksen retkun itsekkyydestä ja alkoholiohjautuvuudesta eilen.
Retku tuli luokseni koiran kanssa toissapäivänä, poikansa autolla kävi hakemassa minut illalla sairaalalta ja oli kokannut, minun toiveestani. Kaikki ihan ok, sen illan. Retku ei paljoa jutellut, jotenkin vaan mökötti koko sen pari tuntia, mitä kotitöitä tein ja telkkaa katsottiin tai minä luin kirjaa… Retku on sanonut monta kertaa, miten hänellä on niin paha mieli laps’rakkaan onnettomuudesta ja kivuista. Se on sanonut sen puhelimessa ja meinasi pyörtyä sairaalalla lapsen vieressä istuessa. Kai se oli sitten vielä niin järkyttynyt ettei saanut minunkaan kanssa juteltua, en tiedä.
Meni eilinen päivä, olin sairaalassa lapsen kanssa, retku poikansa luona ja koiran kanssa minun kotona… Sairaalalta lähtiessä laitoin viestin että olen tulossa, retku vastasi välittömästi olevansa menossa poikansa luo. Vastasin jotain että joojoo, laita sauna lämpiämään (luin täällä hienoa ketjua Läheisriippuvaisen käsikirja, sieltä opin että kannattaa olla hiljaa tai sanoa juujuu kun alkaa kiehuttaa). Hetkessä kipuilin taas omien ajatusteni kanssa: taas se on menossa juomaan ja minä en jaksa sitä turhaa odottamista yöllä tuleeko hän kotiin vai jääkö muualle ja jos tulee niin haisee viinalle ja solkottaa sitä samaa sontaa… Järki sanoi: älä murehdi, olet voimaton, luovuta, ei kuulu sinulle enää! Tunteet sanoi: itke, huuda! Suu oli hiljaa, lähdin juujuuni jälkeen polkemaan kotiin enkä avannut sanaista arkkuani retkulle.
Pysähdyin matkalla lukemaan retkun vastausviestin, joka huusikin janoisen miehen tuskaa: vaikken ollut kieltänyt menemästä tai reagoinut muutenkaan (tai sitten jumankauta se ukkeli lukee mun ajatuksiani), retku vastasi aika lailla tähän malliin: en tiiä minne meen yöks, jos nyt alat nalkuttamaan niin et näe minua enää ikinä.
Loppumatkan puhisin ja puhkuin kyyneleet silmissä (onneksi oli pimeää ja satoi), taisin kirota ääneenkin: kuinka kukaan voi olla noin janoinen! Noin itsekäs ja typerä! Sen piti tulla auttamaan minua eikä vaikeuttamaan elämää tällä hetkellä entisestään!
Tulin kotipihaan ja laitoin pyörän lukkoon, vielä nyyhkäisin ja käännyin ovelle niin eikös se retku vielä siinä istu tupakalla! Täytyy myöntää, että kerrankin olin mykistynyt. Moikkasin sen ja koirankin ja menin sisään, purin sadevaatteet ja laukusta tavarat.
Retku tuli kohta röökiltä ja istui telkkaria katsomaan, ilme oli… tutkimaton. Sellainen perusnaama sillä aina on, että näyttää äkäiseltä (ei suostu laseja hommaamaan, vaikka rytistää kulmansa ihan kestoryppyyn). Ei se mitään puhunut, kunnes sanoin että menen saunaan. Siihen tiuskaten vastasi (vaikka en kysynytkään): enpä taida tulla.
Nyt olin hiljaa: en sanonut juujuuta edes, menin saunaan ja olin siellä tooooosi pitkän aikaa, ajattelin että oma mieli tasaantuu (tasaantui) ja retku ehtii lähteä läpyttämään sillä välin. Kuulinkin sen puhelimen soivan ja hänen vastaavan, sanoja en erottanut seinän läpi ja olin jo sellaisessa selälläänmakuuhotjooga-mielentilassa ettei kiinnostanutkaan.
Rauhoitin itseni ja pesin päivän pölyt ja hiet, laitoin kylpytakin ja varauduin rauhalliseen iltaan, niin mitäpä sitten! Tullessani kylpyhuoneesta, siinä se marttyyri istui sohvalla! Eikä!
Millähän minä maksan tuosta sankariteosta vielä, kun hän nyt yhtenä iltana siirsi janonsa! Siitä en “ymmärtänyt” kiittää, ruoasta ja koiran hoidosta ja koiran turkin hoidosta kiitin.
Koko iltana ei sanonut mitään, ei edes koiralle, tuli viereen nukkumaan ja käänsi selkänsä ja aamulla nukkui vielä kun lähdin sairaalalle.
Minulla on pahoja aavistuksia. Koiran pyysin jättämään kotiin kun lähtee, sen voin hoitaa itse nyt, kun akuutti kriisi on ohi. Jotenkin en vaan usko että pääsin tuolla yhdellä mökötyksellä tästä.
Positiivinen huomio omasta olosta: I’m fine. Palaudun järkytyksestä nopeammin kuin ennen. Pystyn toimimaan, ajattelemaan ja nukkumaan normaalisti, vaikka monsteri istuu sohvallani. Tästä lähtien sanon juujuu ja menen saunaan, jos retku tekee minulle yllätyksiä. 
Eikö olekin kuin murjottavan viisivuotiaan kanssa? 
Alkoholismi on tunne-elämän sairaus, joka ilmenee loistavimmillaan juuri näin. Kun ihminen ei ole kypsynyt emotionaalisesti aikuiseksi, hän käyttäytyy kuin pahainen kakara.
Suhteenne paritanssissa sinä teit jotakin toisin kuin ennen, otitkin askeleen eri suuntaan kuin aina aikaisemmin, ja nyt miehellä on askeleet sekaisin ja jalat solmussa eikä hän tiedä miten suhtautuisi. Hienosti toimittu!
Minulla on sellainen olo, että passitan mokoman kotiinsa kiukuttelemaan, jos tänään vielä mököttää. Luultavasti jano ei enää “siirry”, varsinkaan kun kukaan ei eilen siitä siirtämisestä kiittänyt, joten tämä ongelma ratkeaa itsekseen, kun jano yltyy ylipääsemättömäksi.
Ei minun onneksi tarvitse miettiä tätä sen enempää, voin kiittää koiran hoitamisesta ja sanoa ystävällisesti heihei.
Miksi tuntuu, kuin olisin tulossa hulluksi? Koska olen!
Ennakoin romahdusta kun akuutti hätä laps’rakkaalla on ohi enkä ollut kovin väärässä. Huomenna haen kultasen kotihoitoon ja jonkinlainen itkunvollotus alkoi nyt. Myös retkun mykkäkoulu ja lähtö päivällä vaikuttavat tähän olotilaan, vaikka yritän kovasti perustella myös itselleni, että janoisen on mentävä ja minun elämäni on parempaa ilman. Kaikki muut sen ymmärtävät ja pitävät asumuseroamme hyvin perusteltuna ja minäkin tiedän tämän olevan loppujen lopuksi se parempi ratkaisu. Väsyneenä ja jonkinlaisessa hätätilanteen jälkitraumashokissa vain tunnen taas pohjatonta yksinäisyyttä ja pelkoa. Kuvittelen että retku antaisi empatiaa (johon ei kykene), lohduttaisi (jota ei osaa) ja auttaisi (jota ei halua).
Koen epämääräistä ahdistusta ja paniikkia. Huomenna on varmisteltava taas uuden (kolmannen) lääkärin kanssa työterveydessä, että “en ole työkykyinen, tulen hulluksi”. Samalle lääkärille ei saanut aikaa, pahimmassa tapauksessa huominen on jonkun uuden lääkärin mielestä työpäivä.
Ja mitä sairaslomalla ja sen jälkeen? Lääkkeitä? Miten tämä tilanne muuttuu paremmaksi viikossa tai kahdessa? Ehkä unitilanne korjaantuu. Jos aloitan lääkkeet, niiden sivuoireet tasoittuvat eli ei tarvitse esimerkiksi oksentaa tai pyörtyillä töissä. Mutta miten saada itsensä kasaan taas? Miten jatkaa eteenpäin ja innostua työstä ja elämisestä.
huomenta ilmalaiva!!
tänään sitten loppuvat sinulta sairaalassa juoksut 
, kiva, hyvä!!
kyllä varmasti saat vielä lääkäriltä sairauslomaa, keskustele ihan rehellisesti että olet todella väsynyt ja kerro kuinka henkisesti raskasta aikaa on ollut poikasi sairaalassa olo aika…varmasti saat hetken vielä vetää henkeä!!
hei! voithan kysyä poikasi lääkäriltä sairaslomaa itsellesi,vetoisit siihen että sinulla on nyt tunne että haluaisit varmistaa että pojallasi on kaikki hyvin kotiutuessa muutaman pvän ajan sekä hän (lääkäri) hoitajan kanssa varmasti tietävät kuinka olet itsesi likoon laittanut sairaalassa olo aikana 
muistatko kun kirjoittelimme, kun akuutti tilanne on ohi niin väsymys kaatuu päälle ja sitten (eli nyt?) on aika käsitellä tunteet…joten “anna palaa…”
jotenkin tuntuu kirjoituksestasi, että et juuri nyt jaksaisi katsella “miestäsi”…mitäs jos ihan rehellisesti kerrot sen hänelle ja sanot ettet viitsisi alkaa nyt häntä ja hänen oikkuja enempää tässä tilanteessa miettimään…joten ehdota vaikka, että SINÄ soittelet/ viestittelet seuraavaksi, ei hän, kun tilanne poikasi suhteen rauhoittuu…jolloin sinun ei tarvitsisi tällä hetkellä keskittyä yhtään miehesi naaman ilmeisiin…vaan sinä soitat sitten kun siltä tuntuu…
kuulemma minun ärsyttävimpiä lauseita onkin…"laitetaan asiat tärkeys järjestykseen ja toimitaan sen mukaisesti 
" ja sen saa ymmärtää ihan miltä kantilta hyvänsä 
oikein mukavaa pvää teille molemmille!!!
Kiitos argh! Voit olla vuorostasi minun järjen ääneni: otetaan asiat tärkeysjärjestyksessä. Taklataan vaikeudet siinä järjestyksessä kuin ne tulevat: huolehdin nyt ensin laps’rakkaan kotiin ja sitten itseni työterveysasemalle ja muuta ei tarvitse tänään tehdä. Ehkä jotain ruokaa kaupasta, vai pizzapäivä?
