.
Kyllähän AA on aivan tieteellisesti tunnustettu, vaikka ei mitään tunnustusta kaipaakaan. Ainakin meilläpäin yhteistoimintakin sujuu lähes ongelmitta. Katkaisuaseman yhteydessä kokoontuu oma AA-ryhmä, jonka kautta aika monelle on raittius auennut.
Täytyy kuitenkin muistaa, ettei AA ole osa yhteiskunnan palvelujärjestelmää. Katkaisuasemallakin toimiva AA-ryhmä toimii aivan samoilla periaatteilla, kuin kaikki muutkin ryhmät. Maksaen myös vuokraa käyttämästään tilasta. Yhteiskunta ei voi määrätä ketään käymään AA:ssa, eikä ohjata ketään saamaan hoitoa AA:han. Jokaisen on tultava mukaan AA toimintaan aivan omin jaloin ja omasta tahdostaan.
Kyllä käy! Hippiäinen on ihan oikeilla jäljillä! 
Juuri tuohon tähtää valtakunnallinen mielenterveys- ja päihdepalvelujen kehittämisprojekti, joka nyt on meneillään jonnekin vuoteen 2015 asti.
Palveluita pyritään tosiaan keskittämään niiin, että ihmisiä ei palloteltaisi paikasta toiseen ja luukulta luukulle, vaan erilaisia mielenterveyteen ja päihdeongelmiin liittyviä palveluja saisi samasta pisteestä ns. “yhden oven avauksella”.
Ajatus on periaatteessa siis kai hyvä, mutta aika näyttää mihin se etenee.
Nythän meillä on huima vyyhti erilaisia instasseja joissa potilas sitten singehtelee kuin flipperissä ikään, kunnes osuu onnekkaasti johonkin maalitauluun tai vierii vain pois. Klonks!
Sun kannattaa tehdä moderaattorista ilmoitus ylläpidolle! 
Lentää muuten kirkkaasti Vaeltaja/Rahvaan aforismien Top 20:een ever!
Tarharyhmän kertoma projekti voi olla hyvä.
Jos puoletkin päihde- ja mielenterveysongelmaisista saadaan saman katon alla toimivaan AA-hoitoon jää paljon enemmän klinikan väelle aikaa keskittyä sihen toiseen puoleen.
AA: kai keskityy siihen osaan hoidettavista joka haluaa raitistua kokonaan tai jok´lla ei ole reaalisia mahdollisuuksia muuhun. Klinikat voivat sitten antaa apua niille jotka yrittävät vain vähentää juomistaan
Onko se silti viisasta en tiedä? Pitäisikö klinikoiden ja katkojenkin laittaa pääsyvaatimukseksi sen että ihminen edes haluaa oikeasti parantua kokonaan eikä käytä näitä paikkoja siksi että on jääkaappi tyhjä tai väliiaikaisesti niin heikossa kunnossa ettei jaksa just nyt juoda -tai sitten koska työnantaja lopputilin uhalla pakottaa hoitoon?
En tiedä.
Mutta yhdistämällä AA:n ja yhteiskunnan laitosten voimat saadaan varmasti säästöä jolla voidaan sitten tehdä paljon muuta tarpeellista. Mielenterveydenkin hoitoon rahaa tarvittaisi.
^ Juu ja siis tarkotus myös nimenomaan tiivistää sitä yhteiskunnan ammattimaista palvelujärjestelmää sinne yhden katon alle. Toki ne vertaistukiryhmät mahtuvat ja jopa kuuluvat sinne sekaan myös: vaikkapa juurikin vuokralle kuten niiden perinteiisiin kuuluu.
Niitähän tosiaan kokoustaa jo nykyisinkin mm. katkoilla, A-klinikoilla, sairaaloissa jne.
: ) Täällähän tätä on hienoa kaavailua, jos joku viitsii tutkailla:
info.stakes.fi/mielijapaihde/FI/ … /index.htm
“Kokemusasiantuntijat ja vertaistoimijat otetaan mukaan mielenterveys- ja päihdetyön suunnitteluun, toteuttamiseen ja arviointiin”.
On hyvä muistaa sekin että yhteiskunnan kassa ei ole pohjaton. Kaikki se mitä tehdään palkallisena työnä on meidän veroina maksettava. Verotus on jo nyt hävyttömän kovaa, moni on vähentänyt työntekoa sen takia. Kun ei kannata. Verottaja vie kaiken.
Toisaalta on paljon työttömiä, eläkeläisiä, osa.aikaisia työntekijöitä ja muita joilla osalla on jopa sopivaa ammatillista koulutustakin ja osalla sitä tärkeää omakohtaista kokemustietoa.
On hienoa että heillekin tarjoutuu mahdollisuus tuntea itsensä tarpeellisiksi ja aktiivisiksi ja he voivat osallistua näin yhteisen suomen rakentamisen. Yhdistykset ja vapaaehtoiset ovat tärkeitä rattaita tässä koneistossa.
Minusta niistä vuokristakin voi jossain määrin luopua, Työpanos säästää sen verran että vuokran periminen olisi ehkä sitten jo kohtuutonta. Yhden työntekijän palkan säästyminen vastaa jo aika monen neliön kuukausivuokraa? Tietysti sitten kalustokulut, mahdolliset muut kulut on mietittävä että kuka ne maksaa.
Siirränpä tämän keskustelun pois Virnan palstalta ettemme kokonaan valtaa keskustelua.
Tämä aihe kiinnostaa kovastikin. Lähinnä vastaavaa löydän omasta kokemuksestani paristakin suunnasta.
Joskus on löytänyt syvää seesteisyyttä, jota voisi kuvata, ettei tunnu miltään. Siinä tunteessa on kyllä mukana niin vahva täyteläinen maku, että sitä olisi pakko kuvailla sanomalla, että tuntuu hyvältä.
Toinen liittyy omaan kokemukseeni lapsen kuolemasta. Siihen liittyi niin vahvoja tuntemuksia, että kokemuksen tasaannuttua tunnekäyrä piippasi pitkään tasaista. Tuota tunteen puutetta ei oikeastaan voisi kuvata muutoin, kuin sanomalla, että se tuntui pahalta - todella pahalta.
Ehkä olet saanut selvitettyä jotain itsesi kanssa ja mieli on tyyni ja tyhjä. Kuten Rahvas sanoi, se menee kyllä ohi ja tuuli taas nousee. Kerro kuitenkin lisää omista ajatuksista - olen todella utelias.
Minustakin olisi hyvä puhua mielialavaihteluista, kun se on todella tärkeää asiaa mitä tuleman pitää lopetettuaan juomisen. Se tulee vuosienkin päästä ja minä ainakin olen kokenut sellaisia alakulon hetkiä joille ei ole ihan järjellistä syytä, mutta niitä vain joskus ilmenee. Meditoimalla tai itsetutkiskelulla/mietiskelyllä sekä puhumalla ne alakulot menee ohitse, mutta ovat kyllä ihan oikeasti hieman ahdistavia asioita joista kannattaa puhua, kun saattavat vaikuttaa harmittomilta, mutta uskon näin, että antaessaan niille vallan, ne vie johonkin suuntaan ja se ei ole varmaan paras suunta.
Kiitos korjauksesta, tässä kivien keskellä näin arasta aiheesta onkin turvallisempi jutella. Minullakin on ollut vastaavia “ei tunnu missään aikoja” mutta silloin vielä join, eikä mikään tuon vuoksi tuntunut miltään, liki kymmeneen vuoteen, en itkenyt, en nauranut, hymyilin hiukan vinosti, harvoin. Katsoin hauskoja kotivideoita jotta nauroin ääneen edes kerran viikossa lasteni kuullen, joka kertonee miten syvästä tunteettomuudesta kärsin.
Sitten lopetin juomisen ja erosin ja tunteet heittivät vuoristoradalta toiselle, ilman välipysähdyksiä, itkua, naurua, iloa, surua, tuskaa, unelmia… tuo loppui kai joskus kesällä 2009. Kaikki… hiljeni.
Tuon jälkeen yritin repiä tunteita irti itsestäni, jotta välttäisin tämän tyhjyyden. Tuntuu että ohitan lapsenikin vain koska minulla ei ole tunteita joilla kohdata heitä. Tänään tuntuu hyvältä koska osasin neuvoa 14-vuotiasta huomiseen matematiikan kokeeseen. Tuo pieni ilon aihe tuntui suurelta, niin suurelta että melkein itkin, vain melkein, silmäni eivät enää kehitä kyyneliä… , miten nuo ihanuudet kasvoivat minun tempoillessa vuoristoradoillani… kasvoivat minulta salaa tuossa silmieni alla…
Miksi elämä tekee tällaista jäynää ihmiselle joka elää “oikein”. Joskus tekisi mieli polkea jalkaa ja huutaa että haluan elämän suoraan. Haluan sellaisen elämän jonka ansaitsen, ettei talikko enää kuulu minulle…
Voi kun tässä olisi joku “yksityinen” huone, jonne kaikki eivät pääsisi sisään, jossa voisi puhua suljetulle joukolle… olisi niin paljon asioita, muttei enää uskallusta käsitellä niitä tässä. En halua riipiä kaikkea tähän, koska sen jälkeen kaikki revitään niin pieniin osiin että menen rikki, räyhään ja hakkaan näppistäni vihaisena ja se mikä oli tärkein asia, hukkuu kaiken sen alle, jolla ei ole mitään merkitystä.
Tuollainen tyhjyys kuulostaa siltä, että se tuntuisi pahalta. Elämässäsi on ollut paljon muutoksia, joten se saattaisi olla samaa sukua tuntemuksille, joita koin pienen lapseni kuoltua. Sairastaminen ja kuolema oli aikaa, johon liittyi äärimmäisiä tunteita. Hautajaisten jälkeen tunteet vähitellen tasaantuivat ja kaikki oli kovin tyhjää vuoden verran. Ehkä sitä voisi kutsua nimellä masennus. Vähän samasta sain itseni kiinni tänä kesänäkin, kun vuosi raittiutta tuli täyteen. Tätäkö tämä nyt vain onkin. 
AA:ssa sain ystävältäni varsin yksinkertaisen neuvon. “Masennuksen keskellä ei saa jäädä sänkyyn makaamaan.” Surulle ja väsymykselle kuuluu antaa tilaa tulla ja mennä. Ei koko aikaa jaksa vatvoa omia ongelmiaan sen paremmin, kuin surra lapsensa kuolemaakaan. Jossain vaiheessa pitää vain herätä ja lähteä kohti uutta - pienin askelin. Kun lapseni kuolema tyhjyys alkoi tuntua todella pahalta, lähdin viikolopuksi sururyhmään keskustelemaan asioista toisten samassa elämän tilanteessa olevien kanssa. Sitten lähdin kahdeksi viikoksi ylelliselle lomalle Malesiaan. Sillä tavoin se elämä taas astui pienen askelen eteenpäin.
Minäkin masennuin viime talvena, tunnistan kyllä nuo oireet jos uudelleen tulevat kohti ja ymmärrän jos tarvitsen lääkkeitä. Välillä tekisi mieli sanoa että tiedän tarkasti mistä kaikki johtuu, mutten haluaisi myöntää asioita itselleni sellaisena kuin ne ovat.
Minun masennukseni kun ehkä kumpuaa siitä että elän arvojani vastaan. Toisten ihmisten kanssa eläessä noita kohtia ei aina voi kokonaan välttää.
Kun en pysty julkituomaan kielteisiä tunteita (koska koen että elämäni ihmiset ovat minua heikompia) Pidän kaiken sisälläni ja no… sitten kaikki tunteet vain tukahtuvat.
Joskus itkin säännöllisesti, se “puhdisti” ilmaa ja elämä tuon jälkeen tuntui hetken verran helpommalta, enää en osaa purkaa pahaaoloani tuollakaan keinolla. Tai koen etten saavuta tahtomaani, tai en kykene puhumaan niin suoraa että ilma puhdistuisi… kaikki vain kerääntyy ja kasaantuu.
Ehkä minulla on ollut vain liian kiire, etten ole ehtinyt järjestämään tunteitani.
Tänään en juo.
Aika paljon tuossa varmaan on perää, jos kerran tuo ajatus on sinulla mielessä.
Itsensä kohtaaminen on aika rankkaa joskus, mutta niin pakollista, jos raittius voisi edetä. Henkiseen raitistumiseen tähtäävää työtä se on, jotta sielukin voisi levätä menneistä ja tulevaisuuden peloista.
Tekisi vielä mieli sanoa, että älä jää noiden asioiden kanssa yksin ja ainakaan yritä puhua enää itseäsi kieltämään ongelmasi, koska se on olemassa, jos ja kun se kerran vaivaa.
Toivon sinulle Hajatelma rohkeutta ja voimia, kun miksi sitä itseään piinaa tarpeettomilla asioilla sen enempää, kuin on tarve.
Itsensä kohtaaminen on rankkaa silloin kun päätöksiin, joita pitäisi oman hyvinvoinnin turvaamiseksi tehdä, liittyy useita muita ihmisiä.
En piinaa itseäni asioilla. Luulen että nyt on menossa vaihe, aika näyttäköön ajallaan mikä on oikea ratkaisu. Sen elämä ainakin on opettanut, että asioiden edelle on turha kiirehtiä. Turha hätäillä ja panikoida, silloin kun tuntuu että on pakko juosta, on paras istua aloilleen, sulkea silmät ja kuunnella rauhoittavaa musiikkia kera kahvikupillisen.
Onneksi meillä on aika, se on puolella silloinkin kun tuntuu että se käy vastaan.
Juuri näin se on, mutta sekin pitää paikkansa ainakin omalla kohdallani, että muiden ihmisten kohtaaminen oli minulle se tärkein juttu ja jos minä itse olisin saanut päättää kaiken, niin olisinkohan vieläkään käynyt kiinni niihin itseäni kiusaaviin asioihin, jos olisin antanut omille ajatuksilleni vallan.
No se siitä. Kaikkea parasta sinullekin Hajatelma. Nyt lähen sinne missä saan olla aataminpuvussa laillisesti.
[poistettu riitelemistä - Päihdelinkin toimitus]
[poistettu riitelemistä - Päihdelinkin toimitus]
Huomenta Smokki
Piipahdan puutarhassasi ihmettelemässä hetken !
[poistettu riitelemistä ja nimittelyä - Päihdelinkin toimitus]
Vetäydyn taasen lukupuolelle samalla toivottaen lopettamista yrittäville Onnea ja juomistaan jatkaville Kans !
Terveisin Kanthoona 