Meillä AAssa on huoneentaulussakin, “Ajattele, ajattele, ajattele”, joten miksei saisi ajatella.
Meillä AAssa on toipumisohjelma joka taas auttaa yhdessa asiassa erinomaisesti, se auttaa ymmärtämään meitä itseämme ja minäkin löysin sen ohjelman avulla ihan tuntemattoman hepun, minut. Silloin tajusin, ettei minun tarvitsekaan saada muita ymmärtämään minua tai minun ymmärtämään muita, vaan minun piti ymmärtää ainoastaan itseäni.
Joskus kyllä hakkaan päätäni seinään, kun yritän leikkiä vieläkin Jumalaa, ajattelemalla jeesata Häntä, ottaen Hänen duunin. En ole yrityksistäni huolimatta raitistanut ketään, enkä koskaan, vaan jumatsuikka, kaikki joutuu ihan itse sen tekemään, mutta minkä teet, joskus on jotenkin pakko sanoa mistä tulee humalaan ja mistä taas raitistuu.
Nyt mä taas ymmärrän senkin hyvin, ettei mikään ole niin viekas ja katala, kuin alkoholismi, mutta sitä joskus toiste, kun osuu liian liki.
Kiitän lopuksi Jumalaani, kun piti minut tänäänkin raittiina, iloisena ja onnellisena sekä vapaana. Miksei olisi, kun annan Hänen toimia. En saanut mitä halusin, vaan mitä tarvitsin ja näin on tosi.
Varmaan olet huomannut, ystävä kallis, että minkäkin olen kova ajattelemaan. Minulle se oli lapsena pakotie mielikuvitusmaailmaan. On siitä ollut minulle hyötyäkin aikuisena - minullehan ihan maksetaan siitä, että puhun ihmisille hulluja ajatuksia. Juuri tänään pohdin tuon hengellisen oppaani ajatuksen juoksua. Ydinfysiikastakaan sillä ei ole minkäänlaista käsitystä. Varmaan kysyisi, josko sitä voi syödä tai nuuskia. En minä niistä ajatuksitani mitenkään eroon pyri. Lähinnä opiskelen nauramaan itselleni ja ajatuksilleni. Mielelläni ajattelen niin suuria ajatuksia, että oikein hyvin ymmärrän ne pelkäksi huvitteluksi. Silloin ne eivät ala ahdistamaan. Esikoistyttäreni on laillani kova ajattelemaan. Hänestä olen hieman huolissani, kun ottaa omat ajatuksensa ihan toden päältä. Ikäänkuin haluaisi jonkinlaiseksi maailman presidentiksi rakentamaan ihanneyhteiskuntaa. Yritin selittää hänelle, että kirsikkapuukin tarvitsee kompostia juurilleen, voidakseen kasvattaa kauniita kukkia. Jos koko kompostin yrittää muuttaa kirsikankukiksi, niin siihenhän ne kukat lakastuisivat. Tai ainakin pitkän päälle olisi tylsää, jos koko biodiversiteetti olisi pelkää kirsikankukkaa. Näin ainakin Pyhä Fransiskus on asiaa yrittänyt selittää.
Valitettavan usein uskonto ja Jumala ovat keino hallita perheessä, pitää vaikkapa lapset kilttinä. Monet ns. uskovaisissa perheissä kasvaneet ovat eläneet lapsuutensa Jumalan pelossa, jossa saa pelätä jatkuvasti että jos on tuhma, Jumala pudottaa kuuman kiven päähän tai joutuu Helvettiin. Lisäksi näissä perheissä uhataan lapsia, että “Jumala kyllä näkee kaiken, ajatuksetkin”.
Kohta lapsi ei uskalla enää tehdä mitään, tuskin ajatellakaan mitään. Turvallisen ja rakastavan Jumalan, joka antaa ihmisen kasvaa omaksi itsekseen, sijasta yläilmoissa väijyykin kummajainen vaanimassa jokaista ajatustakin.
Ns. uskovainen koti voi olla lapselle melkein yhtä traumaattinen kasvuympäristö kuin alkoholistikoti.
Ydinfysiikka on varmasti viehättävä ala, kuten NASAn tutkijana toimiminenkin; noilla minua kiusataan kun avaan suuni, kaipaan kuulemma edeltävän kaltaista keskusteluseuraa?
En minä kaipaa keskusteluseuraa, minulle kirjoittaminen korvaa “keskustelun” kirjoittaessa voi keskustella itsensä kanssa ja usein ajatukset syvenevät paljon selkeämmiksi kuin keskustelussa toisen ihmisen kanssa. Siksi minä kirjoitan paljon tänne, tuonne ja jonnekin muualle.
Usein minulla on ajatus joka kutittaa jossain lähellä tietoista mieltä, mutta josta en saa kiinni. Istun koneelle ja valitsen vastaanottajan ja alan purkaa ajatusta ja joskus aina pääsen ajatusketjun lopusta alkuun saakka ja näen kokonaisuuden, sen mitä yritin ymmärtää.
Tänään opin ihmissuhteistani sen, että ensin olen hyvin viehättävä (saadakseni ihmiset myötämielisiksi) tuon jälkeen alan kiertää kampea jotta kaulaliina vastaantulijan kurkulla alkaa kiristyä. Väännän niin kauan ja monin sanoin (kun jo olen kiinnostava ja toinen on jäänyt “nalkkiin” lähelleni) että toinen on tupehtumaisillaan, mutta kuitenkin päräyttää ne sanat jotka tahdon kuulla, viimeisinä sanoinaan.
