Mä en ainakaan ole sellaista huomannut, mutta jos olet saanut minun kirjoituksistani sellaisen kuvan, niin ei ole ollut tarkoitus.
Hengellisistä asioista ei puhuta liikaa, ehkä liian harvoin, kun ovat kuitenkin se perusta toipumiselle. Olihan sillä pullollakin henki ja hengellisyys, mutta jotenkin petollinen ja nyt kun se hengellisyys pitää löytyä rehellisyydestä, nöyryydestä, avoimuudesta, luottamuksesta, niin siihen pitääkin paneutua, jotta suhde itsensä kanssa on paras mahdollinen.
Jotenkin se on sydän jossa kaikki hengellisyys on, kun toimimme oikein, sydän on levollinen, kun taas väärin, niin jokainen sen huomaa miten kurja olo on. Mikä on oikein?, siinä sitä pähkinää itse kullekin ja sydämensä kuuntelemista.
Nyt kuuntelen perhettä ja lähdetään shoppailemaan, jees.
Niin, minä en ole huomannut mitään, tai ainakaan ollut huomaavinani, tai ainakin yritän ohittaa kaikki Jumalaan ja Jeesukseen viittaavat keskustelut, koska olen sanonut kaiken mitä minulla on asian tiimoilta sanottavaa. Muttei minua häiritse jos te muut haluatte keskustella tuosta aiheesta.
Tänään AA:ssa puhuttiin kymppiaskelesta ja riitelystä. Jatkoimme itsetutkistelua ja kun olimme väärässä, myönsimme sen heti. Osaapa tämä raitistuminen olla vaikeea. Yksi lausahdus tuosta tekstistä. Oikeutettu viha on jätettävä niiden oikeudeksi, jotka pystyvät sitä paremmin käsittelemään. Meillä alkoholisteteilla ei siis oikein olisi oikeutta suutahtaa. Siinä vaiheessa, kun tekisi mieli puolustaa omia oikeuksiaan, pitäisi vain poistua paikalta ja lähteä koiraa ulkoiluttamaan. Perin hyvä ajatus. Onhan suutahtaminen ja viha toki hieman eri asiota. Suutahtamista tarvitaan, kun pitää puolustaa omia oikeuksiaan. Jos se muuttuu pitkäkestoiseksi vihaksi, silloin se käy vahingoksi itselle. Mutta että ne omat oikeudetkin pitäisi jättää puolustamatta. Ei sekään ihan hyvä asia ole.
Vähän samasta asiasta puhuu tuo Buddhalaisten neljäs ohje.
Neljännen ohjeen valheellisella puheella tarkoitetaan lähinnä valehtelua, mutta myös kaikkea puhetta joka tuottaa vahinkoa. Totuuden lausuminenkaan ei aina ole taitavaa jos asia ilmaistaan niin, että se aiheuttaa kärsimystä ja mielipahaa, esimerkiksi käyttämällä ironisia tai kärjistäviä ilmaisukeinoja. Neljättä periaatetta vastaavia myönteisiä periaatteita ovat rehellisyys, vilpittömyys ja ihmisten keskinäistä ymmärrystä edistävä puhe.
Loppujen lopuksi tuo paikalta poistuminenkin on siis aivan samanlaista riitelyä. Toisen väheksymistä ja vähättelyä. Ei saisi sanoa, eikä jättää sanomatta - ole sitten siinäkin asiassa taitava. Totuuskin näköjään muuttuu valheeksi, jos se tuottaa kärsimystä.
Pakko oli palata raitistumisen ajatuksissa takapakkia. Oli Buddhat ja Jeesukset mitä olivat, niin minulle saa riittää se raitis pää. Kaippa se raitis pää aikanaan osaa selvittää senkin, milloin totuus on valhetta ja milloin valhe on totuutta. Ja mitä se kärsimys on - sinun, minun vai Hentun Liisan kärsimystä. Vaiko jokin ihmeen matemaattinen painotettu keskiarvo näiden kaikkien kärsimyksistä. Pitääkö se kärsimysintegraali ynnätä oikein pitkän ajan kanssa, vai riittääkö. jos derivoidaan tähän hetkeen. Siinäpä sitä pähkinää kuivallekin pururadalle.
