Sikarinpolttamisen Taito

Me Lopettajat
301

Kaaleppinen, kohdallani ei ole kyse pelosta, vaan kykenemättömyydestä. Erottuani hyppäsin seuraavaan suhteeseen ja sitä seuraavaan levitin käteni ja hyppäsin tyhjään. Samoin hyppäsin erotessakin täydelliseen tyhjyyteen.

En pelkää luottaa, en vain osaa.

Elämään (tai kai johonkin jumalaan) luotan kyllä. Mikä taas vaikuttaa varmaan oudolta. Minä luotan että elämä kantaa ja voin heittäytyä elämän varaan, mutta en pysty luottamaan että mies tuo purkin maitoa kaupasta jos pyydän, vaan varaudun pettymykseen tämän tullessa. Jos hän tuo maitopurkin olen yli-iloinen, jollei olen yliärtynyt.

Ehkä kyse voi olla myös siitä, että omassa lapsuudessani kaikki miljoonat lupaukset rikottiin ja omille lapsilleni olen pyrkinyt pitämään kaiken lupaamani liiankin tunnontarkasti. Sisäisesti ehkä odotan läheisiltä samaa tunnontarkkuutta, joka arjessa kuitenkin on mahdotonta. Jolloin alitajuisesti syytän jokaisesta minulle tuotetusta pettymyksestä yhtä paljon kuin niistä miljoonasta lapsuudessa koetusta pettymyksestä.

Tavallaan siis varaudun aina pahimpaan jotta en pettyisi, mutta kun petyn, se tulee aina yhtä mustana ja vetää maton jalkojen alta. ← Tässäpä on taas minun syvin ongelmani. Minä siis haluaisin oppia hyväksymään juuri tuon että ihmiset eivät täytä odotuksiani joka kerta, mutta alitajuisesti silti odotan että täyttäisivät. Ja kun petyn, pettymys kumpuaa jostain syvältä mustasta menneisyydestä.

Tästä seuraa että kun lupaus rikotaan, minusta paljastuu joko piru tai marttyyri, joko teen kärpäsestä härkäsen tai pyhitän itseni kiltteyteen eikä mikään oikeastaan satu minuun eikä tunnu missään ja lohdutan sitä joka rikkoi lupauksensa.

Kumpikaan tapa ei toimi, koska jos olen piru ja hyökkään täydeltä laidalta, ei toiselle jää tilaa pyytää anteeksi tai lohduttaa, olen kivi kova tai olen marttyyri, joka lohduttaa?

Eli en osaa ottaa lohdutusta vastaan. Hmm… en muuten osaa, nyt kun mietin. En osaa olla paijattavana, silitettävänä, en osaa olla lohdutettava, koska olen aina ollut lohduttaja.

Mitenhän syvälle pääsisin jos joskus olisi aikaa istua ja purkaa ihan kaikki pienen pieniin osiin?

302

Tervetuloa keskusteluun mukaan. :smiley:

303

Mahdollisesti äitisi käyttää yhä alkoholia ollakseen ajattelematta asioita?

Lähtökohtasi ovat hyvinkin samankaltaiset omieni kanssa. Äitini on kuollut, ja olen juurikin ‘järkeillyt’ keskusteluni hänen kanssaan. Olen raittiina ollessani todennut hyödyttömäksi kantaa mukanani vihaa, katkeruutta ja pettymystä, koska se vaikuttaa ainoastaan omaan olooni ja vaikeuttaa omia ihmissuhteitani. Me voimme aina valita, miten suhtaudumme asioihin, vaikka emme tapahtuneeseen sinänsä voi vaikuttaakaan. Ne ovat joka tapauksessa tapahtuneet, halusimme tai emme, ja meidän tehtävämme on elää eteenpäin niistä huolimatta. Tyyneysrukousta tarjoilen tähänkin väliin :slight_smile:

Epäluottamus ihmisiin invalidisoi. Mutta eikö pahinta mitä voi tapahtua siinä asiassa olekin se, että joku pettää luottamuksen? Mitä sitten? Se on vain ‘asia’, jonka ihmisten kanssa eläessämme kohtaamme - onko se ‘hyvä’ vai ‘huono’ on meidän itsemme päätettävissä. Suurin osa ihmisistä kuitenkin vastaa luottamukseen luottamuksella.

Toivoisitko, että äitisi pyytäisi sinulta anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa? Voisitko antaa hänelle anteeksi, jos hän pyytäisi sitä? Kuinka suhtaudut omaan alkoholismiisi? Millä tavoin olet toiminut toisin omien lastesi kanssa? Voitko löytää siitä, miten lapsesi ovat antaneet anteeksi, jotain apuja siihen, miten voisit itsekin antaa anteeksi?

Lopuksi vielä kirjavinkkejä:
Kiltteydestä on viime aikoina kirjoitettu jonkin verran, mm. Anna-Liisa Valtavaara: ‘Kiltteydestä kipeät’ ja Stefan Einhorn: ‘Aidosti kiltti’.

304

Olet varmaan ihan ytimessä tuossa! Sama vamma, vähän vääntyneenä. Kun yritin omaa masennustani purkaa vuosia sitten parille ystävälleni, kääntyi tilanne keskustelun aikana niin, että lohdutin ystäviäni, koska heillä ei enää ollut ketään, jolle purkaa huoliaan :slight_smile:)))

305

Luulenpa, että minulla tuo pelkäämisen vaihe on mennyt ohi jo aikoja sitten. Vai onko sittenkään - hylätyksi tuleminen, ja kontrollin menettäminen ainakin ovat niitä pelkoja, joita asiaan liittyy. Iso asia on se, että tilanteissa on oppinut toimimaan vakiintuneella tavalla. Vaikka noista peloista sinällään pysyisi irti, niin oma käytös on jotenkin muokkautunut kaavamaiseksi. Aivan yksinkertasesti myös elämä on jo tässä iässä polttanut kasvoihin pysyvät jälkensä. Noista jäljistä toiset ihmiset tekevät tulkintoja persoonallisuudestani ja reagoivat minuun sen mukaan. Yksi asia tietenkin on vielä sekin, että ihmiset ympärilläni eivät halua minun muuttuvan. Minun odotetaan käyttätyvän, kuten olen aina ennenkin käyttäytynyt. Löydän tästä taas yhden pelon - pelkään muutosta omalla kohdallani - hyppäämistä tuntemattomaan. Olen oppinut selviytymään yhdellä tavalla. Jos muutan selviytymisstrategiaani, niin joudun heikoille jäille.

Samaan aikaan oivallan, että minä jos kukaan olen mestari hyppäämään tuntemattomaan ja ennen kokemattomaan. Olen tehnyt sen elämässäni niin monet kerrat. Eilen kävin hellittävänä raittius-trainerini luona. Hän kuvasi vuoden kestänyttä yhteiseloamme sanomalla, että olen täysin antautunut hoitoon - ehkä enemmän, kuin kukaan hänen aiemmin tuntemansa. Ehkä luopuminen ja heittäytyminen on loppujen lopuksi asia, jonka osaan.

Sinällään mielenkiintoista, että huomaan myös etten välttämättä edes halua toisia ihmisiä painolastiksi ympärilleni. Kaipa läheisyyteen kuuluu myös tuo oma sitoutuminen toisiin ihmisiin.

Siinähän se vastaus Kaaleppisen kysymykseen tulikin. Kun murkkuikäisenä jouduin oman äitini yksinhuoltajaksi, huomasin joutuneeni jotenkin satimeen. Pelkään siis joutumista toisten ihmisten hyväksikäyttämäksi. :laughing:

306

Vielä pitää kommentoida tätäkin - hyvä ja konkreettinen esimerkki!
Kaksi ihmistä, kaksi näkökulmaa. Olet ladannut maitopurkkiin paljon ‘henkilökohtaista’ ja miehesi näkee asian vain ‘asiana’. Sinulle kyse on luottamuksesta, mahdollisesti jopa rakkauden osoittamisesta, oman arvosi tunnustamisesta, että se merkitsee sinulle luottamuksen kasvamista, jos miehesi muistaa tuoda sen.
Miehellesi kyse on maitopurkista. No big deal.

307

No omalla kohdallani tie on ollut mielenkiintoinen ja joka päivä käy vaan koko ajan mielenkiintoisemmaksi, kun tuossa taannoin koin niin järisyttävää pahaa oloa raittiina ollessani, että mun oli pakko joko luopua jostakin vanhasta toimintamallista, tai sitten palattava ihan kongreettisesti tuhoamaan itseni sillä. Päätin luovuttaa, turvauduin lähimmäisen apuun siinä, että “oksensin” hänelle koko menneisyyteni, sitä mukaa kun hän ensin kertoi omaansa. Tuon päivän jälkeen kasvoin ymmärtämään sen, etteihän kukaan ihminen voi minua enempää vahingoittaa, kuin mitä itse oon jo itseäni vahingoittanut. Samalla aloin ymmärtää myös sen, ettei kukaan toinen ihminen voi mun elämästä tehdä tasapainoista, siihen vaaditaan oma osuus ja lopun suhteen luovuttaminen/luottaminen siihen, että asiat järjestyy aina parhainpäin. Kun hellittää pakonomaisesta hallitsemisesta toisten ihmisten suhteen ja sen sijaan keskittyy itsensä ja vallitsevien olosuhteiden hyväksymiseen, vapautuu tuossa samalla siihen tietoisuuteen, että itseään voi muuttaa positiivisella tavalla koko ajan, eikä sen jälkeen kukaan ihminen voi sua vahingoittaa mitenkään. Lisäksi asiat saavat oikeat mittasuhteet. Maitopurkki on maitopurkki, eikä jos se ukko-kulta sitä nyt ei sattumoisin “muistakkaan” kaupasta tuoda, se laukaise mitään spektaakkelimaista broadway showta, vaan pikemminkin mietit tyylin, josko hakisin itse itselle sen maidon. Tai no taas tämä on mun kokemus, mut omalla kohdallani oon huomannut sen toimivan siinä määrin hyvin, että esimerkiksi juuri turhaa taistelua aihuttaneet vaatimukset suhteessa omaan rakkaseen puolisooni, ovat saaneet mut muuttamaan itseäni sekä peilaamaan hänen kauttaa omaa minuutta ja sitä kautta taas löytämään itsessäni uusia palasia palapeliini.

Pari esimerkkiä:

Ensiksi tuo luottaminen. Me ollaan mamman kans oltu kohta yhdeksän vuotta kimpassa. Kiitos ensimmäisen vajaan viiden vuoden huuruisen elämäni, emme ole koskaan varsinaisesti käyneet kahdestaan missään lomalla. Nyttemmin tuohon on kylläkin vaikuttanut tuo alati kasvava muonavahvuus täällä kotona :slight_smile: No ensi viikolle olisi tarkoitus sitten ensimmäisen kerran lähteä oikein kahdestaan muutaman päivän reissulle. Elmäni on ollut sen verran kaaosmaista aina, etten esim. koskaan ole saanut käytyä kotimaamme pääkaupungissa. En ole koskaan käynyt Helsingissä, voitteko kuvitella? Siispä kun ensi tiistaina on tuon mainitsemani Selviämistarinoita-kirjan julkkarit ja niihin kutsu tulla tupsahti, sain päähäni järjestää kullalleni synttärilahjaksi samaan yhteyteen muutaman päivän kylpylä yms. matkan. Lastenhoito on järjestynyt, samoin kaikki muu. Nyt ainoana huolena, jos huolta haluaisi kantaa, on tää mun persilleen mennyt rutiini leikkaus. MUTTA silti minä tänään osaan luottaa siihen, että mikäli tuo tässä hetkessä meillä perheessä ainutlaatuisena matkana koettava kokemus on meille tässä hetkessä tarpeen, ongelmia matkan suhteen ei tule. Jos taas tuo matka ei jostain syystä ole meille hyvä, niin sitten siihen tulee mutkia, eikä se sitten toteudukkaan. Niin tahi näin, ainoastaan voin ristiä käteni ja esittää anovan pyynnön ylökertaan, että mikäli tuo matka jostain syystä vielä peruuntuu, toivoisin olevani silloin sairaalan tehohoidossa, koska vaimo-kultani tullenee järjestämään mut sinne muutoinkin, jos tässä hetkessä erehdyn jollain tapaa vielä pahemmin sairastumaan ja siitä johtuen matkamme vielä näin viime metreillä peruuntuisi :wink: If you know what I mean…

Eli luottamusta siihen hyvään, sitä päivä kerraallaan tässä opetellaan itsekukin :slight_smile:

Sit toisekseen. Tuohon parisuhteeseen liittyen. Me ollaan kullan kans luonteeltamme, kuin yö ja päivä. Hän on äkkipikainen, minä rauhallinen. Tuosta yhtälöstä saisi aikaa jatkuvasti sotaa kotona, mikäli niin haluaisi, mutta oon pyrkinyt muuttamaan itseäni, en puolisoa. Aina kun vain mahdollista, pyrin miettimään itsessäni mitä voin muuttaa, niin silloin mun ei tartte marista puolisolleni mistään mitä hänen tulisi itsessään muuttaa, tai mitä hänen tulisi tehdä. Voin muuttaa itseäni ja tehdä itse elämästäni parempaa jok’ikinen päivä.