Töihin soitettu, työterveydestä varattu aika iltapäivälle. Lapsen kanssa odotellaan paperihommien valmistumista ja kyyti on varattu (ihanan työkaverin ihana mies vie meidät kotiin kesken oman työpäivänsä).
Retkun naaman katselusta: en oikeastaan varsinaisesti kutsunut sitä katseltavaksi, ja ilmeisesti se itse koki vaan jotakin velvoitetta käydä näkyvillä ja olin rehellisesti sanonut olevani ihan poikki ja hän kai ajatteli että pitää auttaa ja jotenkin pelkkä läsnäolonsa piristäisi minua. Aie oli siis hyvä. Sen läsnäolo ei kyllä mitenkään kevennä taakkaani, vaan lisää sitä. Itse hän kai hämmästeli sitä ja pahoitti mielensä siitä, että en piristynytkään enkä hypännyt kaulaan. Sellainen on alkoholistin mieli, että vaikka muut olisivat ympärillä kuolemankielissä, heidän pitäisi ihmeparantua ja alkaa tanssimaan riemusta, kun alkoholisti on saapunut paikalle pelastamaan tilanteen…
Retkun oli kai alunperin samalla reissulla tarkoitus olla poikansa koiraa hoitamassa pari päivää mutta siellä heidän reissu meni mönkään ja yksi asia johti toiseen ja siinä se oli istumassa minun sohvallani. Onneksi meni kotiinsa eilen. Kiitin siitä koiran hoidosta, koska se oli korvaamaton apu ja sain olla sairaalalla rauhallisin mielin koiran suhteen. En sanonut mitään siitä, miten ärsyynnyin hänen poukkoilemisesta ja kiukkuilusta. Katselin aamulla Facebookissa, että oli kirjoitellut poikansa seinälle neljän-viiden kieppeissä aamuyöllä, niin ei varmaan taas tarvitse arvailla, onko jano nyt sammutettu.
Rauha retkulle juopotella ja rauha minulle olla kotona laps’rakasta hoitamassa. Lupaan itselleni, että ennen kuin vastaan yhteenkään retkulta tulevaan känniviestiin, joiden sisältö on luultavasti jotain “sä et rakasta mua kun ei ollut mitään hauskuutta kun olin siellä kaksi päivää, et ollut edes kotona”, käyn istumassa mattotelineellä 10 minuuttia tai käytän koiran lenkillä ja todella harkitsen tarvitseeko vastata ollenkaan. Mieluiten pidän puhelimen näpeltämisen kokonaisuudessaan vähempänä ja luen tai ulkoilen tai teen jotain kaunista kotiin. Joka tapauksessa en lähetä yhtään hiiltynyttä viestiä. Voin myös mennä aarrekarttani eteen lukemaan siitä, mitä minä elämältä haluan, jos alkaa tuntua että “retkahdan”.
heissan!
kotia olette varmaankin jo päässeet ja toivottavasti työterveydessä kaikki meni hyvin
kyllä varmasti ja ammattilaisia sekä ihmisiä hekin ovat
siis…tuo on aivan käsittämätön ja yleinen ajatus alkoholistilla…mistä helkkarista ne sen edes saa?? miksi meillä (sinulla, minulla jne…) ei ole myös tuota ajatus virkettä…eiköhän me yleensä ajatella “kyllä ne pärjää ilman minuakin, mitä minä sinne menen hämmentämään”…mut alkoholisti on vain sitä mieltä että kaikki kumartaa mekkaan kun hän saapuu paikalle 
ihan sama meillä…ex osti sen hallin…näyttää siltä että minä maksan loput siitä, ex makso varausrahan…se tilas hallin pohjaan hiekat, toinen toi ne, minä maksan…sitten tulee valu, kolmas tekee sen, minä maksan…en tiedä vielä kuka pystyttää, mutta minä tiedän maksavani sen…mikä on ex osuus loppupelissä?? se puhuu kuinka HÄN teki minulle hallin hyvää hyvyyttään
siis joskus ihan tekee mieli olla alkoholisti 
…ei kumminkaan, jos totta kirjotan…
ollaanko me tyhmiä vai pitääkö alkoholisti meitä tyhminä 
, ex on pyörinyt tossa joka pvä ja olen jo ajatellut kysyä häneltä että luuleeko hän meidän yhteen palanneen vai mitä pyörii? eilen ja toissa pvänä katselin jo ex:ää et onko se promilleissa ja tänään se sitten varmistui, lähdin kaupalle ja “joku” oli heitellyt tyhjiä siideripulloja meijän tien reunoille auton ikkunasta…kukaan muu meillä ei käynnyt joten mitkä on mahdollisuudet?? 1. joku olisi ajannut 14km meille ihan vain heitelläkseen pullot auton ikkunasta… 2.ex olisi juonut ne ajaessaan ja heittänyt pois auton ikkunasta ennen pihaan saapumista ettei jäisi näyttöä kuljettajan juomisesta …ok! mennään siis alkoholistin ajatuksen mukaan ja uskotaan että se on joku muu eli kohta 1
voi meitä alkoholistin läheisiä, kuinka meitä onkaan “paiskattu” hyvällä tuurilla löytäessämme itsellemme holistin…pääseeköhän noista ikinä eroon vai onkohan ne koko loppuelämän sitä mieltä että meillä käy tosi hyvä tuuri kun saamme heidän viestejä ja yli päätään tavata heitä (…siis, silloin kun hänelle tietty sopii)…
Ilmalaiva,
Olet ollut mielessä. Mä en vaan pääse tietokoneelle, koska lapset ovat sen vallanneet ja iltamyöhään ei enää itse jaksa… Mutta paljon parantumista ja jaksamista olen lähettänyt.
