Sikarinpolttamisen Taito

Ni no minä koen kiitoksen, kiitoksena joka minulle ilmaistaan elein tai sanoin, hyväksyntä on jotain jota ei ilmaista suoraan, mutta sen tuntee. Mutta olet jälleen oikeassa en kiistä. Olen yleensäkin tuijottanut liikaa pilkkuja, en tarinoita.

Tässä on se mitä minun pitäisi oppia, mutta koska se on niin syvälle lonkeroitunut aivoihini, usein “palevelen” ennen kuin huomaan tekeväni sitä, vasta jos minua käskytetään kuin orjaa, alan pullikoida vastaan ja huomaan etteivät asiat ole kuten pitäisi.

Osaan sanoa ei, mutta sanon sen vain isoissa asioissa, silloin kun tiedän ettei aikani riitä kaikkeen. Mitättömissä asioissa, jokapäiväisissä juoksutuksissa en ole osannut sanoa ei.

Jos vetäisi lonkkaa sohvalla viikko tai pari, välttäisi katsekontakteja, tuijottelisi kattoa ja olisi tekemättä mitään. Tuosta kun nousisi tekisi vain sen mikä hyvältä tuntuu, puhuisi vain niille joille sanottavaa on ja kuuntelisi niitä joilla on sanottavaa, enimäkseen kai voisi olla hiljaa ja tekemättä mitään. Jos aloittaisi tyhjästä rakentamaan uutta rutiinia, jättäisi pois kaiken kuluttavan ja epäolennaisen.

Ja tuonkin tekisi vain 60% teholla, jottei siitä koituisi minkäänlaista stressiä.

Tässä on ehkä tietoisuuden ydin. :laughing: Siinä, ettei erottele pieniä ja suuria asioita. Kun niistä pienistä asioista kokoaa yhden suuren, niin loppujen lopuksi ne pienet asiat ovatkin se suurin asia.

Jos tyyneysrukousta lukee tällaisin, aivan uusin silmälasein, se aukeaa aivan erityisellä tavalla. Mihin pieniin asioihin minun ei tarvitse reagoida lainkaan, ja missä pienissä asioissa minun pitää rohkeammin ja avoimemmin oppia ilmaisemaan oma haluni. Jotta voisin tiedostaa omat haluni pienissäkin asioissa, minun on oltava kovasti tietoinen itsestäni. Silloin voimme suhtautua koko elämään oman tietoisuuden harjoitteluna ja kehittämisenä. Näin äiti Amma taitaa tehdäkin. :laughing: Saamme siis sen kiitoksen teoistamme puhtaasti oman kokemuksellisuuden kautta - emme toisilta ihmisiltä kerjäämällä.

Kokeilepa aikasi kuluksi käydä maitokaupassa aivan uudella tavalla. Ole aivan erityisen tarkkavainen suhteessa kaikkeen, mitä ympärilläsi tapahtuu. Minkälaisia ihmisiä siellä on, mistä he ovat kauppaan tulleet ja minne he ovat kaupasta menemässä. Mitä kassaneidillä on mielensä päällä jne.

Kiitos neuvosta, olenhan minä tämän kuullut noin tuhat kertaa, mutta katson tuota kaikkea kuin näkisin sen ensimmäisen kerran?! Minulle suuret asiat olivat aina merkityksellisiä, vaikka oikeasti ne eivät merkinneet mitään, ollessaan niin suuria, etteivät liikuttaneet arkeani suuntaan tai toiseen. Pienet asiat yritin aina ohittaa, koska ne olivat pieniä, mutta nehän ne juuri keikuttavat tätä purtiloa kuin pyöremyrskyssä. :confused:

Taidan tulostaa rukouksen seinälleni ja askarrella paskarrella korttimuodossa taskuuni, jotta aina kun käteni eksyy taskuun, tunnen lapun ja muistan…