Tuon jälkeen kun olen saanut tahtomani, minussa tapahtuu suuri muutos. Se mikä oli ihanaa, mukavaa, veikeää ja hauskaa muuttuu helvetilliseksi vittumaisuudeksi jolle mikään ei ole pyhää. Eli se tykkääminen, hyväksyntä jonka toisen huulilta sain, täytyy saada tuhottua?!
En tiedä kauanko olen tehnyt näin, mutta tänään vasta ymmärsin että näin toimin. Huomio hämmentää itseäni, mutta toisaalta se selittää hyvin laajalle kaiken kummallisen käytökseni jota en ymmärtänyt, jolle yritin etsiä syitä menneestä tai alkoholista tai mistä milloinkin. Luulen että ainut syy käytökseni takana on tuo raivoisa halu löytää joku joka hyväksyisi minut kauheimmillani?!
En tiedä onko ihmisellä lupa toivoa että joku hyväksyisi kaiken. ← Tuo lause näyttää yhtä aikaa kauniilta ja jotenkin epäreilulta?
Ei kukaan kaikkea voi hyväksyä, mutta ehkä haen sitä että tulisin kurjimmillani hyväksytyksi, kuin äidinrakkaudessa… Eli se äiti äiti äiti taas kummittelee kaiken taustalle.
Luulen kuitenkin että ja kun nyt selvitin tämän käytöskamaluuden itselleni voin seuraavalla kerralla sen vastaan tullessa suhtautua itseeni hiukan avoimemmin ja ehkä pysäyttää kierroksen alkumetreille. Usein ne asiat jotka vain tapahtuvat lakkaavat toistumasta “automaattisesti” kun ne avaa itselleen.
Uskosta en taida haastella sen enempää. Uskon Jumalaan, mutta seurakuntaa joka uskoisi kuten minä, en ole löytänyt, enkä oikein ole taipunut uskomaan kuten he…
Puhut kovin merkityksellisistä asioista. Jostakin sellaisesta, joka minusta tarkoittaa kasvamista aikuisuuteen. Silloin ihmissuhteet eivä ole kaupantekoa - jos sinä, niin minä. Omalla kohdallani olen myös pohtinut samaa asiaa suhteessa pettymyksiini toisiin ihmisiin. Jos tuota pettymystä kovin pelkää, ei oikein voi kokonaan hyväksyä läheisyyttäkään. On ehkä helpompi aiheuttaa itse itselleen pettymys, kuin vain joutua pettymään. Jotenkin hankalan oloinen ihmissuhdekuvio, mutta sitähän nämä kansssakäymisen kuviot ovat. Onnellisuus on luopumista odotuksista. Ilman odotuksia ei myöskään tule pettymyksiä. Silloin voi elää tässä ja nyt - ilman pelkoa pettyä huomenna. Silloin ei myöskään tarvitse etsiä toisesta sitä epätäydelllisyyttä jo etukäteen ja hammastikulla kaivaen.
Raitistumisen myötä minulle on syntynyt uudenlaisia ihmissuhteita. Jotenkin syvempiä. Joistain ihmisistä vain alkaa välittää - olematta sen kummemmin mitään vailla. Tavallaan sillä armollisuudella, jota haen toisilta ihmisiltä on myös mitalin kääntöpuoli; oma kykyni olla armollinen toisille. Ja kaikkein syvimmillään kyse on omasta kyvystäni olla armollinen itselleni.
Teillä on aika mielenkiintoista ihmisenä kasvamisen mietiskelyä ja mikä sen hienompaa onkaan, kun alkoholismi väistyy ja tajuaa asioita mitä on ollut ja mitä keinoja vältellä omaakin onneansa on ollut, kun holismi on hallinnut mieltämme.
Kummallisesti ne ihmissuhteetkin muuttuu pysyviksi, syvällisemmiksi, palkitsevimmiksi, kun ei enää tuijota omaa napaa, vaan uskaltaa antaa toisillekin ihmisille tilaa. Minulle oli yllätys kuinka paljon läheisetkin ihmiset muuttui, kun omat pelkoni häipyi.
Nyt pelkään kyllä, että myöhästys aamupalalta, joten, …
Ajatus vasta kehittyy, joten lähden liikkeelle jostain juonteesta. Eli luulen että kohdallani on juuri näin, tai juuri toisinpäin. En ole ihan varma. Mutta, koska lapsuuteni/nuoruuteni/alkuaikuisuuteni oli pelkkää pettymyksestä pettymykseen kahlaamista lakkasin toivomasta toisilta ihmisiltä mitään. Tai noin luulin, tuo oli se miten näytin itselleni eläväni. Mutta jossain syvällä minussa oli lapsihajatelma, joka odotti toisilta ja pettyi kun odotukset eivät täyttyneet ja tuota pettymystä, jota ei voinut tuoda esille koska sitä ei “oikeasti” ollut olemassa jouduin nielemään josta tuli sisääni katkeruutta “jota en myöntänyt olemassa olevan”.
Noin luulen…
Ja tämän kaiken vuoksi aiheutin itselleni pettymyksen pettymyksen perään, ennen kuin kukaan ehti tuottaa minulle pettymystä.
Ihan selkeä asia, jos sen lukisi jonkin kirjan sivuilta “älykkäämmän” ihmisen kirjaamana, mutta omassa elämässä, tässä ja nyt on paljon oudompaa katsoa selkeän näköistä kuviota, jota ei koskaan itsestään tunnistanut.
Mitenhän paljon elän vieläkin harhoissa itseni suhteen vuosien suoruuteen pyrkimyksistäni huolimatta. Tuskin ihminen koskaan on suora edes itselleen, saati toisille, ehkä meissä on piilotajunta, piilotodellisuus joka ei koskaan ihan paljastu edes itsellemme. Tai jos paljastuu vain ajoittain ja osittain, piiloutuakseen kun elämä etenee ja tullakseen uudelleen eteen uudessa kohtaa.
En silti allekirjoita tuota ettei muilta saisi mitään odottaa jotta voisi olla onnellinen. Koska mielestäni tuo toisaalta jos ajatusta kantaa hetken käsissään alkaa näyttää siltä, ettei luota kehenkään. Luottamus on jollain tapaa tuollaista “hyvän odotusta” sen odotusta ettei ainakaan huonosti käy.
Mistä tähän löytäisi rautalanka esimerkin… jos esim. odotan että mieheni tukee raittiuttani eikä ehdota tansseissa sidukkaa, minä “odotan” mieheni käyttäytyvän tietyllä tapaa, koska haluan luottaa häneen. Mutta jos hän ehdottaa sidukkaa tai jopa ostaa sen valmiiksi kysymättä mielipidettäni, sillä välin kun käyn naistenhuoneessa, hänhän on pettänyt “odotukseni” ja osin myös luottamukseni…
Liittyvätkö odotukset toisten ihmisten suhteen luottamukseen, vai onko tämä ihan oma kieroutunut käsitykseni asiasta? Minusta kun toisiin ihmisiin luottaminen on tärkeä asia, jotta elämä ei muodostu kovin yksinäiseksi ja katkeraksi.
Mitenkähän tähän sanoisi. Kovin on vaikea ja moniulotteinen asia. Ja kovin kiertää olennaisen ydintä. Missään nimessä käsitystäsi ei voi sanoa kieroutuneeksi. Ainakin se on kovin yleinen. Voisiko luottamuskin olla sellaista, ettei se asettaisi ehtoja? Onko eroa lauseilla - minä luotan sinuun ja minä luotan sinuun jos…
Ehkä tämä sitten on sitä ydinfysiikkaa. Elektronin rataa atomin ympäri ei voi määrittää. Silti elektronien joukko noudattaa aivan ehdottomia lainalaisuuksia. Näin se on ehkä ihmistenkin kanssa. Sitä ei voi tietää, mihin luottamus yhden ihmisen kanssa johtaa, mutta ihmisjoukon suhteen sen vaikutukset ovat ennustettavia. Ihmisillä on taipumus osoittautua sen luottamuksen arvoisksi, joita heihin kohdistaa.
Lue sitä pyhän Fransiskuksen rukousta - mitäpä minä sitä sen ihmeemmin sanoiksi pukemaan, kun se jo on puettu.
Joskus kauan sitten kiinnostuin ihmisenä olemista. Luin kirjoja ja kävin kursseja - sekä omaan tyliini pohdin asioita. Oivalsin, että se mitä pidän oikeana ja vääränä, hyvänä ja huonona on loppujen lopuksi vain minun oppimiani merkityksiä.Huomasin myös, että tekoni ja käyttäytymiseni on seurausta tuosta opitusta. Niinhän minä pyrin toimimaaan, kuin hyväksi ja oikeaksi näen.
Yhtenä päivänä heräsin ihmisten erilaisuuteen. Toiset ihmiset pitävät oikeana ja väärinä, hyvänä ja huonona erilaisia asioita, kuin minä. Ennen kuin todella ymmärsin mistä on kysymys, ajattelin heidän lähinnä olevan tyhmiä. Eikö oikea ja väärä, hyvä ja huono ilman muuta ole kaikkia ihmisiä koskeva itsestäänselvyys. Jos kerran näin on omassa mielessäni, niin ilmeisesti näin on myös niiden mielessä, jotka ovat väärässä. Tästä avautui itselleni aivan kauhea totuus - jos kerran kaikki muutkin ovat väärässä, niin siitä voi vetää vain yhden johtopäätöksen - minäkin olen väärässä. Osa siitä mitä pidän hyvänä ja oikeana onkin pahaa ja väärää. Samoin osa siitä, mitä pidän vääränä ja huonona onkin oikeaa ja hyvää. Onko lopulta niin, että kiveen hakatut arvot ovatkin vain arvostuksia.
Kiinnostuin toisten ihmisten erilaisuudesta ja arvostuksista saadakseni selville millä tavoin minä itse olen erilainen. Siihen asti olin luullut olevani keskimäärin itseni kaltainen. Ikäänkuin normaalijakauman referenssipiste, maailman napa. Tein paljon töitä ja tututsuin moniin ihmisiin. Saadakseni selville, mitä he arvostavat ja miten se näkyy heidän käytöksessään ja toimissaan. Sain tästä erilaisuudesta jopa piirrettyä itselleni oikein kauniin kuvan - jossa minä olinkin vain pieni piste yhdessä kulmauksessa. Nyt minulla oli itselleni kartta, missä vosin itsekin liikkua, jos vain haluaisin - ja halusinhan minä. Olin vapautunut mielen vankilasta ajattelun ja oivallusten avulla.
Tunteiden kahleet
Kun olin vapautunut mielen vankilasta ja sellini ovet olivat auki, huomasin, että loppujen lopuksi en tuosta ovesta pääsekään kulkemaan. Olin näkymättömillä kahleilla edelleenkin lukittuna tuohon pieneen huoneeseen. Kun yritin päästä valoon, tunsin vain kivun ja pakon pysytellä varjossa. Mikään ajattelu tai pohdiskelu ei minua noista kahleista vapauttanut. Vaikka olin onnistunut luomaan vapauden teorian, se ei minua auttanut vähääkään.
Kun lopetin juomisen tunteeni kuivuivat. Yksi kerrallaan ne alkoivat kertoa itsestään. Kun en enää päässyt tunteitani pakoon, minun oli pakko opetella elämään tunteideni kanssa. Ne tunteet ovat kehoni tunnemuistissa. Sen kehon, jonka sanotaan olevan mieltä viisaampi. Tunteeni ovat siis viisaampia, kuin yksikään älykäs teoriani ja kaikki ne ovat varastoituna vartalooni. Pelko asuu sydämessäni ja raivo pään takaosassa. Siitähän tuo nimitus takaraivokin tulee. Lonkkani kipuilukin johtui pelkästään syyllisyyden taakasta, jonka juominen minulle aiheutti. Jotta lonkkani olisi voinut parantua, minun piti kohdata tuo syyllisyyden tunne. Silmitön kipu hartiossani oli vain korjautuvaa itsekunnioitusta - veltostuneet niskalihakseni, eivät vain tahtoneet jaksaa kantaa pystyssä olevaa päätä.
Oivalsin, että minun pitää lopettaa tunteideni pakeneminen ja kääntyä niitä kohti. Kulje mielessäsi siihen suuntaan, joka eniten pelottaa. Ja löysinhän minä niitä tunteita. Alan jo olla mestari kaivamaan pahaa oloa sieluni syövereistä. Kun pimeys ja kammottava tuska valuvat ylleni, en enää yritä juosta karkuun valoa kohti. Annan tuskan laskeutua ylleni ja haluan kokea sitä. Haluan aistia, kuinka kamalalta voi tuntua, kun tuntuu oikein kamalalta. Ja kyllähän se tuntuu. Nykyään tiedän, että ne ovat vain kokemuksia historiastani. Lääkärit saattaisivat kutsua niitä post-traumaattisisksi pelkoreaktioiksi. Saattaisivat jopa tarjota psykoosilääkkeitä. Koko keho tärisee ja kädet vapisevat. Nykyään osaan nauttia tästä kokemuksesta, koska tiedän sen tarkoittavan parantumista ja pääsemistä irti tunteideni kahleista. En enää koe paniikinomaista kauhua omien tunteideni edessä.
Kun koen omat tunteeni omikseni, en enää ole myöskään sellaisten ihmisten leikkikalu, jotka kiertävät veistä tunteideni haavoissa. En pelkää kohdata toisia ihmisiä ja heidän tunteitaan.
Koin aiemman viestisi jotenkin negatiivisena, ihan omista lähtökohdistani johtuen, en nyt puutu siihen, koska luulen että yrittäisin selittää jotain, mutta koska oikeaa ja väärää ei ole, on selitykseni vain minun ymmärrykseeni pohjautuva mielipide.
Mutta tähän toiseen halusin vastata jotain.
Noin minäkin havahduin erilaisuuteeni. Pidin toisten mielipiteitä “väärinä” kunnes ymmärsin miten kulttuuri, kasvatus ja ympäristö, perimä, kaikki vaikuttaa siihen millaisiksi ihmismieli muotoutuu. Minulle totuus ei ollut kauhea, ymmärsin että mielipiteeni on vain yksi monien joukossa, jos nyt eroaakin “yleisestä” mielipiteestä aika ajoin.
Minäkin tutustuin valtavaan määrään ihmisiä ja “etsin” kaltaistani. Joskus luulin löytäneeni jonkun joka ajattelee kuten minä, mutta tuo mureni. Tämä liittyy edeltävään kirjoitukseeni, hyväksyisikö joku minut ihan kokonaan tällaisena? Luulen että tuo hyväksyminen ja samankaltaisuus liittyivät ajatuksissani yhteen. Joku kaltaiseni voisi ehkä hyväksyä minut alusta loppuun.
Nyttemmin kai olen joltain osin hyväksynyt ettei toista “minua” ole ja tuon vuoksi jotta voin kokea läheisyyttä, minun on haudattava toiveeni “että joku ymmärtäisi/hyväksyisi”.
Ehkä olen keskittynyt liikaa ajatteluun, vaikka tiedostan hyvin tarkasti tunteeni, etenkin kun olen toisten seurassa. Millaisiahan tunteita/muistoja kehostani löytyy? Onko tämä nyt se kohta, jossa voin lopullisesti jättää järjen käytön ja luottaa tunteisiini. Olen elänyt tähänkin saakka hyvin painokkaasti tunnepohjalta, luottanut tai epäillyt sen mukaan miltä tuntuu, mutta järki on tullut tuohon väliin sotkemaan tuon tuosta, harhauttamaan ja selittämään omiaan. Jota kautta olen toistuvasti mennyt myös hukkaan. Kukapa meistä ei olisi kuullut sitä järkevää ääntä “voit sinä vähän ottaa”… Järki ei ole asia jota kannattaisi ylenmäärin ihannoida, luulen.
Tästä siis on kyse? Post-traumaattinen pelkoreaktio? Olen minä sanan kuullut ja miettinyt ihmisiä jotka ovat kokeneet kamalia, kuten Estonia onnettomuuuden, mutten koskaan liittänyt sanaa itseeni. Sitäkö se on kun käperryn sikiöasentoon ja hengitän pinnallisesti ja kylmä nihkeä hiki verhoaa vartaloni ja tunnen sydämenlyönnit sormissa, kaulassa, rintakehässä, korvissa, silmäluomissa… Se tuntuu kamalalta. Tähän saakka en ole osannut antautua tuon tunteen valtaan, olen panikoinut ja paennut… aina siihen hetkeen kun minut jätetään yksin heikolla hetkellä ja romahdan. (kasaten aina itseni, ennen kuin kukaan näkee miten syvälle voin pudota)
Minä ahdistun tuosta niin että pelkään edelleen jäädä yksin pidemäksi aikaa kuin työpäivän tunneiksi… yö yksin on oksettavan kammottavaa?! Enkä ole tiedostanut miksi? Eli niin kauan kuin pakenen, en pääse pakoon. Kun antaudun tunteet tulevat, ravistavat tyhjäksi ja joskus tulevaisuudessa ehkä jättävät rauhaan?
Minä en ole leikkikalu, mutta vain siksi että olen kovettanut itseni kiveksi mitä muihin ihmisiin tulee, en anna kenenkään vääntää veistä haavoissani, koska kiveen ei voi veistä työntää… en ole kohdannut yhtäkään ihmistä koko raittiuteni aikana, muutoin kuin “ylhäältä käsin” sieltä missä on loputon ymmärrys, ainainen auttamishalu ja hyväntahtoisuus… ja minua pidetään lämpimänä ja hyvänä ihmisenä. Todellisuudessa esitän äiti teresaa jottei minun tarvitse kohdata ainuttakaan ihmistä aidosti.
Siksikö edes murkkuikäiseni ei enää saa minua heittämään pelimerkkejä nurkkaan?! Olen loputtoman pitkäpinnainen, ymmärtävä, hellä…
Ja valitan että mieheni ei ole mies vaan lapsi? ← Mistähän tuo saattaisi johtua? Ettei vain siitä että minä olen yliäiti, joka on suurin amma sitten isä jumalan?! Miten minua olisi voinut kohdata tasavertaisena, kun nostin itseni kaiken inhimillisyyden yläpuolelle, jottei mikään koskaan pääsisi haavoittamaan.
Huoh.
Tämän jälkeen taitaa olla paras siirtyä repimään kaapistoja irti, nämä ovat suuria asioita, melkein liian suuria minun pieneen päähäni.
Olen niiiin samoilla linjoilla Smokin kanssa näistä ‘oikea/väärä, hyvä/huono’ -kuvioista.
Mutta sitten tuohon lainaamaani:
Miksi haluat asettaa hyväksymiselle ehdon, ts. että sen pitää olla joku kaltaisesi? Joku ei-ollenkaan-kaltaisesi voisi hyväksyä sinut juuri sellaisena kuin olet - ottaisitko sen vastaan?
Mitä ajattelet itse - hyväksytkö helpommin ‘samankaltaiset’ ihmiset kuin ihmiset ‘sellaisena kuin he ovat’?
Taidamme tulle jälleen niihin odotuksiin, joita meillä toisista ihmisistä on… ja sitä kautta pettymyksiin, kun he eivät olekaan sitä mitä odotimme.
Jos vastaanottaa toisen ihmisen sellaisena kuin hän on - ei siis sellaisena, joksi haluaa hänen tulevan tai jonkalaiseksi odottaa hänen muuttuvan tai ‘samankaltaisena’ - vapautuu monesti myös itse omista rajoitteistaan. Ei tarvitse olla muuta kuin oma itsensä sille toisellekaan! Ei tarvitse olla ‘kiltti’ tai ‘yli-ihminen’ ja mikä parasta, viihtyy ihan vaan itsensä kanssa mainiosti.
Toivottavasti ymmärrät ettei tässä ole kyse ‘oikeasta/väärästä’ tai asioiden arvottamisesta, lähinnä vain siitä, että joku kysyy sinulta jotain, jota et ehkä itse tule kysyneeksi
Pahoittelen, jos aiheutan sinussa ikäviä tuntemuksia. Ehkä ne ovat juuri niitä tunteita, joita kohti sinun kannattaisi kulkea. Tuo kuvaamasi panikoituminen silloin, kun todella tuntuu pahalta on aivan tervettä itsensä suojaamista. Keho asettaa rajat sille, kuinka paljon olet kypsä kokemaan. Kuuntele ja kunnioita niitä rajoja, mutta älä ajattele, että sinussa on jotain vialla, kun käperryt kipuusi - sekin on tervettä.
Laitanpa tähän linkin aiemmasta keskustelusta, jossa yritin omia tuntojani aikanaan asian ympäriltä kertoa.
Ei se kokemeus siitä ihan kokonaan välity, mutta onpahan ilmaistu Eino Leinon sanoin:
”Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,
eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä välillä taivaan ja maan…”
Kun tunteet alkavat heilua, kuin keinu maan ja taivaan välillä, se vauhti silloin varmasti pelottaa. Tuossa topicissa puhutaan paljon pelosta ja pelon pelkäämisestä. Näytttää alkaneen joulukuun viidestoista, enkä oikeastaan nukkunut lainkaan ennen rauhottumista joulun viettoon. Muistan hyvin, kun ensin mentiin yhteen suuntaan ja sitten toiseen. Vauhdin kiihtyessä huusin vain Jihaata.
Tiedostan tämän, siksi yritän olla ottamatta sanoista itseeni. Jos “suutahdan” en pysty asettumaan itseni äärelle. Luulen että esim. huomenna olen kypsempi lukemaan tekstisi uudelleen avoimemmin. Pakottaminen kohti ymmärrystä ei yleensä vie muualle kuin selityksiin jotka uskoo itsekin, silloinkin kun ne eivät ole totta.
Mitä criketin sanoihin tulee, odotanko ihmisiltä jotain? tai hyväksyisinkö jos joku erilainen minut hyväksyisi. Tämä ehkä menee hiukan sivuun siitä mitä ajattelin. Luulen että hyväksyisin jos joku minut hyväksyisi, mutta hyvin usein ihmiset eivät yksinkertaisesti ymmärrä mistä puhun. Ensin he sanovat etteivät ymmärrä ja sitten näen kasvoiltaan jotain hädän tai surun piirteitä.
Onko odotukseni että joku ymmärtäisi sanojani liian paljon muiden ihmisten varaan asetettu toive? Varmasti noinkin, mutta koska meidät on luotu sosiaalisiksi, luulen että meissä on sisäsyntyinen tarve tulla ymmärretyksi. Joskus minusta tuntuu kuin puhuisin kiinaa. Joskus en ymmärrä edes itse itseäni ja joudun kulkemaan pitkän polun jonka kautta näen kokonaisuuden ja hahmotan tunteitani.
Minua häiritsee siis cricketin ja S&S:n sanoissa tuo “Miksi odotat toisilta ihmisiltä” Minusta toisilta ihmisiltä saa odottaa joitain asioita. Minusta ihmisten väliseen kanssakäymiseen kuuluu paitsi se että antaa omastaan, että saa toiselta. Jos koskaan ei odota hyvää, tämä taas vasta kehittyy aivoissani, anteeksi sekaisuuteni. Mutta olette te jokainen joskus kokeneet sen tunteen kun odottaa ystävää kylään. (kuten pikku prinssikirjan kettu) jos odottaa ystävää, on jo kolme tuntia aiemmin onnellinen. Siksi että tuo odotus tuo lämpimän tunteen syvälle sydämeen.
Noinhan minä asetan toisen ihmisen varaan onnellisuuteni/odotuksia. Hän voi joko jättää tulematta, jolloin olen hyvin surullinen tai tulla ja olen hyvin onnellinen, siksi että odotukseni ei ollut turha. Mutta jos en olisi odottanut lainkaan, olisin ollut koko päivän surullinen ja “varautunut” pettymykseen ja ollut hiukan katkera.
On meillä odotuksia toisten ihmisten suhteen ja etenkin parisuhteessa se on ihan luvallista (minun mielestäni) kyse on enemmän siitä, miten paljon onnellisuuttaan laskee toisten varaan, mutta läheisyyttä ei nähdäkseni voi kokea jos ei joskus uskaltaudu asettamaan onnellisuutta toisen ihmisen varaan.
Jos joku ei lainkaan kaltaiseni hyväksyisi minut?! En tiedä kuinka käyttäytyisin, hyväksyisinkö asian. En odaa sanoa, koska en ole tavannut ketään joka hyväksyisi minut ihan kokonaan ilman että asettaisivat omia toiveitaan minun olemukseni ylle. Nuo odotukset minä tunnen raskaana peitteenä harteillani, tuon peitteen alta pyristelen pois.
Minä hyväksyn hyvin erilaisia ihmisiä lähelleni, sellaisena kuin he ovat. Ehkä juuri siksi itseäni väsyttää se että minun varaani asetetaan odotuksia. Minulle ei anneta sitä tilaa jonka minä annan muille, tilaa olla erilainen, oma itsensä. Minusta erilaisuus kaikissa muodoissa on rikkautta.
En minä ehtoja ole asetellut, ainakaan omasta mielestäni. Ehkä olen, ehkä en vain ymmärrä tuota vielä, tai ehkä ymmärsin sen jo päivällä, mutten jaksa tähän purkaa kaikkea. Ehtojen sijaan olen mielestäni esittänyt toiveita… mutta ehkä toiveetkin ovat ehtoja, mutta mitä meille jää, jos toiveita ei voi asettaa?
Pitäisi jaksaa lukea kaikki huomenna uudestaan kun on virkeä olo. Ehkä ymmärtäisin sen mikä aiheuttaa vastustusta itsessäni. Juuri siinä on se solmukohta joka koskee. Osoittakaa sormella mikä on se, mitä minä tällä kertaa pakenen. Jotain juoksen karkuun. Epäilen että se on ystäväni, joka seisoo järkähtämättä vierelläni ja olen tainnut jo aloittaa “häätökierrokseni” tähän saakka tuloksettomana, panikoin kun en saa häntä häädettyä kuten sain kaikki ennen häntä. Asetan hänen varaansa tuon toiveen tulla ymmärretyksi, mutta koska pelkään? Sitä että pettyisin, yritän häätää hänet pois. Sitä mitä tapahtuisi jos uskaltaisin antaa hänen olla ystäväni, en tiedä. En ole koskaan uskaltanut kokeilla.
Noinko yksinkertainen asia se on? Vai onko tuo joku jonka yritän vetää naamariksi, jotta pääsen pakoon todellista kipukohtaa? Hyvää yötä ystävät hyvät. Kodinhoitohuoneesta löytyi asbestia, suunnitelmiin tuli muutos…
Aika yksinkertaista, mutta kuinka vaikeaa se onkaan hahmottaa, tajuta ja ymmärtää. Sinä pakenet tälläkin kertaa vain itseäsi, sinua. Onko muita vaihtoehtoja ja jos olisi, niin kaikki ne liittyy siihen mitä haluat itsestäsi uskoa.
Tuo paljon mainitsemani De Mello kehoitti ihmisiä ymmärtämään, että ihmisuhteet ovat loppujen lopuksi vaihtokauppaa. Teemme jotain toisten hyväksi saadaksemme vastavuoroisesti jotain takaisin. Pyyteetön hyvyys ei ole osa ihmisluonnetta. Loppujen lopuksi kaikessa elämän raadollisuudessa pätee sellainen lainalaisuus, että olemme kaikki ahneita. Kaikki mulle tänään tässä ja nyt.
Kovin humaanin oloiset kukkahattutädit haluaisivat olla kovin pyytettömän oloisia ja tarjota kaikille maailman köyhille ja sairaille osuuden suomalaisesta hyvinvoinnista. He vetoavat korkeisiin inhimillisiin arvoihinsa. Pyytettömiä he eivät tietenkään ole - vaikka voivat niin itse kuvitellakin. He jakavat yhteistä omaisuuttamme, eli suomalaista hyvinvointia, saadakseen itselleen ylevyyspisteitä. Heitä ahdistaa oma sisäinen rasiminsa, koska he ajattelevat sen olevan väärin. Näin he hyvillä teoilla haluavat päästä eroon tuosta ahdistavasta tunteesta - minäkin olen rasisti ja rasisimi on väärin. Loppujen lopuksi rasisimi tarkoittaa tuntemattomien ihmisten pelkäämistä. Varovainen suhtautuminen outoihin ihmisiin on geeniperimän mukanaan kuljettama hyvinvoinnin kannalta välttämätön ihmisen ominaisuus.
Ollessani töissä ulkomailla halusimme silloisen vaimoni kanssa käydä sisällä Bagdadin suuressa moskeijassa. Kovin aran oloisesti seisoskelimme kirkon ovella, jolloin paikallinen muslimipappi tuli tiedustelemaan asiaamme. Varovasti esitin toiveemme. Hän ojensi vaimolleni mustan kaavun ja kehoitti ottamaan kengät jalastamme tarjoten jonkin sortin lainatohveleita. Hyvin ystävällisesti ja mielellään hän esitteli moskeijaansa.
Tuo pappi ei enää ole omassa kokemuksessani vieras mies. En tunne häntä kohtaan rasistisia ajatuksia. En pelkää häntä, eikä minun tee mieli lyödä häntä. Kirkon ovella kävimme yksinkertaista elämän vaihtokauppaa. Esitin arasti oman toiveeni kunnioittaen hänen käsityksiään oman kirkkonsa pyhyydestä. Hän vastasi ystävällisyydellä ja esitteli meille kirkkonsa. En tiedä mitä olisi tapahtunut, jos olisin vaimo kanalossa ja kengät jalassa tepastellut moskeijaa ihastelemaan. Luulen, että terve rasisimista pulppuava varovaisuus oli siinä tilanteessa aivan paikallaan.
Ruotsalainen yhteiskunta on vaalien jälkeen hämillään ja kuohuksissaan. Paikallinen populistipuolue on nostanut kissan pöydälle ja vaatinut ruotsalaisille oikeutta tunnustaa oma rasistisuutensa. Kun kansakunnan sisäisistä rasistisista tunteista puhuminen on ollu pitkään vaiettu tabu, on aivan mielenkiintoista katsella, mitä siitä seuraa.
Niin - todellinen hyvyys on rehellistä ja avointa elämän vaihtokauppaa, joka toimii markkinatalouden ehdoilla. Minulla on oikeus ja velvollisuus määrittää hyville teoilleni hinta, eli vastine, jota korvauksi haluan. Se ei ole ahneutta, vaan avoimuutta. Hyvien tekojen jakaminen korvauksetta on typeryyttä. Eikä se toimi. Markkinataloudessa kyllä ottajia riittää, jos jaan hyvyyttä ilmaiseksi. Joku voi säälistä heittää lantin hattuuni, mutta lähinnä säälistä elämän kerjäläistä kohtaan.
Voidakseni olla onnellinen, minun pitää tehdä tarpeeni tiettäväksi. Ja pitää kiinni oikeuksistani. On reilua kaikkia muita kohtaan, että minun ystävällisyyteni basaarissa on hinnat näkösällä. Tarvittaessa minun on myös laitettava maksukehoitukset liikkeelle. Hölmöhän se on joka maksaa käyvän hinnan, jos olen täysi nössö, enkä peri saataviani. Jos pidän elämän basaarini hinnat vain omassa tiedossani alan olla jo varsin kiero kauppamies. Asiakas luulee saavansa jotain halvalla, mutta huomaakin joutuneensa naimisiin ulosottomiehen kanssa.
Huomenta ! Kivi-Puu-Tarhaan !
Smokkia kopioin alle aluksi
Onnellisuus on luopumista odotuksista. Ilman odotuksia ei myöskään tule pettymyksiä. Silloin voi elää tässä ja nyt - ilman pelkoa pettyä huomenna. Silloin ei myöskään tarvitse etsiä toisesta sitä epätäydelllisyyttä jo etukäteen ja hammastikulla kaivaen.
Menee minulta mailma ohi jos noin ajattelen , en osaa vain ottaa vastaan mitä tulee .
Toivon poutaa mutta sopeudun sateeseen . Toivon puolisolta ymmärrystä ongelmaani, jota myös saan vaikei aina .
Pakko meidän on niellä pettymyksemme ja toivoa tulevaan parempaa.
Odotan ja toivon huomiselta jotain , tänään toimin niin etten pettyisi .
En ala toivomaan mahdottomia, jos on luvassa sateita en rukoile poutaa ja pukeudu sortseihin pettyäkseni, vaan laitan varusteet kelin mukaan. Jos puolisoni olisi alkoholisti ( jota hän ei ole (eikä tule) (ja olisi ei olisi puolisoni vaan X ) ) Yhteisiin illanviettoihin varautuisin tietenkin sekä Hyvään että Pahaan . Olisihan siinä pieni mahis myös hyvään.
Sepä, mitä haluaa itsestä uskoa. Miten tähän nyt suhtautuisi? Miten paljon se mitä olemme, on sitä mitä haluamme itsestämme uskoa? Jos haluan uskoa olevani järjestelmällinen, olenko sitä enemmän kuin jos en ajattele asiaa lainkaan? Missä muissa asioissa tuo usko tai halu olla jotain saa meidät toimimaan niin että olemme lähempänä sitä mitä haluamme olla?
Ehkä tämä menee taas liian syvälle, jotta mitään kannattaisi enempää mietiskellä. Luulen että olen taas kiivennyt liian monta porrasta ja ohitin ymmärrykseni. Nyt pitää istua aloilleen ja odottaa että ymmärrys saavuttaa.
Mikähän minussa on vielä niin kamalaa että juoksen karkuun? Tai pelottavaa? Hävettävääkö?
Ehkä ei pitäisikään pelätä pettymyksiä vaan antaa niiden valua läpi kuten muidenkin tunteiden jotka tulevat ja menevät. Miksi pettymystä pitäisi pelätä, miksi sitä pitäisi väistää? Mitä siitä jos pettymys saa mielen hetkeksi mustumaan, sehän tuntuu vain hyvältä, joskus purkaa tuo pettymys sen aiheuttajaan.
Josta uin nätisti S&S:n tekstiin…
Jos tulee joskus antaneeksi liikaa, voi sitä esittää asian rumastikin ja riitauttaa jotain, joskus… jotenkin näissä meidän ylihienoissa keskusteluissa mikä on oikea ja terve tapa suhtautua asioihin, tuppaa unohtumaan että kasvoimmepa kuinka viisaiksi ja tasapainoisiksi tahansa, me olemme kuten kaikki ennen meitä ja kaikki meidän jälkeemme inhimillisiä olentoja, joihin vaikuttavat niin hyvät kuin pahatkin tunteet.
Tärkeintä on että on joku sopusointu ja jonkinlainen tasapaino, ettei ihan mene jolla kallellaan päin suuria aaltoja.
Kiivastuminen on ihan hyvä ja tarpeellinen tunne siinä, missä kaikki muutkin tunteet. Jotkun eivät tunnu ymmärtävän muuta kieltä, kuin kovaa ääntä. Se on juuri sitä omien vaatimusten asettamista ja omien rajojen puolustamista. Ei pettymyksissä mitää pahaa ole. Muistan yhdenkin kerran, joka kirpaisi oikein tosi syvältä. Jos kerran pitää pettyä, silloin vain petytään. Itse asiassa on paljon helpompaa ottaa vastaan kourallinen pettymyksiä, kuin elää koko ikänsä pettymisen pelkojen varjossa. Ei viisaus merkitse epäinhimillisyyttä, vaan entistä aidompaa inhimillisyyttä. Vapautumista niistä kahleista ja vankiloista, joihin olemme itsemme asettaneet. Yksi osa sitä viisautta on myös armollisuus itseä kohtaan. Emme voi aina täyttää omiakaan odotuksiamme - emme minkään viisauden tai tyyneyden suhteen, emmekä oikein minkään muunkaan suhteen. Siihenkin saa toki olla pettynyt, mutta niitäkään pettymyksiä ei kannata pelätä. Oman pettymyksen rehellinen ilmaiseminen on tärkeää. Se voi tarkoittaa kiivastumistakin, mutta siihen vihantunteeseen ei kannata jäädä roikkumaan. Kiivastumisen tunteiden pitäminen sisällään on sekin jonkinlaista pelkäämistä. Silloin se tunne pääsee tekemään pesän kehoomme - ei hyvä.
vuosien suoruuteen pyrkimyksistäni huolimatta. Tuskin ihminen koskaan on suora edes itselleen, saati toisille, ehkä meissä on piilotajunta, piilotodellisuus joka ei koskaan ihan paljastu edes itsellemme. Tai jos paljastuu vain ajoittain ja osittain, piiloutuakseen kun elämä etenee ja tullakseen uudelleen eteen uudessa kohtaa.
