Sikarinpolttamisen Taito

Me Lopettajat
281

Juomareita on kahdenlaisia – tuurijuoppoja ja tissuttelijoita. Tuurijuopot juo viinaa muutaman päivän oiken olan takaa ja saattavat sitten olla viikkojakin kokonaan ilman. Tissuttelijat juo viinaa päivittäin, mutta aamulla pitävät sen verran taukoa, että ehtivät käydä töissä kahden humalan välillä. Tuuurijuopot ja tissuttelijat eivät ole alkoholisteja. Jos asiaa kysyy tuurijuopolta, he eivät juo joka päivä. Jos asiaa kysyy tissuttelijoilta, heillä sentään juominen pysyy niin hyvin hallinnassa, että aamulla menevät töihin. Me alkoholistit olemme enemmän samanlaisia keskenämme. Me emme juo lainkaan viinaa. Ennen kuin minusta tuli alkoholisti olin tissuttelija.

Alkuholismi periytyy geenien avulla aivan samalla tavalla, kuin ihmisen silmien värikin. Alkoholismia aiheuttavia geenejä on ainakin kaksi aivan erillistä. Toinen on yhteydessä epäsosiaaliseen käyttäytymishäiriöön. Tämän geenin kantajilla on taipumusta ajautua huumeden käyttöön, väkivaltasysteemeihin ja vankilaan. Usein tämän geenin kantajat ovat kovin lyhytikäisiä. Ilmeisestikään tätä geeniä en ole saanut vaivoikseni. Toinen alkoholismigeeni on yhdistynyt perinnölliseen taipumukseen ahdistua. Jo ennen kouluikää minua kiikutettiin kasvatusneuvolassa ja minulle syötettiin pieniä vihreitä pillereitä ahdistukseen. Teini-iässä ahdistukseen löytyi sitten miellyttävämpi lääke – alkoholi. Alkoholin avulla selvisin elämästäni viisikympiseksi asti ilman, että minun olisi pitänyt kiinnostua ahdistuksen olemuksesta.

Oikeastaan koko sana ahdistus pitäisi lailla kieltää. Moni luulee, että ahdistus on tunne. Tunteeltahan se tuntuukin, mutta tunne se ei ole. Aivan päinvastoin. Ahdistus on kyvyttömyyttä käsitellä tunteita. Tai oikeammin seurausta kyvyttömyydestä käsitellä tunteita. Tunteet, joita en ole käsitellyt, jäävät painolastiksi. Tuota painolastia kannan mukanani, kunnes olen valmis nuo tunteet kohtaamaan ja käsittelemään – yksi kerrallaan. Kun muut ihmiset vihastuivat, olivat surullisia, pelkäsivät, häpesivät tai kokivat syyllisyyttä, minä keräsin nuo tunteet kiviksi reppuun, jota jatkuvasti kannoin mukanani. Ei ihme, että reppu kävi lopulta liian painavaksi.

Minä siis join, koska en osannut kohdata tunteitani, vaan kätkin ne. Niin hyvin, että lopulta en löytänyt niitä itsekään. Lapsena isä ja äiti eivät osanneet opettaa minua käsittelemään tunteitani. Mitenpä olisivat osanneet opettaa, kun eivät osanneet edes omiaan käsitellä – vaan liottivat ne viinaan. Murrosiässä olisi ollut minulle viimeinen tilaisuus pysähtyä ja rakentaa elämäni toisella tavalla. Sivuutin koko murrosiän ja hyppäsin suoraan aikuisten maailmaan jo neljäntoista iässä. Mikä oli hypätessä, kun pituutta ja painoa oli aikuisen mitassa. Pikkutakki päällä ja parranhaivenet ajeltuna kävin itseäni kymmenen vuotta vanhemmasta. En tarvinnut väärennettyjä papereita baareissa, enkä edes viinakaupassa. Ymmärsin sentään sentään olla jättämättä polkupyörääni viinakaupan ikkunan eteen. Silloin harvoin, kun ikääni kysyttiin, työnsin käteni pikkutakin povitaskuun, kuin etsiäkseni ajokorttia. Aina selvisin tilanteesta sanomalla, että ajokortti on auton hansikaslokerossa.

Miksi Jeppe siis juo. Koska Jepellä on tunne-elämän häiriö. Jeppe ei osaa käsitellä tunteitaan, joten tunteet käsittelevät Jeppeä. Eihän sellaista tyyppiä siedä Jeppe itsekään selvin päin.

282

.

283

Tervehdys sinullekin, Hippiäinen.

Olen kovin ilahtunut, että ajatukseni saivat sinut nimenomaan pohtimaan. Pohtiessa pää tekee työtä vertaamalla lukemaasi ajatusta omaan kokemaasi. Lopputuloshan voi olla aivan mitä tahansa. Parhaimmillaan se on jotain, jossa kirjoittamani ajatus ja sinun oma kokemuksesi synnyttävät yhdessä jotain aivan uutta oivallusta. Olisin toki ilahtunut myös jos olisist sanonut: “Voi - tuo on niin totta.” Silloin ilahtumiseni olisi ollut kovin omahyväistä ja hyödytöntä. Se, että jaamme saman kokemusken asioista, ei nimittäin synnytä mitään uutta sinulle, eikä minulle. Jos olist taas sanonut: “Tuossa olet niin kovin väärässä” saattaisin olla jopa harmistunut. Ainakin olisin surullinen siitä, etteivät sanani ole olleet tarpeeksi kiehtovia herättämään sinussa pohdintaa. Toki sekin palaute olisi minulle kuin lahja. Saisin mahdollisuuden miettiä, onko omassa ajatuksessani jokin virhe, vai enkö vielä ole kypsä ilmaisemaan sitä tavalla, joka synnyttää pohdintaa.

Eilen sain puutarhaani kaipaamani kuorman multaa. Olen jo viikon joutunut sitä odottamaan, sillä pihaani ei ole päässyt autolla viemäritöiden takia. Aamulla kävin katselemassa, miten osa kuormasta oli valunut tekemäni sommitelman päälle. Minua hymyilytti, miten merkityksettömiä nuo kissantassun jäljet loppujen lopuksi ovat olleet. Nyt niiden peittona on melkein kuutio multaa. Kunhan saan enimmät mullat levitettyä, entisöin tuon asetelman. On oikeastaan varsin hauska ajatella, miten pienellä muuraustyökalulla poistan viimeisetkin mullankokkareet. Jos olen tarpeeksi kärsivällinen, saatan jopa löytää ne kissan jäljet sieltä mullan alta. Kissantassunjälkien kaivelusta saattaa syntyä minulle vaikkapa aivan uusi harrastus, sillä tuo ei ollut viimeinen multakuorma, jota puutarhassani tarvitsen.

284

.

285

Ääh, poistin kysymykseni Smokille :slight_smile: .

286

Tässähän se vasta onkin todellinen Zeniläinen kysymys. Joudun nyt itse pohtimaan, mitä kysyttiin. Joka tapauksessa vastaan kysymykseesi seuraavasti.

Kiitos Prossa sinulle kysymuyksestäsi, asia on minulle merkityksellinen ja nousee omasta kokemusksestani esiin juuri sellaisena, kuin olen sen kuvannut.

Siinäpä saavat muutkin pohtia, mitä Prossa on kysynyt ja mihin kysymykseen olen vastannut. :laughing:

287

mahdollisesti kysymys jo sisälsikin vastauksen itseensä, kehäpäätelmänä siis poistaminen ei vaikutta s&s:n mahdollisuuteen vastata. Zeniläisyys? varmasti tutustumisen arvoinen asia.

288

:slight_smile:

289

Smokki on paljon pohtinut asioita. Aikaa ilmeisesti on?

Kyllä munkin mielestä alkoholismi on tunne elämän häiriö. En nyt tarkoita mitään kirjaimellisesti, pilkulleen, mutta tuli vaan mieleeni tässä yhtenä iltana, nyt neljän raittiin vuoden jälkeen, että on se ihme kun joskus piti niin kovasti juoda pois sitä pahaa oloa.
Mistä sitä niin kovasti kertyikin sisälle?
Nytkin mulle on ladattu eteen semmoisia asioita, että ne kun yrittäisi ryyppäämällä selvittää, siinä ei kuukauden putkikaan vielä paljon auttaisi. Ihmeen kevyesti ja luottavaisesti sitä vaan suhtautuu elämän vakaviin asioihin, kun jotenkin tuntuu, että itse on ainakin parhaansa yrittänyt.

290

Onhan minulla aikaa ollut. Jo lapsena pakenin turvattomuutta omaan haavemaailmaani. Siitä syntyi minun selviytymisstrategiani. Neljäntoista iässä olin lukenut kirjaston kaikki lasten- ja nuortenkirjat. Onneksi löysin itselleni ammatin, jossa sai ajatella. Aivan uteliaisuuttani kiinnostuin aikuisella iällä ensin psykologiasta ja sitten filosofiasta. Filosofian huomasin kiehtovammaksi ja hyödyllisemmäksi. Viimeiset viisitoista vuotta olen ansainnut elantoni kertomalla ajatuksiani ihmisistä ja ihmisenä olemisesta. Tämä minun “työttömyyteni” sopii minulle hyvin. Silloin tällöin käyn puhumassa tyhjänpäiväsiä ja lopun ajan kierrän golf-kenttiä ja rakentelen puutarhaa. Kortistoon en ole kehdannut hakeutua, kun ei minulla näinkään ole mitään hätää.

Prossa tuossa taisikin todeta, että hänen tunne-elämänsä on “normaalia”. Hieman hankala kysymys se, mikä on normaalia. Erityisen hankala kysymys on se, mistä tietää onko oma tunne-elämä normaalia. Jos tuntee vain oman tunne-elämänsä, siitä on vaikea määrittää keskiarvoa ja keskihajontaa normaalin määrittämistä varten. Voidakseen arvioida itseään, pitäisi olla hurjan kiinnostunut nimenomaan muista ihmisistä ja erityisesti ihmisten erilaisuudesta.

Kun kerroin raittiusneuvojalleni oman elämäni tragedioista ja farsseista, hän järkyttyi kovin. Ihmettelin, eikö elämässä kokemani ole aivan normaalia ja arkipäiväistä. Hänen mukaansa ei ole. Toivon mukaan asiat, joita elämä sinulle tänään tarjoilee, eivät käy sietämättömiksi. Kaikki, minkä vain jaksaa kohdata, kääntyy lopulta rikkaudeksi. :smiley:

291

Onnellisuus on tässä ja nyt. Tai sitten se on olematta. Haaveiden perässä juokseva ihminen on, kuin pieni lapsi, joka puistossa yrittää saada lintua kiinni. Sillä erolla kuitenkin, että tuo lapsi on onnellinen. Lapsi ei etsi onneaan ajatuksesta, jossa on saanut linnun kiinni. Lapsi nauttii leikistä, jossa lintu aina karkaa. Lapset osaavat elää tätä hetkeä. Siksi lapset ovat onnellisia - paitsi silloin, kun äiti juo viinaa ja elämä tuntuu turvattomalta. Lapsi ei osaa käsitellä sellaista, että turvallisesta vanhemmasta tulee hoippuva känniääliö. Yhtä kammottavaa on, jos vanhempi pelottelee lasta taivaasta tippuvilla palavilla kivillä tai joutumisella tuliseen helvettiin rangaistuksena pikku tuhmuuksista. Turvallisen vanhemman tulee olla ystävällinen ja armollinen. Sellainen, jonka syliin voi kiivetä lepäämään ja rauhoittumaan, jos ei enää jaksa juosta puistossa lintuja kiinni. Sellaiseen syliin, joka on läsnä.

Tässä ja nyt ei ole lapsuuden känniääliöitä, ei häpeän ja kelvottomuuden tunteita ymmärtämättömän vanhemman kritiikin edessä. Tässä ja nyt ei tarvitse ponnistella itseään väsyneeksi ollakseen huomenna onnellinen. Tässä ja nyt ei ole ahdistusta, koska ahdistus on vain huolta huomisesta - pelkäämme, että niskaamme putoaa huomenna palavia kiviä, tai pelkäämme joutumista palavaan uuniin pikku mokien takia. Niinhän se känniääliö on meidät kouluttanut. Tässä ja nyt emme ole masentuneita. Masennushan tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että pelkäämme, ettemme huomennakaan osaa tyydyttää tuon känniääliön järjettömiä odotuksia meistä.

Tässä ja nyt emme ole edes vihaisia känniääliölle. Tässä ja nyt näemme maailman kirkkain silmin. Näemme, ettei känniääliö ole edes läsnä kritisoimassa tekemisiämme. Eikö olekin hassua - ellemme osaa matkata tänne ja nyt, emme edes tajua, ettei känniääliö vahdi meitä olkapäämme takana niinkuin ollessamme lapsia.

Viikonlopun golf-kisassa pääsin palkinnoille. Tihkuvassa vesisateessa pohdin muutaman kerran olenko minä varmasti onnellinen tarttuessani kylmästä värisevin käsin mailanvarteen? Eikö olisi viisaampaa lopettaa peli kesken ja kävellä sisälle lämpimään? Haluanko minä todella seisoa vesisateessa märät vaatteet ylläni ja palella? Oivalsin, ettei paleleminen estä minua olemasta onnellinen. Ei sen kummemmin, kuin hikoileminenkaan. Onnellisuuteni uhkana oli vain se, että hukkaisin tyyneyteni noissa olosuhteissa. Itse asiassa olin kovastikin onnellinen, kun osasin noissakin olosuhteissatehdä ne asiat, joita olin harjoitellut koko talven. Välillä tosin tulin kärsimättömäksi ja löin palloa miten sattui. Olin kuitenkin onnellinen, koska osasin olla itselleni armollinen ja hyväksyin tekemäni virheet. Säilyttämällä tyyneyteni, nuo virheet eivät kertautuneet uusiksi virheiksi.

Illalla mietin paljonkin, juoksinko tuolla vesisateessa voittamisen takia. Ilokseni oivalsin, etten ollut edes kisan jälkeen ollut vaivautunut selvittämään miten olin menestynyt. Katsoin tulokset vasta aamulla netistä. Ei - en kilpaillut ollakseni muita parempi, eikä minua vaivannut oliko joku muu minua parempi. Nautiskelin vain siitä tunteesta, että osaan tehdä asiat, joita olen harjoitellut. Olin siis, kuin sinisin huulin vedestä nouseva lapsi, joka huokuu hyvää oloa. Minulla oli kivaa.

292

Tämä on ällöttävä totuus. Tai voisi sen kai sanoa vanhanaikaisesti “Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa” Niin se vain menee. Silloinkin kun on elänyt läpi helvetin, siitä päästyään katsoo taakse ja toteaa “Ilman tuota elämää minusta ei olisi tullut minä.” Enkä ainakaan minä haluaisi olla kukaan toinen tai erilainen.

Pohdin näemmä paljon samoja asioita kuin Smokki_ja_Sikari, turvattomuuteen ja lepäämiseen liittyen. Minäkin elelen elämääni muka “seesteisenä” ja rauhallisena, mutta ihan kuin pinnan alla olisi jatkuvasti melskettä ja mekkalaa, jotain joka ei pääse pintaan, tai jota en voi päästää pintaan, tai en uskalla, tai jaksa.

Luulen että olen läpi elämäni etsinyt sitä vanhempaa joka minulta lapsuudessa puuttui, sitä turvallisuutta, kestävyyttä, pitkämielisyyttä, joka vanhemmalla pitäisi olla lapselle antaa ja jota ilman jäin. Totesin tässä taannoin ettei terapiassa puhuminen sinällään vie minua sinne tai tänne tai eteenpäin, jos nyt ei taaksekaan päin, koska puhuminen on vain sanoja. Jostain syystä koen että tarvitsisin enemmän kuin sanat, tarvitsen kokemuksen kaikesta siitä mitä ilman jäin, jotta voisin elää eteenpäin, saavuttaa jonkin sisäisen rauhan.

Jossain vaiheessa jo luovuin toivosta. Päätin että elän sitten rikkonaisena elämäni ja opettelin hyväksymään säröni, mutta kun aikaa kuluu, joku kiukku ja katkeruus minussa kasvaa. Miksi minun pitäisi elää vajaana? Miksen voisi löytää ihmistä jolle saan purkaa kaiken kiukkuni ja katkeruuteni, kaiken pahan mielen ja itkut ja pelot?

Tokikaan en voi olettaa että tuollaisen ihmisen löydän, mutta kaiken elämänvarrella niellyn jälkeen en voi sanoa ettenkö odottaisi että silloin kun sitä vähiten odotan, eteeni astuu jättiläinen joka voi ottaa vastaan kaiken, nyrkkini, potkuni ja itkuni ja hyssyttää minut uneen…

293

Olenpa syystä tai toisesta mielissäni, kun vierailet palstallani. Sinussa ja ajatuksissasi on aina ollut jotain kiehtovaa. :smiley:
Iso palanen omassa elämässäni loksahti kohdalleen, kun oivalsin olevani alkoholisti, joka ei juo viinaa. Olen siis Jumalan ihme ja sitä kautta arvokas. Ollakseni täysin kelvollinen ihminen, minun ei tarvitse vastata mihinkään muihin odotuksiin.

Noihin jättiläisen saappaisiin en ketään ihmistä asettaisi. Ne ovat ihmiselle liian suuret. Valtava helpotus on se oivallus, ettei minun tarvitse elämässäni huolehtia, kuin selvästä päästä. Siitäkin vain tämän päivän ajan. Se selvä pää hoitaa kaikki muut tämän päivän merkitykselliset tilanteet ja huomisella on huomisen murheet. Tyyneys on se asia, joka parantaa minun haavani ja säröni. Ei minun oikeastaan tarvitse ponnistella edes sen asian vuoksi. Ne säröt vain paranevat.

294

Ehken minä ihmistä noihin jättiläisen saappaisiin odottelekaan, vaan ihmettä :confused:

Tyyneys, se että antaa elämän mennä omalla painollaan ja luottaa siihen että elämä kantaa, ovat ehkä ne suurimmat voimaa antavat asiat elämässä. Vasta kun oppii ja uskaltaa heittää irti, tulee todistaneeksi ettei mitään kamalaa tapahdu.

Minun särönikin ovat arpeutuneet, mutta arvet kiristelevät joskus. Hiukan kuin palovammoja, kaipaa ajoittain enemmän hoitoa, toisinaan niitä ei edes muista.

Minun ongelmani tällä hetkellä (tähän saakka elämässäni) on ja on aina ollut, etten kykene luottamaan ihmisiin. Sinällään tuohan on vain päätös, luotan ja rips raps. Järjellä pystyn luottamaan mutta tunnepuolella luottamus on jäänyt rakentumatta siellä aivan alkumetreillä ja tuo “järjellä” luottaminen ei yllä tuomaan tunnepuolelle vakautta ja rauhaa.

Lähinnä tämä pikkumurhe tulee esiin arjessa kohdissa kun pitäisi pyytää ihan pikkiriikkistä apua. En vain osaa, en osaa sanoa tuletko, autatko, viitsitkö… En vain saa sanoja suustani. Joku alitajuntainen pelko että olen häiriöksi, estää huuliani liikkumasta, silloinkin kun äänettömästi huudan tarvitsevani apua.

Olen purkanut tätä kismaa jo kauan, ehkä jo vuosia, mutta vielä en ole löytänyt vastausta, kuinka oppisin ymmärtämään että minullakin on lupa tarvita muita ihmisiä. Ehkä koska olen ollut ns. omillani 4-vuotiaasta, jolloin menetin luottamuksen aikuisiin, kaiken rakentaminen järjellä ei koskaan tuota lopullista tulosta. Sitä että uskaltaisin asettaa itseni jonkun toisen varaan.

Siksi minusta tuli äärettömän vahva.

Tai tietysti tuo vahvuus on pakotettua esitystä, koska elämässäni ei ole koskaan ollut kohtaa jossa minulla olisi ollut tilaa olla heikko. Kaiken mitä olen saavuttanut, kaiken minkä läpi elin, minä tein yksin. Yksin menin läpi harmaiden kivien… Toki ihmisiä oli ympärilläni, joskus lepäsin jonkun sylissä hetken, mutta vain sen että jaksoin taas ottaa ohjat omiin käsiini.

Luulen että tämä on se asia, jonka kanssa tapailen tietä läpi elämäni.

295

Lueppa smokin ehdottamaa kirjaa De Mello: Havahtuminen. Siinä hän kertoo ettei ihmisiin pidäkkään luottaa, koska jokainen hakee loppujenlopuksi vain omaa etua elämässään. Tämähän on ihan järkeenkäypää, koska sinäkin haet etua siitä että voisit luottaa johonkin. Pääsisit itse silloin helpommalla. Rakkauttakin haetaan sen oman hyvän olon tunteen takia, eikä välttämättä ajatella mitä toinen tuntee. Hyväntekeväisyyttäkin tehdään mukamas muitten takia, mutta loppuviimein siinäkin on kyse oman hyväntunteen tavoittelusta, kun mukamas on muita auttanut.

No, smokki osaa kertoa nämä asiat paljon paremmin ja selkeämmin :slight_smile: . Mutta kyllä tuo kirja pistää todentotta ajattelemaan meitä ihmisiä vähän eri kantilta.

296

Toisiin ihmisiin luottaminen on teema, jota olen pohtinut omaltakin kohdaltani. Varsin samanlaisista lähtökohdista, kuin sinäkin. Siitä on jo parikymmentä vuotta, kun tuon asian oivalsin ja toki olen jotain oppinutkin. On oikeastaan varsin liikuttavaa, että meidät ihmiset voidaan jakaa kahteen koriin. Toiset ovat muissa ihmisissä roikkuvia reppanoita, jotka eivät luota itseensä. Toiset ovat tällaisia ihmissuhteiden Eddy Edwardseja, jotka eivät luota muihin. Näistä lähtökohdista muodostamme oman elämämme selviytymisstrategian. Toiset opettelevat miellyttämään muita ihmisiä saadakseen apua ja toiset opettelevat olemaan vahvoja ja omavoimaisia, etteivät tarvitsisi apua. Tällä tavoin tämä valintamme vahvistuu ja muuttuu tavallaan todellisuudeksi. Sitä myöten löydämme sekä vahvuutemme, että heikkoutemme itsessämme.

Tuo särkynyt luottamus toisiin ihmisiin on katala vaiva. Se on peräisin hyvin kaukaa. En itsekään osaa kertoa, milloin ja millä tavalla se on mennyt rikki. Osaan kyllä luetella pitkänkin ketjun kokemuksia, jotka myöhemmin ovat vahvistaneet tuota särkynyttä luottamusta. Sitähän me kohtaamme, mitä uskomme näkevämme.

Minua on auttanut, kun olen oppinut hyväksymään sen, että minua joskus haavoitetaan. Se on oikeastaan se hinta, jonka luottamisesta joutuu maksamaan. Oikeastaan olen jopa oppinut pitäämään tuosta haavoittuvuuden tuntemuksesta - kertoohan se minulle, että olen jotain oppinut myös luottamisesta. Sillä tavalla ajateltuna tuota kipua voi kuvata myös paranemisen kivuksi.

Avun pyytäminen on yksi niitä elämän kauniita paradokseja. Autuaampaa on pyytää apua, kuin tarjota apua. Eikö olekin hassua. Ihminen kokee olevansa tärkeä, kun saa auttaa toista ihmistä ja avuton, kun pyytää apua. Niinpä apua pyytämällä annamme toiselle ihmiselle lahjan - mahdollisuuden kokea itsensä tärkeäksi ja arvostetuksi. Ajattelehan, kuinka onnellinen pieni lapsi on saadessaan auttaa ruuanlaitossa, saadessaan kantaa itselleen liian painavaa kauppakassia tai saadessaan avata oven kiireiselle, mutta ystävälliselle aikuiselle. Nämä elämän paradoksit ovat niin ihmeellisiä. Monesti kaikki on aivan muuta, kuin miltä se näyttää.

Joskus kokeilinkin näitä asioita aivan kaupungin kadulla. Kun kävelin kadun päästä päähän onnellisen ja hyvinvoivan näköisenä, ihmiset kiersivät minut kaukaa. Kun kävelin samaa katua takaisin eksyneen ja epävarman näköisenä, ihmiset lähestyivät minua auttaakseen.

Hassua, että haluamme kätkeä katseilta sen vahvuuden, joka suo meille läheisyyttä - herkkyden ja haavoittuvuuden. Ikävää, että joudumme juomaan jaksaaksemme ylläpitää tuota omavoimaisuuden illuusiota.

297

Mitenhän tämän sanoisin.

Oman edun tavoittelun tunnistaminen/tunnustaminen on rehellisyyttä. Se, että luottamus on loppujen lopuksi vain vaihdannan väline, ei silti tee siitä huonoa valuuttaa. Emmehän me kaupassakaan jätä tavaroita ostamatta sen takia, että olemme kaupassa. Tietoisuus tarkoittaa pikemminkin sitä, että teemme elämän vaihtokauppaa samalla tavalla hintatietoisina, kuin muitakin ostoksia. Emme suostu maksamaan ylihintaa, emmekä myöskään osta elämän alennusmyynnitsä tavaraa, jota emme tarvitse - vaikka sitä saisi kuinka halvalla. Ehkäpä De Mello haluaa sanoa, ettemme suostuisi tahdottomiksi pelinappuloiksi elämän markkinataloudessa.

Kauppatavarana luottamuksella on mielenkiintoinen ominaisuus - kun sitä käyttää paljon, sitä saa myös paljon lisää. Elämän vaihtokauppa ei siis ole nollasummapeliä. Hymylle saa hyvän korkotuoton. :laughing:

298

hmm.

Toki olen ymmärtänyt että ihmiset pääsääntöisesti etsivät omaa hyvää, paitsi me muutamat alkumatkasta väärille raiteille lähteneet, joiden elämän pääsisältö on tehdä toisille hyvää. Tulla huomatuksi tekemisen kautta. Omalla kohdallani tuo vääristyi niin että näännytin itseni etsiessäni sitä sisäistä rauhaa jonka toiset olivat syntymälahjaksi saaneet. “lupaa olla olemassa”.

Minä opettelin miellyttämään muita, saadakseni luvan olla olemassa. Sinällään kammottavaa koska jokaisella tänne syntyneellähän on syntymäoikeus elää ja olla. Minä koin jostain syystä ettei tuota lupaa ollut ja sitä lupaa minä tekemällä suoritin. Kukaan ei painostanut, mutta saadakseni hyväksyntää opin olemaan “hyödyllinen” kuuden vuoden ikään mennessä.

Olen oppinut myös sen että kun paljastaa heikkoutensa pääsee lähemmäs ihmisiä. Itseasiassa näytän niin “avuntarpeessa” olevalta, että yleensä ihmiset käyttäytyvät suojelevasti minut tavatessaan.

Ehkä minä en ole koskaan hyväksynyt että minua on haavoitettu.

Tämä pysäyttää jotenkin katsomaan todellisuutta. Olen edelleen ns. hyvissä väleissä kaikkien niiden ihmisten kanssa jotka haavoittivat minua syvimmin. Kiltteyteni kautta olen “ymmärtänyt” vajaita vanhempiani jo 13-vuotiaasta. Annoin heille anteeksi sen etteivät osanneet olla vanhempia.

Kun sain lapsia, annoin äitini hoivata heitä, jotta tämä pääsi omista traumoistaan, hylättyään nuoremmat sisarukseni erossa. Edelleen äitini käyttää alkoholia joka viikonloppu ja minä käyn tapaamassa häntä vaikka tiedän että hän ja miehensä ovat humalassa… Pidän tuota kaikkea jotenkin säälittävänä, huvittavana, minun totuutenani joka ei pakenemalla muuksi muutu.

Mutta

Minä en vielä koskaan (täytän pian 39v.) ole keskustellut äitini kanssa hänen alkoholinkäytöstään. Omastani kyllä, mutten hänen, en koskaan ole syyttänyt, en sanonut kuinka pahoin haavoituin jo lapsuudessa, en siitä mitä kaikkea jouduin kokemaan alkoholistiperheen lapsena, jossa molemmat vanhemmat joivat ja tosiaan tappouhkauksia sateli.

Minähän olen kokenut jotain sotaan rinnastettavaa kammottavaa, hirvittävää, ja silti käyn äidilläni kylässä liki viikoittain, juttelen niitä näitä ja hymyilen?!

Minä en ole hyväksynyt sitä miten paljon minuun on sattunut, olen vähätellyt (kasvanut kovaksi) selittänyt (etsinyt järkisyitä miksi äitini oli niin rikki ettei hänestä ollut äidiksi) toipunut (muka käsitellyt asian omien lasten synnyttyä)

Oikeastaan se jättiläinen josta aiemmin puhuin, taitaa piilotella tämän totuuden takana… se jättiläinen on ehkä äitini, jolle haluaisin huutaa kaiken kipuni ja vihani, pelkoni ja pettymykseni, kaiken sen miten hän haavoitti minua. Isääni välini ovat aina olleet paljon etäisemmät ja jostain syystä luulen purkaneeni vihani välinpitämättömyyteen isääni kohtaan. Koin kai että viha ja katkeruus piti purkaa jotenkin, joten purin sen välinpitämättömyydeksi isääni kohtaan.

Ja päästin äitini aina vähällä

juttelin tästä terapiassa, mutta kun tulimme kohtaan äiti, minä hymähdin ja sanoin; Hän yritti itsemurhaa, ymmärtäessään ehkä jotain. En minä voi raskauttaa hänen elämäänsä kertomalla miltä minusta tuntuu.

Tuosta yrityksestä on nyt neljätoistavuotta (sain samaan aikaan esikoiseni) mutta silti tuo yksittäinen tapaus on estänyt minua koskaan puhumasta äidilleni suoraan.

En osaa sanoa voisinko puhua nyt, joskus tuntuu että olen yrittänyt, mutta äitini väistää hetimiten… emmekä koskaan ole kaksin niin että voisimme puhua suoraan.

Voinkohan käsitellä asian puhumatta äitini kanssa? Ikään kuin järkeillen, kuten kaiken muun oppimani?

Tämän vuoksi palaan tälle palstalle aina kauan sen jälkeen kun luulen jo selvittäneeni kaiken. Aina kun istun tähän, saan jostain tekstistä oivalluksen, joka todella auttaa askelen eteenpäin. Siitä vertaistuessa minun mielestäni on kyse, ei siitä että joku suoranaisesti voisi auttaa tai antaa valmiita vastauksia, vaan siitä että kun jokainen pohtii kysymyksiä, omat ajatukset heräävät ja seuraava askelma löytyy jostain ruovikosta. :unamused:

299

päätin itse viikonlopun jälkeen olla juomatta enää koskaan ja olen jo pari kertaa käynyt aa:ssa.vaikka en ottanut kuin viikonloppuisin mutta silloinkin aina 3 päivää niin ajattelin että kyllä elämässä täytyy olla muutakin.ja nyt kun olen jo vuoden verran ollut työkyvyttömyyseläkkeellä niin ei ne asiat ainakaan parane ja vaimokin uhkasi lähteä.siinä täytyy ajatella vain itseään eikä muita sillä ei se asia muuten tule kuntoon.se kyllä vaatii kovaa itsetuntoa ja tiedän omasta kokemuksestani että ei se helppoa ole mutta tsemppiä vaan.Ciideri

300

Mä haluan vain kysyä, mitä eniten pelkäätte siinä luottamisessa? Luottamisessa toiseen ihmiseen tai vaikka Jumalaan, kamalaan tai ihan mihin kukakin nyt pelkää luottaa? Mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Itse oon pohtinut myös paljon sitä, miksi ihminen, jota jossain välissä elämää vahingoitetaan, päätyy yrittämään selvitä koko p**kasta yksin.
Omalla kohdallani luottamus toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan, alkoi rakentua hitaasti mutta varmasti sitä mukaa, kun aloin ymmärtää siinä piilevän yhteyden, suhteessa asettamiini vaatimuksiin. Kun en vaadi toiselta ihmiseltä tai Jumalalta mitään, en voi pettyä tai paremminkin luottamustani ei voida pettää.

Usko synnyttää luottamusta. Kun uskon hyvään, luotan sen olemassaoloon… :wink: