Mitä teet tänään, entinen alkoholisti?

Me Lopettajat
161

Miljoona entisen alkoholistin mallia -ja kaikki yhtä todellisia, eläviä ihmisiä.

Yhtenä, just minulle sopivana ja sekä ympäristön, lähtökohtien että itseni räätälöimänä varmasti ainutlaatuinen.

Olennaista on se, etten tunne kaipuuta palata takaisin alkoholismiin, olennaista ei ole ihan nippelin tarkkudella se mitä minäkin päivänä teen. Ja silti, niin minun kuin muidenkin tämän päivän tekemiset volivat kerrtoa jollekin alkoholismista luopumista harkitsevalle, että vaihtoehtoja ainakin on, monenlaisia. Eivätkä ne vaihtoehdot useinkaan ole riippuvaisia siitä onko ollut alkoholisti -kunhan ei ole sitä nyt.

Omasta mielestäni elämäni ei ole ainakaan sen tylsempää tai yksitoikkoisempaa kuin silloin kun… pikemmin asia on toisinpäin. Voin paljon, paljon vapaammin mennä mielenkiintoisiin paikkoihin ja osallistua, vaikuttaakin asioihin, tehdä asioita joita ei oikein voinut (tämän talven uusi juttu minulla on tuo autolla ajaminen, näin maaseudulla se laajensi osallistumismahdollisuuksia aika paljon)

Niin, tänään.
Aamukahvit juotu, uutisotsikot selattu (en niitä aina viitsi ihan tarkkaan lukea, joskus sitten katselen tarkemmin eri asioissa pitemmän aikavälin suuntaviivoja) , vaatteetkin jo puettu eli ihan taas valmiina kohtaamaan maailma.
Kierrätyskeskukseen ajattelin poiketa. Nyt en ihan lähimpään, vaan hiukan kauempana olevaan, taas yhteen niistä jotka vielä toimivat sillä alkuperäisellä kierrätysperiaatteella, eli sinne saa viedä itselleen tarpeetonta tavaraa ja ottaa mukaansa mitä tarvitsee. Ilman rahaa.
Jotain vietävää olisi, toivotaan nyt ettei paljon tulisi ajatuksia että just tuotahan minä tarvitsisin… kun tuota roinaa jo ennestäänkin on. Sellaistakin jota en välttämättä sitten tainnutkaan tarvita vaikka joskus niin ajattelin. Niitä nyt sitten olen vähän myyynyt ja vähän jakanut pois ja taitaa niissä olla sellaistakin mmikä ei kenellekään muullekaan kelpaa.

Hiukan surullinen olen siitä, että kirjoilla ei näytä olevan minkäänlaista arvoa , ei kaikkien mielestä edes käyttöarvoa. Kaatopaikalle viedään, kun ei kukaan huoli edes ilmaiseksi. Onhan niissä toki senlaatuista huhheijaa-tavaraa että mitään ei olisi ihmiskunta menettänyt jos olisi painamattakin jätetty, mutta suurin osa kai jollain tavalla vilkaisemisen arvoista?

Olen huomannut, että viimeisten vuosikymmenten aikana on ilemstynyt huusholleja joissa ei ole edes kirjahyllyä. Ja jos on, sitä käytetään rihkaman ja sukulaisten valokuvien ja kukkapuskien ja kahvikuppien ja matkamuistovemputtimien ja muun sellaisen enempi vintin laatikoihin sopivan tingeltangelin säilytyspaikkana. Lieneekö sitten lukutaito ja -halu jotenkin muuttumassa enempi hävettäväksi, vanhanaikaiseksi?

162

Minuakin surettaa kirjojen aliarvostus, siinä olemme täysin samoilla linjoilla. Silti nykyaikana ihmiset viettävät yhä enemmän aikaa kirjastoissa: kirjastoista on tullut nuorisotiloja, vapaa-ajan viettopaikkoja, niissä on työpajoja, tietokoneita, askartelumahdollisuuksia, kokoushuoneita ja kirjastoista voi lainata kaikkea muutakin kuin kirjoja. Kirjastoissa järjestetään luentoja ja keskustelutilaisuuksia.
Samalla kirjastojen hyllyt ovat tulvillaan kirjoja, jotka ilmeisesti kiinnostavat vain (pientä?) osaa kirjaston kävijöistä.

Täällä meillä päin ison kirjaston yhteydessä toimii myös Kela, kunnan yhteispalvelupiste ja mielenterveys- ja päihdeklinikan vastaanotto. Kirjastossa? Kyllä, nykyisin näin voi olla. Eli kun kirjastoissa on ylenpalttisesti tarjolla kaikkea, itse kirjat ovat unohtumassa hyllyyn.

Peruskoululaisten lukutaidosta on oltu huolissaan. Osa nuorista pääsee ulos peruskoulusta hyvin puutteellisin elämäntaidoin. Etenkin poikien vuoksi on soitettu hälytyskelloja, ja julkisuudessa toteutettu jopa “Pelastetaan pojat” -kampanjaa.
Tietysti se osa koululaisista, jolla on vaikeita ongelmia perustaidoissa, on pieni vähemmistö nuoria, aivan kuten päihdeongelmaiset nuoretkin. Heitä on kuitenkin huolestuttavan paljon.

Olen juuri kirjoittamassa tarinaa, ja sitä tuli juuri äsken täyteen 129 liuskaa. Tarinan henkilöihin kuuluu jokunen päihdeongelmainen nuori ja päihdeongelmainen aikuinen, köyhä yksinhuoltaja ja rikas pappi, jolla tosin on omat sisäiset ristiriitansa.
Toivon hartaasti, että kirjoja julkaistaan vielä tulevaisuudessakin, varsinkin kun minä olen juuri hiljattain päässyt kirjoittamisen makuun.

163

Jep.
Kirjastot ovat osanneet muuttua maailman mukana. Lukeminen ei ole pelkkää lukemista. Kirjastoissa tehdään montaa muutakin asiaa. Kokoonnutaan, katsotaan elokuvia, keskustellaan, pidetään näyttelyitä, opastetaan tiedonvälitystekniikkaan myös tietokoneilla, säilytetään arkistoja ja päästetään ihmisiä niihin tutustumaan, järjestetään luentoja …

Se on pakko.

Eikä se tottapuhuen liene koskaan ollut ihan välttämätöntä rajata kirjastoa niin kirjanlainaamiselle pyhitetyksi paikaksi ettei siellä olisi jotain muutakin siihen liittyvää tehdä. Sama homma muuten on yhdistystoiminnassa meneillään. Pakko on vanhojen kirkasotsaisten aatteen soturienkin myöntää että eivät ihmiset enää karsinoi toimintaansa siten että suunnataan yhdessäolon, sosiaalisuuden, vaikuttamisen ja oppimisen mieliteko johonkin kovin kapea-alaiseen ja monen kymmenen vuoden takaiseen maailmaan tuijottavaan kokoustamiseen.

Kävin yhdessä suurelta osin vapaaehtoisvoimin ylläpidetyssä pikkukirjastossa tänään. Paikalliset asukkaat joskus pelastivat yhden lakkautuslistalla olleen sivukirjaston ja alkoivat itse sitä pyörittämään. No, sekin on nyt enemmän jo kohtaamispaikka, opastuspaikka, tukipaikka, taidelainaamo, ties mitä mutta on siellä edelleen hyllyt täynnä kirjojakin.

Ja kirjoja tulee koko ajan paitsi uutuuksia ostamalla myös lahjoituksina. Ja lahjoituksia tulee siihen tahtiin ettei kaikki mitenkään mahtuisi niihin rajallisiin tiloihin. Niinpä niitä sitten lahjoitetaan edelleen, penkomaan laatikoita pääsee vapaasti. Siellä minäkin aina joskus poikkean, ja joka kerta sieltä jotain mukavaa luettavaa mukaan lähtee. Niitä sitten jaan eteenpäin kun olen lukenut, en enää viitsi kerätä valtavaa kirjastoa itselleni, muutama kymmenen sellaista kirjaa on joista en mielelläni luovu, mutta suurin osa saa jatkaa matkaansa.

Nyt löysin murrekirjan. Vanha ja kulunut, paksu möllikkä. 1930-luvulla oli kerätty eri murteilla tarinoita, haastattelijat olivat nauhoittaneet eri puolilla suomea vanhojen ihmisten kertomia tarinoita paikallisista asioista paikallisella murteella : olisko parisataa eri paikkakuntaa esillä, eli aika paljon. Murteiden mahtavan moninaisuuden lisäksi pisti silmään heti alkuun vanhojen tarinankertojien todella elävä ja maukas kielenkäyttö. Eivät pärjäisi tämän päivän telkkarin standup-höpöttäjät kielikuvien rikkaudessa, ei alkuunkaan!

On niissä tarinoissa muten sitten aina vilaukselta ja joskus enemmänkin myös viina-asioita. Onhan niistä hommista joka paikkakunnalla jäänyt perimätiedoksi hyvinkin reheviä tarinoita… Ei se juoppojen hölmöily mitenkään uutta ole.

Joo, sitä kirjaa nyt sitten tänään lueskelen. Maistellen ja välillä pysähdellen miettimään jotain lausahduksia oikein tarkemmin. Ja nautin.

164

Tänään, niinkuin eilen, kohti kevättä kuljen. Aurinkoinen armas hellii kulkijaa.
Kuljin puistoja aamulla. Ei yhtään alkoholistia vielä penkeillä juomassa. Ei ole siis vielä kesä.
En sano sillä etteivät siinä juoda saisi kun ovat kunnolla eivätkä häiritse muita. Osa kuitenkin on sellaisia että saisivat mennä vaikka kauaksi korpeen asumaan.
Tänään katson myös hiihtoa telkkarista. Muuta? Syön ja kuuntelen musiikkia, ehkä tapaan pari ystävää, ainakin.

165

Tänään , illemmalla, olen menossa yhden teatterin näytökseen. Taas tällä kertaa semmoinen pienimuotoisempi, ns. vapaa teatteriryhmä.

Eikä ole esityskään pitkä, tunnin se kestää. Jotenkin olen mieluummin katsomassa vähän tylsääkin näytelmää ihan elävien ihmisten esittämänä ja muiden kanssa yhdessä kuin yhtä tylsää juttua telkkarista. Mistähän sekin johtuu? Televisio on yhä vaan käymässä merkityksettömämmäksi elämässäni. Kai ne ohjelmat jollekin ikäryhmälle ovat ihan kiinnostavia mutta minua vaan ei sytytä.

Siinä se kai on, tämän päivän kohokohta. Vaikka mistä sitä vielä tietää, ehtiihän tässä tapahtumaan vielä vaikka mitä.

166

Oli muuten hyvä teatteri-ilta. Pieni teatteri, ja näyttelijöitäkin tällä kertaa vain kaksi. Valoissa joku, saattoi hoitaa äänitehosteet samalla. Hyvin toteutettu homma. Tunnelmaa oli.

Tänään jotain ihan muuta. Maalaismaisemassa, mikä lie ollut työväentalo, nuorisoseurantalo, vpk:n talo… keskellä ei mitään. Kuolinpesän huutokauppa ja kaikki kyläläiset, ne harvat jäljelläolevat tietysti paikalla. Lisäksi kauempaa saapuneita… rauhallinen, hötkyilemätön meklari, kanttiinissa itseleivotut pullat (ja hinta niin alhaalla ettei voinut ahneudesta syyttää). Tunnelmaa oli sielläkin. Ennen huutokauppaa kun kahville istahdimme, niin oli kuin tuttuun porukkaan olisi tullut. Pöytään kun istui niin mukaan keskusteluun otettiin ihan huomaamatta, se vaan luiskahti niin. Parhaimmillaan ihmisten kohtaaminen on tuota, se vain syntyy, ilman erikseen järjestelyä, kuin varkain.

Väkisin sieltä jokunen kolmen euron tai vitosen huuto taas mukaan tarttui. Mutta ei niin paljon että aamulla katua tarvitsisi.

Tämäkin on ollut hyvä päivä. Oli sitten entisen alkoholistin päivä tai mikä päivä tahansa. Tarvinneeko niitä päiviäkään niin leimata. Entisen alkoholistin ei kai tarvitse. Kunhan elelee.

167

Kun ei ole kiirettä minnekään niin nämä aamukahvituokiot alkavat venymään. Sellaisen havainnon olen tehnyt itsessäni.
Ihminen tottuu kovin nopeasti. Vanhasta kokemuksesta tiedän että annas olla vaan, jos jotain ansiotyön pätkää taas ilmaantuu niin ensimmäinen aamu ylösnousuineen voi olla vähän nahkea mutta seuraavina se on taas kuin ei olisi muulla tavoin elänytkään.

Ihan samoin tähän selvään elämään tottuu niin ettei tule mieleenkään sitä muuksi muuttaa. Entisyys, sen alkoholiongelman suhteen, vaikuttaa jopa näkökykyyn, olen huomannut. Kaupassa käytyäni en tosiaan usein osaa edes sanoa oliko siellä kaljaa myynnissä vai ei. Useimmissa kaupoissa kai on, edelleen. Niitä vaan ei rekisteröi. Samoin on alkanut tuntumaan siltä että vastaantulijat ovat nykyään lähes kaikki selvin päin. Kun itse join, niin minulla oli kai sellainen ennakkokäsitys että ainakin suuri osa ihmisistä juopottelee, ihan kuten minäkin. Mutta ehkei se sitten ollutkaan niin? Ja toisaalta, juu, kai ne omatkin kulkureitit, ajankohdat, ja paikat ovat muuttuneet. On siinä sitäkin.

Mutta, kaikenlaisissa ihmisten tapaamisissa, palavereissa, kokouksissa, yleisötilaisuuksissa yhä harvemmin huomaan ihmistä joka näyttäisi tai haiskahtaisi siltä että jotain olisi otettu.

Taitaa olla niin että ihminen näkee ja kuulee ja huomaa paljolti sellaisia asioita jotka sopivat omiin odotuksiin ja ajatuksiin?

168

Tänään on viikottainen kuntojumppapäiväni. Ihan vaan tunnin mittainen tiivistempoinen kuntosali, ohjattuna.
Kai se hyvä on, kun ei nyt oikein työntekoakaan ole äijää liikuttamassa ja voimisteluttamassa.

Enpä ole mitenkään töitä katsellutkaan sillä silmällä että olisin itseäni mihinkään mainostanut. Menee tämä näinkin, ja ihan mukavaakin oikeastaan kun ei tarvitse joka aamu itseään punnertaa ilmaan kuin ilmaan lankkua toisensa niskaan naulaamaan. Toisaalta sitten taas… kun tässä vaan oleilen, niin jotenkin on pikkuisen kuin syyllinen olo…eihän ihmisen näin pitäisi…

Ja kun vielä jätin just yhden tarjotun homman väliinkin. Olisi ollut uudisrakennushommaa, montusta alkaen ja siihen runkoa pystyyn, olisihan siinä hetkeksi ollut. Mutta kun se vakituinen työkaverini nyt sairastelee, eikä toipumisesta oikein tietoakaan, niin en oikein ole innokas noin isoa hommaa yksin edes aloittamaan. Ei siinä se työn tulos oikein kummoinen ole, noissa hommissa ei yksi mies tee puolta siitä mitä kaksi, ei lähellekään. Ihan siksikin että joskus on sen verran raskaita vaiheita että raakaa voimaakin tarvitaan, kahdenkin miehen verran, ja telinevaiheessa on aika tuhertamista jos yksin lähdet joka laudanpätkää maan tasalta hakemaan -silloin on alhaalta tavaraa heittelevä kaveri kullan arvoinen. Ja kovin usein tartis vaikka pitkän mitan toisessakin päässä mies olla… kovin on hidasta muuten. Ja kun ei tähän hätään ollut vapaana kukaan noista tuntemistani kavereista joiden kanssa on kimppaan tullut tehtyä, niin olkoon nyt sitten tuo homma tekemättä. Eiköhän niitä löydy, nuoria voimakkaita ja ketteriä miehiä, pieniä työporukoita jotka mielellään ottavat homman vastaan.

Käyköhän tässä sitten lopulta niin että minun työntekoni alkaa supistumaan pienten, yhden miehen tehtäväksi sopivien pikkuremottien näpertelyyn? Sitäkö se vanheneminen sitten alkaa olemaan? Oikeinhan se tietysti olisi, ja luonnonmukaista. Nuoret, alle parikymppiset voimansa tunnossa olevat ja nuoruuden innolla työn syrjään kiinni hyökkäävät miehet tarvitsisivatkin itselleen työtä. Vanhemmille vaan tarttis sitten löytyä jotain kevyempää, hitaammalle askeltamiselle sopivampaa touhua sen verran ettei heidänkään tarvitsisi ihan tumput suorina seisoa -tai ainakaan lähteä kaljabaariin aikaansa kuluttamaan, kuten muutamalle kaverilleni on työn loputtua tapahtunut.

No, minulla ei sitä pelkoa ihan hetimmiten ole, sekin harrastus kun on tullut sikäli tarkkaan tutkittua että ymmärrystä on just sen tarvittavan hivenen verran tullut. Ei ole enää sinne hinkuakaan, se on tullut tiensä päähän, se polku, vetovoimaa ei enää ole.

Eiköhän tässä jotain taas eteen tule, jotain järkevältäkin tuntuvaa tekemistä. Aina sitä on tullut, ennemmin tai myöhemmin. Ja rahalölinen hyöty on kans kovasti vaihdellut -joskus on mennyt tappion puolellekin. Mutta elämää se on ollut, ja on se ollut mukavaakin. Eiköhän vaan edelleenkin…

169

Niinpäs sitten tuli hikoiltua illalla ruumiinkulttuurin palvontakeskuksessa, kunnan julkisessa kuntosalissa. Hyvää se teki, niin uskon.

Ja aamulla virkeänä ennen seitsemää. kokonainen päivä taas edessä ja sen saa käyttää ihan niinkuin itse haluaa. Se on hyvä syy olla elämäänsä tyytyväinen.

Oli tässä aamutuimaan pieni hommakin. Sähköpostissa oli avunpyyntö, yhdeltä yhdistykseltä jolle jokunen vuosi sitten kans tein verkkosivuston. Hyvin ovat sitä itse hoitaneet ja sisältöä vaihdelleet, olivat nopeita oppimaan. Nyt oli kuitenkin yksi lomakekomponentti lakannut toimittamasta tulleita vastauksia sähköpostiin ja siitä oli tietysti pikkuisen harmia. Ja nämä ovat semmoisia hommia, että kun verkkojulkaisun menee jollekin tekemään, niin siitä on sitten vastuussa kuin pahankurisesta lapsesta parikymmentä vuotta eteenpäin.

Löytyi se vika sieltä, itse asiassa häikkä oli sähköpostin puolella eikä sivuston komponenteissa tai moduuleissa, ja taas toimii.

Siinä tuli tälle aamulle sopiva annos vapaaehtoistyötä ja ihan pikkuisen taas sai tuntea itsensä jopa jossain asiassa tarpeelliseksi -ja se on kans tyytyväisyyttä ja omavoimaisuutta ja yleensä tervettä itsetuntoa ylläpitävä juttu. Pienenpienistä asioista elämän mukavuus rakentuu.

170

Ehkä katson Matin hautajaiset.
Hän oli merkittävä mies. Hän eli täysillä. Kaikessa.
Oliko osa ihmisten uteliaisuutta sitä että moni joka ei koskaan itse uskaltanut elää olisi halunnut . Sai kiksejä siitä että elämällä lujaa tuli vahinkojakin. Sai sanoa että enkö minä sitä sanonut.

171

Huomenet. kuuntelen hengellisiä lauluja levyltä “Enkelten laulut”. Rauhoittaa ja tulee tunne että olen turvassa riehui ympärillä minkälainen myrsky tahansa. Ehkä sekin on vain pään pensaaseen pistämistä mutta jos sillä keinoin suojaan itseni niin tehtävänsä se on tehnyt. Raittiuden alusta asti musiikki on se mikä saa minut voimaan paremmin. Ja sellainen musiikki mikä ei lisää ainakaan mitään negatiivista.
hyvää päivän jatkoa.

172

seuraavaksi menen kaivelemaan autoradion irti paikaltaan. Siihen tarvitaan jotain rautalanganpätkiä tai pellinluiskaa, näin jo sellaiset eilen -ja käytinkin. Radio oli irti ja luulin laittaneeni johdot hyvin mutta enpäs sit ollutkaan. Pitää tehdä uusiksi. Sellainen päivä on aina hyvä päivä jona oppii jotain uutta. Niinkuin autoradion johtojen kiinnityksen toisella yrityksellä.

Olisi siinä pakoputkenkorjaustakin, ja vähän muutakin.

On tämä niin kevyttä, tämä elämä, kun murheet alkavat noin pieniä olemaan, niinkuin auton hajoileminen… kyllä semmoisten asioiden kanssa kelpaa elää. Ja jos alkaa käymään hermojen päälle niin mokomasta vehkeestä pääsee aina eroon. Huoleton on hevoseton poika, sanottiin ennen.

173

Tänään ajattelin että kysyisin vaaliehdokkailta mitä he lupaavat tehdä sähkön hinnalle jos pääsevät sinne. Yrittävätkö ottaa takaisin itselle myydyt linjat jotta voisivat määrätä hinnat ja voitot jäisi meille? Mutta kun olin aamukahvin juonut olin taas nöyrempi ja tiesin ettei meillä edes kansanedustajiemme välityksellä enää ole valtaa tärkeisiin asioihin. Myyty kun myyty ja omistaja määrää sanoo perustuslaki.

Niin tänään unohdan koko vaalit ja teen omia asioitani.

174

Juu, turha on kysellä semmoisen perään joka mennyt on.
Ei sähkönsiirron suhteen ainakaan ole valinnanmahdollisuutta. Myynnistä saadut rahat tarvitaan vaikka hävittäjälentokoneisiin eikä ole oikein käytännössäkään mahdollista että nyt alkaisimme rakentamaan omaa sähkön kantasiirtoverkkoa jonnekin myydyn viereen tai ihan muualle. Siinä on ollut kova homma, parilla-kolmella sukupolvella, ostaa ja pakkolunastaa tarvittavat maa-alueet ja rakentaa siihen toimiva ja kestävä sähköverkko. Nyt jos yritettäisiin tehdä toinen, niin aika mahdoton urakka.

Näiden sähkönsiirtofirmojen edessä on minunkin pakko nöyrtyä. Niinkuin monen muunkin asian edessä. Joskus selän takana käsiä nyrkkiin puristellen mutta tietäen ettei mitään muuta mahdollisuutta ole kuin maksaa ihan mitä hinnaksi laittavat.

On näitä asioita joiden edessä olen nöyrtynyt. Onneksi on myös asioita joissa ei ole pakko. Viina on yksi semmoinen. Sitä ei ollut pakko juoda. Siinä asiassa en nöyrtynyt ja hyvä niin.

Viime kesänä, vai olisko ollut jo edellisenä (?) olin kuuntelemassa siinä kesän keskustelutapahtumassa, SuomiAreenalla, Olkiluodon tiedottajan tarinointia siitä miten hienon laitoksen ovat nyt tekemässä ja miten paljon se tuottaa sähköä ja sen semmoista laadukkaasti esiintuotua tarinointia suurista asioista. Puheensa jälkeen tämä entistä pepsodenttimainosta muistuttava pukuherra antoi mahdollisuuden kysellä lisätietoja. Yksi kysymys yleisön joukosta tuli. Joku vanhempi ukko kysyi että mihinkäs hintaan me sitten sitä sähköä koteihimme saamme kun tuo onneajauhava Sampo joskus valmistuu. Puhuja levitti hymynsä vielä lähemmäs korvia ja totesi että sen asian kanssahan heillä ei tietenkään ole mitään tekemistä. He vain tuottavat sähköä ja joku muu myy, ei heillä ole mitään tuollaisista asioista tietoa.

Ei häneltä sitten muuta kysyttykään.

Mutta minäpä aion tänään nauttia auringonpaisteesta, sitä nyt täälläpäin on tarjolla. Eikä sitä ole vielä luovutettu kenellekään rahastettavaksi, miten lieneekin jäänyt yhteiseksi omaisuudeksi noin arvokas asia?

Minulla on vähän asiaa autohajottamoon, menenpä käymään siellä. Siinäkin oli pakko valikoida. Minulla, kuten ehkä jollain muullakin köyhemmällä, on tämmöinen parikymmentä vuotta vanha auto. Kun siihen osia kyselin, käytettyjä, mutta minulle ihan kelvollisia, niin sainpas semmoisen vastauksen että suurin osa autohajottamoista on mukana pysrkimässä aina vaan lyhyempään auton elinikään, eli kymmentä vuotta vanhemmista autoista ei mosia oteta talteen vaan paaliin, paaliin. Muutama pieni hajottamo voi löytytä jotka vielä ovat sen verran kierrätyshenkisiä että purkavat vanhempiakin.

Niinpä. Kulutusta on lisättävä, mitään ei sopisi korjata vaan uutta tilalle. Mikähän siinä on etteivät ole keksineet palokuntia lopettaa? Sillähän saataisiin rakennuskantaa kaikkein tehokkaimmin uudistettua kun annettais vanhojen palaa rauhassa?

Tai mitä minä tuostakaan oikeastaan välitän. Kai tämä maailma minun elinaikani kestää vaikka kuinka kulutettaisiin. Vai kuuluisko nuo asiat vähän minullekin? No, mietin sitä vaik jonain sadepäivänä kun en viitsi muutakaan tehdä. Nyt ulos ja aurinkoon.

175

Tänäänkään en ajele omalla autolla enkä siten lisää kulutusta, vaan sujahdan matkani julkisella liikenteellä: metrolla ja bussilla. Ja loppumatkat kuljen jalkaisin.
Oli auto uusi tai vanha, se kuluttaa kuitenkin niitä fossiilisia polttoaineita ja tupruttaa päästöjä ilmaan. Ja oikeestaan sitä enemmän, mitä vanhempi se on.

Tajusin, että jo ensi kuussa kaduillemme ilmestuvät kaupunkipyörät, nuo julkisen liikenteen uusimmat innovaatiot. :sunglasses: Ne tulevat huhtikuussa Helsinkiin ja toukokuussa Espooseen ja Vantaalle. Polkupyöriäkään ei tarvitse enää ostaa iitse, kun sellaisen voi lainata kadun varresta melko pientä korvausta vastaan ihan laillisesti.
Erikoista muuten, että kaupunkipyöräpalvelusta huolimatta Suomen yleisin rikos on edelleen polkupyörävarkaus.

176

Hyvä on luontoa säästää kaikin tavoin. Olinpa minäkin elämäni ensimmäiset 63 vuotta ilman autoa ja ajokorttia, enkä lentokoneisiinkaan mennyt kuin yhden kotimaanlennon verran. Kunhan nyt sitten kaikki senkin verran pidättäytyvät ilmakehän tuhoamisesta niin rikkana rokassa lienee sekin.

Toinen asia on se, että mitä helvettiä alkoholisti olisi autolla tai ajokortilla tehnytkään? Kovin harvoin sellaista päivää oli että puhtain mielin voinut ajella.

Mutta jospa asialla on myös kääntöpuolensa. Ettei vaan jokunen alkoholisti jättäisi aamuoluen väliin ja ehkä jo illalla hiukan jarruttelisai ihan sen takia että kun tarttis aamulla mennä autolla töihin tai mihin sitten menossa onkin? Minäpä hiukan epäilen että joskus on jäänyt joltain ne illan viimeiset kolpakot tilaamatta just tuosta syystä. Vai mitä mieltä muut ovat? Mahdotontako?

Tuli vaan siksi mieleen, että vaikkei minulla ole muutenkaan mitään ajatuksia ollut ryypiskelyyn, niin kyllä tuo kulkuneuvo tekee juomisajatuksen vielä vieraammaksi. Se juominen kun taas kerran rajoittaisi vapauttani tehdä mitä huvittaa -vielä tämmöiselläkin tavalla jota ei silloin ollut kun kaljapullojeni kanssa lotrasin.

No, No, kai siitä tarttis olla kiitollinen että alkoholismia ei enää kiusana ole. Ei ole sen tuomia rajoituksia. Mutta osaako ihminen olla itsestäänselviltä tuntuvista asioista kiitollinen? Näkökyvystä? Toimivista käsistä ja jaloista? Siitä ettei ole vilu eikä nälkä?

Ei siitäkään mitään tulisi jos kaikesta alkaisi joka hetki kiitollisuutta tuntemaan. Ei minulla ainakaan edes ole sellaista kiitollisuudentunteiden varastoa mistä joka tunnille ammentaisin.-… kyllä tässä ihan normaaliskaalassa tuntemukset liikkuvat, enempi siellä tyytyväisen ja rauhallisen olon puolella, mutta ei minusta kokoaikaiseksi kiitosvirrenveisaajaksikaan ole. Tai ainakaan se ei kaikin ajoin ihan rehellistä veisuuta olisi.

Enkä ainakaan tahallani ala huonoa omaatuntoa potemaan siitäkään etten osaa alati kiitollinen noista mukavista asioista olla. Olen vaan ihan tämmöinen kuin olen enkä patista itseäni tuntemaan semmoisia mitkä eivät luonnostaan tunnettaviksi tule.

177

Yliampuva selitys “katsokaa miten kiitollinen olen” on roolipeliä. Kun ostan kupin lattea en oikeasti ole kiitollinen että on saatavissa lattea ja minä saan. Silti sanon kassalle “kiitos” . Se on kaunis tapa. Koska ihmisistä tuntuu hyvältä kun joku sanoo kiitos niin kiitetään toisiamme ja itseämme, se antaa myös voimia.

178

Asiaa kannattanee katsoa toiseltakin puolelta. Jos ei aina niin jaksa kiitosta hokea niin kai on hyvä välttää toistakin äärilaitaa. Luovuttamista “en minä tästä koskaan parane” , “ei minusta siihen ole”, “Kun minä nyt olen tällainen” jne.

Aivan konkreettisissa asioissa pysyäkseni (jätän nyt ihan tahallani henkimaailman ja mystiikan “korkeammat voimat” tästä sivuun)
on joskus ihan hyvä huomata mitä kaikkea kuitenkin voisi löytyä, olemassaolevasta ja tottakai ihan todellisesta köyhyydestä ja resurssien puutteesta huolimatta.

Kun päihdeongelmasta on päästy eroon , alkoholismi tai sen mahdolliset “esiasteet” on voitettu, ei kaikki tietenkään ole elämässä selvää ja pehmeää hyvinvointia ja laadukasta elämää. Käytännön asioita on edelleen edessä. Aivan käsinkosketeltavaa ja silminnähtävää elintason kirjavaa varastohyllyä joka voi olla toki ennestään aivan hyvässä kunnossa mutta joskus taas ei.

Silloinkin, kun tuntuu että tyhjästä tässä taas kerran (tai ensimmäisen kerran) lähdetään, eikä minulla mitään ole niin tarkemmin ajatellen saattaapa sittenkin olla. Jos ei suoraan perunkirjoituksessa lueteltavaa omaisuutta, niin ehkäpä kuitenkin paljon muuta -sellaistakin johon ei pysty edes ulosottomies, niin lujasti suojeltua omaisuutta että sitä ei tarvitse vakuuttaa, ei lukita yöksi , eikä arvo voi laskea minkään pörssiheilahtelujen seurauksena eikä edes tulipalo tuhkaksi muuta.
Jo tuon elinikäisen turvallisuuden takia niiden asioiden arvoa laskettaessa kannattaa kertoimena käyttää vaikkapa kengännumeroa -kyllä ne sen arvoisia ovat.

Minkä arvoisiksi euroissa laskettuna omalla kohdallasi arvioisit vaikka näitä mahdollisesti työkalupakistasi löytyviä eteenpäinmenon tarvikkeita? Ettet vaan liian halvoiksi ensiajattelulla?

1.suhdeverkosto, (tuttavia jotka voivat suositella sinua, ystäviä, sukulaisia, leijonaveljiä tai vertaisryhmän jäseniä, kaikki ne ovat arvokkaita.)

2.koulutus/oppiarvo

3.ammattitaito

4.kielitaito

5.ulkonäkö

6.esiintymistaito

7.erityislahjakkuudet (laulu, musiikki, urheilu)

8.tunnettu luotettavuus

9.työnsaannin kannalta edullinen asuinpaikka

10.Joustavuus ja kyky sopeutua uusiin tilanteisiin, oppimiskyky

  1. stressinsietokyky, luottamus omiin voimavaroihin

Kaikkia noita tietysti toisilla on enemmän ja toisilla vähemmän, eri tavoin ennuste tulevaisuudesta jakautuu. Jos jotain on, sen voi laskea pääomaksi joka oikein käytettynä varmasti kasvaa korkoa korolle.
Osaisitko laittaa noihin lueteltuihin euromääriä perään oman “ei-ulosmitattavan” varallisuutesi mukaan?

179

^ Euromääriä? No en kyllä sellaisa osaisi laittaa noihin sinänsä tätkeisiin asioihin.

Osaako joku määritellä euroissa ihmisen elämän arvon? Tai auringon lämmön arvon? Hengistysilman arvon? Rakkauden arvon?
En minä ainakaan.

180

Ettei vaan jo arvioitaisi? Erilaisten hoitojen, elämän pelastamisen priorispointi myös kustannuskysymyksenä taitaa olla todellisuutta.
Lultavasti jonkun miljonäärin hengissäpitämiseen ja kuoleman rajoilta takaisin elävien kirjoihin saattamiseen voidaan uhrata aikalailla enemmän voimavaroja kuin vaikkapa minun.