Tehdään vanhan ketjun elvytys. Samalla pieni kooste menneistä kuukausista ja vuosista.
2020-luvulla parhaimmillaan yli 1,5 vuotta selvänä, kunnes tapahtui ensimmäinen retkahtaminen syksyllä 2022. Sen jälkeen raittiit jaksot vaihtelivat muutamasta viikosta lähes puoleen vuoteen. Loppuvuosi 2023 ja alkuvuosi 2024 olivat taas melko vaikeita, jolloin 2-3 kuukauden mittaisia alkoholittomia kausia seurasi ratkeamisia, jotka olivat tyypillisesti 3-4 päivän mittaisia. Tilannetta pahensi opiskelu-ja työtilanne, joka mahdollisti runsaan etätyön ja aiheutti toisaalta melkoista painetta.
Keväällä sain opinnot päätökseen ja muutin toiselle paikkakunnalle, jossa puolisoni asuu. Ja kuinka ollakaan: olin yhtäjaksoisesti 13 kuukautta raittiiina. Alkoholi ei käynyt mielessäkään kuin muutamia yksittäisiä kertoja ja lähestulkoon aina pelkästään huonolla tavalla. Omalla kohdallani assosioin alkoholin sanoihin krapula, valhe, vankila, ahdistus ja epäaitous. Elämässä riittää haasteita ilman alkoholiakin - niitäkin nimittäin on riittänyt - enkä kaivannut enää ylimääräisiä mutkia matkaan. Olen lukenut plinkkiä viikoittain, kuunnellut aiheesta podcasteja, lukenut artikkeleita, työstänyt asiaa ja ollut kiitollinen raittiudestani. Olen puhunut suoraan jopa työterveydessä tilanteestani ja ollut ylpeä juomattomuudestani.
Ja sitten, kun luulin jo kaiken olevan takana päin, ratkesin juomaan kesäkuun alussa. Pitkin kevättä olin ollut toisinaan epämääräisen väsynyt ja saanut jopa pari paniikkikohtausta kesken työpäivän. Kevät on sisältänyt huonoja uutisia, pettymyksiä ja jonkinlaista ylisuorittamista, mutta kaikesta olin kuitenkin selviämässä ilman tarvetta tarttua tölkkiin. Retkahtamisen tapahtuessa olin juuri toipumassa flunssasta ja puolisoni oli useamman päivän pois kotoa. Putkesta tuli neljän päivän mittainen ja se alkoi tällä kertaa vain “muutamasta saunakaljasta” ilman aikomusta jatkaa pidempään. Aamulla alkoholisti-minä astui esiin ja vaati lisää. Päivien edetessä nukuin satunnaisia päiväunia, saatoin herätä keskellä yötä juomaan pariksi tunniksi ja nukahtaa taas aamulla. Välillä meinasin jo saada putken poikki, kunnes lopulta huomasin juovani ahdistukseen ja panikoitumiseen, jota olin saanut pahennettua aloittamalla juomisen. Tiesin tarkalleen tilanteeni koko ajan.
Ensimmäistä kertaa elämässäni juominen päättyi katkaisuhoitoon. Katko tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta, koska ajatukseni synkkenivät liikaa ja olin jo suunnittelemassa jotain typerää. Soitin tutulleni naapuriin ja hankimme yhdessä kyydin päivystykseen. Päivystyksessä sain pari todella pahaa paniikkikohtausta - joita alkoholi ja krapula todellakin pahensivat - ja luovutin. Kerroin jokaiselle läheiselle ihmiselle mitä on tapahtunut, ilman minkäänlaista filtteriä. Ilmoitin myös olevani viikonlopun ajan katkaisuhoidossa, koska tarvitsen apua ja tukea. En olisi taaskaan uskonut, että näin voi käydä. En välttämättä olisi mennyt katkolle, jollen olisi saanut itsetuhoisia ajatuksia ja jollei mielenterveyteni olisi kirjaimellisesti pettänyt. Ensin en pystynyt käsittelemään ajatuksiani ja raittiuttani, minkä jälkeen en pystynyt käsittelemään retkahdustani.
Katkokokemus ei ollut helppo, mutta toivon sen muodostuvan jonkinlaiseksi käännekohdaksi. Sain juttuapua ja tiedostin, etten missään tapauksessa enää halua tänne uudelleen. Jostain syystä minulle selvisi vasta katkon aikana, miksi olen ajautunut juomaan. Suurin syy on yksinäisyyden ja jätetyksi tulemisen pelko. Nuorena ja nuorena aikuisena on tapahtunut traumaattisia asioita, joita en ole käsitellyt, ja tietynlaiset huonot uutiset ruokkivat näitä traumoja. Traumoihin liittyy myös vahva yksinäisyyden tunne, vaikka minulla todella lämpimät ja tärkeät välit läheisiini nykyään onkin. Lisäksi joskus aikaisemmin, noin 10 vuotta sitten alkoholinkäyttö on ollut lähes päivittäistä muutaman oluen juomista, joten jossain selkärangassa se on myös edelleen tapana. Pisteitä yhdistelemällä luulen tulleeni siihen lopputulokseen, että tietyt asiat triggeröivät minussa yksin jäämisen pelkoa niin pahasti, että haluan paeta tilannetta. Ja mihinkä muuhun alkoholiongelmainen tilannetta pakenisi, kuin alkoholiin. Toisin sanoen: en saa jäädä fyysisesti yksin pitkiksi ajoiksi. Enkä haluakaan jäädä yksin. Pari päivää menee ihan helposti, kenties kolmaskin, mutta sitten on päästävä läheisten ihmisten lähelle. Minulla on vastuu toimia näin. Ja kun toimin näin, en juo.
Laskuri on nollattu vasta pari viikkoa sitten, mutta en myöskään koe tätä retkahdusta niin häpeälliseksi enää tässä vaiheessa. Sen kuitenkin sanon, että juominen totta vie jatkuu tasan tarkkaan siitä pisteestä, johon se viimeksi jäi. Minulla on niin paljon menetettävää, etten halua katsoa, mitä seuraavasta kerrasta tapahtuu. Tiedän mitä raittius on ja miksi se on tavoiteltavan arvoinen asia.
Lyhyen ajan sisään on myös varattu psykiatrikäyntejä ja juteltu jo useamman asiantuntijan kanssa. Olen ilmoittanut motivaatiosta ja sitoutumishalusta psykoterapiaan, koska tiedän, että tulen tarvitsemaan sitä.
Helppo tie tästä ei tule, mutta haasteet on tehty nujerrettaviksi.
