Minä luulen että luulin pitäneeni kaikki tunteet sisälläni, todellisuudessa ne kyllä tihkuivat milloin mihinkin suuntaan. Yleensä kohteeseen jonne oli tarkoitettukin. Joskus vain tuntuu siltä ettei itsekään ihan tiedä mitä ymmärtää itsestään, mitä tietää ja mikä on tuttua, vaikka elää itsensä kanssa joka päivä. Voi kuvitella itsestään jotain joka ei ole totta, niin totena että sitä pitää totuutena. Tuo ehkä liittyy ihmisen suojamekanismeihin, ihminen tarvitsee keinoja jaksaa itsensä kanssa ja silloin kun ymmärrystä jo on, suojatkin rakentuvat kerros kerrokselta “uskottavammiksi” koska itsensä harhauttaminen vaikeutuu. (Siksi mikään ei kai koskaan ole kovin yksioikoista ja selkeää, ainakaan allekirjoittaneelle)
Silti voi olla että tuo itsensä harhauttaminen aika ajoin on luonnollinen osa ihmisyyttä, eikä siitä koskaan pääse täysin irti, eikä ehkä pidäkkään päästä, koska elämä ilman suojaavia harhoja olisi liian raskasta. Harhat suojaavat herkkää mieltä ja noin voi jatkaa elämää herkkänä, koska vain herkistyneenä elämän aistii jokaisessa solussa.
Tuntuu vapauttavalta huomata että oikeastaan se mitä nyt olen, on ihan hyvä minä, tähän kohtaa minun elämääni. Myöhemmin olen osin jotain muuta ja aiemmin olin osin jotain muuta, mutta sisällä minussa on jotain joka ei koskaan muutu ja se on erilaista, ollessaan samanlaista kuin kaikkien muiden ihmisten sisällä oleva ydin.
Näin äkkipäätä katsottuna esität itsellesi paljon kysymyksiä, kuin pohdiskellen kuka sinä olet, mutta pääsetkö eteenpäin, kun tämänkaltaista keskustelua olet käynyt jo yhtä kauan kuin olet ollut juomatta.
Kieltämättä pohdiskelet varmasti paljon itseäsi, elämääsi, ystäviäsi, kumppaniasi,… mutta yhä edelleen se on totta, ettet voi muuttaa kuin itseäsi ja omia odotuksiasi elämäsi suhteen, jotta kokisit onnea, iloa ja vapautta.
Mitä sinussa on hävettävää, pelottavaa ja kamalaa jota juokset karkuun on hyvä kysymys jonka esitit, koska jos siellä on jotain, niin se hallitsee sinua ja sinun mieltä halusit tai et. Meillä AAssa on toimivat askeleet kaikkeen luovuttamisista itsetutkiskeluista hyvitysaskeliin ja ne toimi minulla, mutta kuinka sinä aiot päästä eteenpäin itsetuntemuksessasi, sillä varmasti sinäkin jo sen näet, ettei asiat muutu, jos sinä et muutu.
Mistähän johtuu että koen sanojesi takaa negatiivisuutta? Varmasti enemmän minusta kuin sinusta johtuvaa. Etkö sinäkin ole ollut tässä aika “muuttumaton” hahmo jo vuosia?
Et sinä sitä ehkä näe, mutta olen kyllä kasvanut valtavasti jätettyäni alkoholin, en polje paikoillani, vaikka noin tahdot asian ilmaista. Se että useat asiat tulevat eteen toistamiseen johtuu mielestäni juuri siitä että kasvu saa tarkistamaan maaperän jolla seisoo ja noin saman ongelman tullessa uudelleen eteen, se on kuitenkin hiukan erilainen, erivärinen kuin oli edellisellä kerralla eteen tullessaan.
Olen päässyt eteenpäin. Kiitos huolenpidosta. Tämän eteenpäinmenon varmasti näkee paremmin jos elää kanssani arjessa. Tähän palstallehan en tule “arkeani” elämään, vaan juuri pohtimaan niitä asioita, joita en arjessani voi ratkoa niiden kanssa joiden seurassa vietän aikaani. Minulle tämä palsta on AA-kerho, paikka jossa mietin elämääni, alkoholismia, taustaani, syitä, seurauksia, sisäistä kasvua jne.
Olen ollut tasaisesti myös keskustelujen ulkopuolella. Ne ovat kohtia, joissa en ole miettinyt elämääni niin tarkoin vaan elänyt arkea. Kun palaan tähän olen nähdäkseni kiivennyt elämäntikkaita yhden pienan ylöspäin ja palaan usein tuttujen kysymysten ääreen, mutta kuitenkin hiukan eri kulmauksesta katsomaan sitä mikä ihmetystä aiheuttaa.
En minä yritä muuttaa ketään, en enää edes itseäni kovin paljoa. Olen aika tyytyväinen siihen mitä olen, paitsi no järjestelmällisyyttä en tunnu oppivan. Luulen tuollakin olevan psykologisia taustoja, tyyliin kun äiti aikanaan siivosi, siistiin kotiin liittyi hyvin vahvasti äidin räkäkännit siivouksen päätteeksi ja seuraavan aamun yököttävä keittiö, tahmainen pöytä ja täydet tuhkakupit.
Miestänikään en yritä muuttaa, tuo on ehkä asia jota sinä pidät totuutena, omista näkökulmistasi johtuen.
Odotuksia? tällä hetkellä elän kohdassa jossa huomaan että pitää pysähtyä katsomaan millaista elämää elän. Piirtää kartta ja tutkia mihin suuntaan haluan jatkaa. Tämä johtuu ehkä osin siitä että edellinen vuosi oli hyvin vaihteleva ja useat “totuudet” elämässäni asettuivat uusille raiteille, enkä ehkä ihan tiedä nykyistä sijaintiani.
Se mitä häpeän ja pakenen on nähdäkseni taustani. Olen aina kuvitellut olevani sinut sen kanssa että kaikki tiesivät minun olevan alkoholisti perheestä. Väänsin vitsiä jo 13v siitä, ettei ole minun asiani jos isä äitiä kapakasta kotiin hiuksista kiskoo.
Luultavasti se häpeä jota en tuolloin suostunut päästämään pintaan, koska se olisi ollut liian raskasta kantaa, on lukkiutuneena minuun ja aiheuttaa pohjalla hyvin syvää ja selittämätöntä “aiheetonta” häpeän tunnetta. Koen tuon vuoksi olevani toisenluokan kansalainen, elimpä tänä päivänä kuinka tahansa. Tästä itseasiassa juttelin siskoni kanssa, jolla on hyvin samantapaisia ajatuksia/kokemuksia, kaksi muuta siskoani ovat käsitelleet asian “unohtamalla” ketä ja mistä ovat kotoisin, eli kieltämällä täydellisesti sekä isän että äidin.
Sieltä luulen että tulee häpeän pohja, joka kertautuu arjessa omien pikkumokieni kautta kaiken nieleväksi “en kelpaa” oloksi. Kiitos Rahvas että sait minut näkemään tällaisen asian, luultavasti tämä on taas joku porras, jonka olen käynyt sadasti läpi, mutta jokaisella kerralla siitä paljastuu hiusenhienosti jotain lisää, jolloin olen taas askelen tai tipunaskelen lähempänä onnea, iloa ja vapautta.
Josta tuli mieleeni, entä jos en ole onnellinen, iloinen ja vapautta räiskyvä persoona, vaan pohjimmiltani hiukan pessimistinen, mustallahuumorilla varustettu skeptikko? Olenko silloin jotenkin “huonompi” ihminen? Onko tuohon iloon ja onneen pyrkiminenkin jollain tavoin “todellisen” minäni kieltämistä?
Se että AA:n askelet toimivat sinulla on hieno juttu, minä en edelleenkään ole kokeillut AA:ta koska koen ettei se ole minua varten. Eikä minun pitäisi tuota joutua tässä “selittämään” miksi tai miksi ei. Pitäisi riittää että sanon etten koe AA:n olevan minua varten.
Kysymykseen kuinka aion päästä eteenpäin itsetuntemuksessani? vastaan että Rahvas, näin kuten tähänkin saakka. Tutkimalla itseäni avoimesti ja rohkeasti, välillä itseni harhoihin suojaten ja vahvistuttuani rohkeammin peiliin katsoen.
Varmasti näen ettei mikään muutu jos minä en muutu, mutta Rahvas, ehkä kysymys ei enää olekaan siitä että minä haluaisin mihinkään muuttua, vaikka muutunkin lakkaamatta. Syvin syy tässä olemiseeni on luullakseni se, että yritän selvittää mitä minä olen. En sitä miten voisin tulla joksikin muuksi, vaan sitä missä olen, kuka olen, mikä tuntuu eniten omalta tässä ihmisessä jona elän tätä elämää. Mikä on ydintä ja mikä on pintaa joka muuttuu sen mukaan millaisia värejä pintaan heijastuu. Tuota ydintä yritän löytää. Sitä en voi muuttaa, koska se on minuun luotu syntymän hetkellä ja se mukanani hautaan lasketaan, siksi haluan oppia tuntemaan sen.
Ylipäätään olen aika hyväntuulinen ihminen, näin pessimistiseksi tyypiksi.
Tästä on hyvä jatkaa, kohti uusia pettymyksiä, kuten Jaajo tapaa sanoa
Varmaankin juri tällaiset ajatukset ovat tärkeitä. Muistoja, jotka liittyvät tiettyyn hetkeen ja kokemukseen. Jos ajattelee pientä lasta katsomassa moista tilannetta, tulee mieleen melkoinen määrä tunteita, joiden käsittelyssä ei sillä hetkellä ole ollut ketään auttamassa. Häpeä tietenkin - entä, jos joku näkee. Ehkä myös voimattomuus ja kyvyyttömyys tehdä asialle yhtään mitään - täydellinen neuvottomuus ja valuminen passiiviseen tustkaan. Ehkä pelko äidin puolesta - voiko noin vetää tukasta? Voinko joskus itsekin tulla samalla tavalla tukasta vedetyksi. Asiaan varmaan kuuluu myös syyllisyyttä - mitä minä olen tehnyt väärin, kun näin tapahtuu.
Tuollaiset muistot, hetket ja tuntemukset kulkevat mukanamme tähän päivään. Tunnenko tänäänkin samanlaisia tunteita. Tunteita,m jotka kumpuavat historiasta, mutta ovat yhä olemassa täsä hetkessä.
Vielä en itse ole keksinyt valmista kaavaa oikeanlaiselle ihmiselle, enkä tiedä kumpi on onnellinen - säihkyvä ilopilleri vai seinäkukkanen. Ehkä molemmat omalla tavallaan yhä toistavat lapsuuden traumojaan ja yrittävät selviytyä elämässä. Kojon kirjassa oli mielestäni puhuttelevaa, että ujous, arkuus, herkkkyys, haavoittuvuus ja muut pilkatut tuntemukset ovat ihmisen todellisinta minuutta. Ehkä juuri tosiluuserit ovat niitä onnellisimpia ihmisiä - eipähän tarvitse esitttä olevansa mitään muuta, kuin oma itsensä.
Siitä se minullakin oli kyse, kun en tiennyt kuka olen. Miten olisin voinut tietää minkälaista elämää minulle oli tarkoitettu, kun yritin olla joku muu, joku jonkalainen kuvittelin olevani.
Se siitä ja tärkeintähän meille on olla tänäänkin raittiina, kun se on yksinkertaista tehdä ja sopii kaikille joille juominen on haitaksi.
Häpeä on tunne jota vaikkakin pakenen, myös kunnioitan syvästi. Koska minusta tuntuu että häpeä ja nolo-olo johon aina joskus joutuu, ovat ehkä puhtaimpia tuntemuksia, niitä tunteita, joiden ympärillä ei ole harhoja. Toki ne ovat myös pelottavia, tai onko häpeä pelottavaa, se että päässä takoo “voi v…ttu, voi h…vetti” minulla ainakin kun hyvästi mokaan nuo lauseet tulevat syvältä ja kertautuvat siihen kun tietoisesti siirrän koko kokemuksen syrjään. Nostettavaksi esiin joskus jossain kun olen riittävän vahva.
Rahvas, tiedätkö sinä ihan tarkasti kuka olet? Minä en juurikaan mieti millainen elämä minulle on “tarkoitettu” mietin mielummin millainen on elämä jonka haluaisin ja mitä minun pitäisi tehdä jotta saisin tuon haluamani elämän. Mutta ehkä tässä on juuri se kompa johon kompastun toistamiseen. Kun yritän hahmottaa millaisen elämän haluan, aivoihini lukkiutuu mielikuvia niistä elämistä joita pidän “oikeanlaisina” kuvia elämästä joka “näyttäisi” joltain jota minun pitäisi haluta.
Ehkä tämä on asia jota tässä kohtaa ratkon, mikä on sitä mitä minä pohjimmiltani haluan ja mitkä ovat niitä harhoja joita haluan siksi että niitä “kuuluu” haluta, tai että näyttäisin siltä/olisin sellainen joka “kelpaa” elämään näiden ihmisten keskelle, jotka olen elämääni valinnut. Itseksi kasvaminen vaatii rohkeutta koska tullessaan itseksi voi tulla myös torjutuksi, koska ei täytä “odotuksia” joita muut ihmiset ovat varalleni asettaneet. Vaikka minä pyrkisin luopumaan odotuksista, eivät kaikki ihmiset välttämättä tee niin.
Luopuessani odotuksista, minun pitäisi myös irrottautua toisten odotuksista. ← Nyt taas löysin jotain pientä/suurta tärkeää.
Mitä hyvää elämääni tulisi jos irrottautuisin miettimästä vastaanko toisten odotuksiin. Minulle jäisi enemmän tilaa olla minä ja minun oloni olisi vähemmän huono siksi että irtautuisin tuon myötä “huonomuuden” tai “en kelpaa itsenäni” oloista.
Hmm. tätä siirryn pohtimaan sunnuntaipäivän ratoksi. Miten irtautua toisten ihmisten odotusten alta, uskaltaa jättää nuo odotukset omaan arvoonsa ja elää itsellisesti omaa elämää.
Niin löysit. Hyvin kylmä totuus on, ettei sinulla mitään omia odotuksia olekaan. Hieman AA-kirjallisuutta pintaa syvemmältä tulkiten, sinulla on vain ja anioastaan kolme viettiä tai viehtymystä. Viehtymys suvunjatkamiseen, viehtymys kohtuulliseen toimeentuloon (turvallisuuteen) ja viehtymys kohtuulliseen asemaan ihmisyhteisössä. Mitäpä sitä ihminen muuta tarvitsee. Kaikki muu on muilta opittuja arvostuksia. Kun ihminen joutuu noiden arvostusten kovin latistamaksi, ihmisellä on taipumus eksyä ylenmääräiseen viettien tyydytykseen. Paljon seksiä, paljon vrahaa ja paljon valtaa. Näin meistä tulee helppoja hyödykkeitä länsimaiseen narsismiin tukeutuvalle onnellisuusbisnekselle.
Kaikki nuo perusviehtymykset saa suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa helposti tyydytettyä, kunhan vain pysyttelee selvin päin. Noita suvunjatkamistarpeita tämä yhteiskunta ei vielä aivan kokonaan hoida tarvittaessa puolestamme, mutta käydäänhän jo siitäkin asiasta varsin kiivasta keskustelua.
Tätä työstin itsekin. Tein ‘arvoinventaarion’ , ts. mietin ovatko minun arvoni edes omiani, vai toteutinko toisten minulle lataamia odotuksia tai arvoja? Vanhempien, yhteiskunnan, ystävien arvot - ovatko ne todella sellaisia, joiden mukaan haluan elää? Mitkä olivat minun arvojani?
Häpeästä vielä sen verran, että näin ulkopuolisena minun on helppo katsoa tilannettasi ja sanoa, ettei lapsuutesi ole sinun häpeäsi ollenkaan! Ethän sinä sitä valinnut, yritit vain elää parhaasi mukaan vanhempiesi luomissa puitteissa. Henk koht minulla on sen verran omiakin hävettäviä juttuja, etten suostu ottamaan muiden häpeitä kantaakseni
Minä elän haluamaani elämää ja vaikka aina se ei ole siltä näyttänyt tai tuntunut, niin minun se on. Jumalaltani usein kysyn Hänen tarkoitusperiään minun suhteeni, kun olen jonkinlaisessa tienhaarassa, etten itsekään tiedä mikä on oikein, mutta aina en saa vastausta ja siitä olenkin päätellyt, ettei minun kuulukaan tietää kaikkea, kun sitten voisin alkaa kuvittelemaan huomiselle itsestäni jotain.
Tänään tiedän kuka ja mikä olen. Joskus saatan valita kuitenkin asioita itselleni joita ei ole tarkoitettu minulle, kuten liiallinen työ, liiallinen syöminen, liiallinen toisten auttaminen, liiallinen sitä sun tätä sekä muunkinlainen hapatus.
Tiedän aika tarkkaan mikä minulle ei sovi, mikä sopii sekä mistä on kyse, jos joudun ristiriitaisten tunteiden valtaan. Tiedän etten ole saanut haarniskaa joka suojelisi minua inhottavilta asioilta, mutta ajattelen sen olevan Jumalani tarkoituskin, kun ei ole päästänyt minua ennenkään vähällä tai joku voisi niinkin väittää, kun minulta ei mennyt kuin maat ja mannut sekä puoli valtakuntaa. Ikävillä asioilla on puolensa, kun pitävät nöyränä ja tietoisena siitä, ettei elämä ole vain onnea, vaan myös itkua, jotta sen onnensa voisi tajuta.
Minulla ei ole enää kysymyksiä itselleni miksi teen tai tunnen milloinkin, kun olen saanut menneisyyteni purettua ja se on muuttunut minulle voimavaroiksi, kuten Jumalanikin jonka avulla saan olla raittiina sekä sillä tiellä jossa olen. Nautin elämästäni ilman varauksia, niin ikävistä, kuin hyvistäkin asioista.
Asiaa voisi valottaa vaikka kuinka, mutta miksi se siitä muuttuu, kun iltaisin menen nukkumaan hymyssä suin ja aamuisin herään samoin, niin tähän on tyytyminen.
Pitää muuten mainita sellainen asia, kuin nukkuminen. Minulla oli ennen aivan kaameita öitä, kun selittämättömästi menetin unen jota tarvitsin, kun pääni alkoi kelata jotain hölmöä asiaa ja asioita. Näitä öitä oli useampia viikossa ja ne veivät minut sellaiseen kidutukseen jossa kärsin fyysisesti ja psyykkisesti.
Sitä en tiedä mitä tapahtui, mutta AAn yhdeksäs askel otettuna antoi minulle yöunet joita kaipasin. Nukahdan, kun menen sänkyyn ja vaikka heräisisinkin jostain syystä, niin nukahdan uusiksi melkein välittömästi.
Miten nuo yöunet liittyy siihen kuka minä olen? Sitä en tiedä, mutta jos se selittää sen, että olen ainakin oikealla tiellä
Nyt on mentävä, työt kutsuu, kun en ole kalajoeltakaan.
Mielenkiintoinen yhteensattuma sinällään, että nimenomaan tuo samainen 9. askel aukaisi minunkin porttini tuskasta vapautumiseen. Viime syksynä kohtasin opiskelijan, joka itkeskeli vaatenaulakon alla. Menin tiedustelemaan asian luonnetta ja maanittelun jälkeen hän kertoi olevansa väsynyt johtuen äitinsä alkoholinkäytöstä. Kertoi joutuneensa huolehtimaan lapsesta asti perheensä taloudesta ja kertoi, että elämä on liian raskasta. Pohdiskelin asiaa muutamankin päivän ja lopulta annoin tuolle opiskelijalle lahjakortin oman raittiushoitajani luokse. Tuon lahjan antaminen oli oikesti aikamoinen ponnistus, sillä se ei ollut aivan ilmainen ja jouduin myös miettimään millä ajatuksilla se otetaan vastaan. Kun olin tuon pienen hyvityksen tehnyt varsin vieraalle ihmiselle, minussa vain yksinkertaisesti lähti liikkeelle kummallinen vapautumisen vyöry. Siitä tuntemuksesta pari sanaa mainitsinkin tuossa aiemmin.
Minäkin menen iltaisin nukkumaan onnellisia ajatellen ja herään virkeänä ulkoiluttamaan koiraa aamutuimaan. Minä myös nukun älyttömän hyvin. Tokikaan en aina illasta aamuun, mutta vaikka herään yöllä tunnen vain syvän rauhan ja ihanan olon siitä että saan käpertyä uudelleen hyviin uniini.
Sittenhän meitä on kaksi. Heittäisit vielä ne menneisyyden kaikki taakkasi itseäsi hiertämästä jo hevon kuuseen, että pääsisit miettimästä kuka oikein olet, jos se on vielä haussa. Minä ainakin haluan olla minä näine ominaisuuksineni, tykkää muut mitä tykkää, mutta mää tykkään.
Menneisyys on vähän hankalempi honma, se kun tuppaa tulemaan eteen jos mistä rakosista milloinkin. Hevon kuuseen siis nakkaan sen ja keskityn miettimään kuka oikein olen. Onko se vielä hakusessa?
En ole välittänyt ulkopuolisten ajatuksista vuosiin, mutta jostain syystä parisuhteen toisen osapuolen mielipiteitä vaistoilee ja aistii ja olettaa ja yrittää vastata odotuksiin (Luultavasti koska maailma ennen oli sitä mitä oli, sitä saattoi hallita ja järkiperäistää vain noilla keinoilla) Nuo keinot tuppaavat tunkemaan tähän elämään, jossa niitä ei enää tarvitsisi.
Elikkäs alitajuntani laittaa minut tekemään mitä ihmeellisimpiä asioita, jotka kyllä keskeyttäisin, jos ne tunnistaisin riittävän ajoissa. (En alistuisi toisten odotuksille, silloin kun aistin ne, vaan pysähtyisin erittelemään nuo odotukset omista toiveistani) ← Tuohon pitänee nyt alkaa kiinnittämään huomiota, jotta kasvaisin ihan itselliseksi olennoksi.
Kiitos Rahvas taas tästä.
Minä pidän itsestäni, mutta kovin epäsopiva tämä minä tuntuu olevan useille lähelläni oleville ihmisille, josta päästäänkin taas ydinkysymykseen; Pitäisikö luopua niistä ihmisistä jotka eivät hyväksy sitä mitä olen, vai yrittää löytää joku tasapaino hyväksytyksi tulemisen tarpeen ja itseksi tulemisen tarpeen välillä? Voiko noiden välille löytyä tasapainoa, vai kiukuttelenko lopun ikäni? (taas tämä kääntyy tähän miksi kukaan ei minua hyväksy sellaisena kuin olen)
Minun pitäisi itse hyväksyä, tiedän. Mutta olen vasta portaalla kaksi, jolloin tähän tulee lause, jos vain minä hyväksyn itseni, olen hyvin yksinäinen. (ehkä edelleen haen sitä äidin hyväksyntää, jota en koe saavani tai isän)
Joku joka on pidemmällä kuin minä, kuten sinä Rahvas, osaatte jo olla yksinäisiä, teitä ei häiritse ettei kukaan hyväksy teitä läpikotaisin, olette onnellisia siksi että olette löytänee tuon hyväksynnän itsestänne…
Minä luulen että hyväksyäkseni itseni, tarvitsisin peiliksi toisen ihmisen joka hyväksyisi ja tuota kautta uskoni siihen että olen hyvä tällaisena tulisi ulkopuoleltani ja uskoisin sen. Minä olen ollut läpi elämäni pahin viholliseni, vittumaisin ja ilkein ihminen elämässäni, siksi tuo hyväksyminen kääntyy itseironiaksi ja joksikin epämääräisen kirpeäksi ja kitkeräksi.
Vähitellen minä alan nähdä ja kokea sen, mitä olen, mutta siihen että hyväksyisin sen kaiken on vielä matkaa. Tiedän ehkä tämän illan jälkeen ettei ainutkaan ihminen koskaan hyväksy minua sellaisena kuin olen. Tuo ajatus saa mielen surulliseksi ja jotenkin lohduttomaksi, silti se on totta. Minulle pitäisi riittää se että itse hyväksyn itseni.
En enää halua tulla sellaiseksi joka minun pitäisi olla, saadakseni hyväksyntää, joten minun on kasvettava vielä tuuman vahvemmaksi, jotten kaipaa hyväksyntää jota en koskaan tule saamaan? Niinkö? Olenko oikeilla jäljillä edes? Miksi näillä poluilla ei ole ainuttakaan opasviittaa? Mihin minä tästä, miksi risteyksiä on niin tiheästi eikä valoja lainkaan?
Anteeksi S&S että pyörin kivipuutarhassasi ja sotken kauniisti haravoidun hiekkasi, otan haravan ja rauhoitun, hiekan haravointi on jotenkin rauhoittavaa. Ensin haraan kaiken tasaiseksi ja sen jälkeen kuljetan haravaa kuin puron uomaa… istun kivelle ja katson hiekkapuroa, kuulen kuinka vesi kohisee jossain sisälläni… miten voin hyväksyä sen mitä olen, ollessani sitä kaikkea mitä olen. Olen läpi elämäni yrittänyt olla “parempi” minä, mutta olen epäonnistunut tuhannen tuhatta kertaa, vain silloin kun unohdan yrittää, olen lähimpänä sitä mitä olen ja silloin olen onnellinen, vaikka kukaan ei katso minuun, kukaan ei näe minua, ei ymmärrä minua, eikä puhu minulle. Aina joskus koen tuollaisen hetken että seison yksin itseni kanssa ja minun on hyvä olla.
Tuossa keskustelussa, jonka linkitin taisinkin sanoa, että ne elämän opasviitat yleensä osoittavat ihan vikasuuntaan. Oman itsensä etsiminen on, kuin joku ihmeen miehuusriitti, valmista konseptia ei ole. Pitää vain uskaltaa, etsiä ja olla utelias. Minunkin vihjeeni ovat, kuin Oracleen arvoituksia. Ei niissä välttämättä ole edes vastauksia, mutta pitääpähän ajatuksesi liikkellä. Ja kun kaikki vielä on paradoksia. Asiat ovt nurinkurin, kuin Liisalla Ihmemaassa.
Ainoa vakavasti otettava vihejeeni on: “Kulje kipua kohti. Kulje sinne, missä pelottaa.”
Ei sinun kuulu tulla miksikään muuksi, kuin sellaiseksi, joka olet. Tuuman vahvempi se sellainen ei ole, vaan kaksi tuumaa heikompi. Ei sitä, mitä olet tarvitse kenenkään hyväksyä. Tämä ei ole mikään tuotantolinja, jossa hyväksytään/hylätään. Sen kummemin, mikään hyväksyntä/hylkäys ei vaikuta mitenkään siihen, mitä olet. Sinä vain olet. Niin on tarkoitettu - lopeta äkiseminen ja ole kiitollinen siitä, mitä olet saanut. Mitään muutakaan et saa.
Jos joku ei hyväksy sinua, ei sinulla ole ongelmaa, vaan sillä, joka ei hyväksy. Tämänkin asian paradoksi on siinä, että sinun tulisi itse hyväksyä sellaisenaan se ihminen, joka ei sinua hyväksy. Ei se ihminen siitä mihinkään muutu.
Ja mitä ihmettä sillä hyväksymisellä on merkitystä? Jos jostain sellaisen löytäisit - mahtaisitko siitä hunajasta kovinkaan paljon nauttia? Kävisikö lopulta niin, ettet tuotakaan ihmistä hyväksyisi, koska on liian hunajainen?
Ehkä se suurin arvo ja nautinto toisissa ihmisissä onkin, se ristiriita hyväksymättömyyden keskellä. Suloinen riitasointu silloin, kun pelkkä rakkauslyriikka alkaa öklöttää. Ehkä elämä onkin punkkia - tai miksi sitä melusaastetta nykyään sanotaan? Et sinä ole elämän radiokanavan säätimissä - kuuntele sitä mitä soitetaan.
PS. Minulle kelpaat aivan täydellisesti juuri sellaisena, kuin olet. Piirtele kaikessa rauhassa puutarhaani vaikka kirkkoveneitä. Joka kerta, kun käyt palstallani, mieleni tulee iloiseksi.
Niimpä. Ja vaikka tiedostaisikin mitä ne keinot on, niin miten pääsee irti niistä.
Minä en päässyt menneisyydestäni irti omin voimin, enkä pelkällä ajatuksella, että nyt muutun, kun aina vaan sorruin siihen vanhaan toimintaa missä lopulta minä kärsin. Jossain vaiheessa jopa juoksin itseäni karkuun, kun en tiennyt mitä tehdä. Muutin, vaihdoin työpaikkaa,… ja aina vaan kärsimykseni tuli perässä, vaikka kuinka pakenin. Huh, onneksi se on ohi, kun muistan vieläkin ne sekopäiset ajatukset, jotka piinasivat minua.
Nyt minua piinaa vain ylensyönti, kun en voinut vastustaa “kiusausta”.
Kiitos, joskus pelkään aiheuttavani vain harmaita hiuksia kanssakulkijoille, tai peräti hiuksettomuutta (toisten repiessä tukoittain hiuksia päästään kun en vain ymmärrä jotain yksinkertaista asiaa.)
Saan olla heikko, en tarvitse kenenkään hyväksyntää. Minä olen.
“Kulje kipua kohti. Kulje sinne, missä pelottaa.” Mutta kun se sattuu niin samperisti, se liiskaa minut vasten kivilattiaa ja tyhjentää keuhkoni ja saa itkemään… enkä minä itke juuri koskaan mitään.
Kipua kohti. Sitä kohti että olen yksin. Se on asia jota en ole koskaan jollain tapaa hyväksynyt. Että olen olemassa yksin. Lapsena täytin vain toisten toiveita ja kai ensimmäisessä liitossakin, tämänkin liiton alun ajan. (kamalan selkeä ja kurja huomio) Joten minun persoonani kasvoi vinoon. Ei ollut “Minä olen” vaan “Mitä voin tehdä, tullakseni hyväksytyksi”
Minä olen.
Minä olen myynyt itseäni tarjoustiskillä koko ikäni, ymmärtämättä että se on ihan oma valintani.
Tänään myin taas itseäni enkä kelvannut (päiväys vanhentunut) muutuin taas siksi varpaitanuolevaksioksennusläjäksi tullessani hylätyksi?! En osaa osoittaa vihaa tai kiukkua, koska pelkään hylkäämistä niin paljon ja silti tulen hylätyksi. Olen siis kaikkien maailman ammojen äiti, äititeresa, kaiken hyväksyvä ymmärtäjä???
Mitä siitä jos osoittaisin vihani ja tulisin hylätyksi kun kuitenkin tulen hylätyksi? mitä iloa minulle on siitä että otan “pyhimyksen” viitan harteilleni enkä suutu mistään? Enkä pura ainuttakaan negatiivista tunnetta mihinkään.
Toki vaikutan toisten silmiin hyvinkin aikuiselta, mutta miten paljon tämä aikuisuus katkeroittaa minua?
Minä olen.
Kipua on aina, joka suunnassa, missä sitä on kaikkein eniten, sinne siis…
Minä en hyväksy ihmisiä, jotka eivät hyväksy minua. Totta, minä kyllä “esitän” hyväksyväni, mutta hienovaraisesti deletoin tuollaiset ihmiset elämästäni, niissä määrin kuin se suinkin on mahdollista.
Miksi pitää olla ihmisten kanssa tekemisissä, kun se on niin helkutin vaikeaa. (tänään minuun taitaa oikeasti koskea, pitäisi itkeä, mutta kun ei osaa, ei pysty, ei halua antaa periksi… pitää aina tapella vastaan, kiukutella, olla olevinaan reipas)
Minä en halua ihmisiä lähelleni, en ympärilleni, en elämääni, haluan paeta kaikkea sääskimettän keskelle omaan pieneen pirttiini, jonne ei ole rakennettu tietä, jota ei ole merkitty karttoihin. Ja tiedän S&S sanot että ihminen ei ole onnellinen yksin vailla kontakteja muihin ihmisiin, mutta kun ihmisten kanssa on niin vaikeaa.
Olen ujo, ja kaikki luulevat minua rohkeaksi, olen arka ja minua luullaan pelkäämättömäksi, olen synkkä ja minua luullaan iloiseksi (koska osaan halutessani olla hauska) Olen epäsosiaalinen eikä minulla ole ystäviä, tai on, mutta yritän häätää heistä jokaisen, koska minusta tuntuu että kaikki ihmiset haluavat minulta jotain, mitä en jaksa antaa.
Kipua päin, mistähän löytäisin kaikkein kipeimmän kohtani? Sen johon sattuu kaikkein eniten, niin lujaa etten saa henkeä, se on jossain ihan tässä lähellä minussa.
Miksi minä en hyväksy itseäni sellaisena kuin olen (siksi koska tarvitsen terapiaa, sen vuoksi että olen tullut hyväksikäytetyksi, mutten uskalla mennä terapiaan koska pelkään psykoosia tai sitä että muistaisin enemmän kuin nyt muistan)
Kaikkeen löytyy vastaus. Siinä se on, esiin nostettuna. Aina välillä luulen että menneisyys jättää rauhaan, turhaan. Luulen että syy jonka vuoksi en koskaan hyväksy itseäni, on lika josta tuosta on kertynyt. Sitä hyväksyntää etsin, että voisin itse hyväksyä sen mitä minulle on tapahtunut, syyttämättä itseäni.
Vaikka aikuinen minä järkeilee ettei syy ollut minun, joku vittumaisuus minussa ilkkuu että olen yksin syyllinen?! Täysin järjenvastaista, mutta ihmismieli tekee tepposia kun sitä oikein käyttää ja minun mielelläni on pelattu läpi elämäni, vain joustavuuteni ja “hyväksynkaiken” alistumiseni on tehnyt tuon mahdolliseksi.
Minun pitäisi uskaltaa soittaa tk:hon ja kertoa että tarvitsen pitkän hoitojakson… olen vältellyt tuota vuosia, ja jauhanut siitä tässäkin vuosia ja selittänyt miksi ei ole aika.
Aika on sitten kun kaikki tiet nousevat pystyyn enkä enää saa henkeä vedettyä, sitten kun ei ole muita vaihtoehtoja, sitten kun on pakko.
Pahin pelkoni kai on, että lamaannun vuosiksi, enkä silti tule tämän terveemmäksi, ehkä tulen vain sairaaksi, enkä enää koskaan ole terve. Ehkä jään kiinni siihen kaikkeen, enkä enää pääse takaisin ylös. Ehkä hukun suohon enkä jaksa repiä itseäni ylös.
Minä olen. Mutta riittääkö se syyksi rämpiä tukevalle maalle? Sen pitäisi riittää, mutta riittääkö se silloin kun kaikki voimat on jo käytetty?
Tästä en usko että kenenkään mieli tuli iloiseksi. Pääsin taas polun päähän, näen itseni, enkä pidä näkemästäni enkä siitä kivusta jonka läpi pitäisi kulkea. Minua pelottaa, sairaan paljon ja ihan aiheesta, luulen.
Lopetan kyselykauteni tällä kertaa tähän. Kiitos kaikille mukana olleille, palaan asiaan kun kaikki tiet on katkaistu ja möröt hönkivät höyryävää lemua kasvoilleni… niin kauan peräännyn ja “leikin” että kaikki on kunnossa, onhan, olen tyytyväinen siihen mitä olen, mitä minulla on, eläkää onnellisina ja sopusointuisina…
Tällä kertaa en piirtänyt hiekkaan, nakkelin kivet hujan hajan vain koska yritin häätää kaksipäisen hirviön itsestäni.
Joskus kauan sitten luin Ben Fuhrmanin kirjan. Taisi ollla nimeltään “Lyhytterapia”. Kantavana ideana siinä oli, että ajatusjuoksut, jotka eivät ole luonteeltaan edistyviä kannattaa katkaista. Taitaa olla vähän samaa sukua ratkaisukeskeiselle ajattelulle, mutta toimii enemmän mielen tasolla. Ratkaisukeskeisyys on ihan yksinkertaista. Perusidea on, kuin suoraan urheiluvalmentajan käsikirjasta: “Älä tee muutoksia voittavaan joukkuseeseen”. Jos homma on kunnossa, jatka samaan malliin. Jos homma ei toimi, kokeile jotain muuta. Vähän sama asia, kuin tämän viinankin suhteen.
Psykoterapia on siitä hieman ongelmallinen, että kaivellaan menneisyyttä. Se on sitten ihan oma lukunsa, auttaako se kaivelu pääsemään menneisyydestä irti, vaiko kaivautumaan sinne syvemmälle. Menneisyyden tilanteiden pohdiskelu rauhallisena pysyttelevän psykoterapeutin johdolla saattaa jäädä sinne ajattelun asteelle. Todellakin toimivampaa terapiaa voisi olla kivien paiskominen kivipuutarhaassani. Onhan se aivan kouriintuntuva tapa ilmaista omaa pahaa oloaan. Varsinkin, jos jo osaat ajatuksen tasolla nuo tunteet ja asiat yhdistää. Ja aivan erityisesti, jos osaat yhdistää ne tunteet kiviä paiskoessasi niihin ikäviin kokemuksiin, joista ne tunteet kumpuavat.
Tuntuu, että ajatuksesi kiertävät ympyrää itsesi hyväksymisen ympärillä. Ympyrän juokseminen on hieman hyödytöntä, vaikka siinäkin kuulemma tehdään maailmanennätyksiä. Joku on muka kova jätkä, kun se juoksee 400 m ympyrää 25 kertaa alle puolen tunnin. Minusta kovempi jätkä on se, joka rauhassa seisoskelee lähtöpaikalla kierroslaskurin kanssa ja kertoo juokijalle, että nyt olet perillä. Kun kilpailuja katsoo, niin tuntuu etteivät nuo juoksijat lainkaan oivalla, että se kierroslaskija oli perillä jo heidän lähtiessään vasyttämään itseään.
Jos kerran itsensä hyväksyminen tuntuu vaikealta, niin aloita jostain helpommasta. Kokeile onnistuisiko muiden hyväksyminen vähemmällä vaivalla. Unohda hetkeksi omat ongelmasi ja kiinnitä huomiosi muiden ongelmiin. Kirjoittele kuukauden päivät tänne plinkkiin aivan outojen ihmisten palstoille ja kokeile olla hyväksyväinen vähän kaiken suhteen. Harjoittele nimenomaan sellaista hyväksymistä, jota haluaisit itsellesi. Älä odota siitä kiitosta keneltäkään. Siitä voi syntyä taas aivan turhia pettymyksiä. Älä kuitenkaan tee sitä epäitsekkästi - sellainen on sitä halpakauppakamaa. Kirjaa itsellesi kiitoksena kaikki lisääntynyt kyvykkyys hyväksyä. Ehkä sellaisesta kyvykkydestä voi joskus olla hyötyä myös itsellesi.
Kiitos, taas tunnen sisälläni ensin tarvetta väittää vastaan Tapani elää ja kommunikoida on aina ensin sanoa vastaan kaikkeen, yrittää “selittää” itseni jotenkin selville vesille. Yritän oppia tuostakin ulos.
Olen kiertänyt kehiä kauan, monien asioiden tiimoilta, tähän saakka olen lohduttautunut sillä että joka kierroksella opin jotain uutta, mutta olet oikeassa, ihan liian paljon kertaan samaa.
Jätän siis haaveeni pitkästä terapiasta (taas) ja keskityn hyväksymään muita. Olen toki ollut äiti amman kaltainan halaaja ja kaiken hyväksyjä, odottamatta kiitosta, mutta olen tehnyt tuon kaiken saadakseni hyväksyntää. Nyt teen siis samaa hyväksyäkseni vastaantulijoita. Mielenkiintoinen näkökulman vaihdos, josta voi jopa olla jotain hyötyä tai iloa, tai ehkä tunnen edes kasvavani hiukkapikkasen…
Huomenna menen verensokerirasitus testiin… ihan kuten viime syksynä kävin kilpirauhaskokeissa, arvatkaa ketä pelottaa että verensokeriarvot ovat kohdallaan? se tarkoittaa aika suoraan sitä että kahden korvan välissä on taas jotain krakaa, joka vaikuttaa elämääni uneliaisuutena ja muina “pikku” oireina.
Lakkaan kiertämästä kehää, istun suurimman kiven päälle ja potkiskelen hiekkaa. Ei minulla oikeasti ole mitään hätää. Onko tämä kuin allergia, kun elämä rauhoittuu minä reagoin niihin asioihin, joita ei kuuluisi edes huomata, koska aitoja “ongelmia” ja “uhkia” ei ole?
Eli katkaisen negatiiviset ajatusjuoksut, osaan tuon, stressin sieto kykyni on valtavan hyvä, tuon pienen ominaisuuden ansiosta…
Pitäisiköhän kokeilla sitä potkunyrkkeilyä… oikeasti, jotta pääsisin lapsellisesta tarpeesta purkaa pahaa oloani toiseen ihmiseen. (en ole väkivaltainen, mutta voisin oikeissa olosuhteissa ehkä olla?!)
Huomaathan itsekin ristiriidan tässä lauseessa. Odottamatta kiitosta - Saadakseni hyväksyntää. Tokkopa se äiti Amma hyväksyntää kaipaa. Tuskin silti myöskään pyyteettä työtään tekee. Ilmeisesti vahvastikin tietoisena ihmisenä hän tietää miksi ihmisiä halailee ja luulisin hänen tekevän sitä kehittyäkseen itse ihmisenä. Yleväähän se toki on, mutta ei pyyteetöntä.
Jos etsii hyväksyntää palkkiokseen, ajautuu toisen palvelijaksi - tahdottomaksi orjaksi. Jos palvelee toisia kehittääkseen itseään. Voi myös sanoa ei, silloin, kun se on toiselle hyväksi tai itselle tarpeellista.
Kun ‘päätin raitistua’ tein juuri noin - lähdin sitä kohti jota eniten pelkäsin. Lähdin parisuhteesta, muutin pois perheen luota. Minun oli pakko katsoa omia mörköjäni silmästä silmään ja hyväksyä, ettei se ollut hyväksyttyä
‘Care what other people think and you’ll always be their prisoner’.
Kunhan tuli mieleen omasta ‘kiltin tytön’ historiastani.
Onnea matkaasi!
Tapani elää ja kommunikoida on aina ensin sanoa vastaan kaikkeen, yrittää “selittää” itseni jotenkin selville vesille. Yritän oppia tuostakin ulos.