Näillä miettein. Aurinkoista päivää…

308

Mietiskely on ajatusten sulkemista yhteen aivojen kulmaukseen. Lämpökameralla varmaan voisi nähdäkin, miten yksi kulma päästä muuttuu kuumaksi ja muut osat kylmäksi. Tuosta yhdestä kulmasta voi sitten katsella itseään, kuin kurkistamalla työhuoneen ikkunasta sisään. Nähdä itsensä sellaisena, kuin on. Tätähän se tyyneys tavallaan tarkoittaa. Oppia tuntemaan itsensä sen kummemmin tunteilematta.

Kirjoittaminen on kovasti erilaista. Muuttuakseen kirjaimiksi paperille tai tietokoneelle, ajatukset joutuvat kiertämään aivojen sopukat aivan läpikotaisin. Kirjoittaminen on ikäänkuin tuon työhuoneen siivoamista ja järjestämistä. Kun ajatukset kiertävät ympäri aivoja, kirjoittaessa avautuu myös tunteiden ja kokemusten maailma aivan toisella tavalla. Ei passiivisesti ajatellen, vaan aktiivisesti uudelleenkokemalla.

Välillä sopiva kysymys saa avaamaan suljettuna olleen komeron, josta kaatuu niskaan sinne kätketyt tunteet. Näin alkoholistilla niitä kätkettyjä tunteita on komeroissa saman verran, kuin tyhjiä viinapulloja. Eilen Kaaleppisen ja Hajatelman pohdiskelut saivat taas yhden komeron oven auki. Olen jo oppinut tunnistamaan sen post-traumaattisen shokkitunteen, kun kaappi aukeaa. Olo lamaantuu, kädet tärisevät ja tuntuu kauhealta. Aluksi tuo tunne pelotti, mutta nykyään tiedän sen tarkoittavan parantumista. Eletyn elämän paska se vain palaa sielun polttouunissa. Vähän aikaa kuumottaa ja haisee pahalle, mutta sen jälkeen sekin kaappi on siivottu.

309

Joku on sanonut, että AA on salaseura, jossa toverit auttavat toisiaan - paljon muussakin, kuin raitistumisessa. Näinhän se asia on. Kun AA:ssa osoittaa tekevänsä oman osansa, saa välillä apua aivan yllättävissäkin asioissa. Välillä tuntuu, että tuota apua järjestellään selän takanakin. Vähän siihen tyliin, että AA:n korkeammalla voimalla saattaa olla samanlaisia salamyhkäisiä pikku apulaisia, kuin joulupukillakin. Helppoahan siihen silloin on oppia luottamaan - pitämällä päänsä selvänä tämän päivän, Jumala kyllä huolehtii huomisesta.

Yhden toverin poika oli hankkinut perheelleen unelmien omakotitalon. Omakotitalon puutarha oli pahasti hoitamaton ja autotallin ja pyykinkuivaustelineen välissä oli parikymmentä vuotta viidakoituneena ollut multakasan ja rakennusjätteen rumistus. Tähän rumistukseen ei lapio pystynyt. Toveri oli AA:ssa kysellyt mistä saisi lainattua kätevän pikku maansiirtokoneen. Sai yllätyksekseen kuulla, että minulla nyt sattuu olemaan sellainen - ihan vain, että kaverit olisivat kateellisia.

Lupasin auttaa ja niinpä yhtenä iltana multakasa nostettiin peräkärryihin ja ajettiin kaatopaikalle. Oli kiva huomata, että homma oli ajateltu loppuun asti - minun ei tarvinnut, kuin hoitaa oma osani. Miesten tyhjentäessä peräkärryä kaatopaikalla, nuori emäntä tarjoili kahvia. Ilo rouvan kasvoilla kaatopaikan kadotessa unelmien kodin pihamaalta riitti kyllä palkkioksi avusta. Viisivuotiaan pojanklopin silmät kiiluivat siihen malliin, että otin pojan syliin ja annoin hänenkin hieman ajella koneella. Mahtoi olla elämys, jonka muistaa lopun ikänsä.

Homman valmistuttua isäntä kyseli korvausta työstä. Totesin, ettei muutama seteli mitenkään tee mieltäni tyytyväisemmäksi - annetaan olla.

Teinkö muka jonkin hyvänkin työn? Olihan siitä toki iloa avun saajalle, mutta täysin itsekäshän minä olin. Sain vinon pinon elämän Credittejä toveriseuran kirjanpitoon. Niistä voi olla joskus hyötyä tai sitten ei. Nuoren rouvan tyytyväsisyys ja pikkumiehen jumaloiva katse ainakin jäivät palkkiokseni.

…

Tänä aamuna yksi puolituttu soitteli ja pyysi saada käyttöönsä opetuskalvojani. Oli myynyt keikkaopetusta jollekin ja kertoi, kuinka minulla on toimialan parhaat kalvot. Niistä olisi elinkeinoa hänellekin. Vastasin hieman epärehellisesti, että tietokonevika on tuhonnut tuon materiaalin. En oikein viitsinyt suoraan sanoa, että enhän minä ansaintavälineitäni ilmaiseksi kenellekään anna. Kaverille tuntui tulevan kauhea hätä, kun oli luullut saavansa helppoa rahaa minun kustannuksellani - nyt joutuis tekemään työtä rahansa eteen.

Kaverista oli aiempia kokemuksia aikuisopiskelijana, joka yritti saada tutkinnon mahdollisimman vähällä vaivalla. Aika monen kurssin kohdalla onnistuikin saamaan nimen papereihin vanhoilla ansioilla. Lopulta tuli kuitenkin seinä vastaan ja hänelle kerrottiin, että ainoa tapa on kusrssien suorittaminen samalla tavalla, kuin kaikki muutkin ne suorittavat. Kehtasi vielä rehtorile asti valittaa huonoa kohteluaan. Oli jopa hankkinut edellisiltä opettajiltaan todistuksia, jossa opettajat todistivat opettaneensa meidän kurssiemme asiat. Mistähän nuo opettajat ylipäätään mahtoivat nuo kurssisiällöt edes tuntea?

