Mitä teet tänään, entinen alkoholisti?

Me Lopettajat
241

Meillä on vaalivalvojaiset perinteisesti Tavastialla. Sanon perinteisesti, vaikken itse ole siellä vielä vaalivalvojaisissa ikinä ollut. Kuntavaalien aikaan en jaksanut mennö, pressanvaalien tulos puolestaan oli jo etukäteen niin selvä ettei siinä ollut paljon “valvottavaa”.
Viime eduskuntavaaleissa 2015 en ollut mukana missään puolueessa, vaikka äänestämässä kävin.

Tavastia on siis tuttu vain rokkikeikkojen puitteissa, joita siellä onkin tullut nähtyä laskematon määrä elämän aikana: Ramonesista Hanoi rocksiin, Pelle Miljoonasta PMMP:hen. Tavallaan kuitenkin siistiä, että tämä legendaarinen klubi on vakiintunut juuri meidän puolueenkin vakituiseksi vaalivalvojaispaikaksi.

Väkivalta vaalikampanjoiden aikana on huolettava ilmiö, nyt kun se on rantautunut Suomeenkin. Helsingin keskustassa on ollut parina päivänä levotonta vaalikojuilla, ja ehdokkaitakin on uhkailtu ja yritetty lyödä.
Kokonaisuudessa on kuitenkin ollut paljon hyvääksin. Ehdokkaat ja tukiporukat ovat auttaneet toisiaan katukampanjoissa, katsoneet hieman toistensa perään ja jelppineet yli puoluerajojen. Kampanjarauha ja turvallisuus on ollut tärkeää melkein kaikille, ja se on ollut yhteinen etu.
Vaalikampanjat ovat politiikkaa ruohonjuuritasolla. Ulkona palellaan yhdessä, jaellaan mainoslappuja, nautitaan kahvia, hernekeittoa ja makkaraa. Ja niitä saamarin marianne-karkkeja. Kuka tahansa voi tulla keskustelemaan vaikkapa istuvan kansanedustajan tai ministerin kanssa, kyselemään asioista tai vaikka sanomaan suorat sanat, kunhan ei yritä tehdä sitä ihan nyrkein.
On se tietyllä tavalla hienoa.

Ja mikä tärkeintä: äänestyskopissa jokaisen ääni on saman arvoinen. Vain yksi ääni on annettavana niin rikkaalla kuin köyhälläkin.

242

Kyllä vaan, Vadelmamunkki.
Yhdessä toimiminen on usein juuri tuota. Tehdään yhdessä, vaikka monissa asioissa ollaan eri puolillakin.
Kun tehdään yhdessä niitä asioita joissa ollaan pyrkimässä samaan päämäärään, tutustutaan, koetaan asioita yhdessä, joskus saadaan aikaankin jotain sellaista jossa tunnetaan onnistumista.

Sitä se on, ihan samaa, kaiken kansalaistoiminna, niin vertaistuellisen kuin muuten yleishyödyllisenkin piirissä.

Nyt on tosiaan tullut niin meillä kuin muuallakin euroopassa taas tämä äärioikeistobuumi, vihaan ja heikompien alistamiseen, syrjäyttämiseen ja rankaisemiseen ideologiansa perustava liikehdintä joka ei sovi siihen rinta rinnan hyvien ja ihmisarvoa korostavien asioiden edistämiseen -jakoa kahteen tapahtuu. Toivoa sopii ettei se aiheuta siellä ihan toisella laidalla samantapaista kiukunnousua… ettei mikään äärianarkistinen vastaava vasemmistostakin jostain kaukaa ohi menevä väkivaltaan taipuvainen vastavoima alkaisi keräämään joukkoja ympärilleen -parempi olisi jos tämä parlamentaristisempi meininkin vaan vahvistuisi.

Vaalit on nyt sitten ohi. Toivotaan että myös ne väkivaltaisempaa yhteiskuntaa ihannoivat nyt edes hetkeksi rauhoittuisivat.

Minä tästä lähden töihini, kun taas kerran pieni pätkä semmoista sattui eteen tulemaan.

243

Työpäivä meni mukavasti, mutta en kai nyt ihan ilman takaiskuja tänäänkään iltan päässyt. Auto taisi muuttua käyttökelvottomaksi. Vaihdelaatikko hajalla, eikä tuon arvoiseen vehkeeseen kannata uutta alkaa hommaamaan ja asennuttamaan. Sitä kun en osaisi itse tehdä, niin kovin tulisi hintohinsa. Sain sen sentään ajamalla kotipihaan, ettei hinausmaksuja tullut lisärasitteeksi. Kai sen siitä sitten saa romunkerääjille annettua, ellei joku kavereista keksi jotain muuta mahdollisuutta.

Aika monta työpaikkaa tarttis taas löytyä ja valmiiksi tehdä että jonkunlaisen työkalujenkuljetuslaitteen saisin ostettua.

Mutta kai tämä tästä sitten taas jotenkin järjestyy, järjestelykysymyshän se lopulta on, se itseni ja työkalujen työpaikalle kuljetus. Onpa se aina ennenkin onnistunut.

Ei tämä sen kummemmin mielialaa heilauttanut, aika pieni murhe tuokin lopulta on. Pahemmistakin on selvitty. Moneen kertaan. Aika mukavasti minulla kuitenkin asiat ovat. Ei ole edelleenkään nälkä eikä vilu, eikä mikään kai varsinaisesti uhkaa turvallisuuttani. Kun ei sentään pesäpallomailamiehille sen suurempaa vaalivoittoa tullut, ehkä eivät nyt just ole leijonariipus/maihari/hakaristi-tyylisiä katupartioitaan lisää lähettämässä öisille kylänraiteille.

Eikä ainakaan ole semmoista vaaraa että pitäisi vastoinkäymisten takia ryypätä itseäni katko/sairaala/velkasaneerauskuntoon . Siitäkin on mieleni hyvä etten koskaan alkanut uskomaan niitä tuomionjulistajia jotka väittivät että ikäsi kaiken tulet pelossa ja kauhistuksessa kulkemaan, kaikkina elämäsi päivinä olet vaarassa joutua viinapirun korttelinmittaisten torahampaiden pureskelemaksi ja kuolemanvarjon kaltainen tappava tauti on sinua hiljaa hivuttava kohti lopullista rappiota, kun kerran olet ainakin kertaalleen alkoholismiin sortunut. Jätin uskomatta, ja ainakin siltä osin on elämäni huoletonta.

Eiköhän se ole sentään yksi olennaisista positiivisista asioista, se huolettomuus edes yhdessä asiassa. Saattaapa sen ansiosta kestää mieltään pahoittamatta tai masentumatta sitten muutaman muun vastoinkäymisen. Niitä kun useimmille sentään riittää, pieniä ja isompia.

244

Onni on murheiden puutetta. Alkoholismin puuttumisesta elämästä on hyvä aloittaa.

245

Uuden aamun koitteessa taas. Leuka rintaan ja kohti uusia vastoinkäymisiä vai miten se meni…

Murheiden kokonaan puuttuminen voisi tehdä elämästä kovin tasapaksua, semmoista että jotain hyvää oloa kokeakseen olisi taas vastaavasti keksittävä yhä erikoisempia elämyksiä, päästävä kauas kotoa ja arkiympyröistä, harrastettava jotain eriskummallista ja rankkaa tai ainakin laitettava rahaa palamaan perkeleesti.

Elämän kai kuuluu myös ikäviä asioita, ja luulenpa että osa onnea onkin se että oppii hyväksymään sen että joskus on ankeaa, masentaakin, turhautuu, on paha olla kun pahalta tuntuu. Eikä niitä tunteita tarvitse, kun niiden olemassaolon on hyväksynyt, lähteä sen kummemmin aukomaan, analysoimaan, terapoimaan, hoitamaan, kuuluttamaan yleisölle tai edes itselleen eläkepäivien luettavaksi kirjaamaan. Antaapa vaan niiden olla ja nauttii niistä väliin tulevista mukavista hetkistä ja päivistä.

Onnesta en niin tiedä… oman mittapuuni mukaan olen kai aika onnellinen mies. Ei minulla ole isoja murheita taas ollut vuosikausiin. Ja pienten kanssa pärjää kun ei niin välitä.

Se turha murhe, alkoholismi, se on kuitenkin ainakin osittain, vapaaehtoinen kannettava. Itsensä kanssa voi vaikka käydä jonkinlaista vaihtokauppaa ja tehdä kompromisseja, jos ei millään halua siitä kokonaan luopua. Tämä minun tapani, eli sen kokonaan yli laidan heivaaminen, ei ehkä sitten sovi kaikille, mutta tunnen monia jotka ovat minimoineet murheitaan sillä saralla ja elävät ihan mukavaa elämää, hekin.

Tänään on sitten taas muuten ihan kivaa. Lapiohommia, yhden viemäriputken esiinkaivua ja korjailua. Leiväntuoksuista puuhastelua keväisessä auringonpaisteessa. Kyllä tästä hyvä päivä tulee.

246

On jotenkin vähän haikea olo kun vaalit ja naisten jääkiekon MM-kisat on ohi. Sunnuntai-iltaan mahtui monenlaisia tunteita: niin menestystä kuin kyyneleitäkin.
Kaksi porukkaa teki historiansa parhaan tuloksen, mutta silti vieläkin paremmin olisi voinut mennä. Toinen oli Naisleijonat, ja toinen oli… no, joku. :slight_smile:

Tämä viikko on minulla ihan löysäilyä. Ensi viikolla on sentään muutama päivä töitä ja muutamia kokouksia. Kesällä töitä on taas ihan paljonkin läpi kesän, mutta (onneksi) vain sellaisia parin kuukauden juttuja.

Rakkaat romaanikäsikitjoitukseni (joita on -ohhoh- kolme!) lojuvat edelleen erilaisten kustantamojen tutkittavana. Uskon että niillä on siis tsänssi, koska yleensä kaikki kustantamot kyllä ilmoittavat lyhyellä viestillä hylsystäkin, jos tekele joutuu siellä mappi ööhön.

Mutta he hei, juuri kun luulimme päässeemme eroon jääkiekosta ja vaaleista, niin huomenna alkaa alle 18 v. poikien MM-kisat, joissa Suomi on puolustava maailmanmestari. :sunglasses: Kauden huipentaviin miesten MM-kisoihinkin on enää muutama viikko. Niiden finaali pelataan 26.5., eli samana päivänä jolloin on eurovaalit.

247

Elämäntuntuista, VM. Sopivasti työtä ja joutenoloa. Kesään ei muuten montaa parin kuukauden työjuttua mahdu, on tämä pohjolan suvi niin lyhyt.

Minulla taitaa nyt olla kans kuukauden-kahden työpaikat eteenpäin. Kun semmoista viiden-kuuden tunnin työpäivää kaverin kanssa teemme. Itseään repimällä ja pitkää päivää tekemällä noista hommista selviäisi tietysti nopeammin, mutta niin sen olemme ajatelleet että siihen emme enää ryhdy. Kokeiltu on sekin, aikanaan, tungettu päivään ja viikkoon niin paljon suoritettavaa ja saavutettavaa että ajoittain kalenteri muistutti uskovaisten ilmestyskirjaa kaikkine uhkineen ja kauheuksineen. Meni useampi kesä niin ettei oikein edes ongelle ehtinyt.

Siinä kävi sitten toisinaan niin, että vähästä vapaa-ajasta piti yrittää vauhdilla ja vimmalla jotain irti repiä. Jonnekin piti aina lähteä, kiirehtiä, kotona rauhassa istuminen tuntui kalliiden vapaahetkien hukkaan heittämiseltä, jos ei junaan niin sitten kapakkaan, tai vähintään reppu selässä kiertämään jotain retkeilyreittiä, johonkin kokoontumiseen tai palaveriin piti päästä, jossain piti olla mukana jotta tunsi olevansa jotenkin johonkin suuntaan “kehittymässä”, kotipihalla nurmikolla makaaminen ei ollut millään tavalla mikään suoritus, joten ei semmoista voinut ajatellakaan…

Elämä opettaa, joskus, vaikka sen usein mainitun hiljaa kävelemisen taidon. Menemisen tarve on kummasti vähentynyt.

Niin, näistä päivän tekemisistä, onhan tässä taas jokunen tunti suunnitteilla ansiotyötä. Eilisen päivän kaivoin monttua likakaivon viereen, viemäri ei mkuulemma koskaan ollut oikein toiminut. Ei ollut voinutkaan. joku oli joko tahallaan tai sitten tyhmyyttään täyttänyt kaivantoa mahtavilla kivenlohkareilla, ja painoihan yksi sellainen putken litteäksi. Juuri ja juuri sieltä oli vesi läpi juosut. Kankien ja lankkujen ja liinojen kanssa niitä sitten hilasimme eileisen päivän kuopasta ylös, vaihdoimme pätkän putkea ja pitäisi toimia. Illalla tiesi töitä tehneensä, ei ainakaan mihinkään punttisalille tuollaisen jälkeen ihminen kaipaa. Tuli muuten poikkeuksellisesti tehtyä vähän pitempi työpäiväkin, kun ei tuommoista viitsi keskenkään jättää.

Tänään sitten toisen työmaamme valupäivä, anturalaudoitus on valmiina ja raudoitettuna. Betonia tilattu yhdeksitoista, ja pari-kolme tuntia siinä taitaa mennä. Otetaan siis näköjään tänään takaisin se mitä eilen tehtiin pitempään. Ja sitten onkin taas muutama vapaapäivä.

Ja kun ei ota tätä elämää niin kovin raskaasti niin ei kaipaa raskaita huvejakaan. Jotain rauhallista nyhvertämistä kotioloissa kai sitten. Ellei muljahda mieleen jotain muuta, mitäpä tuota niin lukkoon lyömään, tekemisiään useammalle päivälle.

248

En minä sen kummemmin vietä pääsiäistä. Vanhan kuvan kaivoin esille, sentään. Eikös tapana ole lennellä ympäriinsä pääsiäisyönä?
Kuva on muutaman vuoden takainen, jotain kuvankäsittelyharjoittelua. Oma kuva, sentään, ihan itse siinä haravan varrella. Ja omasta pihasta maisemakin, ei sitä naapurin pihaan sovi lentelemään mennä.

Monta kertaa on tullut mieleen että voishan sitä taas lähteä ulkoiluttamaan kameraa ja ottaa jotain kuvia veulattavaksi . Ei vaan ole sitten vielä tarpeeksi kiinnostanut -kun on olevinaan kaikkea muuta tekemistä. Tänäänkin tarttis siirtää autonromu hiukan sivummalle keskeltä pihaa -siihen sen viimeksi ajamalla sain. Mutta kun siinä on joku vaihde päälle eikä keppi tunnu olevan missään yhteydessä rattaisiin, niin täytynee sitten pönkätä kytkin lankunpätkällä pohjaan ja hinailla autoa sivummalle… kai sitten joskus on haettava paikalle joku autoja ymmärtävistä kavereistani katsomaan kannattaako alkaa korjailemaan ( Sitä kullanarvoista arkipäivän vertaistukea, ei tässä muuten toimeen tulisi).

Aurinko nyt ainakin paistaa, eikä mitään isompia murheita ole näköpiirissäkään. Hyvin siis ovat asiat , edelleen. Jos nyt sitten taas siirryinkin polkupyörämieheksi, sidon aamuisin työkalupakkia narunpätkillä pyöräntarakalle tai sitten turvaudun työmatkoissakin siihen arjen vertaistukeen (onneksi sitä riittää!) niin ei tuosta kannata paineita ottaa. Elämä on semmoista. Pääasia että perusjutut ovat kunnossa, joka päivälle on vielä ruokaa riittänyt. Ja vähän muutakin, ei ole aihetta masennukseen.
Eikä myöskään ole houkutellut paluu alkoholismiin, eikä edes pienimuotoisempaan ryypiskelyyn. Ei näistä pikkujutuista sentään semmoisia seuraa.

Nautitaan keväästä ja räpelletään jotain -mitä nyt itsekullekin eteen tekemistä tulee. Ja jos ei tule mitään mitä laittaa kuntoon pitäisi niin sitten voi aivan rauhassa nauttia olemisesta ihan semmoisenaan, ilman mitään tekemistä. Miettimättä itselleen minkään asian toteuttamisen tai treenaamisen tai jonkin valmistautumisen tarvetta… elämän voi ottaa ihan vaan elämänä.

249

Kun kuva on oma on se soma.

Pitkäperjantai on kulttuurissamme synkistelypäivä.
Uskoon mitään sanomatta se voi olla hyvä. Yksi päivä vuodessa synkälle mielelle. Ei tarvitse joka päivä olla mieli maassa surren kaikkea mitä on mennyt väärin.

250

En ihan koko päivää muljannut romujen kanssa. Autonraatoa hiukan siirsin ja aloinpa rakentamaan semmoista ajoramppia joka mahdollistaisi auton allekin menemisen. Mutta homma katkesi mukavasti kun tuli mahdollisuus lähteä höyryveturiajelulle. Ei niin pitkää matkaa, mutta kuitenkin sen verran että tunnelmaan pääsi mukaan. Tuo osa vaunua oli tyhjänä, joten sain rauhassa kuvata. Kuulemma entinen lähiliikennevaunu, 50-luvulta. Hienoa työtä tehtiin silloin sisustuksen kanssa.

Kuvaakaan en alkanut mitenkään käsittelemään, mitäpä tuota, kun siitä selvän saa. Nykyään kai kuuluu tapoihin ainakin terävöittää ja rajata tarkemmin ja säätää väritasapainoa ja heittää vähän varjostusta jonnekin ja leikata kuvaan toisesta kuvasta muutamallekin tasolle edes tähtiä ja kuutamoa -ja olishan tuohonkin saanut penkeille istujia vaikka vanhoista sukulaisten hautajaiskuvista mutta menköön nyt vaan luomuna . Konstaillaan sitten taas jonkun muun kuvan kanssa.

Nyt sitten armahdan naapureita enkä enää tänään ulvota kulmahiomakonetta enkä runno rautarakennelmia kasaan… tiedä vaikka olisi joku naapureista keskittyneenä uskonnonharjoituksiin näin pitkäperjantaiehtoona. Keitänpä perunoita ja hiljennyn minäkin vaikka lukemaan pakanallisia kirjojani.

251

Sainpas autovanhuksen ajokuntoon, ainakin toistaiseksi.
Melko toivottomalta tuntuu alkaa tässä iässä opettelemaan autoihin liittyviä asioita kun elämäni ensimmäiset kuusikymmentä vuotta pärjäsin ilman niitä. Mutta, kai jotain voi alkaa ymmärtämään kun alkaa rauhassa tutkimaan. Tämänkertainen vika nyt ainakin selvisi. Korjaantuiko lopullisesti, sen sitten näkee.

Nyt sitten taas arkeen, kulkuväline ja peräkärry pakattu täyteen työkaluja ja kohtapuoliin sukkuloimaan työpaikan ja rautakaupan ja oman varaston väliä ja siinä jossain välissä sitten rakentamaankin.

Tosiaan, ei minulla ole ollut mitään hinkua hiilijalanjäljen kasvattamiseen, en autoihin koskenut ensimmäiseen kuuteenkymmeneen vuoteen, matkailu ei ole kiinnostanut, läheltäkin on elämää löytynyt, asuminenkin aika vaatimatonta, joskus ihan ilmankin asuntoa… enkä usko että edelleenkään tarvitsisin autoa ellei sen kanssa olisi kovasti helpompaa kuljetella työkaluja ja päästä alati vaihtuviin satunnaisiin työpaikkoihin.
Enkä viitsi tntea minkäänlaista syyllisyyttä, kyllä tämä minun elinikäinen kulutukseni saa olla sitä miksi se nyt muodostuu.
Kun kerran ilmastosopimuksista on maiden yhteisellä sopimuksella jätetty huomioimatta kaikki sotaharjoitukset, sotakoneiden tuotannon ja käytännön vaikutukset ja yleensä koko armeijoiden touhu ja semmoinenkin järjettömyys kuin moottoriurheilut eli aivan tarpeeton polttomoottorien huudattaminen paitsi sallityaan myös esitellään ihannoitavana toimintana … en taida viitsiä enää korviani lotkauttaa noille puheille siitä mitä tavallisen tallaajan tarttis tehdä… otan sitten osaa minäkin kun vaikka suomen valtio ensin lakkaa syytämästä rahaa uusiin hävittäjälentokoneisiin.

Autotallia kahdelle autolle muuten menen tänään rakentamaan. Jos asiaa syvällisemmin ajattelee, niin saahan sitäkin miettiä, tuntisinko itseni tarpeellisemmaksi jos viluisten autojen mukavuudentavoittelun sijaan olisinkin rakentamassa asunnottomille asuntoja… ehkäpä. Asia nyt vaan on niin, että pääsen hiukan vähemmällä kun en asiaa noin syvällisesti ajattele. Rakentaminen ja kaikkinainen työnteko on kuitenkin vallan mukavaa puuhaa ( en sitä kyllä muuten tekisikään) ja silloin vaan sitten rakennellaan sitä mitä maksukykyiset maksajat haluavat.

Kaunis ja lämmin päivä on tulossa. Aamukahvit juotu, jotain syötykin, ja syömisen jälkeen jäi vielä aineksia eväisiin, krapulaa ei ole, on paikka johon palata sen muutaman tunnin mukavan työnteon jälkeen, muiden ihmisten ja itseni kanssa olen edelleen sovinnossa joten minun näkökulmastani maailma on vallan mukavassa mallissa.

252

Katsoin äsken Netflixiltä legendaarisen kauhuleffan “The Ring”. Se ei ollut niin pelottava kuin odotin. Itse asiassa mietin, että on vähän siinä ja siinä onko tämä edes kauhuleffa, vaikka jonkinasteinen kummitusjuttu onkin. Ehkäpä syynsä silläkin, että katsoin elokuvan keskellä kirkasta päivää ja aurinko paistoi sisään, vaikka olin vetänyt verhot eteen.

Netflix on ihan kiva. Yhtä kiva kuin Elisaviihde, Cmore ja Ruutuplus, joiden ilmaiset tutustumiskuukaudet olen hyödyntänyt jo aiemmin.
Illalla aion katsoa niin ikään legendaarisen Inception -elokuvan.

Kohta katson jääkiekkoa. Suomen alle 18 v. pojilla on mennyt omat MM-kisansa vähän alakanttiin, ja kohta ratkeaa että pääsevätkö edes neljännesvälieriin vai joutuvatko karsintaan. Karsintakin voisi olla jännää seurattavaa. Eihän maailmanmestaruutta aina voi voittaa.
(mutta voi itku kun harmittaa vieläkin se Naisleijonien kohtalo)

Enkö minä tee mitään hyödyllistä, vaan katselen vain viihdettä ja penkkiurheilen? Ei joka päivä oo pakko tehdä hirmu tärkeitä asioita. Illalla on eräs kokous, jossa päätetään eräistä minunkin hommistani, ja minulle saattaa sitten langeta jokunen kunnallinen luottamustehtävä lisää. Which would be nice. :sunglasses: Eikä minun tarvitse olla edes läsnä tänä iltana. Itse asiassa en edes saa olla.

253

Eipä olekaan niin tärkeää joka päivä jotain tehdä, suuria tai pieniäkään asioita. Joskus voi antaa vaan ajan kulua ja olla välittämättä mistään. Se armoton johonkin pyrkiminen ja tekeminen ja itsensä komentaminen voi alkaa stressaamaan tai väsyttämään tai masennuttamaan tai muuta semmoista, ja se ei sitten enää kivaa ole.

Minä tä’stä hiljalleen taan töihini, eväät on tehty ja kahvia termospullossa (tämmäistä vanhanaikaista työmiesmeininkiä, olenkohan siinäkin suhteessa katoavaa kansanperinnettä? Fiksumpaa kai olisi pitää kunnon ruokatunti ja mennä sivistyneesti ravintolaan syömään puolenpäivän aikaan.)

Illaksi sitten pitäisi mennnä yhden porukan kevätkokoukseen. Pyysivät paikalle, jonkinlaisena yhdistystoiminnan asiantuntijana, kun kuulemma hiukan ajoittain hukassa asialliset ja yhdistystoimintaan kuuluvat menettelytavat… ei se asia minun paikallaolostani tai edes puheistani parane, luulisin. Asennekysymys se enemmän on. On ihmisiä, joille eivät ylöeisesti ja yhdessä säännöissä ja normaalissa yhdistyskäytännössä ja yhdistyslaissa määritellyt systeemit kelpaa vaan eletään kuin viidakon lain mukaan… ei niihin mikään tehoa. Valitettavasti. Ehkä ne hetkeksi saa hiljaiseksi mutta kylmä totuus on että ellei asenne yhteisöllisyyteen muutu niin hetken päästä taas remmi luistaa…

No, menen kuitenkin, kun kerran kauniisti pyysivät. Ja vastailen kysymyksiin. Yhden sortin kansalaistoimintaa ja vertaistukea tämäkin, ja tuskin minulla illaksi tuon tärkeämpääkään olisi ollut. Kahvikupin siitä saa, luulisin, ja saattaa siellä olla ihan mukavia ihmisiäkin paikalla, eiköhän se ihan kivaa ole, sekin.

254

^ Kahvi termospullossa voi olla vanha hyvä keksintö, mutta siinä mielessä olet kyllä myös ihan nykyaikaista perinnettä edustava, että kerrot ateriastasi internetissä. :slight_smile: Monihan tekee sen facebookissa tai instagramissa, ja ottaa vielä kuvan ateriastaan liitteeksi, mutta muukin nettialusta ajaa saman asian.

Yhdistyshommia minullakin. Tänään olisi minullakin erään poliittisen yhdistykseni kevätkokous, mutta itse joudun olemaan toisaalla erään toisen poliittisen yhdistyksen hallituksen kokouksessa. Lauantaina on luvassa vielä yksi tämän kaltainen kokous lisää, jossa lisäksi aloitellaan eurovaali-kampanjaa.
Lisäksi minun pitäisi tehdä toiminnantarkastus perjantaihin mennessä erään yhdistyksen viime vuoden toimintaan. En ole ennen moista tehnyt, mutta ei tiettävästi ole kohtuuttoman vaikea urakka. Pitää vain verrata toimintakertomusta kokouspöytäkirjoihin ja todeta että ne on synkassa.
Tilintarkastajana tai rahastonhoitajana minun ei onneksi tarvitse olla missään, sillä raha-asioissa oon hyvin huono. :laughing:

255

Juu, VM, se on se toiminnantarkastajan homma itse asiassa sama kuin ennen tilintarkastajan homma yhdistyksissä. Eli, kyllä siihen niiden tilienkin vilkaisu kuuluu. Sen verran että tilinavaus on oikein johdettu edellisestä tilinpäätöksestä ja että kirjanpito on muuten asiallinen. Kuitti kuitilta ei tarvitse käydä läpi, mutta sitä pitää hiukan vilkaista että kulut perustuvat päätöksiin. Toiminnantarkastajalle ei kuitenkaan kuulu päätösten tarkoituksenmukaisuuden arviointi -kunhan on noudatettu sääntöjä ja yhdistyslakia ja yritetty toimintasuunnitelmaakin toteuttaa.
Pöytäkirjoista pitää katsoa että ne on asianmukaisesti tarkastettu ja allekirjoitettu, eikä niitä puutu mistään välistä ja semmoista …
Lausunto pitää antaa ja jos on jotain ohjeita annettavana yhdistyksen hallinnolle (kuten melkein aina on) niin siitä erillinen toiminnantarkastuspöytäkirja yhdistyksen hallituksen luettavaksi.

Ennen piti tilin/toiminnantarkastuskertomukseen kirjoittaa sekin että suosittelemme/emme suosittele tili- ja vastuuvapauden myöntämistä jne -semmoistakaan lausetta ei enää tarvitse väkertää. Muuten se lausunto on aika vakiintuneen muotoinen, ei siihen tarvitse sen kummempia kirjoitella.

256

Kaikille ei yhdistystoiminta sovi.
Osalle on luontevaa olla tekemisissä vain oman perheen kanssa tai satunnaisesti muiden. Yhteisöllisyys ja sen säännöt jotka turvaavat yhteisön demokratian ei onnistu kaikilta. Itsekeskeisyyttä kyllä mutta monelle luonnollinen elämäntapa.

Tänään on kesäinen päivä. Ulkona aion olla. Ei muuta suunnitelmaa.

257

Niin, ja perhe-elämän ja ihmissuhteiden ohjenuoraksi ei ole säädetty lakipykäliä, joiden mukaan suhteiden pitäisi toimia, niinkuin rekisteröidyillä yhdistyksillä on.
Mutta kyllä näkisin kuitenkin niin, että myös yhdistystoiminnasta melkein jokainen voi löytää jotakin. Useissa yhdistyksissähän ei ole pakko olla aktiiviinen ellei halua, tai pyrkiä mukaan vaikkapa yhdistyksen hallintoon tai hallitukseen. Ainoa velvoite rivijäsenelle saattaa olla vaikkapa jäsenmaksu, joka oikeuttaa osallistumaan yhdistyksen kokouksiin, mutta ei velvoita siihen.
Olin itse aika pitkään ns. rivijäsen joissakin yhdistyksissä, mutta nyt olen kahden yhdistyksen hallituksessa. Toinen on vasta pieni, alle 30 jäsenen porukka, mutta toinen on iso liittojärjestö jonka alle kuuluu useita pieniä paikallisyhdistyksiä. Näiden hallitusten kokouksissakin on hauskaa, kun on jo tuttu porukka jolla on hyvä henki.

Ajattelen siis, että jos vaikkapa raittiiseen elämään kaipaa lisää tekemistä ja sattuu syytä tai toisesta olemaan aikaa ja innostusta jonkin sorttiseen vaikuttamiseen, niin yhdistystoiminnasta voi löytyä jokaiselle jotain.

258

Suurimmalla osalla ihmisistä kai on jonkinlainen tarve olla mukana jossain “itseä suuremmassa”.
Aika harva on niin itseriittoinen ettei halua mitään tehdä yhdessä muiden kanssa.

Aika moni kai kanavoi sen jyrkkään jakoon omien sukulaisten tai tarkasti rajatun porukan ja sen jonkinlaisena vihollisena tai uhkana koetun “muiden” välille, ja rakentelee sitten muita elämänarvojaan sen jaon mukaan. Ja usein siitä seuraa paineita ja stressiä itsellekin.

Joillakin sitten taas menee yltiösosiaalisuuden puolelle, koko elämä on muiden hyväksynnän ja johonkin porukkaan kuulumisen varassa - ja kovin rajoittavaa on sekin.

Kohtuus olisi tuossakin paikallaan.

Nuorempana osallistuin ajoittain (sillä tunnetulla nuoruuden innolla) kovasti, monenlaiseen. Olin jäsenenä, ja hyvin harvoin pelkästään nimenä luettelossa, joskus yhtäaikaa parissakymmenessä yhdistyksessä. Toimintaa riitti, samoin ihmissuhteita. Enkä sitä mitenkään ole katunut, kyllä se elämältä maistui. Joskus tosin jäivät omat edut ajamatta, kun aika kului noissa yhteisissä asioissa, mutta onko senkään niin väliä? Eletty on, ja hengissä ollaan, terveenäkin, ehkäpä juuri niiden voitettujen asioiden suhteen hiukan vahvempana kuin alunperin.

Edelleen osallistun , kun jonkun asian sen arvoiseksi tunnen, ja kun minusta myös tuntuu siltä että minua jonkun asian toteuttamisessa tarvitaan -pelkästä mukanaolon halusta ei minun enää tarvitse juosta. Tulen jo toimeen itsenikin kanssa. Alkoholismista irtiotto oli muuten aivan hyväksi juuri tuon asian kannalta. Itsensä hyväksyminen on aika tärkeä juttu, toisista ihmisistä sairaalloinen riippuvuus ja hyväksymisen ja “ymmärtämisen” ja pienen kehumisen jatkuva hakeminen liittyi jotenkin siihen juomiseen -kai siksi että riippuvuus yhdessä asiassa tarttui muihinkin asioihin, se joskus pilkattukin mutta kovin tärkeä omavoimaisuus oli kokonaan hukassa.

Tämä nykyinen elämäntapani tuntuu itsestäni oikein mukavalta. Tosiaan, osallistunkin, mutta en tunne siihen minkäänlaista pakkoa vaan vapaasti harkiten…

259

Tänään vähäntyökaluhuoltoa. Rakennustelineissä vähän korjailua. Ja ainakin tarkistamista, siellä ovat maanneet talven lumihangessa, ja taisivat olla suurimman osan viime kesääkin.

Se on noiden telineiden kanssa vähän sama juttu kuin alkoholisminkin kanssa. Siitäkin sanotaan ettei mitään kannata ennalta ehkäistä, antaa palaa vaan, ja hoidetaan sitten kun jotain on sattunut. Ja että turhaa kallista aikaa menee siihenkin jos telineisiin kaiteita rakentaa. Aina joku kumminkin putoaa jostain välistä vaikka kuinka olisi yritetty suojella.

Ja joku kyynikko voi päätellä että sittenpä oppii kun kerran putoaa. Miksei opikin, mutta toisinaan se on silloin myöhäistä. Voi olla siinä kunnossa ettei tarvitse enää telineille kiivetäkään. Millainen se putoaminen on sitten sattunutkin olemaan.

No joo, minä nyt yritän laittaa taas telineet siihen kuntoon ettei kaverini kanssa pudottaisi, ja voitais keskittyä varsinaiseen työntekoon.

Siitäkin huolimatta, että tämä joskus tuntuu palkattomalta työltä, kun nytkin tuntihommina touhutaan, niin näitä omia pyhätöitä ei ainakaan ilman työn teettäjän hammastenkiristelyä voi työtunteina laskuttaa. Mutta, kun sen niin ottaa että omaksi hyväksi se koituu, ja työ on sitten mukavampaa kun on vehkeet kunnossa niin siinä se menee. Ja tähänkin tottuu. Kun leipä tarpeeksi pieninä palasina maailmalla on, niin sitä alkaa pitämään ihan luonnollisena asiana että sen eteen on kaikenlaista tehtävä.

Ja oikeastaan se on ihan mukavaakin puuhastelua, ainakin tällaisena aurinkoisena päivänä.

Kyllä tämä ihan elämältä maistuu, tämä entisen alkoholistin elämä. ( Vaikkei sitä enää juuri tule ajateltua että tuollainenkin ulottuvuus on elämässä joskus ollut)

260

Niin. Jos ei kaiteet estä kaikkien putoilua ei kaiteita sitten kenellekään?
Työturvallisuus on onneksi parantunut paljon. Uhkarohkeita suorituksia ei enää vaadita. Ennen oli telakoilla ja rakennuksilla ja siltatöissä ym todellista ekstremeä.
Moni asia on mennyt parempaan suuntaan.