Huomenta.
Katsoin ja luin: “,entinen alkoholisti?”
Siis minäkö? Olenko joskus juonut liikaa, ollut humalassa, tehnyt humalassa asioita joita ei olisi saanut tehdä, enkä tekisi selvinpäin. Miksi? Se on kuin toisen elämästä. En tunnista itseäni alkoholistina. Jos muistoja ei olisi en edes miettisi tällaisia. Taas toisaalta jos en olisi raitistunut niin tuskin olisin tässä edes kirjoittamassa, eikä minun lapsenlapset näkisi minua, olisivatko koskaan edes ehtineet nähdäkään.
Jännä juttu. On kuin kahta elämää olisin elänyt. Ja ehdottomasti tämä nykyinen elämä on ollut sitä elämää mitä olisin halunnut elää aina. Taas toisaalta, kyllähän tässä hyvätkin puolet on, onpahan vertailukohta mitä en halua enää. Mutten olisi tästä mitään tiennyt jos olisin jatkanut juomista. En olisi koskaan saanut tietää miten hienoa on nousta ylös selvänä ja tietää mitä on tehnyt eilen ja viime yönä.
Kiitollisena tästä aamusta.
Hyvin kuvattu ihmisen muutos. Noin se menee, kun on mennäkseen.
Olen samaa mieltä, omalla kohdallani. En ole minäkään enää ajatusteni, arvojeni, maailmankatsomukseni ja toiminta/käyttäytymistapojeni osalta sama mies kuin olin vaikkapa kolmekymmentä vuotta sitten.
Oikeastaan kai aika harva meistä on.
Me muutumme, kun annamme itsemme muuttua. Opimme asioita, vaihdamme toiminta- ja reagointitapoja toisiin, toivon mukaan aina parempiin.
Yhä harvemmin enää oikeasti tunnen itseäni edes entisenä alkoholistina. Kauempaa asioita katsoen huomaa kokonaisuuden paremmin, ja minunkin kohdallani myös alkoholistisessa elämänvaiheessa oli monilla muilla asioilla sentään suurempi merkitys. Alkoholismi oli täältä kauempaa katsottuna kuin sivujuonne, vaikka se joka päivä mukana seurasikin. Se oli toimintatapa, joka saattoi vaikuttaa melkein kaikkeen, mutta sittenkin, kyllä minä ihmisenä jo silloin olin enemmän jotain muuta.
Ja nyt olen sitä mitä tänään olen, tuo yksi sivujuonne on poissa. Ja tänään kai vaikutan pienillä asioilla siihen mitä olen huomenna.
Lunta kai sitten saadaan lähipäivinä lisää. Minulla tosiaan olisi vielä entistä jäljellä. Mutta mahtuu sitä tänne. Ylöspäin on tilaa. Jos en saa polkua auratuksi ovelle niin kaivan sit tunnelin. Ei tämä tähän kaadu.
Mediassa on tämäntalvinen lumentulo ristitty suureksi valkoiseksi kurittajaksi.
No, hain tänään löpöä lumityökoneeni tankkiin ja muljasin sen kanssa pari tuntia pihapoluillani. Ja huomasin ettei sillä tässä hangessa paljon mitään tee. Kevyellä traktorilla jossa ei lumiketjujakaan ole. Lapioimaan jouduin ja usein. Ja siitähän minä tietysi osaan olla kiitollinen. Liikuntaa ja kuntoilua tässä olen vailla ollutkin. Tulis tätä vaan.
Lopulta otin lapion avuksi lumikolan ja työntelin taas ihan omavoimaisesti, ilman masseyfergusonia.
Suuri isänmaallinen lumisota kinoksia ja tuiskua vastaan on alkanut.
Kävin katsomassa Aurora -elokuvan Oli se kyllä hyvä, koskettava ja kaunis leffa. Oli saatu mahdutettua siihen niin alkoholismia kuin turvapaikanhakijoiden hätää, mutta myös lämmintä huumoria ja rakkautta.
Päähenkilö Aurora oli minusta jotenkin riipaisevan samaistuttava törmäilyissään. “Kuin valoa ja pimeyttä yhtä aikaa”.
Jotain sen suuntaista minustakin on sanottu joskus aikoinaan, kaikkein sekavimpina vuosina.
Olen onnellinen suomalaisten elokuvien tasosta. Joka vuosi tulee useampi leffa, jotka on ihan pakko mennä katsomaan leffateatteriin, eikä kaikkia hyviä edes ehdi.
Huomasittekos muuten, Auroran nähneet, että elokuvassa viivähdettiin muutaman hetken ajan AA:n palaverissa? 
Varmaan filmillä olisi pitänyt olla varoitus että elokuva sisältää kohtauksia jotka saattavat loukata herkimpien katselijoiden maailmankatsomusta.
Eivät kuitenkaan ilmeisesti käyneet Aurora-ryhmän palaverissa.
youtube.com/watch?v=iH_zs9E-LCA
P.S Katsoin trailerin…ai jaa , se onkin Mian ohjaama no eipä ihme… 
Tähän sanon. Aamen.
Ei kuulu minunkaan tähän päivään alkoholismi entisenä eikä tulevana. En tunnista itseäni alkoholistina. En mieti sellaisia.
Kapteeni Koukku lähti Plinkistä elämään ilman alkoholismin ajattelua. Mekin voisimme mutta plinkissä on jotain myös meille jotka emme enää katso elämää alkoholismin läpi. Tänään menen sukulaisvierailulle, istumma kahvipöydässä. Se on sukulaisvierailun tarkoitus. Sanoja, sanoja. Kesällä sitten teemme jotain. Sukulaisvierailu ei kestä kauan. Se on hyvä.
Mitähän sitä sitten.
Päivä on taas melkein mennyt. Jotenkin, ilman mainittavampia tekemisiä. Kaupassakäyntiä, syönyt olen, lueskellut. Lukulampun johdon katkaisijan vaihdoin uuteen ja siinä hommassa vanhaa yhteen prässättyä ruuvimeisselillä väkivalloin auki vääntäessäni lipsautin meisseli sormeeni. Nahkaan sisälle ja sentin päästä ulos. Miehekkäästi kiroillen kestin haavoittumisen ja jatkoin tehtävän urhoollisena loppuun.
Olisi tässä edelleen iltaa jäljellä, mutta ei oikein isompaa mielenkiintoa minkäänlaiseen tekemiseen. Vetelää oleilua.
Tuli muuten mieleeni; en ole sitten aikoihin, ehkäpä vuosiin(?) poikennut näin viikonloppuna vilkaisemassa lähiympäristön (siis parinkymmenen kilometrin säteellä) viihdytyshuoneistoihin eli kapakoihin, josko vielä vanhoja tuttuja olisi hengissä ja jalkeilla.
Voishan siellä joskus käydä. Mutta, kertokaapa, te jotka olette käyneet, miten siellä sitten… miten suhtautuvat kahvikupin tai vissypullon ostavaan selvään turistiin? Kauanko on sopiva aika viipyä pöydässä viemässä istuinpallia mahdolliselta maksavalta asiakkaalta?
Miten kapakoitsijat tällaisiin aika vähän tuottaviin asiakkaisiin suhtautuvat? Arkipäivänä olen jossain baarissa poikennut, ja silloin, tilan kumistessa tyhjyyttään, kelpaa kyllä kahvin osatjakin, hänelle jopa keitetään se kupilline kun ei sitä tietenkään juuri valmiina ole. Mutta entäs näin viikonlopun iltana?
Juu, tama Aurorahan on Miia Tervon ensimmäinen pitkä elokuva, joten mielestäni aikamoisen debyytin on tehnyt. 
Lyhytelokuviaan en ole nähnyt, mutta pitänee joskus katsoa.
“Oonko mie sinusta niinko hurrikaani tai joku muu kaoottinen ilimiö?” kyselee Aurora, jota nuoruus, kauneus, ja itsenäisyys eivät suojaa viinan kiroilta. yle.fi/uutiset/3-10606597
Elokuvaa kutsutaan “romanttiseksi komediaksi”, joka luokituksena hirvittää monia (minuakin), mutta tämä on kyllä ihan oman laisensa tarina. Jos leffan tunnelma pysyy mielessä vielä seuraavana päivänäkin, se on hyvän elokuvan merkki.
Minä kun olen nuita romaanikäsikirjoituksia hieman rustaillut, niin niihin toivoisin saavuttavani jotain hieman samaa fiilistä.