…

Näinhän se on. Elämä on vaihdantataloutta. Jos ei sen lainalaisuuksia hallitse, niin joku käyttää hölmöyttä säälimättä hyväkseen. Miten jotkut sitten onnistuvat hyödyntämään toisia ihmisiä läpi koko elämänsä? Olemme niin syyllisyyden, häpeän ja pelkojen kahlitsemia, ettemme uskalla pitää kiinni omista oikeuksistamme.

310

Aivan kauhea olo vieläkin. Käsittelemättömät tunteet puskevat kaapista niskaan, kuin hyökyaalto. Minun ongelmani ei näköjään olekaan kyvyttömyys luottaa ihmisiin. Ehkä minä olen sen sitten jo vähitellen oppinut. Tai sitten elämä tarjoilee taas yhtä paradoksiaan, joka pyörii ympäri merkityksissään ja kääntyy sitten ennalleen uudessa asennossa.

Minunkin muistoissani on äidin itsemurhayritys. Elin silloin murrosikää ja äidin juominen alkoi olla jo todellinen ongelma. Isä oli löytänyt itselleen nuoremman naisen. Varmaan tälläkin asialla oli oma yhteytensä äidin juomisen kanssa. Ainakin sen kanssa, miten sopimattomasti äiti käyttäytyi juovuksissa - ja käyttäytyy yhä. Avioero oli äidille jotain aivan liian vaikeaa. Nuorempi veli sai turvaa isän luota, mutta minä jäin äitini luokse. Tuomitsin isäni eroamisesta ankarasti ja asetuin äitini puolelle. Näin äiti jäi roikkumaan minussa - hakien turvaa itselleen lapsesta, kun asetelman olisi pitänyt olla toisinpäin. Ja minä onneton hyväksyin tuon asetelman. Ryhdyin aiukuiseksi, kun vielä olin lapsi.

Olin treffeillä ja äiti soitti minulle puhelimella. Umpitunnelissa ja lääkepurkin nauttineena. Kertoi puhelimessa kohta kuolevansa. Puheesta tuskin sai selvää. Juoksin pari kilometriä hädissäni kotiin katsomaan, mitä sinne oikein kuuluu. Soitin ensin ambulanssin ja sitten isälleni. Muistan olleni vihainen ja käskin isäni selvittelemään aiheuttamansa sotkun. Sairaalassa oli sitten vatsahuuhtelu. Äiti moitti minua, kun tyhjän takia oli sairaalaan toimitettu.

Olen osannut tarkastella tätä asiaa myöhemmin pelkojen kautta, mutta nyt tunnistan uuden tunteen - syyllisyyden. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta minun syytänihän se avioero oli ja oikeastaan koko avioliitto. Isä ja äiti tapasivat uutena vuotena ja seuraavana uutena vuotena minä olin jo olemassa. Häät olivat syksyllä. Eipä ihme, ettei isä minusta koskaan oikein pitänyt. Erehtyi velipojan 50-vuotispuheessa sanomaan ihan kaikkien kuullenkin, että velipoika oli hänelle ensimmäinen ihan oikea lapsi. Olisihan minun pitänyt kyetä pitämään aviioliitto koossa. Ja ainakin huolehtia äidistäni, kun äiti jäi yksin. Tuollaisiahan ne lapsen ajatukset ovat.

Suljin nuo syyllisyydet kokonaan ajatuksistani ja totesin, että juokoon itsensä hengiltä minun puolestani. Hakeuduin vapaaehtoisena armeijaan - eivät aikoneet huolia, mutta lahjoin sopivan henkilön konjakkipullolla. Näin jätin tuon vaiheen elämässä taakseni - tai niin luulin.

Raittiusvalmentajani kertoi minulle jo vuosi sitten, että syyllisyyden tunne on mielessäni niin monen lukon takana, ettei se ihan heti tule löytymään. Jo vuosikymmeniä olen elämässäni ihmetellyt, mikä on se lamauttava voima, joka estää minua ryhtymästä aivan yksinkertaisiin asioihin. Nurmikonleikkaus, astianpesukoneen tyjennys, ruoan laittaminen - miten niin pienet asiat voivat olla niin vaikeita. Joskus saatan olla vaikka koko päivän syömättä, kun en saa lähdettyä syömään. Se on tuo kokemus äidistä ambulansiin paareilla. Voimattomuus, ahdistus, syyllisyys - täydellinen lamautuminen. Siellä se on ollut kaapissa odottamassa jo kohta neljäkymmentä vuotta.

Siinä on myös avain vaikeuksiini ihmisten kanssa. En ole valmis päästämään ihmisiä niin lähelle itseäni, että vosivat jäädä roikkumaan samalla tavalla, kuin äitini. En halua ympärilleni ihmisiä, jotka käyttävät minua hyväkseen. Tämä on taas yksi elämän paradokseista - juuri se tekee minut niin helposti hyväksikäytettäväksi.

311

Voi voi, niin mielenkiintoista pohdintaa ja lähden koneelta koko viikonlopuksi. Mutta yritän jotain raapaista hetkessä esiin.

Kaaleppinen, maitopurkki on maitopurkki, toki voisin sen itsekin hakea, mutta kohdallani on juuri niin päin että “minä teen, minä haen, minä tuon” jotten joutuisi pettymään. Eli olen raskauttanut elämääni valtavasti juuri noin että jotten pettyisi en pyydä keneltäkään mitään?!

Tuo on yksi tapa välttää pettymystä, luulen että se mitä minun pitäisi tehdä on kaivaa tuon pettymyksen pohjamuta esiin ja tutkia sitä, jotta oppisin hallitsemaan pettymyksiä paremmin. Etteivät arkiset pienet pettymykset kaataisi kanveeseen.

Smokki ja sikari, minäkin luulen että olen opetellut toimimaan “kaavoilla” noissa pelottavissa tilanteissa. Siksi minuun luotetaan kuin vuoreen?! mutta minä?! no minä olen niin tarpeellinen kaikille, etten itsekään muista että voisin tarvita itsekin ihmistä johon luottaa, jos hätä tulee.

