Sikarinpolttamisen Taito

Rauha tuntuu laskeutunenen plinkkiin. Leijonakuningas elokuvan lopussa on kohtaus, jossa vihreys palaa palaneeseen maahan.

youtube.com/watch?v=vzMh8SEKA6k

Rauha on palaamassa myös omaan elämääni. Olen vihdoinkin oivaltanut, mihin hyvä olo katoaa, jos siihen jää roikkumaan. Hyvä olo on hetkessä ja tuo hetki katoaa auringon laskiessa. Jos jään katselemaan auringolaskua, käännän selkäni uudelle nousevalle auringolle. Jokaisen päivän pitää löytää oma onnellinen hetkensä - muuten onnellisuus on vain muisto menneisyydestä. Vähitellen se muisto muuttuu itsepetokseksi ja katoaa kokonaan.

Tänään olen onnellinen, koska minun ei tarvitse aloittaa kokopäivätyötä pääkaupunkiseudulla. Olisihan se ollut yksi mahdollisuus, mutta sen myötä olisin menettänyt monta muuta mahdollisuutta. Keikkatyötä on tälläkin viikolla ollut niin paljon, että lauantainakin on työpäivä. Sieltä täältä ottavat jo yhteyttä keväänkin töihin liittyen. Mikä minun on aloillani ollessa, kun digitaalikamerassa edelleenkin filmi riittää. Löysin myös kangaskaupan, josta saa ulkoilukankaita. Varsinainen aarreaitta omille haaveilleni. Siellä oli myynnissä juuri sitä ihmeellistä Finnlaysonin vanhaa sateenpitävää mikrokuitua, jonka perään olen haikaillut - ja vielä useita värejä. Nykyään sitä kuulemma valmistetaan Pakistanissa. Viime kesän sadekuuroista oppineena ryhdyn tekemään itselleni uudet golf-housut.

Niin - pysyin eilenkin raittiina. Minulla oli onnellinen päivä, josta kävin illalla myös kiittämässä AA-tovereita. Tänä aamuna tuntuu jotenkin turhalta pyytää itselleen uutta raitista päivää - mutta pyydän silti. En siksi, että tuntisin tukea juuri nyt tarvitsevani. Pyydän tänäänkin, jotta muistaisin pyytää sitä myös sinä aamuna, kun seuraavam kerran tukea tarvitsen.

Vähitellen minulle on myös auennut, mitä koira tarkoitti häntäänsä heilutamalla. Se tietenkin halusi kertoa ihmetelleensä vähäistä henkisyyttäni koko pienen ikänsä. Ihmetelleensä, miksi en opi elämän aivan yksinkertaisia perusasioita. Samalla se ilmaisi olevansa iloinen, että vihdoinkin olen heräämässä.

No nyt on parempi hetki ja pohdiskelun aihe on mitä mainioin. Jumala huolehtii huomisesta? Miksi se muka noin tapahtuu ja mikä siinä on ylipäätänsä pitänyt muuttua, kun ennen sen huomisen varaan laski julmetun määrän asioita, joita toivoi tapahtuvan ja pelkäsi myös.

Jokin selittyy sillä, että voi hyväksyä asiat erilaisesti kuin ennen. Hyväksyä mm ongelmia jotka ovat meille ihmisille tavanomaisia tai jopa epätavallisia. Miksi ne sitten pitää hyväksyä? Tai mikä saa meidät hyväksymään, niin ihan varma en ole, mutta ehkä se voisi olla eräs asia, kun kokiessa sen helvetin mitä alkoholismi aiheutti, niin tavalliset ongelmat ei ole mitään, tunnu miltään tai ne jopa välillä kasvattaa, kun emmehän voi elää vain tasamaalla tai ylämäessä, vaan pitää olla myös alamäkeäkin, kunhan nyt jarruttaa ennenkuin on siellä mistä ei pääse ylös.

Onko huomenna ylä vai alamäkeä tai tasamaata? mitä sen väliä, kunhan saan olla raittiina kokeakseni nekin.

Nyt aion kokea miltä mokka maistuu, joten ei muuta kuin raitista päivän ja illan jatkoa joka säädylle.

Ehkä olennaisin, mitä AA:ssa olen oppinut on, ettei pidä olla uskovinaan sellaista mihin ei usko. Silloin ei ole itselleen rehellinen. Homma on vähän sama asia kuin koko alkoholistinen itsensäkusettaminen. Se itsepetos varmaan näyttää hienolta, mutta tuntuu ja maistuu paskalta. Tällä tavalla minun uskoni on epäilijän uskoa. Kaikki se mihin minä uskon on omassa kokemuksessani vankasti totta. Joku voisi hienostella, että uskoni perustus on kovin matala tai jopa matalamielinen. Matalatahan se se saattaa näyttää, mutta eipähän uskoni kivijalka ole ainakaan horjuva.

Sen olen myös opppinut, kuinka tärkeä asia se usko on. Minä uskoin antabukseen ja se antabus auttoi minua. Sinä, ystäväni Rahvas, et uskonut antabukseen, eikä se antabus sinua auttanut. Sillä tavalla todellinen usko on vahvasti sidoksissa omaan kokemukseen. Joku kirjaviisas voisi kertoa täysin objektiivisesti antabuksen vaikutuksista - joitain se auttaa, joitain se ei auta. Ei sillä kirjaviisaan tiedolla ole mitään merkitystä sille pienelle ihmiselle, joka haluaa viinasta eroon. Kyllä se antabus auttaa jokaista, joka muistaa aamuisin pyytää antabukselta raitista päivää ja illalla olla siitä kiitollinen - kunhan se uskopuoli on kunnossa. Kovin tärkeä merkitys uskossani antabukseen oli nimenomaan tuo kiitollisuuden tunne ja kokemus. Mahtava helpotus siitä, että on minua korkeampi voima, jonka avulla voin päästä eroon juomisestani.

Kun menin AA:han, en minä AA:han uskonut. Minulla oli silloin mukanani pelkkä toivo. Tätä plinkkiä lukemalla olin oivaltanut, että sitä tunne-elämän sairauttakin pitäisi jotenkin käsitellä. Ymmärsin hyvin, ettei antabus auta tunne-elämän ongelmiin. Ensimmäisen ja toisenkaan kerran jälkeen uskoni ei sen kummemmin vahvistunut. Totesin vain, ettei siellä AA:ssa ollut mitään pelättävää, joten miksenpä sitä toivoa voisi edelleenkin ylläpitää. Niin minulle alkoi karttua niita kokemuksia. Kun minulla oli vaikeaa kävellessäni AA:han ja hyvä olo palatessani AA:sta aloin uskoa, että AA:ssa saan hyvää oloa. Vähitellen opin uskomaan myös siihen, että AA:n avulla pysyn raittiina. Niinpä luovuin niistä antabuksista.

Siellä AA:ssa toistettiin moneen kertaan, että päivä kerrallaan - kyllä elämä kantaa. Vähitellen opin erottamaan tämän päivän asiat ja huomisen huolet toisistaan. Kerronpa siitä myöhemmin lisää … taitaa tulla pitkä juttu …

En tiedä mihin silloin uskoin, kun halusin juoda, antabuksista, perheeni paniikista, hädästä ja omastakin kurjuudesta huolimatta. Olen puolestasi kuitenkin onnellinen, kun sinulle se tuki auttoi.

Minä tiesin kyllä, että sisälläni oli jokin sekaisin ja tiesin senkin, että juomisen lopettaminen ei ole mahdollista, jos en saa sisälläni olevia asioita purettua. En tiennyt vain kuinka se tapahtuu, mutta uskoin, että joku voi minua auttaa ja senkin tiesin, ettei enää ollut montaa vaihtoehtoa jäljellä.

Vitsi vain; Tohtori, olen riippuvainen lumelääkkeistä!!! Voisinhan minä niistä luopua, mutta se ei vaikuttaisi mitenkään!!

Syvämietteinen ajatus ja niin täynnä merkityksiä. Tiede nähdään jotenkin uskon vastakohtana. Silti lääkkeitäkin testattaessa pitää uskon vaikutus oikein perinpohjin kitkeä pois. Se toinen näkökulma liittyy juuri lääkkeisiin. Usko lääkkeiden parantavaan voimaan on kovin suuri. Helposti ymmärrän lääkeinnostuksen, kun kerran isorokot ja monet tulehdusvaivatkin on saatu tokenemaan. Tuntuu vain siltä, että nykyään tunteetkin alkavat olla sairauksia, joita pitää lääkitä. Tunteiden puuttumisen ymmärrän sairautena, mutta että tunteetkin. Tälläkin palstalla yksi jos toinen puhuu itkemisestä lähes sairauden omaisena mielenterveysongelmana.

Nauraminen on paljon sairaampaa, kuin itkeminen. Nauraminenhan on alunperin pelon ilmaisu. Yritetään olla vähän silleen kovia poikia, kuin peloillekin vain naureskellaan. Näin on ainakin hengellinen ohjaajani opettanut minua ymmärtämään. Paljasta hampaasi, kun pelottaa. Tässä valossa varsinkin rasistivitsit ja niille nauraminen ilmentää lähinnä muukalaisiin kohdistuvaa pelkoa. Sillä tavoin sitten hiotaan yhteenkuuluvuuden tunnetta, että lauma voisi yhtenäisenä joukkona hyökätä outojen ihmisten kimppuun. Tätähän sivistyneet ihmiset eivät tietenkään tee. :confused:

Eniten minua huolestuttaa sellaiset lääkärit, jotka sormeilevat ihmisten aivokemikaaleja saadakseen itkun muuttumaan nauruksi. Siis terveen ihmisen sairaaksi. Nämä uskonasiat ovat vähän outoja, kun niitä liikaa miettii. :confused:

Usko on todella sellainen juttu, joka joko on tai ei ole. Hämmästyin kyllä kovasti kerran, kun kuulin erään ihmisen olleen lapsuudesta asti uskovainen, vaikka ei se minua hämmästyttänyt, vaan se, että hän kertoi näin: “Hän ei kykenisi olemaan onnellinen ilman uskoa”.

Mitä siihen sanot, kun minä ainakin koen ihan samoin. Itsekin hain onnea ostamalla sitä, maksamalla siitä, kuvitellen sen, varastaen,… Mutta koskaan en luottanut Jumalani kykyyn antaa minulle kaikkea mitä tarvitsin, sekä tyytyen siihen. Nyt on näin, mutta vasta juotuani kolmekymmentä vuotta ja koettuani oman pohjani. Jos en uskoisi, pelkäisin, näinkin on.

Jaa’a, nuo lääkkeet on piinanneet minuakin ja piinaavat yhtä sun toista. Shössötystä on yhä suurimmalla osalla päihdeongelmaisiakin, jos sitä ei mistään muusta huomaa. Teki hieman pahaa, kun kuulin erään toverin tarinaa. Lääkekierteestä ei näytä pääsevän millään, kun aina on joku instanssi ottamassa hoiviinsa ja pitävän siellä. Minusta tuntui, että kaverin ihokin kupli, kun lääkkeitä meni siihen malliin, jotta heikompaa hirvittää. Mitä teet? Ei muuta, kuin kerrot omaa tarinaa, jos kelpaa.

Niin - en toki voi mitenkään tietää, mitä merkityksiä sinä noiden sanojen taakse asetat. Itse, en kuitenkaan sanojani laittaisi tuohon järjestykseen. Siinä on hieman sama logiikka, kuin lauseessa: “Minä en kykenisi olemaan onnellinen ilman rahaa”. Onhan se toki onnellista omistaa sen verran rahaa, että saa ostettua filmirullan digitaalikameraan, jos se kerran tuntuu tärkeältä. Aivan samalla tavalla on onnelista, jos on sen verran uskoa, ettei tänään tarvitse sairastaa huomisenkin tauteja - ja voi luottaa siihen, että elämässä kohtaa sen, mikä on tarkoitetttu.

Jos asetan onneni rahan varaan, se saa minut helposti juoksemaan rahan perässä. Jos asetan onneni uskon varaan, voin ajautua juoksemaan uskon perässä. Kyllähän minä voin sen aivan omin silmin nähdä, että kaikkein uskovaisimmat ihmiset ovat onnellisia, kun saavat kerrata toisilleen raamatun ilosanomaa. Kävin minä takavuosina katsomassakin, olisko sellainen onnellisuus tarkoitettu myös minulle. Siellä vaan oli seinällä pitkä lista pääsyvaatimuksia onnellisuuden ehtoina. En olisi rehellisyyttäni menettämättä voinut tuota listaa allekirjoittaa. Surullisena palailin kotiini.

Onnellisuus on vähän, kuin se pieni lintu, joka on koko kesän käynyt aamuisin pesytymässä kivipuutarhani vilvoittavassa vedessä. Jos juoksen sen perään se lentää karkuun. Jos en hätyyttele sitä, se tulee taas aamulla uudestaan. Kun koirani oli pieni pentu, se yritti kerran saada tuota lintua kiinni. Pentu päätyi räpiköimän puutarhalammikkoon ja lintu lensi pois. Muistan, miten kuivalin silloin koiranpentua pyyhkeen kanssa - se oli kyllä varsin liikuttava karvaturri. Nykyään se tyytyy katselemaan linnun aamutoimia kanssani olohuoneen ikkunasta.

Totta.
Olen tullut siihen tulokseen, että näinkin yksinkertaisen ihmisen on pidettävä elämänsäkin yksinkertaisena. Uskon olemus minulle on selkeä ja yksinkertainen. Jos uskon ja luotan sekä toimin, niin en saa mitä kulloinkin haluan, vaan tarvitsen.
Yhteenvetona voisi tuosta tarpeesta mainita vaikka sen, että enhän minä pohjakokemustakaan halunnut, vaan minä tarvitsin sen.

Asiasta toiseen. Olen syksy ihminen tai oikeastaan lähinnä sellainen joka nauttii ilmanalasta jossa on viileää ja jopa pakkasta. En välitä kesäkuumista päivistä. Onko se evoluution tulos tai vain minun omaa tuntemusta, niin en tiedä, mutta nautin aivan järjettömästi tästäkin syksyisestä päivästä. Kohta menen lenkille jo toistamiseen, mutta nyt hieman seuraa mukana. Miten sitä ennen hakikaan vielä sen lenkin lisäksi kaikkea muutakin siihen tykö, kuin nauttiakseni lisää, enemmän ja oikeasti.

Kaikkea sitä onkin jäänyt siinä onnea ja iloa etsiessä huomaamatta, kun sinulla on puutarhassasi juttuja, linnut, lehdet, tassunjäljet yms sellaisia ykstyiskohtia, niin minulla on myös kaikki ne hajut, metsän maut, koirani ilo, riemu, onni sekä jos luoja suo, niin puolisonikin turina siinä sivussa, ainakin kun olemme lenkillä :slight_smile: . Minulle riittä jo sekin voidakseni nauttia tämän päivän antimista, kun mitä muuta minä tarvitsisinkaan. En oikeastaan muuta, paitsi lämpöä, murua rinnan alle ja jms.

Miksi en koskaan kyennyt olemaan yksin onnellinen, en edes koirani tai puolisonikaan kanssa, vaikka nyt ne riittää. Kummallisesti se alkoholismi vei ja kuljetti minua etsimään asioita, ostamaan asioita rahalla jota minulla ei todellisuudessa ollut, näyttääkseni ihmisille, joista en todellisuudessa välittänyt, olevani joku joka en todellisuudessa ollut.

Tämmöisiä ajatuksia tähän nopeasti. T: R

Nauraminen on pelon ilmaus.

Tämä on varmasti totta, mietin juuri kun töissä tulen ovella vastakkain ihmisen kanssa, niin ettei yhteentörmäystä voi välttää, mitä me molemmat “säikähtäneet” teemme? Hymyilemme leveästi. Tuskin meitä tilanne huvitti, mutta leveä hymy on se jolla pääsee ohi ahtaimpien paikkojen…

Itku taas on jotan paljasta ja omaa, ihmissuhdekarikoissa itkiessäni nautin siitä itsesäälin ja surun loputtomasta syvyydestä jonka sisälläni koen, itken siksi että itku tuntuu hyvältä. Noin tein perjantaina, koska työmatkani kestää vain parikymmentä minuuttia, en ehtinyt vajota mihinkään rämeisiin, siistin silmäni ennen kotioven avausta ja tunsin oloni virkistyneeksi ja hyväksi.

Luulen että viimeaikainen “pahaoloni” on osin ollut itkemättömyyttä. En ole suostunut nöyrtymään niin että olisin myöntänyt että ihmisten ilkeys koskee myös minuun… ja minua itkettää.

Elämässä on niin paljon asioita jotka pitäisi “muistaa” mutta silloin kun nuo asiat ovat päällä, niitä ei “halua” muistaa. Mistähän tämä vastustus mahtaa juontaa juurensa. Samaa vastustusta koen aika monien asioiden tiimoilta, joista tiedän että ovat itselleni hyväksi, mutten halua tehdä itselleni sitä hyvää minkä voisin. Mielummin kärsin ja kovetan itseni, olen piilokatkera ja esitän maailmanvahvinta.

Aivan typerää, mutta ilmeisen inhimillistä.

Ensin haluaisin kiittää Smokkia luvasta oleskella kivipuutarhassaan. Yritän selventää sanoilla, miltä tuntuu availla näitä “ei suoraan alkoholismiin” liittyviä kummallisuuksia joita elämässä on ollut ja huomata että vaikka luulin etteivät ne liity tautiin millään tavalla, kokemuksemme ovat usein hyvin yhteneväisiä.

Tämä mitä Rahvas kirjoitti, ostamalla asioita joilla näytti ihmisille joista ei välitä, että olisi erilainen kuin todellisuudessa oli. Tätähän se olii, itselläni oli jopa sanontoja, itseäni lohduttaakseni, joilla väitin että perheemme voi hyvin, että elämämme olisi jotenkin “ihmeellisen” paljon parempaa kuin naapureiden? Silloinkin kun se oli jo aika surullista ainakin naapureiden näkövinkkelistä katsottuna ja kuunneltuna.

Olen myös syksy ihminen, olen aina ollut. Tämä aika kun puut vaihtavat väriä ja auringon valo alkaa viiletä tunnen eläväni. Tuntuu vapauttavalta päästä kesän lämmöstä omaan omituiseen viileään ilmanalaan tottuneeseen mielentilaan. Syksyllä ulkoilen enemmän kuin muina vuodenaikoina, ehkä tunnen syksyn omakseni koska syksyyn liittyy niin paljon luopumista, haikeutta, surua siitä että luonto vaipuu horrokseen. Tänä aikana sieluni on yhtä hiljenevän luonnon kanssa.

Voi Hajatelma,

Kyllähän tänne ovat kaikki tervetulleita, varsinkin sinä. Tietenkään ei ole sopivaa, että kaljapullot käsissä piirrellään seiniin graffiteja. Olisin myös ilahtunut, jos tätä kivipuutarhan rauhallisuutta hieman muutenkin kunnioitettaisiin. Sen verran vain, ettei täällä käytäisi kovin äänekkäitä keskusteluja tyhjänpäiväisistä asioista. Siinäkin suhteessa ihmisen erehtyväisyys on toki inhimillistä. Kertoohan se tuhriminenkin loppujen lopuksi jostain sisimmäisestä hädästä. Ei minusta kuitenkaan ole kantamaan mukanani maailman kaikkea hätää ja tällainen vähän levollisempi palsta voisi rauhoittaa jonkun muunkin mieltä.

Olen kovin ilahtunut, kun olet löytänyt kyyneleitä silmiisi. Viestissäsi jäin myös miettimään, voiko noihin kyyneliin ja itsesääliinkin jäädä roikkumaan aivan samalla tavalla, kuin onnellisuuteen. Niin, ettemme ole valmiita irtautumaan eilisestä, joka jatkuvasti jää kauemmas. Kuvasit oikein hyvin sitä tunnetta, jonka olen itsekin kokenut. Olen yrittänyt pitää kynsin hampain kiinni tyyneydestä, vaikka paha olo sisällä on vain kasvanut. Lopulta olen tuntenut sisimmässsäni, kuinka tuo tyyneys onkin vain itsepetosta. Ehkäpä elämää ei loputtomiin voi paeta kivipuutarhaan sen kummemin, kuin viinapulloonkaan. Toki viinapulloon verrattuna kivipuutarha on parempi paikka. Sieltä voi aina astua arkeen ilman krapulaa ja sielu levänneenä.

Tuo on tuttua, että yrittää kovasti olla “parantunut” niin että tuosta tulee irvihampaista yrittämistä ja se rentous jonka ensin tunsi on kadonnut johonkin tiukkuuteen ja jäykkyyteen.

Onkohan tämänkin jokin joka aaltoilee läpi elämän, ehkä kaikki tunteet ovat enemmän aaltoja, kuin pysyviä olotiloja. Tuskin on mitään mikä olisi pysyvää, tai mitään määrää mitä pitäisi olla mitäkin tunnetta, tai kauanko on “tervettä” tuntea niin tai noin.

Ehkä se mitä pitäisi on heittää irti kaikesta, antaa elämän vain viedä. Mutta meitä joita se vei lujaa kohti tuhoa, tuollainen heittäytyminen pelottaa, josta syystä yritämme hallita jotain joka ei ole hallinnassamme.

Tai jotenkin noin… en tiedä, usein tähän tullessa tuntuu että aivoissa on liki selkeä kuva siitä mitä haluaa sanoa, mutta kun alkaa purkaa sanoja näytölle asia kehittyy aivoissa ja se mitä lopputulos on, ei välttämättä vastaa siihen mihin lähti vastausta kirjaamaan…

Luulen, että juuri tuota heittäytymistä hengellinen ohjaajani yrittää minulle selittää. :laughing:

Jos et pahastu, luen sanojasi vähän Freudin ohjeita noudattaen ja ehkä piilotettujakin merkityksiä lukien. Sanot, että elämämme vie meitä kohti tuhoa. Tottahan se on. Hautaanhan me olemme kaikki matkalla. Ja sitä ennen ainakin minun ruumiini toivon mukaan poltetaan tuhkaksi - tätä taisit itsekin toivoa. Mutta eivätkö tuossa hetkessä juuri kaikki huolemme pääty? Miksi me siis sitä hetkeä pelkäisimme. Olkoon se aivan kokonaan Jumalan murhe, mihin sieluni sijoittaa - jos kerran jotain sijoittamista on.

Nauraminen liittyy jotenkin pelkäämiseen. Jos ette usko, niin käykää katsomassa lasten hyvipuistoa. Lähes kaikkia vekottimia yhdistää jonkinlainen pelottavuus - ja lapset nauravat. Ehkäpä tuo nauraminen on pelkojen kohtaamista. Puhutaan myös tyhjän nauramisesta ja ontosta naurusta. Se varmaan viittaa siihen, ettei nauru ole enää aitoa, eikä todellista - naurusta puuttuu yhteys onnellisuuteen. Tällaisia naurunremakoita kuulin ennen usein kapakan kulmapöydästä. Silloin taitaa olla kyse sisäisen narsistin sosiaalisesta naurusta. Länsimaisen yhteiskunnan globaalista itsepetoksesta. Sisäinen narsisti nauraa ja sisikundia vituttaa. Voiko oikeastaan olla mitään vittumaisempaa, kuin kuunnella narsistin naurua? Se on luonteeltaan omahyväistä, petollista ja pahantahtoista. Niin - narsisimi tarkoittaa aivan yksinkertaisesti sitä, että ihmisen aito yhteys omaan tunne-elämäänsä on kadonnut. Kapakan kulmapöydässä narsistit nauravat sille, kuinka hyvin heillä menee. Vuoristoradan portaissa lapset nauravat sille, kuinka paljon heitä pelotti, kun juna syöksyi alamäkeen.

Satuin kesällä aikuisten syntymäpäiville, joissa ei käytetty alkoholia. Ohjelmana oli lastenleikkejä. Yksi vieraista oli käynyt naurujoogaohjaajan kurssin ja esiteli meille taitojaan. Harjoittelimme erilaisia tekonauruja ja lopulta meitä nauratti aivan kauheasti. Katselin yhtä aika pahasti masentuneen naisen nauramista, joka muuttui aivan hysteriaksi. Jokin tuossa nauramisessa sai naisen kiinni johonkin aitoon ja hän roikkui siinä kuin hukkuva pelastusrenkaassa. Pitemmän päälle sen naurun katsomisesta tuli jotenkin surullinen olo.

Naurujoogaohjaaja kertoi, että nauru saa aivokemikaaleja liikkeelle. Liekö vähän samat vaikutukset, kuin masennuslääkkeillä. Naurun kemiaa en tunne, mutta pelästymisen kemia on minulle tuttua. Pelästyminen saa kehon adrenaliini- ja kivunlievityspumput käyntiin. Silloin valpastumme ja meistä tulee taisteluvalmiita. Olen tuon niin monta kertaa kokenut valmistautuessani luentoon. Ilman pelkoa en hyvää luentoa onnistu pitämään.

Luennon jälkeen minulle tulee adrenaliinikrapula. Koko päivän luento tarkoittaa minulle koko päivän pelkäämistä. Ehkä otan tuon työni hieman liiankin tosissani, mutta siitähän minulle maksetaan - pelkäämisestä. Aderanaliinikrapulassa olen suunnattoman väsynyt - aivan kuin lapsi oltuaan päivän huvipuistossa. Ehkei loppumaton pelkääminenkään - siis nauraminen - siis mahasta hytkyvä onnellisuuskaan ole ihmiselle hyväksi - se väsyttää aivan kamalasti. Voisi jopa kuvitella, että masennus on seurausta omissa peloissa roikkumisesta.

Kun masentaa, niin ei paljon naurata. Ei silloin tee myöskään mieli rynnätä pelkoja kohti. Mutta olisiko niin, että toiminta olisi aivan yhtä hyvä masennuslääke, kuin pilleritkin. :confused:

Olen käynyt lapsieni kanssa lukuisia kertoja huvipuistossa ja voisin väittää että itse pelko ei aiheuta naurua, mutta pelosta vapautuminen saa lapsen (ja aikuisen) nauramaan. Kun pienen lapsen kanssa menee uuteen jännittävään laitteeseen, niin lapsi tarrautuu vanhempaan kiinni ja naama on vakavana pelosta. Kun sitten laite lähtee liikkeelle ja jonkun ajan päästä lapsi huomaa ettei tässä kuinkaan käykkään, niin hän vapautuu ja rupiaa nauramaan hillittömästi. Kun lasta vielä kehuu rohkeudesta suorituksen jälkeen, niin naurua ja hyvää oloa jatkuu pitkään. Ei ihmekkään, että lapset rakastaa huvipuistoja.

Eli aivan kuten kirjoitit, niin nauru voi liittyä pelkoon.

Minulla on yksinkertaisempi ohje aivojen harhauttamiseen. Kynä hampaiden välissä huijaa aivot luulemaan että olemme iloisia, koska kasvolihakset väittävät noin. Olo paranee, vaikka tuo on järjenvastaista se toimii. Ei riitä että kynä on huulien välissä, sen pitää olla nimenomaan hampaiden välissä.

shhhh … SSRI-teolisuus menee konkurssiin, jos tämä tieto leviää. :cry:

PS. Piti ihan kokeilla. Viisi minuuttia kynä hampaiden välissä, kuin kuolaimet - sain oikein kunnon nousut :laughing: - myös tytär meinasi tikahtua nauruun, kun näki minun purevan kuolaimia. Alan ymmärtää vähän paremmin niitä SM-juttuja ja hevosia.

:smiley:

Kynä hampaissa toimii !
Ajatus jo nostatti suupielet lähemmäs korvia.
Kivipuutarhaa lukiessa soljuu raittius kuin itsestään, jännittämättä !
Uskossaan ihmiset on joka asiassa , siis miksei myös raittiuden tavoittelussa.
Vai olette mieltä mitä, analyytikoista jotka uskovat nokian uuden puhelinmallin nostavan osakkeen arvoa.
Unohtamatta niitä jotka uskovat nokian arvon laskevan ja siksi myövät nyt kun nousuun uskovat ostavat.

Onneksi alkoholistina voin uskoa raittiuteen , humaluuden sijaan :slight_smile:

Terveisin Kanttoona :sunglasses:

Tyyneysrukouksen toisessa osassa pyydetään Jumalalta rohkeutta muutta ne asiat, joihin voi vaikuttaa. Nyt kun tuota rukousta olen puolisentoista vuotta toistanut, minusta tuntuu, että alan olla kyspsä siirtymään tähän rukouksen toiseen osaan. Aivan raittiuteni aluksi olisin halunnut muttaa kerralla aivan kaiken. Ikäänkuin hypätä tuon tyyneysrukouksen ensimmäisen osan yli. Minulla meni kauan aikaa ymmärrtää, etten ole selvänä sen mahtavampi ihmemies , kuin juovuksissakaan. Toki usko omiin voimavaroihinsa selvinpäin on paljon terveempää ajattelua, kuin pelkkä humalainen uho. Ehkä tuohon selvään päähän sitten liittyy myös kyky vähitellen nöyrtyä tosiasioiden edessä. Nyt kun hiljalleen olen oppinut hyväksymään asioita sellaisina, kuin ne ovat, huomaan, ettei sitä muutettavaa niin kauhesati ole. Taisin jo kertoakin tarttuneeni yhteen isoon ongelmaan. Golf-housuni - ne kirkaan punaiset, jotka ihanasti ärsyttävät muita ihmisiä - kastuvat sateella. Niinpä teen itselleni golf-housut, jotka eivät kastu sateella. Tarvikkeet olen jo hankkkinut ja parhaillaan piirtelen kaavoja. Teen niistä väreiltään hieman maltillisemmat. Päävärinä on tumman sininen. Punaisesta kankaasta teen neljä senttiä leveät pystyraidat housun sivusaumojen kohdalle. Josko se edelleen mukavasti ärsyttääisi toisia , muttei liikaa. Saa nähdä, miten äijän käy.

Niille, joita masennus tuntuu vaivaavan, haluasin pienen neuvon antaa. Nukkukaa paljon, mutta älkää jääkö kokonaan vuoteeseen makaamaan. Käyttäkää vaikka puolen päivän maissa viisi minuuttia puremalla kynää hampaiden välissä. Kyllä se elämä silläkin keinoin alkaa maistua. Kun tuntuu, ettei yhtään mitään jaksa tehdä, kannattaa raahautua viimeisillä voimillaan vaikka AA-palaveriin. Syntyy edes pientä sisältöä arkeen ja pääsee pois neljän seinän sisältä. Minulla on tuossa asiassa tukenani hengellinen ohjaajani. Parhaillaankin se ehdottelee pientä ulkoilulenkkiä. :smiley:

Itse olen huomannut että ulkoilu on liki tärkeämpää kuin syöminen ja nukkuminen, jotta voi hyvin. Olen armahtanut itseni “hikilenkeiltä” ihan tyystin. (vaikka reippaampi liikunta varmasti toisi reippaamman olon) olen pyrkinyt pitämään huolta siitä että käyn päivittäin 15-30 min. kävelemässä (entinen puolimaratoonari!) Käyn kävelemässä ihan rauhallisesti, jutteluvauhtia… ilman pakotetta, ilman kunnon kohottamisajatuksia, ihan vain kävelemässä jotta saan vuorotahtista liikuntaa (joka selkiyttää aivotoimintaa) raitista ilmaa ja rentoutuksen joka on hyväksi unta ajatellen, enkä käy lenkillä juuri ennen nukkumaan menoa, jottei uni häiriinny.

Nukkuminen on tärkeää, mutta liika nukkuminen on liki yhtä pahasta kuin liian vähä nukkuminen. Optimaalinen unen määrä lienee jotain 7-9 tunnin välillä.

Rohkeutta muuttaa ne asiat, joihin voin vaikuttaa.

Jokohan minunkin olisi aika siirtyä tähän toiseen osaan? Ensimmäinen osa on kyllä ollut varsin haasteellinen. Hyväksyä ne asiat joita ei voi muuttaa. Tänään olen pohtinut sellaista “pikkuriikkistä” asiaa, kun ihmiset aina toistelevat minulle “Älä ajattele niin paljon, niin pitkälle” “Kasva aikuiseksi ja hyväksy ettei kukaan koskaan ymmärrä sinua täysin.”

Noiden kahden asian hyväksyminen on ottanut lujille. Sen hyväksyminen että hyvää tarkoittavat ihmiset eivät tiedä ettei ole minun hallinnassani mietinkö paljon vai vähän, hetkittäin vai alati, lyhyesti vai pitkästi. Aivoni tekevät työtä jatkuvasti. Pitäisi ehkä alkaa harrastaa joogaa? No kuitenkin, toinen osa, kasva aikuiseksi ja ymmärrä :wink: tänään yhtäkkiä täysin ilman ennakkovaroituksia aloin hahmottaa noiden takaista totuutta. Ehkä minun ei kuulukkaan kasvaa niin aikuiseksi että ymmärtäisin ettei kukaan ymmärrä, ehkä minun kuuluukin ajatella paljon ja kokoajan.

Jos lakkaisin tappelemasta noita kahta pientä/suurta asiaa vastaan, elämästäni poistuu paljon turhaa energiaa syövää yrittämistä. Eli tähän kohtaan sopii erinomaisesti tuo “hyväksy se mitä et voi muuttaa” näitä asioita olen “yrittänyt” muuttaa vuosikausia, onnistumatta, joten olisiko aika vain hyväksyä ja oppia elämään itsensä kanssa.