Tänään kirjoitin vain kaksi liuskaa, mutta olen aikataulussa. Uusimman tekeleeni deadline on 31.3. Nyt koti-iltaa viettämään.
Miia on aivan symppis ja aito nainen joka puhuu itsekin Lapin murteella hiukan. Aika räväkkä ja ei ainakaan konservatiivi. Olen muutamia kertoja tavannut.
Hyvin on ura auennut ja toivotaan hyvää jatkoa kuin samoin sinunkin projektille.
Tänä aamuna luimme lehteä yhdessä.
Taas uutisissa alkoholistien tekoja
Kysyin kumppanilta olenko hänen silmissään yhä alkoholisti?
Kaikkea muuta, hän sanoi.
Valehteli, mutta kauniisti.
Ei kukaan voi olla kaikkea muuta.
Se olisi mahdottoman paljon olemista.
Toivottavasti totta oli se ettei hän pidä minua enää alkoholistina.
Se olisi suhteelle kovin hiertävää.
Usein vanhat leimat säilyvät kauemmin omassa mielessä kuin muiden.
Nyt on sitten lunta! Pienen tienpätkän jo avasin, ei mahdu lumikolaan kuin oman mittansa lumet -se alkaa jo käymään työstä.
Mutta on se hyväkin asia, siinähän sitä saa täälläkin kaikkeenauttavaksi kehuttua liikuntaa.
Nyt kun eivät ihmiset tahdo edes pihoistaan ulos päästä, niin yllytys muillekin:
Ennenkuin tänään ryntäätte muita liikunta- ja urheilulajejanne harrastaman, niin tunniksi-pariksi riuhtomaan yleishyödyllisen toiminnan pariin, avaamaan teitä lapsille, orvoille ja vanhuksille että pääsevät hekin kaupasta jokapäiväisen leipänsä hakemaan.
Sitä hommaa nyt riittäisi nyt kaikille eikä peritä kuntosalimaksuja. Eikä tartte olla viimisen päälle voimistelutrikoot ja adidakset päällä. Vanha toppatakkikin on sallittu. Ja pitempivartiset saappaat joita ei muulloin kehtaa naapurien nähden edes käyttää.
Sinne vaan ulos.
Ja lunta tippuu, leijailee. Aurinko paistaa ja jostain pilvenhaituvasta irtoaa vielä hitaasti maata kohti vaeltavia lumihiutaleita.
On tämä maailma kaunis , ajoittain. Maisema on mahtava.
On siitä oma työnsä, ja eilinen ajelu sivuteillä oli ajoittain tällaiselle vähemmän eläissään pensaa polttaneelle jopa vähän jännittävää.
Lapio oli kyydissä, sen opin jo edellisestä kiinnijäämisestä, en sitä nyt sit tarvinnut, vaikkei se kaikin paikoin kaukanakaan ollut. Iltamyöhään ja aamulla uudestaan sitten lumihommia. Mukavia ne ovat, näin kun ei ole kiirettä minnekään.
Vesijohtoputki säilyy maassa sulana, eristekerros on nyt oivallinen. Ja mökin seinustalle kasattuna -kuten vanhaan hyvään tapaan kuuluu- se pitää tuulen ja pakkasen loitolla. Keväällä sitten taas sokkelista kaikki reiät auki että kesä tuulettaa alapohjan kuivaksi. Niin ne ovat mökit säilyneet asuttavassa kunnossa ennenkin sen puolitoista sataa vuotta joka ihmisenpesän kuuluukin kestää. On ne sen verran kalliita rakennettavia ettei ihan hyvä ole tämä nykyinen systeemi jossa kolmekymmenen vuoden jälkeen etsitään koirien ja mittarien kanssa olisko jossain jo vähän tunkkaisempaa jonkun jalkalistan raossa että päästäisiin purkamaan ja muodikkaaman näköistä tilalle.
Vaikka, mitäpä tuosta. Siitä minäkin olen monet reikäleivät ja perunasäkit ostanut, ihmiset muodin perässä juoksemisesta. Hyviä tapetteja olen irti repinyt ja uutta liistrannut, keittiön kalustoja lyönyt silpuksi kun ne ovat nyt ovat niin vanhanaikaiset… ja paljon muuta.
Ja teen tästä eteenpäinkin, vieläpä tehdessäni kehun miten onkaan asiakas osannut valita just silmälle sopivat sisustusmateriaalit, kyllä näitä vaan ilokseen laittaa. Ei sillä lisää palkkaa saa, mutta tuleepa uusia töitä. Muistavat kyllä kun seuraavaa remonttia tehdään.
Mutta nyt, pakkasen nipistellessä ja hankien hohtaessa ei niin väliä työnteolla ole. Mukavampaa näin, en tähän nyt kaipaa puhelinsoittoja enkä ainakaan ulkotöistä tarjouspyyntöjä. Keväällä sitten. Kyllä tässä aika kuluu, eikä tahdo aina kaikkeen riittääkään.
Miten ihmeessä minulla oli ennen aikaa niin perhanasti kaljoitteluun? Ei nyt kyllä olisi, vaikkei ansiotöitäkään ole vuosiin siihen malliin ollut kuin kiivaimpina nousukausina jolloin oli välillä arvottavakin mihin aamulla lähtisi ropottamaan. Tai sitten se oli vaan niin että nuorempana sitä repesi useampaankin elämiseen olihan siinä sentään yöt aikaa hummaamiseen.
Niin että mitä tänään, noiden lumitöiden lisäksi?
Enpä tiedä. Jokohan tästä tänään innostuisin niitä talvisempia valokuvia ottamaan? Ei ainakaan tämän parempaa tilaisuutta taida tulla. Katsotaan… ellei sitten jotain muuta yhtä kivaa tai vielä mukavampaa satu mieleen juolahtamaan.
Tämä valinnan vapaus kun on ja rajoitteena on enemmän oman mielen rajallisuus kuin mikään muu. Liian helposti luultavasti minäkin repsahdan tekemään päivästä toiseen ihan samoja asioita, vaikka just se on varmin tie tylsistymiseen ja velttouteen.
On tässä tätä päivää jäljellä, antaapa elämän tuoda siihen sisältöä.
Eipä tullut tästäkään päivästä kovin ahkeran oloista. Siinä se meni. Ja nyt, vatsallisen porkkanamakaronilaatikkoa syötyäni, olen kai valmis luovuttamaan ne haaveetkin tämän päivän uusista innostuksista -kunhan nyt sitten lopun iltaa loikoilen.
Lueskelin eilen lehdestä miehestä joka onnistui pankin tunnuslukulistaa uuteen vaihtaessaan töpeksimään. Sillä seurauksella että piti mennä pankkiin aktivoimaan uutta. Ei se onnistunut kun ei ollut henkilötodistusta. Ja henkilötodistuksen hakemisen kuulemma tarvitaan pankkitunistautumista eli just sitä numerolistaa jota hän oli hakemassa. Ja ihan oikeasti, virkailija oli kunon virkailijana passittanut miehen pankista ulos ilman numerolistaa. Sillä lailla.
Tänään ystäväni kertoi hänkin hakevansa nyt henkilökorttia kun ei ajokorttikaan enää kelpaa oikein mihinkään.
Poliisilaitokselle on mentävä, ja sinne sai ajan kuuden viikon päästä. Ihmetteli miten aina voi olla joka virastoon tuollaiset jonotusajat.
Pakko minun oli historiaa tutkineena se hänelle selvittää.
Kun Suomen valtio, ensimmäisen kerran Suomena, tosin Suuriruhtinaan eli keisarin alaisena mutta kuitenkin jo autonomisena maana, alkoi samaisen keisarin toimesta järjestää virastojan Ruotsin maakuntana olon luomalle perustalle, siinä kävi niin että alkuvaiheessa ne kaikki virastot perustettiin tuon puolitoista kuukautta liian myöhään.
Silloin keisari otaksui, että parissasadassa vuodessa ahkera ja isänmaallinen virkamieskunta kirii tuon kuusi viikko kiinni ja sitten ollaan siitä eteenpäin ajan tasalla. Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat.
Ei se tietenkään niin mennyt, toiveajattelua oli keisarin ennustus. Se nyt vaan on niin ettei sitä alussa tehtyä virhettä enää millään korjata. Ollaan puolitoista kuukautta liian myöhään perustettujen virastojen loukussa. Aamen.
Siinä asiassa ei viinalla ollut tekemistä, se on sentään hyvänä asiana kerrottava.
Tänään olen palellut. Ulkona on ihan s…tanallisen kylmä, vaikka pakkasta ei ole kovin paljon. Jäätävä tuuli ja kävelyreittien liukkaus on kuitenkin tehnyt ulkona liikuskelusta hieman ankeahkoa.
Mietin aiemmin olisiko pitänyt Nykäsestä jotain sanoa, mutta sanoinkin sitten tuolla Vineton ketjussa.
Omalla kohdallani tämä on ollut hyvin tapahtumaköyhä päivä, mutta ehkäpä itse kukin voi olla iloinen vaikkapa siitä, että on elossa ja jotakuinkin suht koht melko terveenä.
Kirjoitin oikeastaan nyt tähän ketjuun vain sanoakseni kiitos tästä:
Kiitos. 
Tänään ei tarvinnut palella. Ainakaan lumitöissä. Parin tasakattoisen vajan katolla heilun ja tiputtelin puolimetriset kinokset alas.
Ja hiki siinä tuli.
Sen päälle kävin vielä notkumassa kuntosalilla, otin sen kyllä aika kevyesti, ei tässä nyt sentään kohtuuttomasti kuntoiluakaan.
Ajokeli oli jännä, pienemmillä sivuteillä. Mutta kyllä siellä vaan eteenpäin pääsi. Facebookissa moni minunkin kavereistani kiukuttelee auraajille ja tiekarhujen kuljettajille, kun just heidän käyttämiään teitä ole tarpeeksi vikkelästi tiptopkuntoon laitettu. Ihan turhaan. eivät nekään kaikkeen yhtä aikaa ehdi. Ja tähänkin asti on talvella kulkeminen ollut vaikeampaa kuin kesällä, paikoitellen. Eikä se kenenkään syy ole. Sitä ei kai saa ihan maahanmuuttajienkaan syyksi vaikka kovaa halua olisikin.
Yksi kavereistani ilmoitti oikein sähköpostiviestillä, hienon valokuvan kera, että hän on sitten ollut raittiina jo viisitoista vuotta. Tasan. Päivän tarkkuudella. Onnittelin minä häntä. Siitäkin huolimatta että sama kaveri on kyseisen asian tilastotietoa muutenkin jakanut niin auliisti että uutisarvo alkaa jo olemaan vähän niin ja näin.
Tottakai, niin tässä kuin muissakin asiassa hyvillä ongelmanratkaisijoilla (joihin joskus itserakkaudessani itsenikin lasken) on myös annos kanamaista käyttäytymistä. Kun muna on saatu ähellettyä maailmaan, asiaan kuuluu tovin verran pörhistellä ja kotkottaa saavutusta julki. Ja se on ihan oikein. Niin muniminen kuin ongelman ratkaisu ovat aivan itsetuntoa kohottavia ja pienen itsekehun arvoisia asioita.
Mutta, ei se kanakaan kymmentä vuotta samaa munaa jaksa kotkottaa. Ja hyvä ongelmanratkaisijakin hetken pörhisteltyään siirtyy seuraavan ratkaistavan ongelman kimppuun, ehkä jotain edellisistä hyödyntäen mutta aivan varmasti yhtä ratkaisunnälkäisenä kuin edellisen kanssa.
Loppuillan kai sitten voisikin käyttää vaikka lueskeluun. Ainakaan mitään fyysisiä suorituksia en taida enää tänään viitsiä. Niin terveellistä kuin se olisikin. Kun en ota noita kuntoiluhommiakaan ihan vakavasti, niin uskonpa että mielenrauhani pysyy edelleen tämmöisenä leppoisana ja minkään riivaamattomana. Ja sitä minä pidän tässä elämässä kovin tärkeänä asiana.
Kanan käyttäytyminen on varmasti kanan kannalta loogista.
Ihmiselle omakehu on myös luonteenomaista. Se on itsetunnolle hyväksi mutta ylettömäksi paisuessaan jatkuessaan ympäristölle kovin rasittavaa. Tunnen yhden ihmisen jonka en muista aloittaneen puhettaan muilla sanoilla kuin “minä…” . Ei hänellä montaa ystävää ole. Luulen ettei yhtään.
Tänäänpä menen kehumaan naapurin. Puhdisti jalkakäytävän ja se oli kiitoksen arvoinen teko.
Tänäänpä sitten opin semmoisen asian kuin lambda-anturi. Se on autossa, se semmoinen. Ja monta muuta anturia siinä on.
Tuo auto kun heittäytyi ihan mullittelemaan minulle. Hetkohta kun sain siihen vauhtia semmoisen kahdeksankymmentä, niin eikös tämä alkanut nykimään ja hyytymään. Ja sitä se teki viikkotolkulla. Pienemmissä nopeuksissa se toimi kuin ripulitautisen vatsa, meni loikotteli ja piti tasaista pärinää.
Vein sen tänään semmoiselle kaverille katsottavaksi, jolla on läppärissä tarpeelliset lisälaitteet joilla auton kanssa keskustellaan. Johto kiinni ja sitten puhutaan kuin mies miehelle.
Mutta sitä ennen, jo eilisiltana, mutisin semmoisia että jostakin kyllä hommaan jotain homeopaattista vihkivettä ja sitä roiskuttelen moottorin päälle kun ei tuntuneet maalliset konstit tehoavan.
Ja eikös vaan. Ihme tapahtui. Menomatkalla kaverin verstaalle jo huomasin että tämähän on korjaantunut itsestään. Ei kiukuttelua, ei niin minkäänlaista. Hienosti kulki, lujaa ja hiljaa, ihan miten parhaaksi näin ajella.
Mittailtiin sitä silti, ja muutaman hyvän vinkiin sain tarpeellisista tai ainakin hyödyllisistä huoltotöistä.
Mutta, onkohan minun nyt sitten jo tämän kokemuksen perusteella aika siirtyä muissakin asioissa noiden korkeampien voimien tunnustajien kauniistiveisaavaan rivistöön, vai vieläkö voisin tämänkin herran kutsun sivuuttaa vetoamalla sattumaan ja erilaisten osatekijöiden summaan jota vaan en osannut odottaa? Saisiko tästä kehiteltyä omakohtaisen hengellisen kriisin, semmoisenkin kokeminen kun minulla on vielä jäänyt väliin?
Vai tyydynkö vaan siihen etten minä ihan kaikkea ymmärrä, mutta ei minun tavitsekaan.
En sit kuitenkaan muuttanut koko ajatusmaailmaani ja laittanut todellisuudenkuvaani tekemään kuperkeikkaa vaikka hyvin olisin voinut auton temput ihmeparantumiseksi tulkita. Kun kumminkin on jotenkin todennäköisempää että sille on olemassa ihan luonnollinen syynsä. Siitäkin huolimatta että se luonnollinen syy on sen verran hämärän peitossa ettei minun järkeni riitä sitä ymmärtämään.
Niinpä sitten jatkan elämääni entiseen malliin, ilman hengellisyyttä ja ihmeiden vilahtelua.
Venettäni meinasin mennä tutkimaan, se kun on pari vuotta maannut kärrynsä päällä ja huolimattomasti pressulla peitettynä pensaikossa… kun ajattelin etä voishan sitä varmistella semmoistakin optiota että ensi kesänä taas vesille, auringonpaisteisen aution saaren rantakaislikkoon katselemaan ongenkohon keinuntaa ja sorsaemon poikasjonon maailmaantutustuttamisprojektia.
Olisi se hyvä nyt, joutilaana ollessa korjailla mitä korjattavaa on ja varmistella kaiken tarpeellisen toimivuus.
Mutta ei siitä mitään tullut. Lunta oli muutenkin se runsaan puoli metriä niin veneen alla, päällä kuin sivuillakin ja koko polun matka portailta paatin parkkeerauspaikkaan. Ja se pressu, sen vähän mitä siihen otetta sai jostain kulmanriekaleesta ja köydenpätkästä, oli niin jäätynyt siihen yhtenäiseen valkoiseen elefantinkokoiseen möhkäleeseen, ettei ihmisvoimin edes narahtanut kun yritin sitä kiskoa ja väännellä. Veneeseen oli siis yhtä vaikeaa päästä kuin mormoonien taivaaseen. Odotellaapa siis, jos keväämmällä, hankien sulaessa, sattuisi tulemaan uudestaan tällainen mieliteko, ehtiipä tuon.
Linnut olen ruokkinut ja itseni hyvin kahvittanut, hakenut kirjastosta uutta lukemista ja kolunnut muutaman kirpputorin, pysähtynyt useaan otteeseen juttelemaan tuttujen kanssa… ei vielä tähän päivään ole kummempia sattumuksia ilmestynyt. Mutta onpa tässä vielä aikaa. Katsotaan.
Muuten tämä on edelleen tällaista laiskanleppoisaa joutilaan oleskelua. Ei tässä juuri enää paina semmoinen että joltain kantilta katsottuna olen entinen alkoholisti -yhtä mukavasti voisivat asiat olla vaikken olisi koskaan alkoholisti ollutkaan.
Kyllä sinä voit hengellistää vaikka kaikki mitä teet .
Minäkin tänään sain tehtyä yhden ison päätöksen jota olen veivannut päässäni jo monta viikkoa, ehkä kuukausiakin. Liittyy isoon elämänmuutokseen jonka aion nyt tehdä. Tai oikeastaan lakkaan tekemästä, lopetan haaveilemasta, en enää yritä sellaista mikä ei toteudu sillätavalla kuin sen haluaisin. Tässä elämässä, tässä maassa se ei onnistu. Riskit epäonnistua ja onnistua väärällä tavalla on liian suuret. En nyt sen tarkemmin kerro mikä se on muuta kuin, että kun aamulla herättyäni tein päätöksen, soitin pariin paikkaan ja kerroin päätökseni. Ja mikä rauha ja helpotus tuli mieleeni. Ihana olo. Ei enää sitä oloa että on pikkuisen pelonsekainen tunne että miten tässä käy. Se oli pelko, mutta nyt se oli oikea terve pelko joka suojelee minua.
Siksi tännekin aloin kirjoittamaan kun on pakko jossakin jakaa tämä tunne. Ihana tunne.
Oikea-aikainen luopuminen jostakin asiasta voi olla joskus todella hyvä ratkaisu, ja vapauttava kokemus. Itse lopetin toistaiseksi opinnot avoimessa yliopistossa, koska niistä ei saanut oikein mitään irti. Politiikan ja viestinnän peruskurssin anti sopii ehkä jollekin parikymppiselle suoraan lukiosta tulleelle jolla ei aiheesta ole vielä kummempaa kokemusta, mutta minä on kostunut luennoista mitään. Luennoiva proffa oli noin 100 -vuotias ja horisi ajoittain niin sekavia, ettei kukaan ymmärtänyt sanaakaan, mutta ihan viisas mies pohjimmiltaan oli.
Minulle on paljon konkreettisempaa ja opettavaisempaa politiikan tutkimusta tämä käytännön askartelu poliittisessa yhdistystoiminnassa, vaalikampanjassa ja pienissä luottamustehtävissä.
Kohta tulee sellainen fiilis, että voisin luopua myös työnteosta sosiaali- ja terveysalalla. 
On niin huonossa valossa koko ala taas, ja päihdetyönkin kenttä on täynnä eripuraisten jäärien nokittelua ja kaikenlaisten itse itsensä nimittäneiden “asiantuntijoiden”, “tutkijoiden” ja “kouluttajien” kukkoilua, ettei oikein enää hotsita. Tai eihän se itse työ ole sitä, vaan lähinnä julkinen keskustelu siitä työstä.
Mitäs sitä sitten ikäänkuin työkseen tekisi? Kirjoittaminen kiehtoo kovasti, ja mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän siitä innostun. Vaikka kaunokirjallisuuden julkaisukynnys on tiemmä noussut, uskon että jos kirjoitan ahkerasti ja pyrin kehittymään, minulla on mahdollisuus saada jonkinlainen ura urkenemaan vain tarinoita naputtelemalla.
Uudessa tarinassani on muuten yhdessä pääosassa pappi, jonka usko horjuu. Hän on kuitenkin kunnollinen ja rakastava perheenisä, hyvä ihminen ja sen lisäksi kaappihomo. Jos joku haluaa heitellä ideoita, miten hänelle lopulta käy, niin ideoita otan mielelläni vastaan.
Kevät tuntuu tulevan, kun meillä päin on +3 astetta lämmintä ulkona. Räystäät tippuu. Minä istun nyt kirjastossa tietokoneella ja kuuntelen kuulokkeilla Judas Priestiä. 
Kohta lähden kotiin katsomaan Sohvaperunoita.