Surkeimmin tämä kaikki tuli esiin eron jälkeen. Puhelimessani oli lista numeroita ihmisiltä, jotka olivat luvanneet kuunnella mihin vuorokauden aikaan tahansa murheitani, olla olkapäänä, tulla paikalle… ja mitä tein minä?

En soittanut kenellekkään, makasin sohvalla, tuijotin seinää ja vapisin vuorokausia. Apua en pyytänyt?! Ei siksi etten olisi uskaltanut, luotin noihin ihmisiin. Kyse on jostain “yksin täällä on selvittävä” traumasta. Jostain syvällä olevasta pakosta selvitä kaikista tilanteista yksin.

Kiltteydestä kipeät kirjan olen lukenut, se avasi paljon, muttei suorinut ihan kaikkea…

En tiedä kaipaanko äitini anteeksi pyyntöä, luulen jollain tasolla antaneeni hänelle aina anteeksi, en ole ns. katkera, mutta katkeruus ja viha on kätkeytyneenä minuun ja elämästäni aika iso osa menee tuon tuntemattoman hallitsemiseen… elikkä kielteisten tunteiden piilottamiseen.

Ehkä toivoisin että äiti kuuntelisi minua yhden kerran tämän elämän aikana, jotta saisin kertoa miltä minusta tuntuu. En kaipaa hyvitystä, en ratkaisua, en oikeastaan kai mitään muuta kuin äitini silmistä kuvastuvaa hyväksyntää sille mitä koin.

Nyt täytyy ikävä kyllä mennä…

312

Keskustelunne on niin omaa elämää koskevaa että täytyy ensimmäisen kerran oikein kommentoida. Yleensä tyydyn vain lukemaan tätä palstaa.

Oma äitini on myös alkoholisti ja vakavasti masentunut sellainen. Lapsuudestani muistan niin juomiset, huutamiset, hylkäämiset kuin äidin itsemurhayrityksetkin. Meidän perheen politiikkaan kuului vahvasti se, ettei asioista puhuttu silloin kun ne olivat “hyvin”. Ja sitten kun oli tilanne päällä, ei kukaan pystynyt kuuntelemaan meidän lasten hätää. Vanhempien hauras psyyke ei yksinkertaisesti kestänyt kuulla sitä, mitä minulla olisi ollut sanottavanani.

Tätä minäkin kaipasin. Kaipasin niin että rinnassa kivisti. Jos aikuisena yritin ottaa lapsuutta puheeksi, sain vastaani joko uhrin tai marttyyrin. Toisaalta ymmärrän vanhempiani hyvin; en minäkään pystyisi oman tyttäreni suusta kuuntelemaan vastaavaa tekstiä. Pikku hiljaa haudatut tunteet kuplivat esiin. Viha äitiäni kohtaan hiipi uniini. Niissä huusin, potkin ja raivosin. Oikeassa elämässä en uskaltanut.

Lopulta Korkein Voima katsoi parhaaksi johdattaa minut AAL-kokoukseen. Kun sain kerrankin kertoa jollekin koko lapsuuteni kaikkine kauheuksineen, ja joku joka oli kokenut saman kuunteli, tarve saada äidin hyväksyntä tunteilleni tuntui häviävän.

Kävi jopa niin, että se kauan odotettu päivä saapui, ja keskustelin äitini kanssa menneistä. Hän kysyi olenko katkera. Mietin vastausta hetken ja totesin että se Aikuinen minussa ei ole. Se Aikuinen ymmärtää. Mutta se Lapsi ei. Olenkin nyt kovasti tehnyt töitä, jotta se paljon puhuttu sisäinen lapsi minussa saisi rauhan. Mutta se rauha ja tyyneys ei tullut siitä, että sain puhuttua äidille. Se minun täytyy löytää ihan itsestäni.

313

Veit sanani suustani.
Jos itse kärsisin sellaisesta kuin luottamuspulasta, niin eihän elämäni olisi kuin sitä samaa painajaista jota alkoholismi minulle aiheutti. En tuntisi oikeasti itseäni, jos pelkäisin muita tai en osaisi luottaa muihin. Kaikki todellakin “aukeni” minulle, kun tajusin kuka minä olen. Ennen ajattelin itseäni muiden kautta ja jos jonkun sanat ei minua minusta miellyttänyt, niin joko suljin ne tai ainakin yritin loppuunasti sulkea ne mielestäni. Olihan tietysti vielä selityksille tilaa, jos koin sen keinon helpommaksi keinoksi päästä pahasta olostani eroon, mitä “muut” minulle aiheutti.

Itsetuntemuksesta oli kaikki kiinni. Mihin ihmeeseen onkaan kadonneet ne kaikki joita minun piti pelätä, joihin en voinut luottaa, ketä karttaa ja odottaa pahinta.

Löisittekö te minua jollain lailla. Veisittekö minulta jotain tai antaisitte jotain mitä minun pitäisi pelätä.
Jos minun pitäisi pelätä ketään teistäkään, niin minunhan pitäisi ajatella, että ihmiset on syntyneet pahoiksi. Minä kun ajattelen siten, että kukaan ei tarkoita olla paha, ilkeä,… vaan kaikilla on perimmäinen tarkoitus tarjota toiselle sitä samaa mitä itselleen toivoo. Eri asia on mitä kuvittelee muiden tuntevan, luulevan, tietävän “minusta” ja jos itsetuntemus on vielä sen varassa, niin eihän sille luottamukselle voi antaa sijaa, jos vielä toisen sanat tai teot pelottaa tai satuttaa.

Ei minusta ole luodinkestävää tullut, mutta enää ei ole kovinkaan paljon asioita mitä en voisi menettää, että elämäni siitä järkkyisi. Nyt ei oikeastaan tule mitään mieleen millä joku voisi minua satuttaa, ellei sitten perheelleni sattuisi jotain. Joku voi viedä omaisuuteni, mutta mitä sitten. Joku voisi haukkua minua jollekin toiselle, mutta mitä sitten. Joku voisi lytätä tämän kirjoituksenikin, mutta mitä sitten. Itselleni tämänkin kirjoitin ja jos se ei kelpaa muille, niin vitut siitä.

Minun elämäni muuttui 100% kun raitistuin ja toivuin alkoholismista sekä annoin uskolleni, Jumalalleni- luottamukselle tilan toimia. Tämäkin aamu maistuu aika hyvälle, ellei sitten paremmalta kuin ikinä ennen ja niin se taitaa ollakin.

314

Aika monella taitaa olla kokemus siitä, että isän tai äidin hyväksyvä katse on jäänyt saamatta silloin, kuin sitä eniten kaipasi ja tarvitsi. Alkoholistiperheesä kasvaneella on varmasti myös kokemuksia siitä, etteivät vanhemmat tarjonneet turvaa silloin, kun sitä eniten tarvitsi. Turvallisuusuuteen kuulu myös vanhempien asettamat rajat. Lapsen on hyvä olla, kun tietää, mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä.

Luulen, ettei tuota katsetta ja hyväksyntää voi pyytää enää näin jälkikäteen. Ne syyllisyyden ja turvattomuuden tunteet on lukittu sinne kaappeihin. Itse asiassa, kun tarkemmin mietin, tuo kokemus taitaakin olla, kuin puuttuva kirja kirjahyllyssä. Kirjahylly ammottaa tyhjyyttään, mutta mistään ei voi tietää, mitä siitä puuttuu. Nuo puuttuvat kokemukset täytyy ikäänkuin hankkia itselleen jostain, ennenkuin tyjyyden tunne katoaa.

Kun olemme vihaisia vanhemmillemme, taidamme ajatella, että isän tai äidin pitäisi tuo puuttuva kirja meille ojentaa. Tänä päivänä tai jonain päivänä tulevaisuudessa. Emme oivalla, että tuo kokemus on lapsuudesta, emme saaneet sitä silloin. Olimme silloin aiheesta vihaisia. Silloin meidän olis pitänyt huutaa, potkia ja lyödä. Vaikka - eihän känniääliö sitä olisi tajunnut - viinapullo oli känniääliölle ainoa tärkeä asia elämässä. Emme me tuota puuttuvaa kirjaa vanhemmiltamme enää saa, vaikka kuinka huutaisimme, potkisimme ja löisimme. Parhaimmillaankin vanhempamme saattaisivat kertoa meille, ettei heilläkään sitä kirjaa ole koskaan ollut - eivät he ole voineet sitä meille antaa. Kyllähän me aikuiset ihmiset tämän tiedämme, osaamme jopa antaa vanhemmillemme anteeksi, mutta se kirja on yhä kateissa ja elämä tuntuu tyhjältä.

Luulen, että tässä piilee AA:n parantava voima. AA-ryhmä voi antaa meille tuon kadonneen tunteen. Tunteen olla hyväksytty ja arvostettu ihminen - ilman ehtoja. Tai onhan AA:llakin yksi ehto - halu olla juomatta. Ehkä tätä tarkoittaa luovuttaminen. Valmiutta hyväksyä tuo ainoa turvallinen raja, jonka AA asettaa meille ikäänkuin korvatessaan kadottamaamme vanhemmat. Ehkä meillä ei ole aimepia kokemuksia siitä, että meille asetetaan rajoja. Ehkä puolisommekaan ei ole osannut sanoa meille yhtä lempeästi, kuin AA:ssa sanotaan: “Tänään et ole tevetullut kotiin, olet juovuksissa. Tule takaisin, kun olet selvin päin”.

On toinenkin tapa löytää tuo arvostetuksi ja hyväksytyksi tulemisen tunne. Sen on kertontut meille pyhimyksen asemaan korotettu mies:

Herra, tee minusta rauhasi työväline.
Anna minun kylvää rakkautta sinne, missä on vihaa,
anteeksiantoa sinne, missä on vääryyttä,
uskoa sinne, missä on epäilystä,
toivoa sinne, missä on epätoivoa,
valoa sinne, missä on pimeyttä,
ja iloa sinne, missä on surua.

Oi Jumalallinen Valtias, salli,
etten niin ahnaasti pyrkisi saamaan lohtua, vaan lohduttamaan,
en tulemaan ymmärretyksi, vaan ymmärtämään,
en tulemaan rakastetuksi, vaan rakastamaan.

Sillä ,
lahjoittaessamme otamme vastaan,
anteeksi antaessamme saamme anteeksi,
ja kuollessamme synnymme ikuiseen elämään.

Aamen

Jos osaame luopua toivosta saada hyväksyntää itsellemme tapahtuu ihme. Saamme enemmän hyväksyntää, kuin koskaan olisimme toivoneetkaan.

315

Perjantainen pölyjen tuulettaminen taisi tehdä jotain hyvää korvienvälille. Eilen oli aivan uutta energiaa puutarhan teossa. Itse asiassa alkaa vaikuttaa siltä, että projektin saa valmiiksi enne lumentuloa. Tänään olin golf-kilpailussa. Hävisin voittajalle kolmella lyönnillä. Varsin tyypillistä tälle kesälle. Jotain erikoista kuitenkin. Kilpailun jälkeen olin kiukkuinen. Kertakaikkisen pettynyt ja harmistunut siitä, etten ollut rutistanut voittamiseen tarvittavia lyöntejä.

Aiemmissa kilpailuissa menestys on ollut aivan samanlaista. Olen ollut täysin tyytyväinen siihen, että ylipäätään olen tuloslistan paremmassa päässä. Mikä nyt on sitten muuttunut? Tarkoittaako syyllisyydestä vapautuminen myös itsensä arvostamista uudella tavalla? Voisiko minulla olla oikeus ansaita tuo voittaminen, koska en enää tunne olevani niin “syyllinen” ja huono ihminen. Voisinko olla jotenkin vapautumassa ihaa-aasin melankolisesta kahleesta ja vapauttamassa sisäistä tiikeriäni?

316

Tänään eräs ystävä kehui tapaani tutkailla elämääni “kuin ulkopuolelta” hän kadehti mahdollista kristallipalloani, jonka kautta katson kaikkea minulle tapahtuvaa.

Tuosta aloin miettiä sitä, miksi katson elämääni kuin jonkun toisen elämää. Kiva sinällään että pystyn tarkasti analysoimaan mahdollisia tulevaisuuksia, mutta ikävää etten taida juurikaan “elää” omaa elämääni sisältä käsin.

Juteltuani asiasta minulle avautui ajatus siitä, että jos lapsuudessa on elänyt sodan jaloissa ja kauhu jota ei voinut ymmärtää tai välttää pakotti siirtymään ulos itsestä, kuten myös hyväksikäytön yhteydessä. Tämä lapsuudesta “opittu” selviytymiskeino on heijastunut aikuisuuteeni ja ehkä myös liittyy tähän “luottamus” asiaan, niin että kun ulkopuolisena katselen elämääni ei minua pelota mikään. (Enhän tavallaan koe mitään, vaikka kehoni kokee, mieleni ei koe) hyväksikäyttö kai jakaa persoonallisuuden hajalle.

Minusta tämä luottamus asia ei ole ainakaan omalla kohdallani jotain jonka voisin näpsäistä kuntoon yhdellä tai kahdella oivalluksella. Se on jotain syvällä olevaa, jotain joka on rakentunut minuun lapsuuden ja ensimmäisen avioliiton myötä, niissä kohtaa kun luottaa ei saanut, oman turvallisuutensa tähden.

Aa:ssa en tosiaan ole vieläkään käynyt, se löytäisinkö sieltä “vanhemmat” joita vaille jäin?! ehkä, pitäisi kai kokeilla. Pohdittuani tuota äiti dilemmaa, minäkin ymmärrän ettei äidistäni ole katsomaan minua hyväksyvästi. Ehkä tuo on se asia jonka kanssa pitää oppia elämään.

Mutta nyt ajateltuna, en koskaan ole jutellut lapsuudestani antaumuksella myöskään kolmen veljeni tai kolmen sisareni kanssa, emme koskaan ole istuneet miettimään miltä meistä kustakin näytti se mitä lapsuudeksi kutsutaan. Esikoisen silmiin se on ollut varmasti tyystin toisen näköinen kuin kuopuksen silmin, minä olin hiljainen kolmas… jossain siellä keskellä, näkymättömänä mutta alati hyödyllisenä.

Mitä taas tulee kiukustumiseen, luulen että kiukku on jotain sellaista jonka alkoholisti menettää alkaessaan syyllistää itseään. Kiukkuhan on hyvin minä-kohtainen tunne, minä pahoitin mieleni… suuttua voi yleisten asioiden edessä tai vaikka politiikasta jutellessa, mutta kiukku on jotain lapsellista, itsekästä, kiellettyä.

Minä en kiukuttele, minä mökötän, joka eroaa kiukuttelusta sillä, että mököttäessä suutaan ei tarvitse avata, voi olla hiljaa ja sulkeutua itseensä.

Syyllisyydestä olen vapautunut jollain tasolla, jotain syntymäsyyllisyyttä kannan edelleen mukanani. Suomeksi, se syyllisyys mitä juominen elämääni toi, on ohentunut, mutta se syyllisyys johon kasvoin ennen kuin ymmärsin tästä maailmasta mitään, on kasvaneena sieluuni ja sisälle niin syvälle ettei sitä ehkä koskaan voi kokonaan leikata irti.

Aika näyttää, onneksi tässä on vielä aikaa varttua ja kasvaa. Mutta mitään nips naps, teenpä näin ja elämä lonksahtaa täysin raiteilleen “parannuskeinoa” en enää usko enkä ehkä toivokkaan löytäväni, tämä etsikkomatka on hyvin kasvattava ja mielenkiintoinen taival joskin joskus toki väsyttävä, sekä itselleni että läheisilleni. Mutta vastoin aiempaa ajatustani olen nykyisin sitä mieltä että läheisilleni ei tee liian pahaa se että minä olen hiukan keskeneräinen ihmisenä, kuten me kaikki, hekin, kukin omalla tavallaan.

317

Tavallaan tuon hyväksyvän katseen elämäsi taitaisi kaivata. Sen perässähän oikeastaan ihmiset Jeesustakin seuraavat. Hänellä kuuleman mukaan oli ainutlaatuisen hyväksyvä katse. Kerrot pajon suhteesta omaan äitiisi. Jokin saa mieleeni myös ajatuksen, liittyykö tähän jotain, joka sulkee ajatukset isästäsi pois. Ainakin itselläni kävi niin, että osittain etsin vastauksia aivan väärästä suunnasta - kun ne kysymykset olivat helpompia. Alkoholitsien aikuiset lapset voisi olla paikka, jossa sinun kannattaisi vierailla. Niin paljon kuvaat itseäsi tuon suhteen kautta.

318

Noin olen itsekin tuuminut että jotain tuollaista kai itse kukin ehkä elämässään etsii. Meillä “ongelman” myöntäneillä etsiminen vain on tietoista, useimmilla joilla elämä vain menee hiukan vinksallaan tuo kaikki on tiedostamatonta (raskautetaan parisuhteita menneen painolasteilla)

Ehkä minun elämässäni on jo ihminen joka on sekä isä, äiti että jeesus ja jumala :unamused: eikä hän ole parisuhteessa kanssani, onpa vain ihminen joka on seurannut kulkuani sivusta vuosia ja no, hmm. pysynyt järkähtämättä kuin kallio elämässäni. Ehkä luottamukseni häneen kasvattaa minuun jotain, joka lapsuudessa jäi puuttumaan.

Kerron paljon äidistäni, koska tavallaan tähän saakka olen syyttänyt vain isääni. Olen “hylännyt” isäni jo kymmenvuotiaana ja syyttänyt häntä kaikesta pahasta. Äiti oli perheessämme “uhri” joka kaipasi sääliä ja rakkautta. Nyt viimeisten parin viikon aikana (käytyäni isäni luona ensi kerran vuoteen) olen yhtäkkiä alkanut katsella äitiä uusin silmin. Onko hän suojelukohde, jota edelleen paijaan ja jolle annan kaiken anteeksi, vai ilkeä ja itsekäs juoppo?!

Luulen että jotain vihan tapaista äitiäni kohtaan on kerääntynyt minuun noin megavuoren verran… vähitellen se alkaa nostaa päätään jostain, kun kaiken pitäisi olla tyyntä ja tavallista. Olenhan jo kasvattanut omatkin muksuni ohi herkimmän lapsuusiän murrosikään.

Hyväksikäyttö ei liity isääni, hän ei ole “syyllinen” vaan vanhin veljeni. Joka tekee tapauksesta entistäkin hämärämmän. Vuosia kamppailin kysymyksen kanssa, onko minua käytetty hyväksi, vai oliko kaikki leikkiä. Myöhemmin olen ratkaissut tuon dilemman niin, että ja koska minä pelkäsin, oksensin, kammosin, vihasin, häpesin ja koin muita kielteisiä tunteita, tuo minun osaltani on ollut hyväksikäyttöä, on veljeni selitys asiaan mikä tahansa.

Mutta näin… Minä en enää usko että kullekkini meille annetaan vain se minkä jaksamme kantaa. Kyllä meille joillekin annetaan paljon enemmän, ja kun ei jaksa kantaa, sortuu.

Alkoholistien lapset voisi tosiaan olla sopiva seurapiiri… pitääpä katsoa onko täällä maalla tuollaisia tapaamisia.

Mutta en minä juonut siksi että olen alkoholistiperheen kasvatti. (tai no ehkä siksi että juominen oli ainut tapa käsitellä kaikkea, iloa, surua, pettymystä, onnea) Luultavasti join siksi että ensin minun teki mieli juoda, koska siitä sai hyvää oloa ja turvaa, jota en koskaan ollut kokenut. Kun olin juonut riittävän kauan juominen kasvoi minuun identiteetiksi ja kun ensimmäinen liitto ajautui tukevasti karille, juominen toi lohtua ja rakkautta, jota vaille jäin.

En syytä juomisestani muita, kyllä minä tykkäsin sekoittaa pääni, tosin halusin raitistua jo lasten synnyttyä mutta koska elämä löi kapuloita rattaisiin matka vei kymmenen vuotta.

319

Meillä ihmisillä on kovin paljon kuvitelmaa siitä, kuinka tietoisia, tiedostavia ja rationaalisia me olemme. Jokainen voi testata oman rationaalisuutensa rajoja kokeilemalla kertoa päässälakuna kahta kolminumeroista lukua. Tietoisessa tajunnassa rajamme asettaa kyky muistaa asioita. Tuo raja on noin kahdeksan muistiyksikön kohdalla. Kolminumeroisten lukujen kertolaskuun se ei riitä.

Miten me sitten selviydymme arkipäivän asioista? Opettelemme asioita ulkoa. Kun tarpeeksi jankutamme asiaa, kertotaulukin syöpyy muistiimme. Osaamme poimia valmiita vastauksia ulkomuististaamme. Tuossa on mielenkiintoinen rajoite. Valmiiden vastauksien poimiminen ei ole tietoista ajattelua. Entä jos päähämme on tallennettu väärää tietoa? Jokainen tuntee ihmisiä, jotka kynsin hampain pitävät kiinni virheellisistä oletuksista. Sinne se virhe vain on tallennettuna korvien väliin. Toinen tapa selviytyä on toimia vaistojen varassa - metsän eläimen tavoin. Voimme kouluttaa itseäemme osaamaan asioita. Kun vapautamme nuo vaistomaiset taitomme kykenemme esimerkiksi soittamaan pienoa. Tietoisen ajatuksen muodostuminen kestää 0,3 sekuntia. Katsokaa pianistin sormia. Omine nokkineen ne soittavat. Ei pianisti edes tajua millä tavalla hän musiikkia tuottaa.

Tietoisen tajuntamme takana on varjominä. Yrittäessäämme olla kovin tietoisia ja rationaalisia menetämme yhteyden tuohon varjominään. Se varjominä on varsinainen vaistoeläin - leikkivä lapsi, jonka ajattelua eivät tyhjänpäiväiset opit ja opetukset rajoita. Todellinen luovuuden lähde.

Tuo varjominä ei pidä sääntöjen ja määräysten maailmasta. Ei - todellakaan. Se haluaa nauttia ajatusten ja kokemisen vapaudesta. Itse asiassa varjominä - sisikundi - sisäinen lapsi - sisiminä - ei edes tunne sanaa ei. Se on abstrakti sana, jolla ei ole merkitystä. Kun sisikundille sanoo golf-kentällä: “Älä vain lyö palloa veteen”, sisikundi ymmärtää vain sanat lyödä, pallo, vesi. Ja veteenhän se pallo päätyy. Kun sisikudille sanoo: “Älä juo viinaa”, sisikundi ymmärtää sanat juo ja viinaa. Niinpä se on aivan ihmeissään, kun viinaa ei tarjoillakaan. Kai se sitten ryhtyy kuivahuikkaamaan, kun kerran juomaan on käsketty - osaa se senkin.

Sisikundi on vaisto-olento. Sillä on haluja. Sisikundille pitää sanoa: “Haluan pallon putovan keskelle väylää”. Terveiset pitää vielä kerrata katselemalla mielessään pallon kaunista lentorataa. Silloin sisikundi osaa lyödä pallon keskelle väylää. Sisikundille pitää sanoa, kuin lapselle: “Haluan olla raitis tänään -raittius on kivaa”. Silloin sisikundi on onnellinen ilman viinaa.

Sisikundi ei ymmärrä huomisesta mitään. Sille on ihan turha puhua loppuelämän raittiudesta. Vanhat asiat se kyllä muistaa. Aina ennenkin juotiin baarissa viinaa ja kivaa oli. Aina ennenkin peuhattiin naisten kanssa päissään ja kivaa oli. Aina ennekin vedettiin pää täyteen viinaa, kun vitututti - ja velat muutuivat saataviksi. Mustapartainen mies veti turpaan - varo kaikkia mustapartaisia miehiä.

Oli miten oli - nyt Smokki-herra lähtee herrojen Helsinkiin. Laitetaan Bossin liituraita päälle ja kiillotetaan mittatilauskengät. Helsingin muotiliikkeistä voi käydä vielä ostamassa silitetyn paidan ja muodikkaan solmion. Aamulla on työpaikkahaastattelu. Jos oikein hyvin osaan puhua joutavia, niin ties vaikka tekevät minusta prinssi-everstin ja saan kutsun linnan juhliin. :laughing:

320

Menestystä työhaastatteluun. :smiley:
Kannattaa olla sisikundin kanssa väleissä, kuten näyt oivaltaneen. Tiedeihminen saattaisi käyttää vaikkapa ilmaisua “posthypnoottinen suggestio.” Sisikundi ymmärtää myönteisen sanoman tai toiveen. Se toimii juuri kuvaamallasi tavalla ja sen mieltäminen on mielestäni sitä paljon parjattua, negatiiviseksi väännettyä hengellistä heräämistä. Ilman hurahtamista johonkin.
Juomisen tuleminen tarpeettomaksi käy mielestäni parhaiten positiivisen ajattelumallin avulla. “Juuri tänään olen entistäkin terveempi ja voin paremmin…”
By the way, käytin myönteisiä sanoja, ilman yhtäkään e…siis piip-sanaa. :laughing: