[Poistettu riitelemistä - Päihdelinkin toimitus]
[Poistettu riitelemistä - Päihdelinkin toimitus]
[Poistettu riitelemistä - Päihdelinkin toimitus]
[Poistettu riitelyä ja nimittelyä - Päihdelinkin toimitus]
[Poistettu riitelyä ja nimittelyä - Päihdelinkin toimitus]
[Poistettu riitelemistä - Päihdelinkin toimitus]
[Poistettu riitelemistä - Päihdelinkin toimitus]
[Poistettu nimittelyä - Päihdelinkin toimitus]
Kivipuutarhassani vaahtera oli pudottanut viikonloppuna lehtensä. Punaisia suuria lehtiä oli vihreällä nurmella ja haravoidulla hiekalla. Jollakin tapaa niin kaunista, ettei minulla ole mitenkään kiire korjata niiitä kompostiin. Pudonnut lehti on jotenkin rauhoittava. Myös haapa oli saanut punaista väriä. Vihreiden lehtien seassa oli isoja punaisia alueita - kokonaiset oksat olivat luopuneet vihreästä väristä loppujen vielä pitäen kiinni kasvun ajasta. Todella kaunista - aivan, kuin puu olisi käynyt kampaajalla.
Viikonloppuna kävin hautaamassa kummisetäni. Kirkossa katselin ihmisiä, joden oli vaikea lukea muistosanoja itkunsa seasta. Oman mieleni surulliset ajatukset valtasivat, kun kannoin arkkua hautaan. Kukahan minun arkkuani kantaa ja mitä minun muistotilaisuudessani sanotaan? Eipä ihme, että ikää myöten maalliset ajatukset kääntyvät hengellisempään suuntaan. Tuli myös mieleeni Hellstenin lausahdus kuolemasta, joka varjostaa elämäämme sen alusta alkaen. Ovatko kaikki pelkomme loppujen lopuksi sukua tuolle kuoleman vääjäämättömyydelle?
Matkatessamme äitini kotiseudulle sain viettää kokonaiset 20 tuntia autossa vanhimman tyttäreni kanssa. Lyhyesti sanottuna - emme tuhlanneet aikaammme jutustamalla tyhjänpäiväisistä asioista.
Kaunista tuo alkuteksti.
Lopputekstiä suorastaan kadehdin. Saisinpa saman tilaisuuden esikoiseni kanssa. Pelkään, että välimme ovat oman käytökseni johdosta lopullisesti vaurioituneet. Yritän parantaa.
Sinällään hyvä ketju mutta surullista katsottavaa nuo kohdat “poistettu riitelyn takia” yleensä aina samat nimimerkit ovat asialla.
Minä haluaisin että kierrätettävät osani kierrätettäisiin ja tuon jälkeen tuhkaus ja että tuhkani siroteltaisiin mereen, mutta läheiseni eivät hyväksy päätöstäni joka jollain tapaa loukkaa minua. Pitääkö minut laskea koskemattomana maan uumeniin vain siksi etteivät he halua minuun kajottavan? Onko asia minun vai heidän päätettävissä, auttaisiko heitä surussaan jos saisivat päättää asian?
Mietin myös kuolemaa tänään töistä palatessani, olen jotenkin surullinen tai väsynyt tai sekä että ja yöllä koin taas aika rankan rytmihäiriökohtauksen, jonka aikana usein mietin että “Se joko loppuu tai minä lopun” lääkäri ei noita häiriöitä saa kiinni, sitä epämääräisin välein tulevat, mutta viimeyön kohtaus oli edeltäjiään voimakkaampi. (ehkä saan mittarin kotikäyttöön jotta kammiovärinä saadaan nauhalle)
Öisin en pelkää noita kohtauksia, enkä taida pelätä kuolemaakaan, vaikka Hellsten muuta väittää. Minusta tuntuu että olen aika sinut kuoleman kanssa. Toki joskus pelkään suunnattoman paljon mutta tuolloin pelkään vain itse kuolemaa. Sitä tyhjyyttä joka kuolema on, loppu kaikelle.
Mietin kuolemaa ajatellessa enemmän sitä, olenko osannut kasvattaa lapseni niin että selviytyvät täällä ilman minua. Ehkä se joka tuo luottamuksen elämään, on että tiedän tehneeni työni äitinä hyvin. Mitä enempää ihminen oikeastaan elämältä voi saavuttaa kuin sen, että saa lapsensa kasvatettua elämään? Ei täydellisesti, mutta elinkelpoisiksi…
Pitää oikeastaan kertoa, että minullakin on kivipuutarha ja aika isokin, mutta en sitä ole osannut pitää puutarhana, vaan rakenisin sellaisen kumpuilevan pation pyöreistä kivistä. Mukavinta siinä on ne mansikat jotka kasvaa eräässä nurkassa siinä vielä nytkin ja jopa lokakuuhunkin. Se on ihmeellinen juttu, kuin raitistuminenkin. Luonto tai Jumala järjestää ihmeitä meille ihmeteltäviksi. Tieteellisesti mietittynä varmaan ne kivet ovat keräämässä lämpöä päivisin ja pitävät mansikan mansikoimassa pitkään.
Olen vain ihmetellyt miten juuri minulle suodaan kaikenlaista nautittavaksi. Miksi esim. ne mansikat ovat siinä ihmeteltävinä ja jos nyt senkin sanoo, niin se kivipatio on sellainen pieni rinne, joka näkyy pihasaunamme terassille. Kaikki nämä terassit ja kivipatiot olen yhdistänyt ihan järjettömän suurella puisella rakennelmalla isompaa ja pienempää soppea missä voi lötkötellä tai grillailla tai… ihan mitä vaan. Kaikki terassit ja kulkureitit, jotka olen myös laudoittanut yhteen nippuun, on varmaan kylämme isoin ja ellei suomen suurin talon kuistin jatke. Olen saanut ne mieleisekseni kombinaatioksi, joka hivelee silmää katsoo sitä mistä kantilta tahansa. Seuraavana on luvassa sellainen pyykin kuivaus ja tuuletuskatos. Olen jo katsonut paikan siihen lähelle, johon ankkuroin maahan piiitkän orsipuun mukaan kaksi kyllästettyä puhelitolppaa. Lopuksi teen siihen vielä katon, jonka aion valmistaa taas orsista tai sammaleista. Varmaankin sammaleista.
Saunamme vierelle saisi vielä uima-altaan tehtyä, mutta mäntyinen metsä tuossa pitää siitä huolen, ettei se allas täyty ihmisistä, vaan…, ellen sitten tee siihen oikein huonetta, mutta luulen vaan, etten saa ainakaan ihan heti lupaa siihen. Kunnalta kyllä, mutta tuo perhe toppuuttelee.
Olen aivan hulluna puurakentamiseen ja minusta se on vielä jopa edullista, kun melkein kaiken saa omasta takaa. Tätä rakentamista olen ennenkin tehnyt, mutta vaikka minulla olikin kymmenen projektia tekeillä, niin yhtäkään en saanut valmiiksi. Aina kaikessa oli takana juominen. Nuo terassit ym olisivat jääneet tekemättä, kun joka väliin olisi pitänyt ottaa huikka tai pari että jaksaa. Pikemmin nuo kaikki projektit olisivat olleet vain juomista edesauttavaa ja sitä varten tehty.Miksi elämä nyt maistuu, kuten rakentaminenkin sekä raittius, niin en voi kuin ihmetellä tätä kaikkea.
Hieman hämmästyin sitä omaa tunnetta tai sen puutetta, kun Smokki ja Hajatelmakin kirjoittaa mitä sen jälkeen, kun kuolee tjs, niin en ole kovinkaan paljon itse tuota miettinyt. Ehkä se liittyy siihen mitä juuri nytkin koen, mutta voipi olla, että sitä ajattelee sitten lähemmin, kun kuolee. No en suinkaan halua tarinoillani mollata ketään tai mitään ja en varsinkaan loukata kun on suruakin ollut läsnä.
Raitistuminen oli minulle ihme ja tämä tunne, että elän tänäänkin satkulla on jotenkin vieläkin suurempi ihme, kun en koskaan osannut kuvitella saavani kaikkea sitä mitä toivoin saavani. Kummallista kyllä, mulla oli kaikki tässä, mutta en vain osannut nauttia siitä, vaan nautin aivan muista asioista jotka pisti minut polvilleen.
Tämä tästä tänään ja nyt on pakko mennä yöpuulle ja lukea yhtä hyvää kirjaa. Conn Igguldenin kirjoittamaa. Sen ukkelin tyyli saa mut lukemaan liikaa, kun ei saa lopetettua.
Kaikkea parasta tännekin.
Minulla nämä ajatukset ajoittuvat hetkiin kun kuolema kulkee lähellä… En mieti päntiönään loppuani, mutta ollessani viime keskiviikkona työmatkalla taas läheltä piti tilanteessa. Auto tuli kolmion takaa suoraan eteeni, sain ohitettua tulijan vain koska luoja tai mikä lie oli päättänyt että siinä kohtaa on hyvä paikka bussipysäkille.
Tilanteen mentyä sydämeni takoi tovin nielurisojen korkeudella… jos pysäkkiä ei olisi ollut, olisi autoni pyörinyt pitkin kynnöspeltoa hyvän matkaa, koska en ehtinyt liiemmin jarruttaa, toinen vaihto ehto että olisin ajanut suoraan famariauton kylkeen 90 asteen kulmassa 100 km tunnissa, silloinkin turvatyynyistä ja -vöistä huolimatta epäilen että elämä ei olisi ollut ihan itsestään selvyys.
Suuren osan aikaa minäkin olen onnellinen siitä että minulla on elämä. Siitä että taivas voi olla niin ihmeellisen värikäs kuin tänä iltana, siitä että pihallani kasvaa hassuja pieniä sieniä joita voin kuvata… siitä että lapseni sai hyvän numeron kokeesta, tai vähän huonomman, muttei kokenut olevansa silti “huono”.
Tutustuin viikonloppuna mielenkiintoiseen ihmiseen, isääni vanhempaan valokuvaajaan joka on harjoittanut ammattia kauemmin kuin minä olen elänyt! Tuntuu hienolta saada ohjeita noin kokeneelta kuvaajalta.
Kyllähän se kuoleman läheisyyden kokeminen minultakin edellytti, että tuo paino oli aivan konkreettisena taakkana hartioillani. Olenhan tuota kuolemaa joskus pitänyt myös aivan kirjamellisesti sylissäni. Joskus aikoja sitten olen omalta kohdaltani pohtinut, että tuo paljon puhuttu metafora pyhästä hengestä liittyy rohkeuteen kohdata myös ajatus omasta kuolevaisuudestaan. Luulen, että tuollainen rohkeus liittyy myös omaan raitistumiseeni. Edustaahan juomisen lopettaminen myös tuntemattomaan hyppäämistä - pois niin tutusta ja turvallisesta etanoliin liotetusta elämästä. Ei ole kovin kaukaa haettu myöskään tuo AA-ohjelmaan kirjattu ajatus - päivä kerrallaan. Tänään en juo. Tänään en kuole. Jumala saa huolehtia huomisesta.
Niin se on.
Palaan tähän asiaan joskus toiste, kun hieman olen arkana, sillä jotenkin koko plinkin ilmapiiri on jännittyneen oloinen. Tai noin mä tunnen. Naamatusten voisi sanoa enemmän, mutta kun ei tiedä ihmisten jalkaterän asentoa, niin kaikkea ei voi jättää Jumalankaan hoidettavaksi, vaan oma osuuteni on myös tehtävä.
Nyt meen ja otan paremmat yöunet kuin eilen, sillä mäkin tarvitsen lepoa, kun en ole enää teini, kuin henkisesti.
Kaikkea parasta sinullekin ystäväni Smokki. Ps. Tänään oli tosi hyvä ryhmä koossa. Oli melkein vast’alkajaa ja pidempäänkin täällä tallustelleita, mutta se toipumisen ilmapiiri oli käsin kosketeltavissa ja se jos mikä maistuu hunajalle.
Meillä oli maanantaina samanlainen ryhmä. Kuuntelin yhden suhteellisen vasta alakaneen kertomusta sydän kallellaan. Kertoi elämästään niin herkästi ja koskettavasti. Aivan, kuin olisi luistellut heikolla jäällä ilman että jää edes ritisi. Joskus on vain pakko pysähtyä ihailemaan, millaisia lahjoja ihmiset osaavat antaa toisilleen - jos vain uskaltavat.
De Melloa mukaillen: “Tuuli ei ymmärrä, että lehdet osaisivat syksyllä pudota maahan ilman apuakin”
Jokin tässä De Mellon sanomisessa miellyttää minua. Oli aivan pakko käydä kivipuutarhaani katsomassa ja puhallella syksyn lehtiä irti puista ja pensaista. Mitä pienemmällä puhaltamisella sain lehden luopumaan oksastaan, sen kauniimmin se putosi. Ne lehdet, jotka eivät vielä olleet valmiita luopumaan puunsa suomasta turvasta värisivät hetken ja ikäänkuin takertuivat jo menneeseen entistäkin lujemmin.
Olen oppinut arvostamaan koirani syvää hengellisyyttä. Nytkin se makoilee takan edustalla ilman huolta huomisesta. Se on saanut käydä aamulenkillään ja tietää saavansa illalla ateriansa. Tavalla tai toisella se tietää minunkin olevan levollinen, sillä muuten se makoilisi jalkojeni juuressa. Tuossa koiran tavassa asettua lepäämään on jotain mystistä. Se vain on. Sen näkee siitä, miten tädellisen rentona se osaa olla aloillaan. Luulen, että koira mietiskelee ja on meditatiivisessa transsissa. Se ei tee mitään, eikä ajattele mitään ja silti se tietää kaiken mitä ympärillä tapahtuu. Itse asiassa se siis on täysin keksittynyt työhönsä, joka on talon ja perheen hyvinvoinnin vartioiminen. Surullista se käy lohduttamissa ja iloista se pyytää leikkimään kanssaan. Sairaan vieressä se vartioi. Sairaan lepoa vartioidessaan koira ei vaivu mietiskelyyn. Se pitää koko ajan silmiään auki ja on hieman jännittynyt. Koko sen olemus ilmentää valmiutta ja valppautta.
Pyysin sitä yhtenä päivänä ryhtymään hengelliseksi ohjaajakseni. Se heilutti häntäänsä. Huomasin, ettei oma raittiuteni vielä ole edennyt kovin pitkälle. En edes ymmärtänyt, mitä koirani halusi minulle kertoa tuolla hännän heilutuksellaan.
Onneksi mulla ei ollut silloin koiraa, kun pahiten kärsin alkoholismista. Olisin varmasti rangaissut sitäkin omista ongelmistani. Kissoja meillä oli silloin pari ja täytyy vieläkin toivoa, että olisivat saaneet paremman kodin siellä jossain missä nykyään ovatkin.
Tänään taas uusi ryhmä jossa en ole koskaan ennen ollut. Hämmästyttävän erilaisiakin ryhmiä on ja itse kun pidän vähän kaikenlaisista, niin on aina hienoa hypätä uuteen ja maistella mitä sieltä heruu. Aina ei voi sanoa, että joku ryhmän tapa tai toiminta olisi paras, kun niin paljon kaikki riippuu siitä keitä ryhmässä kulloinkin on. Siksikin joku ryhmä saattaa maistua tänään hyvälle, mutta seuraavan kerran hieman … Tunnin ryhmissä on puolensa, mutta sitten taas ne isokirja ryhmät joissa ei ole aikarajaa voivat olla parempia, kun mikä kiire meillä on mihinkään. Ei askelryhmissäkään ole mitään pahaa tai väärää, vaan sekin keino välittää ohjelmaamme kelpaa monelle sitä tarvitsevalle.
On tietysti niitäkin kertoja ollut, että on pitänyt toipua ryhmästä saamastani kokemuksesta, mutta onneksi ne on vähemmistönä. En tiedä miksi, mutta aamuisin taas on aika usein oikein hyviä ryhmiä, kun varmaan yöunet on tehneet tehtävänsä ja muutenkin me aamuihmiset olemme seesteisimpiä (heh).
Ei mutta nyt pitää mennä, kun on asioitakin vielä hoidettavana. Kiitos sinulle Smokki, kun pidät yllä topikkiasi ja toivotaan, että saat tänne lisää ihmisiä iloineen ja suruineenkin, jos niin on tarkoitettu.
Tokihan se on juurikin näin. Askeltyössä, kuudennen askeleen kohdalla olen monesti pyytänyt Jumalaa poistamaan kaikki puutteeni. Jollakin tavalla Jumala on tässä suhteessa hieman ilkikurinen. Ei ole suostunut ilkeyttäni poistamaan, mutta on kyllä poistanut ilkeilyn minulle tuottaman nautinnon. Kun vielä join, sain suunnatonta mielihyvää hyppimällä kuraisilla jaloilla toisten ihmisten takin päällä. Nykyään siitä tulee lähinnä huono mieli. Ymmärränhän minä toki, etten voi pyytää Jumalaa syömään puolestani. Riittää, kun pääsen katetun pöydän ääreen istumaan.