Lääkkeet auttaa joskus. Mutta sitä ennen mene sinne lähikaupan teehyllylle ja katso löytyykö kamomillaa tai laventelia. Mua auttaa sienimeditaatio (hahaa, eipäs mennä madonlakkeihin eikä amanitaksiin) eli tuonne vaan katselemaan suppilovahveroita. Siellä kun nuohoaa aikansa, niin aivot saavat toisenlaisia virikkeitä ja koko keho raitista ilmaa.
Lapsia yritän viihdyttää piirtämällä niihin. Keskipaksulla siveltimellä ja akryyliväreillä… ja sanon, ettei ikinä saa hankkia tatuointeja, koska on paljon helpompaa piirtää puhtaalle pinnalle 
(ja samalla muistan, miten eksä ‘kasvatti’ niin, että ikinä että tatuointeja hanki kun ne on niin rumia - en ole ihan samaa mieltä hänen kanssaan. Sitäpaitsi rumassakin voi olla estetiikkaa).
Siellä teillä menee syksy pitkälle toipuessa. Sinä henkisesti, lapsesi keho rakentaa itseään. Molemmat toipilaat.
Kotona ollaan, koko sakki. Minusta tuli taas perhe. Koiraa pitää jatkuvasti toppuutella, ettei rakasta lasta kovin väkivaltaisesti, muuten homma hallussa.
Työterveyslääkäri oli hyvin empaattinen mies, kyseli masennushistoriaani, oli huolissaan, kirjoitti kaksi viikkoa lomaa heti ja teetti vähän rasti ruutuun -testejä (täälläkin on tuo mielialakysely, mulla oli siinä taas huippupisteet, kuten aina, eiku!). Arvioitiin yhdessä, että en ole työkykyinen, mietittiin mitä teen saikun aikana (en juuri mitään alkuun ja jatkossakin ulkoilen ja nukun riittävästi, muistan käydä Al-Anonissa ja pidän yhteyttä ystäviin, edes kahteen, lupasin), varattiin aika psykiatrille parin viikon päähän, hän arvioi sitten lisäsaikun, lääkityksen tarpeen ja muut jutut liittyen kaksisuuntaisen mielialahäiriöni hoitoon. Jos tarvitsen nukahtamislääkettä, pitää soittaa tai laittaa sähköpostia lääkärille ja saan reseptin apteekkiin suoraan. Puhuttiin ahdistuksestani: lääkäri kyseli olenko koskaan syönyt pameja tai vastaavia, sellaisetkin tulevat joskus kyseeseen, mutta lupasin että mietin niitä sitten jos ahdistus voimistuu sairasloman loppua kohti, sitten on se käynti psykiatrilla, niin siellä mietitään lääkkeet, varsinkin jos minulle ihan uusia lääkkeitä otetaan ohjelmaan. Toivottiin yhdessä, että nyt kun laps’rakas on kotona ja parempana, saan rauhoituttua, nukuttua ja se auttaisi keräämään voimia. Puhuimme myös alkoholismista ja sen vaikutuksesta minun elämääni. Oikein hyvä käynti. Kävin töissä myös, kaikki kovin huolissaan ja toivottivat voimia ja halailivat enkä sattunut pomon kanssa nenäkkäin, häntähän minä menin oikeastaan tapaamaan.
Miksi sitä aina on sellainen tunne, menipä hakemaan työterveydestä saikkua minkä syyn takia tahansa, että valehtelee ja liioittelee, vaikka oikeasti minä ainakin pitäydyn ihan totuudessa ja vain ja ainoastaan totuudessa. Omituista ja turhaa syyllistymistä. Pomon kanssa puhuessa vielä astetta pahempi syyllistyminen. Minun työni ei ole maailman tärkeintä enkä ole millään tapaa korvaamaton, ihan rividuunari! Olen myös tosi huono saikuttaja, olen ollut yhden päivän poissa vuoden aikana ja silloinkin olin ensin töissä 39 asteen kuumeessa yhden päivän ja sitten menetin ääneni (olennainen asia minun työssä), jolloin oli pakko käydä työterkkarilla ja olla yksi päivä poissa. Olen aika varma, että oikeastaan olen aika tunnollinen ja hyvin vähän sairasteleva, pidän kuitenkin huolta itsestäni ja flunssat olen pitänyt viikonloppuisin. Nyt pelkään tietenkin, että saikku venyy jos kovin alas mennään näissä olotiloissa, mutta jotenkin uskon, että kun vaan lepäilen, liikun ja etenkin nukun kunnolla ja itken vaikka nyt alkuun niitä itkujani pois, saattaisin olla parin viikon päästä jo ihan oikeastikin kiinnostunut työasioista. Toivottavasti.
Eli saatan nyt sitten kirjoittaa aktiivisesti, vielä enemmän kuin ennen (kestäkää, ohittakaa jos ette jaksa lukea!), koska koen tämän kirjoittamisen hyvin terapeuttiseksi ja retku on isoimpia solmuja elämässäni. Voisin ottaa vaikka sellaisen pelottavan asian mietinnän alle kuin ERO. Nyt olen jotenkin semieronnut, haluan sekä pitää kakun että syödä sen, ottaisin mieluusti retkun selvät päivät ja yöt ja kun retku on juomassa, deittailisin mieluusti vaikka arghin kylän poikamiehiä. 
Pelastavista retkuista, joilla velatkin muuttuu saataviksi: Jokaisesta retkun pikkuripsauksesta, oli se sitten ajatus, viesti tai henkilökohtainen käynti, pitäisi minun hypätä riemusta. Jos en hyppää, alkaa se marmatus ja mökötys miten hän ei kelpaa minulle ja en arvosta häntä ja varmaan vaan sen takia pitää lähteä juomaan (tuota viimeistä kohtaa ei ole ääneen lausuttu). En minä ehdi häntä “arvostaa”, mitä koodikieltä se sitten onkin, jos olen nytkin ollut yli puolet vuorokaudesta sairaalassa lapsen kanssa. Muulloin olen hänen seuraansa arvostanut ja ollut mukava ja keksinyt tekemistä ja ollut positiivinen, mutta ne minun “arvostamiset” ei tallennu mihinkään “systeemiin”. Jossain oli joskus se termi tunnepankkitilistä: miten me suhteessa kerätään sinne plussaa ja sitten jos töppää, laitetaan miinusta… No, retkullahan on tämä meidän parisuhteen tunnetili omalta osaltaan miinuksella alkoholismin viedessä kaikkea ihan korkojen kera, vaikka siellä on niitä positiivisiakin asioita alla: hyviä hetkiä ja oikeita tekoja ja sanoja, mutta ilmeisesti minulta on jonkun tietokantavirheen takia jätetty kokonaan kirjaamatta kaikki hyvät tekoni eli plussat, minun parisuhdetunnetilikirjani on täynnä pelkkää miinusta! Pitäisikö tehdä reklamaatio: olenhan ollut joskus hyväkin.
Kalliiksi käy sinun lahjahalli, argh. Hyvää hyvyyttään! Voi kiitos!
Lisäys vielä ennen lähettämistä: sieniterapia huomioitu! Sienikirja jo näkyvillä ja kumpparit haettu varastosta!
Niin ja lääkitysasioista: jos on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ei ole kovin hyväksi lopettaa omatoimisesti pysyväislääkitystä kuten itse olen tehnyt. Minulla on vähän samanlaista terveydentuntoa kuin alkoholistilla: kun alkaa mennä lujaa, sitten menee ja vain innostun siitä! Sitten äkkipysäyksellä alas. Jaksojen pituudet vaihtelevat viikoista kuukausiin. Aallot voimistuvat kerta toisensa jälkeen ja lopulta tulee liian iso aalto hallita. Puhutaan vähän samasta jutusta kuin verenpainelääkityksen tai diabetes-piikityksen kanssa: ei niitä pitäisi ominpäin lopettaa, kyseessä on pysyvä sairaus.
Ennemmin tabu litiumia aamuisin, vaikka plasebo-vaikutuksen vuoksi. Se on hyvä muistutus siitä, että on vajavainen ja heikko eikä pysty hallitsemaan oman mielensä toimintaa. Ei ole kallista eikä muistaakseni kamalia sivuvaikutuksia paitsi ensimmäisen parin viikon ajan aloittaessa. Ei latista ihmisen iloisia tunteita eikä vie tuskaa pois.
Minulla takana on kolmen vuoden säännöllinen terapia, ensin 2x/vko vuoden ajan ja sitten 1x/vko kahden vuoden ajan, siellä opin tunnistamaan sairauden vaiheita ja olen käynyt läpi masennuksen aiheuttajia ja muita elämän vaikeuttajia, eli en ole pelkästään lääkehoidon varassa ollut aikoinaankaan jos en nytkään varmaankaan jää pelkän lääkehoidon varaan.
Kaikki mielenterveyden ongelmat eivät ole ratkaistavissa ilman lääkkeitä. Terveily, ekoilu ja kotoilu tuovat helpotusta itsen kuunteluun, mutta maaninen vaihe johtaa aina jonkinlaisiin övereihin ja yleensä vaikeuksiin, ei ehkä ekalla aallolla mutta sillä isoimmalla.
heissan ja mukava että olette kotona
yksi asia mikä kirjoituksistasi nousi ajatuksiin on ihmisen vahvuus… ihminen on vahva kun pystyy myöntämään heikkoutensa…ja siinä on minulla paljon opittavaa (menet ilmalaiva edelle)
ja nyt saikulla et ajattele pomoa etkä välttämättä edes koko työpaikkaa…vaan nyt on aika vetää henkeä ja olla kiitollinen, koska pojallasi olisi ollut mahdollisuus loukkaantua erittäin vakavasti…korvaamattomasti…joten NYT NAUTI!
ja ero ajatuksista…sinun ei tarvitse tehdä päätöstä tänään, joten siirrä…hmm… ei huomiseen… vaan eteenpäin…ei siis tänään
taas kirjotit niin paljon viisasta, että joudun lukemaan pariin otteeseen, mutta sen verran muistan, että lupasit roikkua täällä tiheämmin , joten sitä odotellessa…
Ohhoh, kello on jo 10 aamulla ja täällä sitä maataan sängyn pohjalla! Nyt on meidän huushollin kirjat sekaisin… Paitsi olenhan minä käyttänyt koiran kolmen vartin lenkillä kuuden aikaan, mutta siis sain vielä sen jälkeen unta! Nyt maksetaan univelkoja. Voi jos muitakin velkoja voisi näin maksaa… Raha-asioita muistan aamulla murehtineeni. Mutta mitä ei ole niin sitä ei pidä ajatella!
Näin jonkinlaista unta ennen heräämistä, olin retkun juoppokylillä ja sen saman juoppojengin keskellä… Joku siellä möläytti retkun olleen jonkun toisen kanssa, niin unessani potkin autoa ja retkua ja huusin. Olin niin vihainen!
Herätessä yritin vielä oikein kuvitella retkulle uutta misua. Ajattelin jonkun sitä piirittämään, ottamaan luokseen asumaan, pamahtamaan paksuksi… Mitä tapahtuisi, jos retkulle olisi tulossa lapsi jonkun kanssa? Jos se muuttaisi jonkun naisen luo ja minä kuulisin siitä kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin…
Enhän minä sitä onnistunut raitistamaan, mutta entä jos joku toinen raitistaa? Maksaa sen velat pois kuten sen ex teki?
Mustasukkaisuus, katkeruus, kateus, epäonnistuminen. Miksi minä en itke nyt yhtään, siksikö että tämä on vielä kuviteltua ja ajattelen ettei kukaan sitä huoli (varmaan kuitenkin joku nuori, epävarma ja hoivaamisviettinen sen ottaisi) tai että se ei kykene rakastamaan ketään (sanomaan rakastavansa kykenee, eikös se riitä useimmille jotka ottavat jonkun retkun) tai että uusi olisi taas oikein aidosti mahdollistaja retkun juomiselle?
Vai siksi että silloin mitään valintaa tai toivoa ei enää olisi minun käsissäni? Olisin vapautettu. Nöyryytetty ja petkutettu, mutta siitä ei tietäisi kuin retkun maailma, joka ei ole tekemisissä minun ystävieni tai sukuni kanssa. Voisin hieman sääliä uutta rakasta ja naureskella sille ja “tietää” minkälaista sontaa sen elämä tulisi olemaan, vaikka ulospäin esittäisi mitä. Voisin olla vahingoniloinen. En pystyisi kyttäämään uutta paria, koska asun toisella paikkakunnalla, luultavasti tällaisessa tilanteessa kokonaan poistaisin retkun Facebookistakin kavereistani ja lisäisin estolistalle. Olisin tyrmistynyt ja oikeasti varmaankin itkisin ja miettisin, miksi joku muu saa sen minkä minä halusin, paitsi tietenkään ei loppujen lopuksi saa, koska minä haluan retkun raittiina ja sellaista miestä ei ole olemassakaan. Ja kuvitelma, että lapsi saa retkun raitistumaan ja pysymään… Toivon sekä itseni että retkun tulevan puolison takia että lapsiparan takia, ettei sellaista vahinkoa käy. Kaikille meille se toisi suunnattoman paljon tuskaa ja itkua.
Kylläpä on pirteät aamuajatukset! Pitäisikö vielä laskeskella aamulla miettineeni velat ja laskut ja ajatella vielä taloudellisia murheita. Taidan nyt ainakin keittää kahvit ja lenkittää koiran.
heissan 
jo sulla on unet 
. kun mietit ihan oikeasti onko teidän yhdessä olo rakkautta vai pelkkä tapa, niin mihinkä tulokseen tulet 
, ihan samaan tulokseen varmaankin miehesi tulee, miksi vaihtamaan tuttua ja turvallista naista pois, koska seuraavan kun ottaa niin siinä on aina riski ettei se juomista niin kauaa katselisikaan…joten varmasti olet tukevalla alustalla teidän suhteessa
meillä taas on niin että vanhempi ex:ää ei ota ja nuorempia täällä ei ole
mutta jos sattuisi reissullansa jonkun löytämään ja se joku tänne jumalan hylkäämään paikkaa tulisi niin lähettäisin vaikka niille elatusrahaa ex:n kämpälle, jotta pärjäisivät kahdestaan ja poissa meidän pihasta…
siis olenkohan hieman kyllästyneempi kuin sinä
eih, ei onnistu kukaan muu kuin hän itse…tiedäthän sinäkin sen…
hetkeksi voi joku raitistaa ja jopa luulla tehneensä sen, mutta totuus tulee aina ennemmin tai myöhemmin “puun takaa”
minusta tuntuu että ainoa mikä voi ihmisen raitistaa on seurakunta, mutta sekin lähtee siitä alkoholistista itsestään…
juuri niin…kuinka paljon ihania päiviä vietätkään kun miehesi on juomassa (siis silloin kun et vastaa puhelimeen )…jos olisit alkoholistista vapautettu niin olisiko hyviä päiviä vielä enemmän, vai vaihtaisiko ongelmat vain muotoaan?? mene ja tiedä…mutta en ole ihan varma kannattaako kokeilla…
sen verran täytyy lopuksi sanoa itsestäni HUOM! itsestäni…olen tyytyväinen, ehkä hieman pelokas työmäärästä, mutta päivä päivältä olen varmempi että tein oikean ratkaisun…en ole tähän saakka kaivannut mitään entisistä hetkistä vaan enemmänkin nautin kun saan olla ihan yksin kun lapset ovat menneet ylimpään kerrokseen nukkumaan, täällä on aivan tyyntä, mikään ei kiristä ja kaikki on vain itsestä kiinni…tuntuu hyvälle .
tiedätkös mitä hassua eilen illalla tapahtu , illalla ku olin vielä koneella kissan rontti alkoi yht äkkiä katsoa seinään ja ojentelemaan tassua seinää kohti…maukui muutaman kerran ja sit…en oo kissaa sen jälkeen nähnyt ,voi olla et kun viimeiseks illal pimeeseen ulos menin, niin se ois livahtanut oven raosta samalla, mut ei se ainakaan takasin ole tullut…joten ketäköhän se seinän vieressä morjesti … kodin hengetär…vai appiukko …outo!!
Sä olet kyllästyneempi, kyllä, mutta en mä varmaan kovin kaukana ole, kun katselen retkun touhua vielä hetken. Kuten sanottu, joka viikko mä vähemmän jaksan ajatella että retku raitistuisi, yrittää se voi, mutta retkahtaa heti rahapäivän tullen. En mä kyllä pystyisi enkä haluaisi vaikka pystyisinkin maksamaan “elatusta” sille ja sen mahdolliselle uudelle, jos tosiaan niin vakavaan suhteeseen menisi nyt samantien jonkun “nuorikon” kanssa, mutta onnekseni eivät tähän minun nurkkiin tulekaan pyörimään vaan jonkun muun! Pitää toivoa, että löytää jonkun “makkarakuningatarperijän” niin saavat sitten keskeytyksettä juoda loppuelämänsä. Ja jos “kuivuisi” hetkeksi, olisi sekin varmasti isku minun ylpeydelleni, mutta ylpeys on kyllä tässä kohtaa muutenkin murjottu ettei lisäkuhmu varmaan kauas näkyisi…
Voisikohan seurakunta minut raitistaa tästä läheisriippuvuudesta? Pitäisiköhän antaa kirkolle vielä mahdollisuus? Ovellahan ei papereita kysytä, voisin käydä hakemassa “korkeampaa voimaa” sieluuni vaikka vain takapenkissä istumalla, ei kai se yksi kerta pahaakaan tekisi tällaiselle pakanalle. Entisessä asuinpaikassa ja autoilevana naisena kävin usein eräkirkossa, siellä sai yksin kuunnella kun Jumala mäntyjä heilutti (tai tuuli, laps’rakkaan fysiikan kirjasta luin kyllä matala- ja korkeapaineesta ja tuulen synnystä eikä partaukkoa mainittu). En siis kuulu kirkkoon, en ole kuulunut vuosikymmeneen. Usein olen viimeisimmän vuoden aikana pohtinut, voisiko kirkosta olla apua minulle. Sunnuntaisin on kuitenkin ollut paljon muuta tekemistä (kuten nukkua pitkään tai murehtia retkun tekemisiä?) tai sitten kirkosta on muodostunut samanlainen asia kuin Al-Anonista: kynnys mennä sinne oli korkea, mutta kun sinne meni, ymmärsi pelänneensä ihan turhaan.
Politiikasta olen ajatellut hakea ajateltavaa seuraavaksi kuitenkin: minun piti mennä ystävän kanssa yhden puolueen viikonloppumeininkeihin ja osallistua hänen kunnallisvaalikamppanjaansa ihan vaan ammatillisena apuna, mutta nyt pojan ollessa toipilaana juhlat jäi tältä syksyltä, kampanjatyö jatkuu pienimuotoisena. Siinä sivussa, tehdessämme yhdessä kamppisjuttuja, hän on minua “valistanut ja käännyttänyt”. Onnekseni en enää ehdi itse miksikään ehdokkaaksi tai muuta sellaista aikaavievää ja työlästä näihin vaaleihin, mutta minulla on mahdollisuus kuitenkin sitä kautta saada tekemistä ja sisältöä elämään. Uskon, että tapaan politiikassa aktiivisia ja mukavia ihmisiä, opin uutta ja pääsen näkemään asioita vähän eri kantilta. Siellä tarjoutuu jonkin verran myös ammatillisia mahdollisuuksia päästä tekemään asioita, joissa olisi enemmän haastetta ja hohtoa kuin nykyisissä töissä.
Niin, alkuunhan minulla oli oikein mukavaa keskenäni. Minusta oli alussa myös “ihan kivaa”, jos retku tuli käymään, koska retkuhan oli silloin kiva ja iloinen minun näkemisestä ja teki kaikkensa saadakseen välejämme korjattua. Nyt tilanne on mennyt siihen, että vähän märehdin yksinäni vanhoja asioita (turhaan). Kun retku tulee käymään, kuvittelen sen piristävän minua ja todellisuus iskee vastaan kuten viime viikonloppunakin: retku mököttää, imee minusta lopunkin voiman pois, oireilee janoisena ja lopulta “karkaa” juomaan. Se on palannut entisiin käyttäytymismalleihin, kuten minä itsekin, kun tilanne on vakiintunut tällaiseksi eikä ole selkeää menettämisen pelkoa yhtä aktiivisena kuin hänen muuttonsa jälkeen. En ole ihan varma, haiseeko retku erilaiselle kun se jano iskee, kuten kerroit sinun exän haisevan, mutta jotenkin kun retku on “juomisenodotustilassa”, mä en halua sitä ollenkaan kuten joskus ennen halusin. Ilmeisesti sen feromonit haisee luotaantyöntävälle, vaikka mitään sellaista varsinaista hajua en erota ketjupolttajan katkun alta. Ulkoisestihan se on sama mies. Alan kyllästyä ja etääntyä retkusta vielä konkreettisemmin.
Vapautettu: koti, uskonto ja isänmaa saisivat minusta kyllä hyvän tukijan, jos vain lopettaisin jahkailun, heittäisin toiveet retkun raitistumisesta ja suuntaisin tarmoni johonkin yhteiskunnalliseen toimintaan. Ja ketä kaikkia ihania miehiä voisinkaan tavata, jos en olisi enää kiinni jossakin vanhassa suhteenriekaleessa! Tai vaikka en tapaisikaan, voisin olla ihan itsenäinen, työtä tekevä ja elossa.
No mutta. Minähän voin!
Mitä lie kissasi nähnyt, toivottavasti nyt ei henkiä kuitenkaan. Tai etteivät ainakaan vieneet sitä mennessään!
Ihan vaan muistutan siitä, että vaikka se eksä juomisen lopettaisikin, niin ilman melkoista itsetutkiskelua ja mullistusta luonne ei muutu huomaavaiseksi ja epäitsekkääksi.
Eli juoppo kusipää on sitten vaan raitis kusipää
Köh. Näin ainakin meillä.
Kiitos muistutuksesta! Kun tähän tosiasiaan yhdistetään tuo “ei mulla ole mitään ongelmaa” niin voi olla, ettei tosiaan ole toivoakaan mistään happily ever after -liitosta. Ensinnäkään, emme voi kokeilla raitista elämää, kun toinen ei lopeta juomista. Toisekseen, voiko 20 kostean vuoden aika opittu kamala itsekäs asenne enää korjaantua vaikka aito raitistuminen toteutuisikin?
Mikä se on silti, että on niin vaikeaa mennä eteenpäin, unohtaa, jättää taa? Miksi menneisyyttä jotenkin romantisoi ja muuttaa itsekin mustan valkoiseksi? Suhteessamme on ollut todella vähän ihania, onnellisia, rauhallisia hetkiä ja ihan liikaa minun osalta itku kurkussa olemista, odottelemista ja pettymistä. Välillä yksinäisyyttä. Todella vähän läheisyyttä. Henkistä väkivaltaa, pelkoa. Tämän minä tiedän.
Ja mitä minä tunnen, on juuri se yksin jäämisen pelko ja luovuttamisen vaikeus.
Turhuutta.
ilmalaiva hoi!!
minä voin omasta kokemuksesta sanoa, kun saa toisesta ihmisestä tarpeeksi niin silloin on valmis menemään eteenpäin ihan miten vain. ainoona päämääränä on pois entisestä, keinolla millä hyvänsä!
minun mielestäni sinä et ole vielä valmis siihen…nyt kirjoituksestasi paistaa ajatukset “jos sittenkin eläisin ilman ko. miestä onnellisena…mitä jos en pärjääkkään…” siis vielä on menossa “soutaa huopaa vaihe” ,joten älä tee vielä mitään radikaalia…tiedät kyllä itse milloin on aika tehdä, on se päätös sitten ihan mikä vain…mutta ei ehkä nyt kun poikasikin tarvitsee sinua todella paljon…
huomaatko kuinka äkäsenä kirjoitan…en siis sinulle äreänä vaan…heitin ex:n äsken pihalle…joten siirryn omiin otsikoihin
vielä…
huomaatko, minä voisin lukea näin… (mulla taitaa olla kyky kääntää asioita, joita ei välttämättä ole olemassa)…teidän suhteessa on ollut kumminkin niin hyviä asioita jotka edelleen pitää sinua kiinni miehessäsi…jotain ylitse hyvää joka kaataa alleen ne julmetun monet pahat asiat ja suuret pettymykset…niin kauan kun on hyvää, itse en lähtisi…ja toisaalta sinullahan on oma koti, jonne pääset aina rauhaan…
mutta yksinäisyys…onko se ihmisen itsensä luoma pelko? pelko jostain mitä ei ihan oikeasti olekkaan, jonka huomaa vasta myöhemmin olemmattomaksi…vai onko se jokin takaraivo ajatus ettei se toinen pärjääkkään yksin ja siksi jälleen syyttää itseään vaikka läheisriippuvaiseksi…äh! en tiedä…