Tämä kuulosti aivan kirjoittamisoppaan ohjeelta, en ajatellut että sitä kautta voisin valaistua ihmisenäkin. Olet taas oikeassa S&S (tämän vuoksi minä olen pitkään pitäytynyt neuvomasta toisia, minulla ei ole tietoa jota jakaa) Minä olen keskittynyt liikaa itseeni, omaan kehooni, mieleeni, suruuni, synkkyyteeni, oksettavuuteen asti, kun minun nyt pitäisi keskittyä kaikkeen ulkopuolellani olevaan, jotta minä pienenisi sille hyväksyttävään kokoon.

pst. joko voin sanoa ääneen että olen koko kesän lipittänyt sidukkaa, se alkoi talvella niistä muutamasta oluesta, joiden vuoksi tähän eksyin, se jatkui keväällä 2 sidukkaa/tanssi-ilta/2 kertaa/kk ja kesän tullen määrä kasvoi 3-4 annokseen, syksyä kohti kokeilin jo 5 ja viskiä. En ole kännännyt, en pudonnut putkeen, tai mitään mitä en ennenkään tehnyt kun join paljon, mutta vaatekaapissani on viskipullo ja likööripullo ja elämäni on solmuuntumassa ja huomaan hakevani tutusta osoitteesta lohtua niihin kohtiin kun ymmärrykseni olevan suhteen loppuu.

Pari viikkoa sitten laitoin korkin kiinni ja viikonloppuna tein viskikaakaon, olen päättänyt olla juomatta yhtä monta kertaa kuin olen juonut. Ihan kuten ennen vanhaan. Mieheni (kas kyllä, nykyinen) tarjoaa minulle, kysyy tahdonko, kysyy kolmesti jos kieltäydyn… Miksi miehet pitävät siitä että nainen on hiukan hiprakassa? Siksi että tämä mies, kuten edellinenkin haistaa että olen nostamassa kytkintä ja käyttää sitä keinoa joka hänen vallassaan on saadakseen minut jäämään vielä hetkeksi. Kun ongelmat peitetään alkoholilla, niitähän ei ole (ainakaan näkyvissä) Mies itse ei juo mitään, täysin raivoraitis, ja tietää kyllä taustani, taisteluni ja elämäni…

Kysymys ei kuulu miksi hän tekee näin, vaan miksi minä annan tehdä itselleni näin?

Tämä on myös syy miksi olen pyörinyt niin tiukasti oman napani ympärillä. Anteeksi. Ongelma on minussa, syvällä, tai pinnassa, tai jossain? Kiitollinen olen siitä etten ole menettänyt kontrollia, mutta ihmettelen miksi minä en kaada viskiä ja likööriä lavuaariin?! Miksi säilytän niitä vaatekaapissani, piilossa lapsilta, jotka ovat autuaan tietämättömiä siitä että äitinsä leikkii taas hengellään.

Minulta kesti yli puoli vuotta saada tämä sanottua tässä. Eli häpeä, pelko, ahdistus ja mitä asiaan liittyykään, ovat suhteellisen voimakkaita. Mutta koska määrä on ollut koko ajan kasvussa, en kuvittele että osaisin käyttää kohtuudella. Jo nyt aivoissani tanssii ajatuksia (olisimpa yksin, voisin juoda)

Luin alusta uudelleen, tuijotin sanoja “suuret” asiat ja “pienet” asiat. S&S istu hetkeksi viereeni. Minulle juomiseni oli “pieni” asia, koska leikin vain vähän. Suuri juoppous olisi kaukana minusta?!

Luvattu on paljon
Rikottu enemmän
Vierelläsi valvon
ja kauniina sut nään

Sä oot se jonka
löydän aina uudelleen
Taas tässä oon ja valmis
uuteen kierrokseen

Mut mussa ei oo mitään
Mussa ei oo mitään uutta
Oon vielä samanlainen
Sama mieli
Sama sydän
Sama nainen

Mä muistan kyllä
ne kirosanat ja syyttelyn
ja anteeksi annan
jopa sen pahoinpitelyn

Mut mä en lupaa mitään
Mä en lupaa mitään muuta
Oon vielä samanlainen
Sama mieli
Sama sydän
Sama nainen

Mä en lupaa mitään
En enää lupaa mitään muuta
Oon vielä samanlainen
Sama mieli
Sama sydän
Sama nainen

Sanonut oon kaiken
Yö vaihtuu aamuun
Jos sä vielä haluut
takas mä tuun

Eipä ihme, että häpeän ja syyllisyyden keskellä myös ajatuksesi kiertävät kehää.

Sattumoisin isteänikin on alkanut kiinnostaa aivan tietty painajaisuni, joka kertoo jostain haudatusta ja unohdetusta salaisuudesta. Siinä painajaisessa olen kaivanut kompostin alle surmaamani ruumiin joskus vuosia sitten ja unohtanut koko asian. Nyt poliisit ovat saaneet jotain vihiä ja verkko ympärilläni kiristyy. Minut jo tiedetään syylliseksi, mutta tekoani ei voi kukaan todistaa, jos vain pidän suuni kiinni. Jos vain kykenen kätkemään häpeän ja syylliyyden tunteet tarkkasilmäisiltä katseilta.

Syystä tai toisesta juuri tuo tunne on tänään niin kovin ajankohtainen itselleni - pohjaton häpeä ja syyllisyys. Se konkretisoituu lähes psykoottisisna oireina. Olen yrittänyt selvitttää itseni kanssa, mikä on tuo haudattu salaisuus. Melkein jo hyväksyin vastaukseksi joskus koulussa saamani jälki-istunnon, johon väärensin vanhempieni nimikirjoituksen. Osaan hyvin yhdistäää tuon häpeän ja syyllisyyden tunteen siihen hetkeen, kun kävelin opettajan luo ja silmiin katsoen palautin väärennetyn lapun. Hämmästyksekseni se kelpasi, joten jäin vielä pelkäämään hetkeä, jolloin aisaan palattaisiin uudemman kerran. Sitä ei koskaan tullut. En tiedä oliko hyvä niin, vai ei. Pitäisiköhän tehdä hyvitysaskel ja käydä pyytämässä opettajalta anteeksi näin 40 vuotta myöhemmin. Josko se syyllisyys sillä häviäisi. Tuo opettaja tosin kuoli jo aikjoa sitten tulipalossa - liekö alkoholilla ollut osuutta asiaan.

Vastaus on sinällään oikea. Tuolloinkin tämä tunne hallitsi minua. Mutta mikä oli tuo valheellinen katse opettajan silmiin. Missä olen sen opetellut niin hyvin, ettei opettaja edes vilkaissut paperiin laittaessan sen pinoon. Todellinen syy siis katoaa vielä paljon varhaisempaan lapsuuteen. Aikaan jolta minula ei ole riittäviä tosiasioita tiedossani. Haudattu salaisuus. Syyllisyys ja häpeä, jonka olen luullut voivani unohtaa. Ei niitä voi unohtaa, vaan ne joutuu kohtaamaan. Toivottavasti tämä tunne puskee päälleni aivan koko voimallaan, ettei minun tarvitse loppuikääni moisessa asiassa roikkua.

Niin Hajatelma. Ei siinä mitään uutta ja yllättävää ole, että alkoholisti juo viinaa. Ei edes siinä, että uskottelee itselleen sen onnistuvan ongelmitta. Jellinekin käyrällä on toki tasanateita, jolloin asia ei näytä niin kauhealta, mutta sen tasanteen jälkeen alkaa taas uusi alamäki.

Kysymys on loppujen lopuksi vain ja ainoastaa halusta lopettaa. Kykyä ei edellytetä. Useimmiten tuota kykyä meillä alkoholisteilla ei ole. Onneksi halu riittää.

Ehdottaisin ryhmää ja kummia tueksi, toipumisohjelmaa käytännön tekemiseksi sekä Korkeinta Voimaa avuksi, niin eiköhän se siitä ratkea missä ongelmasi on ja miten siitä päästä perille, sekä irti siitä.

Tule ryhmään.

Olen lukenut Hajatelma sinun ketjusi ja näitä mietelmiä täältä. Niissä on ollut jotain tutun omaista. Ne muistuttavat omia päiväkirjatekstejäni…jotka on kirjoitettu pienessä, keskikokoisessa, suuressa humalassa tai niiden välissä. Anteeksi, ethän loukkaannu. Minun mielestä sinä olet rohkea ja rehellinen, kun kerrot tuon täälä, moni ei uskaltaisi. Minä kyllä toivon, että löydät sen raitistumishalusi, ehkä se on vaan säikähtänyt ja mennyt piiloon? Tsemppiä!

  1. “Myönsimme voimattomuutemme alkoholiin nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään.”

Tässä on paljon merkityksiä sisältävä teksti. Minä olin juuri sellainen, kun olin voimaton sen juomisen tarpeen edessä. Jos join yhden, niin saatoin juoda kaiken mitä oli saatavissa, niin rahanikin, kuin muidenkin rahat. Olin aivan holtiton, tolkku pois.

Mitä taas tulee siihen, miten elämäni sujui, kun en juonut, kun vannoin raittiuttanikin, vaikka juomisen tarve ei ollut poistunut mihinkään. Se vasta kaamea olo oli. Minun maailmani oli rakennettu juomisen tarpeen tyydyttämiseksi, niin oli fyysisesti, kuin henkisestikin. Minulla oli työt jotka antoi vapauden juoda, harrastukset, kaverit, perhe, sekä parhaat mahdolliset syyt siihen juomiseen… Minulla oli sitten myös itsekkyys tukenani, kun en antanut itselleni lupaa nähdä missä valheissa piehtaroin, mitkä pelot minua niistä valheista piinasi, kuinka viha, kauna ja katkeruus oli palkkani kaiken lisäksi. Ja ne taas oli hyvät syyt juoda.

Oli minulla halu lopettaa juominenkin, mutta en kyennyt siihen yksin, en yksin ajattelemalla, en yksin elämässäni piehtaroimalla, kun en tiennyt mitä varten olin siinä ongelmassa, jossa ei ollut kuin juominen se joka muka helpotti.

Miten onkaan tämä ensimmäinen askel meille alkoholisteille tärkeä, olimme sitten AAssa tai sen ulkopuolella, mutta jos joku haluaa raitistua, niin elämä on muututtava ja kyettävä näkemään se oma tila jossa on, johon on tultava muutos.

Kumma asia se oli, ettei sitä kyennyt hakemaan apuakaan, vaikka näin jälkikäteen sitä ehdottomasti tarvitsi. Kaikki muut sen näki, että minä tarvitsin apua, mutta itse en siihen halunnut tai kyennyt, kuin vasta sitten, kun oli pakko.

Miksi se pakko on niin kaukana. Miksi se avun hakeminen on niin vaikeaa, vaikka kaikki jotka apua ovat saaneet, kyenneet ottamaan vastaan, ovat sitä kiittäneet. Miksi ei haeta apua ja etsitään lohdutusta sieltä mistä viimeiseksi pitäisi. Miksi ihminen antaa tehdä itselleen ja läheisilleen kaiken sen mitä se juominen ja se itsekkyys aiheuttaa, vaikka varmasti jotenkin näkee ettei se voi näin jatkua. Miten on mahdollista kieltää kaiken itseltään, vaikka todellisuudessa tajuaa pelkojen, ahdistusten ja masennustenkin johtuvan alkoholistisesta elämästä.

Alkoholismi on sairaus ja eihän sitä voikaan muuten selittää, miten ihminen tekee vastoin itseään kaikkia niitä kauheuksia mitä tekee. Enhän minäkään sitä voi kuin ihmetellä, kuinka sairasta touhua minullakin oli ja terve ihminen en todellakaan ollut, kun vaikka näin sen ikävän mitä muutkin lähelläni koki, niin silti en kyennyt, kuin satuttamaan lisää.

Ihan uteliaisuudesta haluaisin nyt daddyiltä raittiudessa kysyä, että mitä itsekullekin merkitsee 12. askel?

12. Koettuamme hengellisen heräämisen näiden askelten tuloksena yritimme saattaa tämän sanoman alkoholisteille sekä toteuttaa näitä periaatteita kaikissa toimissamme.

Teettekö, tai oletteko te tehneet tätä askelta, ja miten :question:

Huomioksi vaan, “Uteliaisuutesi” alias riidanhaluisuutesi on yleensä johtanut siihen, että sinulta poistetaan moderaattorin taholta n. 12 viestiä ja muilta jotka viitsii vastata, n pari per lärvi.

Mutta jotta oikeasti edes ymmärtäisit mitä 12 askel on, miten se koetaan ja saadaan osaksi itseämme, niin sinun olisi pitänyt ottaa itse edes se ensimmäinen.

Kahdestoista askel on kokemusaskel, ettei sitä mitenkään “tehdä”, vaan se on olemassa hengellisenä ja jopa fyysisenä kokemuksena aina mukana, näiden aikaisempien otettujen askelien tuloksena.

En “tee” askelia. Yritän parhaan ymmärrykseni mukaan elää askeleen ehdottamalla tavalla. Muun muassa: En juo viinaa ollenkaan, kerron täällä plinkissä siitä, kuinka onnistuin lopettamaan viinan juonnin ja miten se on vaikuttanut elämääni. Miten elämäni on muuttunut sen jälkeen kun en enää ole ottanut lainkaan alkoholia.
Mielestäni mm. oman kokemuksen kertominen juomisen lopettamisesta kokonaan on 12. askeleen toteuttamista.

Siksi en kirjoittele vaikkapa Vähentäjissä. Ei ole mitään annettavaa, ei kokemusta onnistumisesta vähentämään juomista.

Ongelman tunnistaminen !

Siitä se lähtee Hajatelmallakin liikkeelle. Onko sulla alkoholiongelma ? Sitä pitää kysyä itseltä.
Smokki kirjoitti aiemmin lapsena väärentäneensä nimen koulujutuissa. Se on siellä taustalla ja tuli esiin .
Viinaan säilöttynä asia on vain kasvannut turhan suureksi aiheutuneeseen haittaan nähden.
En silti vähättele tuntemustasi koska itsellä on samankaltaisia asioita pulpahdellut pintaan raittiuden edetessä.
Neuvoisin kuitenkin suhtautumaan asiaan maltilla , vähän ajan kuluttua juttu kutistuu oikeaan kokoonsa ja voit syyllistymättä hymähtää koko jutulle . Meillä on ollut tapana alkoholilla peittää ton tapasia asioita kun emme ole osanneet muuten elää . Nyt saamasi Raittius auttaa hoitamaan asian pois mielestä .

Hajatelmalle ei osaa oikein sanoa mitään :neutral_face:
Tarharyhmälle ei sitäkään vähää .

Terveisin Kanthoona :sunglasses:

“Myönsimme voimattomuutemme alkoholiin nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selvitymään.”

Tämä on AA ohjelman ensimmäinen askel. Minusta tässä on jo puolet onnistunutta raitistumista. Ennen kuin olemme valmiit hyväksymään tosiasiana, että olemme alkoholisteja, yritämme vähentää ja lopettaa ja siirtyä kohtuukäyttöön. Ja vaikka mitä. Niin minäkin tein, kunnes jouduin hyväksymään sen asian, että ilman apua se ei minulta onnistu. Olin alkoholin orja - alkoholin tahdoton palvelija. Onneksi tein näitä yrityksiä tarpeeksi monta ja tarpeeksi perusteellisesti. Nyt minulla ei ole asiasta mitään harhakäsityksiä.

On paljon ihmisiä, jotka onnistuvat lopettamaan aivan omin voimin. Kaikki kunnia heille. Alkoholi ei ole heitä vielä saanut täydellisesti kuristavaan otteeseensa. Alkoholismin edistyminen orjuuttavaan vaiheeseen asti olisi vaatinut heiltä vielä enemmän tai vähemmän lisää juomista. Tauti ei silloin vielä ole edennyt Jellinekin käyrän vääjäämättömään alamäkeen asti. Olisiko sitten nimenomaan tuo juomisen täydellisesti orjuuttavaan vaiheeseen siirtyminen se veteen piirretty viiva, joka erottaa alkoholistin ja ei-vielä-alkoholistin. Oman kokemukseni kautta minulla on käsitys, että puolen vuoden tai vuoden omin voimin vietetty juomatauko kertoo ihmisellä vielä olevan omaehtoinen valinnanvapaus. Näillekin ihmisille jonkinlainen tuki ja apu on paikallaan. Vuodenkin juomataukoon mahtuu paljon kokemuksia, joissa olisi kiva kilauttaa kaverille ja kysyä, missää nyt mennäään. Joillakin omin voimin pidetty juomatauko ajanmittaan murenee. Osittain sen takia, ettei kukaan ole kertonut alkoholin luonteesta. Jos alkoholin kanssa on kerran joutunut vaikeuksiin, seuraavalla kerralla se onnistuu helpommin. Juomalla alkoholia riittävän kauan ja riittävän paljon alkoholistin kirjoihin päätyy ennemmin tai myöhemmin jokainen. Paljonko on paljon - sitä saa jokaine miettiä omalla kohdallaan.

On myös vähentäjiä. Heitä on kahdenlaisia. Niitä, jotka onnistuvat. Ja niitä, jotka luulevat onnistuvansa. Onnistumisen tietää vähäisestä alkoholin käytöstä. Sellaisesta, josta ei ole vahinkoa omalle elämälle. Ei viikottaisissa määrissä, eikä kertakulutuksena. Päivittäinen alkoholinkäyttö, kuten meille tissuttelijoille on tavanomaista on sitä onnistumisen luulemista, vaikka viikottainen 24 annoksen raja miehillä ja 16 annoksen raja naisilla alittuisikin. Ennemmin tai myöhemmin ne määrät kasvavat. Jos muutaman viikon välein - ilman säännöllisyyttä - ottaa kerta-annoksia, jotka jäävät miehillä alle 7:n ja naisilla alle 5:n voitaneen puhua onnistuneesta vähentämisestä.

Jos kertakäyttö karkaa käsistä - yli kohtuukäyttökriteerien - kerta toisensa jälkeen, pitää alkoholi ihmistä edelleen orjuudessaan.

Tekstiosassa kuvataan myös voimattomuuden olemusta sanoin: “Saimme tietää, ettei tahtomme yksinään ilman ulkopuolelta tulevaa apua voisi meitä juomahimostamme päästää.” Tämä on varsin yksinkertaista. Jos omin voimin emme saa alkoholinkäyttöämme kuriin, tarvitsemme apua.

Ensimmäinen askel ei edellytä alkoholin käytön lopettamista, eikä avun hakemista. Siinä puhutaan vain tosiasioiden tunnustamisesta itselleen. Minulle se siis merkitsi vain ja ainoastaan sitä, että myönsin itselleni kolme asiaa.

  1. Olen alkoholisti. Juomiseni on minulle pakonomaista.
  2. Juomiseni aiheuttaa minulle haittaa ja tuo haitta tulee lisääntymään niin kauan, kuin käytän alkoholia.
  3. Ilman apua en voi tuosta pakonomaisuudesta vapautua.

Jo vuosia ennenkuin ryhdyin toimiin ongelmani suhteen olin nuo kolme asiaa itselleni tehnyt selväksi. Omalla tavallaan oli helpottavaa juoda alkoholia ilman itsepetosta. Ehkä se oli myös tarpeellista, jotta sinä päivänä, kun tunsin juoneeni alkoholia tarpeeksi paljon, olin myös täysin valmis käyttämisen lopettamaan.

Niin siis mä kysyin 12. askeleesta, että mitä se merkitsee teille, vai merkitseekö se mitään?

Vai onko teillä käytössä jonkinlainen 11 tai 9 askeleen ohjelma? :slight_smile:

[Poistettu asiatonta. -Päihdelinkin toimitus]

Kokemusaskel jota ei “tehdä”? Aikamoista puppua, ja kun toipumisohjelmaakin saa väännellä oman mielensä mukaiseksi (kuten Jumalaakin) ei ihme jos ei henkistä toipumista tapahdu.

1. askel. Myönsimme voimattomuutemme alkoholiin nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään.

Hyvä askel, mutta ei omalla kohdallani ajankohtainen. Otan ensimmäisen askeleen heti kun tarvetta ilmenee. Tällä hetkellä elämäni ei todellakaan ole muodostunut sellaiseksi ettenkö pystyisi omin voimin selviytymään. Päinvastoin: selviydyn aika hyvin ja oon jopa aika hyvässä kunnossa. : )
En myöskään ole voimaton minkään asian suhteen, joka kuuluu omaan elämääni.
Jonain päivänä voi toki olla toisin, ja se on hyvä tiedostaa.

Oletko sinä, Rahvas, kokenut hengellisen heräämisen?

Millä tavoin toipumisohjelmaa toteuttaa neljä vuotta kestävä toisen keskustelijan nälviminen jollain internetfoorumilla?

Nettikiusaamisoperaatio, salaliittoteoria ja mitä vielä?

Minusta sinä haluat vain tuoda tuolla tavalla katkeruuttasi muiden siedettäväksi, kun olet kokenut ikäviä joskus kesälläkin, unohtaen mikä se oma osuutesi kaikkeen on. Varmaan muistat mitä S&S on sinulta toivonut aivan lähimenneisyydessä, jotta jättäisit hänet ja hänen palstansa rauhaan, mutta jokin sinussa!!! ei sitä anna tehdä, vaan jatkat ikuista sotaasi häntä ja monia muitakin vastaan, joille tunnut olevan katkera milloin mistäkin syystä.

Kahdestoista askel on varmaan sinullakin mielessä, kun haluat jakaa kokemuksesi meille muille (olethan sinä AAlainen,tjs), mutta lähinnä juuri sen katkeruuden mitä koet par’aikaa, vai mitä?. Niinkö siellä päihdekoulutuksessa sinua on opastettu, kosta, vihaa, tunne katkeruutta, jotta saat pysyä raittiina.

Jokin sama katkeruus, krapula,… kuvio tässä on taas menossa, joka päätyy siihen, että kerrot taas juoneesi, kaatuneesi tuolilla, tai rikkoneesi sen, heh mutta se on sinun ongelma.

Lokakuu 2010.

Toukokuu 2009.

Kolme ja puoli vuotta tätä, Rahvas. Kuinka sinä jaksat? :slight_smile:

Ylläoleva näyte on kerätty vain yhden (1) ainoan vuorokauden aikana toukokuussa 2009. Paljonko posmotusta kertyykään kolmessa ja puolessa vuodessa…

Kuinka sinä jaksat, Tarharyhmä?

Katkeruudesta piti sanoa sellasta, että katkeruutta sanotaan salavihaksi. Se on siis koteloitunutta, arpeutunutta piiloteltua vihaa.
Minä en koe sellaista, koska annan tunteeni avoimesti julki. Kiltteys ja arkuus miellyttäisi äijäkööriä, mutta se ei ole minun tapani asennoitua elämään.

Kiltteyteen sairastuneet on eri asia, ja monien alkkis-miesten vaimot on sellaisia.

Kiitos hyvin. :slight_smile: