Pienistä asioista tämä elämiseni mausteensa saa. Kaikenlainen johonkin erinomaisiin tavoitteisiin riuhtominen ja treenaus ja pyrkiminen ja kilpailu ja oman arvon nostaminen ovat vaan yksinkertaisesti vuosien mittaan menettänet merkityksensä. Ei minun tarvitse tämän parempi (vielä vähemmän ketään muuta parempi) olla.
Eilinen päivä sisälsi jokusen tunnin toisen kaverin helppaamista, joskus kun tarvitaan enemmän kuin oma käsipari. Mukavaa tekemistä ja siinä ohessa jutustelua, ihan tavallisista asioista, ilman sen syvällisempiä sieluntutkisteluja.
Läheisen ihmisen kanssa pitkin maaseutua, seuraavaksi. Osuimme pienen kylän liepeillä navettakahvilaan. Vanhat porsaiden ja vasikoiden betonista valetut parret oli puhdistettu ja kalkittu , pienenpienet pöydät ja penkinpätkät lampaantaljoineen, edullinen kahvi ja pulla. Perimmäisiin parsiin oli koottu vanhaa esineistöä, yhdessä istui nalleperhe kahvipöydässä 50-luvun esineistön keskellä. Ei taustamusiikkia eikä karaokelaitteistoa, ulkoterassilla muutama ilmeisesti paikkakuntalainen, ja niin myyjät kuin asiakkaat näyttivät pitävän olostaan. Seudulle sattuessani menen toistekin.
Illemmalla piti korjailla putoavaa pakoputkea, ja samalla juolahti mieleeni että vois vaikka ongella käydä. Viimevuotisen ongen , sen ainoan jossa näkyi koukku olevan jäljellä, nappasin mukaani ja kaivoin muutaman madon. Satojen vuosien kulkuhistorian omaavan lauttapaikan rannalle pysähdyin, ihmettelemään paikalle ilmestynyttä hirsilaavua. Kyltti seinässä kertoi että tätäkin on EU tukenut. Hyvä niin, yhteiseen käyttöön sopivilla pikkujutuilla saadaan tuotua vapaa-ajanviettomahdollisuuksia. Toinenkin kyltti seinässä. siinä luki "pidä paikka siistinä! Sen noudattaminen ei ihan ollut onnistunut. Laavun edessä ja lattialla lojui kerros sateessa kastuneita ilmaisjakelulehtiä, sytykkeiksikö aikanaan tuotuja. Roskaa oli siitä huolimatta että seinustalla , näkyvimmällä paikalla tulijaa vastaanottamassa oli jätesäkkiteline kaikessa komeudessaan, puolityhjänä. Vähän sinne roskia keräsin, ajatuksena että osaltani jätän paikan hiukan paremmaksi kuin se tullessani oli.
Paikan tiesin entuudestaan, joskus olen siellä menneinä kesinä rantapenkalla istunut niin aamuvarhaisella kuin auringonlaskun aikaan. Aiemmin se oli hyvin hiljainen paikka, heikosti erottuvan soratienpätkän päässä, ja useimmiten sain olla siellä aivan yksin. Jostain syystä se sitten tuli kovin suosioon, ja toisinaan siellä oli iltaisin onkijoita ruuhkaksi asti. Ehkä siksi se jäi minulta unohduksiin muutamaksi vuodeksi. Nyt oli taas hiljaista, ei ainoatakaan ihmistä näköetäisyydellä. Läheiseltä tieltä harvakseltaan auton ääni kertoi muitakin liikkeellä olevan.
Ongen kokosin, ei se ihan kunnossa ollut, sekään. Siima kai oli katkennut edellisellä reissulla siitäkin, ja se oli sitten korjattu, tilapäisyyden merkeissä. Niinpä se ulottui vain puoliväliin pitkää vapaa. Kalan nosto siis olisi hiukan hankalampaa. Sain ongen veteen ja tunsin jaloissa jotain liikettä. Kissa. Ihan elävä, valkoinen, isotassuinen, siis laivakissan mallinen useampivarpainen, siinä puski sääriäni. Ja asettui tiiviisti viereeni, äärimmäisen keskittyneesti tuijottamaan ongenkohoa. Ilmeisesti paikallapoikkeavat onkimiehet olivat antaneet osan saaliistaan kissalle, joka sitten oli oppinut luottamaan onkimiesten ystävällisyyteen. Pakkohan minun sitten oli huonolla ongellani edes yksi sintti pyydystää, kun kerran sitä odotettiin. Ja tulihan se sieltä, mukavankokoinen norssi. Kissa oli kalastustapahtumassa hengessä mukana jopa innokkaampana kuin minä, ja kalan noustessa vedestä nousi kissakin häntä ylhäällä kaikkeen komeuteensa, ja katse siirtyi ongenkohosta suoraan silmiini, kertoen että tuolle kalalle olisi nyt ottaja.
Jätin kissan syömään ja keräsin vähät kamppeeni, ongen, matopurkin ja muovikassin. Kahden erilaisen luontokappaleen (kolmen, jos kalakin lasketaan) kohtaaminen oli päättynyt.
Omasta mielestäni eilisessä päivässä oli taas ihan sopivasti sisältöä minulle. En minä enää edes osaa kaivata mitään tuon suurempia tapahtumia lauantaipäivääni, voisi olla jopa rasittavaa käsitellä kovin isoja asioita ja haasteita -niillekin on oma aikansa ja tuleehan niitäkin, tietysti.
Nyt sitten katselen öisen sateen jäljiltä kiiltävää nurmikkoa ikkunastani -jaa, kas vain, rusakko siitä loikki tien yli- ja annan päivän ohjelman muhia ihan rauhassa aivoissani. Just nyt vilahtelee mielessä sen siimanpätkän laitto onkeen. Mutta katsotaan, eipä ole kiirettä.
p.s.
edellisessä viestissä ollut Vadelmamunkin kysymys siitä jos Matti olisikin ollut Maija oli hyvin oivallettu ja ajattelemisenarvoinen. VM osaa kysyä ihan oikeita asioita.
Vuosi taisi olla 1998, ja reissussa oli silloisen työpaikkani, nuorten taide- ja mediapajan, porukka. Käytiin Tallinnassa tutustumasssa sikäläiseen nuorten työpajatoimintaan ja taideharrastuksiin. En muista muuta kuin että jotain käsinukkeja siellä oli , ja minä odotin koko ajan että pakollinen ohjelma loppuu ja päästään ryybbämään. 