Tuossahan on myös yhdeksännen askeleen kaikuja.(Hyvitimme henkilökohtaisesti näitä ihmisiä milloin vain mahdollista, ellemme näin tehdessämme vahingoittaneet heitä tai muita.)
Omalla kohdallani ‘oikeutettu viha’ johti siihen, että a) koin itseni väärinkohdelluksi tai b) vihasin itseäni. Ei auttanut yhtään, päinvastoin. Sieltä löytyi vaan wanha kunnon ‘mutku’, joka oikeutti minut juomaan
Minulle ei sovi vihan tunteet… Mutta kuten todettua emme ole kaikki samasta muotista.
Yökyöpelihommaa…
Tunti tullaan jäljessä täälä meillä, mutta keskiyön parempi puoli jo siis tääläkin.
Puuttumatta noihin askeliin tai muihinkaan ohjeisiin, joista olette tässä kekustelleet, niin haluaisin kertoa omasta vihastani. Niin kauan kuin muistan olen tuntenut epämääräistä vihaa enemmän ja vähemmän. Kohde on ollut tavallaan määrittelemätön, mutta välillä se on kanavoitunut johonkin tiettyyn ihmiseen tai asiain tilaan, kun sopiva kimmoke on sattunut kohdalle. Se on johtanut myös minulla usein juomiseen. Muutaman kerran olen saanut siitä tunteesta kunnolla kiini ja tajunnut, että ei se ole vihaa vaan se on surullisuutta. Surullisuutta ihan oikeutetusti vääryyyksistä joita on vähän liian pienenä saanut osakseen, eikä ole ollut lupaa eikä mahdollisuutta surra. Tuollainen ei hoidu ja oikene hetkessä, eikä etenkään jos on vähän väliä kännissä. No, nyt työstetään selvällä päällä, loppuelämähän tässä aikaa on. Ja kyllä se vihaisuus hiukan laantunut on, jo ihan siitä ensimmäisestä huomiosta, että se onkin feikki. Siinä mielessä täytyy olla kiitollinen tuollekkin jatkuvalle vihaisuudelle (joka vie muuten hirveästi energiaa), että se kuitenkin johdatti minut puupään vähän lähemmäksi itseäni.
Suuttuminen, vihastuminen ovat mielestäni aivan eri asioita. Ne ovat ohimeneviä reagtioita ja jotenkin ajattelen, että niitä tarvitaan joskus alulle panijoiksi monessa hyvässäkin jutussa.
En ihan ymmärtänyt, mutta jos tuntee tänään huomenna kärsivänsä, niin jotain pitää kyllä derivoida.
Nyt pitää voida lähteä ryhmään, kun aamupalsut on joskus parempia, kuin iltajutskat. Onko se sitä, kun ihmisten aivot on levänneet ja ajatuksetkin on levollisemmat ja valmiimpia ottamaan jotain vastaan. Huikeita toipumisia onkin tässä viimeaikoina nähty ja kuultu sekä täälläkin luettu, mutta jos jokin vetää vertoja kaikelle noille, on se, kun saa näin aamuisin itse herätä raittiina ilman eilisen tuskaa, ilman huomisen huolta ja voi tuntea iloa, onnea ja vapautta sekä mikä parasta, niin kiitollisuutta taas pikkuisen enemmän kuin eilen.
Kiitoksia vastauksista. Aamu on iltaa viisaampi ja aukeavathan nämä asiat, kun antaa pururadan rauhassa työstää asioita. Niin todellakin. Kiukku ja viha ovat eri asioita. Kiukku on täysin paikallaan, kunhan se ei sotke tarkkaavaisuuttani, eikä jää sisälläni kytemään vihana. En voi opetella paremmaksi ihmiseksi korjaamalla tekojani, vaan minun pitää korjata itseäni. Tekoni ovat seurausta siitä, mitä olen. Mikään Raamatullinen älä-älä-älä lista ei muuta sitä mitä minä olen ja sitä mitä teen. Vain armo ja sen mukana seuraava rakkauden kokemus voivat minua muuttaa. Siksipä on niin tärkeä opetella ilmaisemaan armollisuutta ja rakkaudellisuutta toisille ihmisille. Jotta oppisi armollisuutta ja rakkaudellisuutta myös vastaanottamaan - ja ehkä jonain päivänä, jopa olemaan itselleenkin armollinen ja rakkaudellinen. Ehkäpä tämän ajatuksen takana on se luovutttaminen, josta AA ohjelmassa puhutaan.
Kun ajatukset taas aamulla tuntuivat selkeiltä googletin hieman Taby Kahlerin ajatuksia:
Kahler on arvostettu ja palkittu sisäisen narsistin/sisikundit tutkija. Hänen keskeinen panoksensa on luettelo ihmisen viidestä alistajarotasta:
(1) Ole täydellinen
(2) Ole vahva
(3) Kiirehdi
(4) Miellytä muita
(5) Yritä enemmän.
Jo kauan olen tiennyt, että oma primääri alistajani on tuo “yritä enemmän”. Olen yrittänyt sitä lukea ja tutkia, mutta koskaan se ei ole minulle kokonaan auennut samalla tavalla, kuin nuo muut neljä. Jokin siinä on aina ollut minulle mielen tiilimuurin takana. Se sisältää jonkin paradoksin itsessäni, jota en ole kyennyt näkemään.
Tänä aamuna lueskelin tuon alistajarotan luonnetta ja olemusta ja nyt kaikki on täysin yksinkertaista ja kirkasta. Olen siis todellakin oppinut jotain.
Tuo sisäinen alistajarotta (1) estää minua sanomasta ei. (2) pakottaa minut jatkuvasti tavoittelemaan parempaa, ja mikä tärkeintä (3) saa minut tuntemaan itseni kehnoksi riippumatta siitä, miten hyvä olen.
Ei sinällään kovin kauheita asioita, mutta päästäessäni tuon rotan puremaan niskaani se tekee minut sairaaksi, koska (1) kerjään kiitosta osaamatta ottaa sitä vastaan. (2) koen kritiikin hyvin satuttavana. Erityisesti, jos en ole ponnistellut tarpeeksi tai huomioinut muita tarpeeksi. (3) Uuvun yrittämisen edessä. (4) ryhdyn niin moneen asiaan, etten oikein saa mitään tehtyä valmiiksi. (5) Pelkään onnistumisia ja asioiden saamista valmiiksi, koska silloin en voisi jatkaa loputonta ponnisteluani (6) Vaadin muilta samaa.
Tuo viides kohta on tavallaan oman sisikundini itseään toteuttava karma. Onnistumisten pelkääminen, joka ajaa minut epäonnistumaan. Aivan, kuten viime kesän golf-kisassa. Yksi helppo lyönti veden yli ja olisin voittanut koko kilpailun. Lyönti, jota olen harjoitellut niin paljon, että osaan sen unissanikin. Ja silti se epäonnistuu. Sisikundini löi pallon veteen aivan tahallaan, jotta en vain voittaisi. Jotta en onnistuisi, koska en ole onnistumisen arvoinen. Tästä syystäkö se sisikundi haki jatkuvasti minulle sitä viinaakin tissuteltavaksi - jotta varmasti epäonnistuisin. Aivan riippumatta siitä, kuinka kovasti yritän. Jotta jonain päivänä minun olisi pakko oppia luovuttamaan.
Jotenkin väistämättä tästä nousee oma kokemukseni ja sieltä löytämäni kohtuuttomuus asioissa, kuin asioissa. Oon työstänyt tosissani tähän liittyvää ajatusta siitä, kun 3. askeleessa kuulee monesti lausahduksia tyylii, "Kuinka voin luovuttaa tahtoni, sehän tarkoittaisi sitä, et ihmiset taas kävelisivät ylitseni ja olisin todellakin ’ kuin rinkelin reikä’. Itse bonjasin itsessäni kohtuuttomuuden tässäkin asiassa. Omalla kohdallani tämä vei taas askeleen verran kohti tyyneyttä ja mielenrauhaa. Eihän meistä koskaan tule valmiita. Omalla kohdallani ainakin tiedostan sen, että mikäli joku päivä kokisin pystyväni täydellisesti tämän ohjelman suorittamaan, kokisin varmasti olevani valmis ja siitä seuraisi auttamattomasti entisen valheellisen egon pönkittyminen, vääränlaisen ylpeyden esiinmarssi ja olisin pullo pystössä paikallisessa kehuskellen kertomassa kohtalotoverille kuinka allekirjoittanut onnistui suorittamaan AA:n ohjelman saaden siitä diplomin, joka oikeuttaa minut juomaan, kun en enää tuosta ohjelmasta voi enempää irti saada. Miksi minun tarvitsisikaan saada, olisinhan valmis, kohtuullisesti juova ja kiduttavan hitaasti itsensä tuhoava ihmispolo. Onneksi emme tule tässäkään asiassa koskaan valmiiksi.
Omalla kohdallani pyrin siihen päivä kerrallaan henkiseen kasvuun, jossa tänään tunnen itseäni sen verran, etten enää lähde kierroksille aivan turhista asioista, osaan puolustaa omia rajojani terveesti, ketään loukkaamatta. Oikeastaaan voisin omasta kokemuksestani kertoa esiomerkiksi sen, että aikaisemminkaan en koskaan hermostunut kenellekkään selvinpäin. Patosin sisääni kaiken, kunnes helähti yli, join itseni sekopäiseksi siaksi ja siten purin vihani aivan vääriin kohteisiin. Tänään ymmärrän sen, että voin reagoida asioihin terveesti, vihastumatta. Ymmärrän myös sen, että me ihmiset todellakin kärsimme erinäisiä tunne-elämän kierouitumia ja voita ilman kunnollisia työkaluja purkamalla, satutamme kaikkia niitä, joita eniten rakastamme.
Tänään pyrin ymmärtämään asioissa ja tilanteissa niissä piilevän kasvun mahdollisuuden. Joskus tarkoitus on kasvattaa itsehillintää, toisinaan suvaitsevuutta jne. Eikä silti kukaan tänään kävele minun ylitseni, tiedostanhan tänään omat rajani.
Kaikkea hyvää teille, raittiit kohtalotoverini…voikaa hyvin.
Minulle sanotaan että olen ilta ihminen, aamulla olen liian analyyttinen ja kova, iltaa kohti pehmenen. Ehkä tuosta syystä tulen tähän illan viimeisenä, ennen yöpuulle menoa.
Suuttuminen, suutahtaminen, kiukku, viha, kauna, katkeruus, kaikki nuo ovat inhimillisiä ja oikeita tunteita. Kaikkia me kaikki tunnemme ajoittain. Ehkä kyse onkin enemmän siitä ettei mikään jää mieleen asumaan ja siitä, että kaikkien noiden tunteiden keskelläkin uskaltaisi olla edes itselleen rehellinen ja nähdä ja myöntää, mistä tunteet mahdollisesti saivat alkunsa ja miksi.
Usein jos riidan hetkellä vierellä on joku “ulkopuolinen” jonka kanssa voi riidan jälkeen aloittaa keskustelua… keskustelun avaus on “selitys” miksi tai mistä riita alkoi. Tuossa kohtaa on hyvä itse kuunnella oma “selityksensä” asiasta, koska tuo selitys, jonka tuolle toiselle ihmiselle kerromme, on meidän oma selityksemme siitä, miksi me emme ole syyllisiä siihen riitaan joka aiemmin käytiin.
Kun kuuntelee omia selityksiään ja toisten selityksiä (olen tehnyt sitä tässä aika paljon, usein kommentoimatta lainkaan kiisteleviä Virtasia) voi noiden selitysten takaa tunnistaa sekä omia kipukohtiaan (asioita joita ei halua myöntää) sekä vastapuolen kipukohtia. Kun oppii tunnistamaan vastapuolen kipukohtia, riidat joiden osapuoleksi itse joutuu (joskus jopa vastoin tahtoa, siksi ettei aina ole mahdollista kääntää selkää ja poistua paikalta, koska sekin olisi riidan jatkamista, tai vastapuolen väheksymistä) kun joutuu keskelle riitaa, voi oikeasti ja aidosti loukkaavien sanojen takaa kuulla loukkaavan ihmisen kivun ja katkeruuden, pettymisen elämän tiellä ja muita “syitä” miksi tämä halusi riitauttaa kyseisen asian.
Tuolloin jos uskaltaa pysähtyä ja kuunnella, karkaamatta, väittämättä vastaan voi pelkällä läsnäololla kääntää riidan aivan joksikin muuksi, jopa ystävyydeksi, ymmärrykseksi jota toinen ei ole mistään ennen saanut “oltuaan hankala ihminen”
Joskus voi inkuttaa ihan vain siksi että asia on itselle rakas ja tärkeä, silloin voi vääntää ja kääntää ja väkisin oman mielipiteensä niitata seinään julistukseksi, mutta silloinkaan ei välttämättä saavuta tahtomaansa lopputulosta. Voi olla että toinen osapuoli ei kaikesta möykkäämisestä huolimatta “ymmärrä” miten tärkeä asia ihmiselle itselleen on ja noin ollen ohittaa seinään niitatun julistuksen noteeraamatta sitä mitenkään, jolloin kaikki on ollut turhaa.
Siksi minä riidan hetkellä jos suinkin pystyn lasken kymmeneen ja kuuntelen vastapuolen sanat, niin kauan kuin sanoja riittää, yritän rakentaa niistä kokonaisuuden josta näen mitä hän tahtoo ja tuon jälkeen kun tiedän mitä hän tahtoo ja tiedän mitä minä tahdon, voin esittää kaksi eriävää mielipidettä ja alkaa laskea noiden kahden pisteen välistä erotusta ja sitä mihin kohtaan puolivälin viivan voi piirtää.
Taas sain herätä aamuun raittina. Monenlaista keskustelua palstalla käydään. Joillekin näkyy syntyneen ongelmia vanhemmista, jotka eivät juoneet alkoholia. Ehkä on hieman kaukaa haettu ajatus, että näidenkin vanhempien ongelmana oli suhde alkoholiin. Joku etsii sitä pankkikorttia, passia ja naks-elämystä. Oivallusta siitä, että passi pysyy tallessa, kun ei juo viinaa. Mikähän se oikein on tuo naks-elämys? Kovin yksinkertainen asia se on, koska moni niin yksinkertaisenkin oloinen ihminen sen on löytänyt. Luulen, että kyseessä on pienen pieni ero kahden asian välillä - juomisen lopettamisen ja raittiuden haluamisen. Se, joka vain lopettaa juomisen kokee menettävänsä jotain. Se, joka etsii raittiutta, tietää päässeensä mukaan elämän suurimpaan seikkailuun. Seikkailuun, jossa asiat ovat päälaellaan. Meitä näkyy nyt olevan jo kolme, jotka näkevät harhoja. Taantumaksi sitä kuulemma lääkärit nimittävät. Minulle se merkitsee vain tervetullutta yhteyttä omiin tunteisiini. Harhoiltahan ne aluksi tuntuivat - niinkuin tunteet ylipäätään. Karjalan laulumailla on kanteleensoiton MM-yritys menossa. 200 päivää ilman viinaa. Tuolle hommalle varmaan kannattaisi jo Facebookiinkin laittaa omat fanisivut. On vain niin hienoa seurata, kuinka raittiuden mukana herää myös halu auttaa vielä ongelmasta kärsiviä.
Talvi tekee tuloaan ja puutarha saa jäädä talvisijoilleen. Ensi kesänä odottaa sitten se loppusilauksen tekeminen. Nyt oikeastaan vain minä näen valmiin puutarhan - ja minäkin vain sieluni silmillä. On se silti kaunis. Vähän sama asia tämän oman raittiudenkin kanssa. Kun lopetin juomisen, ajattelin sen olevan yhden kesän projekti. Nyt on mennyt jo toinenkin kesä ja opettelussa on vielä kovasti koko asia.
Keskustelu riitelystä avasi mielessäni myös uuden polun, joka liittyy tekemättömiin asioihin. Minun tapoihini ei ole oikein koskaan kuulunut suuttuminen. Ei selvinpäin, eikä kännissä. Olen purkanut kiukkuni työn tekemiseen. Pikkuisen vihapäissään se on sujunut varsin räväkästi. Suhteeni työntekoon on vihan ja epäonnistumisen pelon sekavaa vuoropuhelua. Siksi minusta on niin kammottavan pelottavaa tehdä joitain asioita. Tällaisen pelon olen kuullut vaivaavan muitakin alkoholisteja. Kivipuutarhaani olen rakentanut halun ja rakkauden siivin. Voi kuinka erilaista se onkaan. Ja kuinka paljon olen kaivannut kesäisiä päiviä ja hiekan haravointia.
Ryhdyin tekemään itselleni niitä golf-housuja. Sain ne valmiiksi ja olen tyytyväinen. Autoin myös tytätärtäni tekemään skottiruutuhametta. Sekin valmistui eilen. Tytär esitteli työtä äidilleen, joka heti löysi työnjäljestä korjattavaa. Ehdin jo pelästyä, miten tyttäreni pettymykseen suhtautua. Tyttäreni on kuitenkin jotain oppinut. Äiti sai kuulla kunnianasa. Kovalla äänellä ja vaikuttavilla metaforilla. Taisi tokaista, että varmaan hiekkalaatikollakin äiti potkisi lasten hiekkalinnat nurin. Äiti sai sovitella sanomisiaan silittämällä hameen vekit nätiksi, jonka jälkeen tulos oli todella tyylikäs ja ilo palasi tyttäreni kasvoille. Näinhän se olisi hengellinen oppaanikin neuvonut tilanteeseen suhtautumaan.
Jumala antoi meille tunteet suuressa viisaudessaan. Ei ole meidän asiamme eritellä Jumalan antamaa lahjaa hyviin tunteisiin ja huonoihin tunteisiin, vaan ottaa ne vastaan sellaisina, kuin ne meille on annettu. Kaikilla tunteilla on tarkoituksensa. Jos ihmisen tunne-elämä olisi terve, kaikki tunteet johtaisivat välittömään toimintaan. Aivan kuin vaistoihmisellä - sen kummempia miettimättä. Pelko varoittaa meitä vaarasta. Meidän tulisi valpastua ja tarkastella ympärillemme. Viha valmistaa meitä puolustamaan oikeuksiamme. Meidän tulisi näyttää hampaitamme ja ilmaista omat tarpeemme. Syyllisyys kertoo meidän tehneen väärin. Meidän tulisi välttömästi hyvittää tekomme ja pyytää anteeksi. Häpeä kertoo epäonnistumisistamme. Meidän tulisi pysähtyä miettimään, miten vältämme epäonnistumisen seuraavalla kerralla.
Koulussa meille opetetaan kyllä ydinfysiikkaa ja rakettitieteitä. Koirani ei niistä ymmärrä, mutta enpä ole itsekään vielä rakettia tarvinnut. On oikeastaan outoa, ettei koulussa opeteta tunne-asioita. Ne ovat paljon rakettitieteitä tarpeellisempia. Harmillisinta, mitä meille opetetaan jo pienestä pitäen, on tunteiden käsittely minään muuna, kuin mitä on tarkoitettu. Opettamisen aloittaa äiti kertomalla meille hyvistä ja huonoista tunteista. Meneehän ne äidin opit perille. Aivan samalla tavalla, kuin äiti on asiota oppinut omalta äidiltään. Ikävä kyllä ne äidin opit ovat olleet vääriä. Ei ole hyviä ja huonoja tunteita. On vain tunteita. Sen sijaan, että olisimme vihaisia opimme pidättämään vihaamme ja tunnemme syyllisyyttä vihaisuudestamme. Aivan, kuin pieru jäisi kiertämään suolissamme, koska emmme uskalla pieraista. Näin se viha jää sisällemme, kuin suolikaasut ja tekee meistä luonnevikaisia. Aivan samalla tavalla äiti opettaa kammoamaan syyllisyyttä. Emme osaa tunnustaa virheitämme, hyvittää tekojamme ja pyytää anteeksi. Ei - etsimme syylliseksi jonkun kokonaan toisen ja saamme erinomaisen keinon purkaa vihaisuuttamme täysin viattomiin ihmisiin. Jumala on tarkoittanut tunteet hetken tarpeeeseen - ei varastoitavaksi ja käytettäväksi myöhemmin.
Länsimaisen narsismin olemus estää meitä olemasta onnellisia. Kuvittelemme, että onnellisuus muodostuu “hyvistä” tunteista. Kuvittelemme, että “pahat tunteet” ovat onnellisuuden este. Periaatteessa totta. Kaikki ilmaistut tunteet ovat hyviä tunteita ja kaikki varastoidut tunteet ovat pahoja tunteita. Yksinkertaista - koirakin sen ymmärtää, mutta ei länsimainen ihminen.
Ilmaisemattomat tunteet tekevät meistä onnettomia. Ostamme autoja taloja ja tavaraa näyttääksemme onnellista. Kadehdimme naapureitamme, jotka näyttävät vielä onnellisemmilta. Otamme lääkkeitä päästäksemme eroon tunteistamme, jotka ovat mädääntyneinä varastoissamme, kuin pilaantunut ruoka. Alkoholi on tällainen lääke. Alkoholin turruttamat aivomme eivät tajua tuota mädäntynyttä hajua. Muuten tekisimme asialle jotain.
Tuo sisikuntamme tulee perusteellisesti siivota ja tuulettaa. Meidän tulee oppia luottamaan Jumalan suureen viisauteen Jumalan, joka meille on antanut meille kaikki tarpeelliset tunteet. Meidän tulee oppia luottamaan myös omiin tunteisiimme, koska ne käskevät meitä tekemään jotain. Tavallaan ne ovat sitä Jumalan sanaa, josta tänäänkin niin paljon puhutaan. Jos Jumala kerran käskee homoa pussaamaan toista mietsä, niin pussattavahan sitä on - perkele. Kunhan muistaa pyytää sievästi lupaa, ennen pussaamista. Ja on valmis hyväksymään pettymyksen, jos toinen ei homoilusta olekaan innostunut.
Ihana kirjoitus! Olen kanssasi täysin samaa mieltä tunteiden huomioimisen tärkeydestä!
Lisäksi olen miettinyt, että koska kotoa lapsena saamamme eväät tunne-elämämme käsittelemiseksi vaihtelee suurestikin, olisi mielestäni hyödyllistä, jos koulumaailma ottaisi edes pienen pienen palan vastuuta tunnekasvatuksesta. Ei pelkästään sosiaalisen kanssakäynnin taitoja, vaan nimenomaan miten tulla toimeen itsensä kanssa, miten tunnistaa omia tunteitaan ja miten niihin tulisi suhtautua, erottaa tunne ja teko toisistaan jne. Tämä voi toki tuntua kohtuuttomalta vastuun siirtämiseltä kotoa koululaitokselle (jälleen, joku varmaan toteaa…) ja resurssien hukkaamiselta, mutta uskon, että jopa kansantalouden kannalta sisältä terve ihminen on risaista ja ongelmia ympärilleen keräävää tuottavampi.
Toisinaan ajattelen, (vaikkakin onnellisesti aviossa olenkin) että minä itse olen oikeastaan ainoa todellinen matkakumppanini tällä elämän pituisella matkalla. Muut ihmiset elämääni tulee ja menee, niin lapset ja puoliso kuin omat vanhemmatkin. Siispä tämän ainoan todellisen matkakumppanini kanssa olisi hyvä tulla toimeen, ehkäpä sitä voisi jopa oppia rakastamaan;)
Sateesta huolimatta kaunista torstaiaamua kaikille täällä tallaajille!
Kaikilla tunteilla on tarkoituksensa, samoin on fyysisillä tuntemuksilla: ne ohjaavat toimintaamme. Onko ne sitten saatu suoraan tai epäsuoraan jumalalta vai ovatko ne vain itsekkäiden geenien aikaansaamaa - itse olen taipuvainen uskomaan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Ei se silti sitä sulje pois, etteikö tunteiden ymmärtämistä voisi jollakin koulukurssilla käsitellä. Rakettitieteitä en silti jättäisi pois, ne olivat hauskinta ja parasta, mita koulu tarjosi.
Korkeampi voima - voisiko perimää ajatella korkeampana voimana? Minusta se on kaikesta huolimatta aika mekanistinen systeemi, vaikka saakin aikaan kaikenlaista. Sellaista korkeampaa voimaa, jolle jokainen eliö tai edes ihmisolento olisi yksilö, arvokas ja rakas, ei minun maailmankuvaani mahdu.
Päätimme luovuttaa tahtomme ja elämämme Jumalan huomaan - sellaisena, kuin Hänet käsitimme.
Kolmas askel on viimeinen AA-ohjelman johdantoaskelista. Seuraavat askelet ehdottavat meille tekemisiä, jotka ohjaavat kohti raittiuden tietä. Pitkään olen tätä kirjoittamista miettinyt. Moni on tämän askeleen jo vähän vääräksikin tällä palstalla leimannut - “minähän en omasta tahdostani luovuta”. Toivottavasti en saa osakseni samanlaista kritiikkiä, kuin Päivi Räsänen kerrottuaan ajatuksistaan televisiossa. Toki itsekin olen hieman sitä mieltä, että Räsäsen olisi kannattanut lukea Raamtustaan myös se kohta, jossa naisia kehoitetaan pitämään suunsa kiinni seurakunnan edessä.
AA:n ohjelma ei tarjoile meille valmista käsitystä Jumalasta tai Korkeammasta voimasta. Lauseen sellaisena, kuin hänet käsitämme, voi lukea jotenkin lievennyksenä Jumala-ajatteluun. Lievennys se ei ole - päinvastoin. Siinä sanotaan, ettei sellainen Jumala, jota emme käsitä, ole lainkaan riittävä. Ei siis ole lainkaan riittävää luvata silmät kirkkaina uskoa vaikka joulupukkiin, kunhan se raitistaa. Näin tuntuvat monet “uskovatkin” ihmiset tekevän. Käsittämättä Jumalaa omassa mielessään yhtään millään tavalla - kunhan vain ovat samaa mieltä, kuin kaikki muutkin ovat olevinaan. Jos silmämme sanovat, ettei keisarilla ei ole vaatteita, silloin meidän tulee uskoa, ettei keisarilla ole vaatteita. Olla rehellisiä itsellemme. Aivan kuten Wika sanoo:
Monelle ateistille tämä Jumala-asia on AA:ssa ollut kovin vaikea asia. Olen pannut merkille, että AA:ssa ateisteista näkyy tulevan entistäkin vamkkumattomiampia ateisteja. Ehkä hieman uudella ja suvaitsevaisemmalla tavalla kuitenkin. Vaikka ovatkin omassa uskossaan lujia, heille ei ole vaikeaa hyväksyä, että joku toinen voi uskoa toisella tavalla. Ehkä tässä onkin sen lausahduksen “ssellaisen, kuin Hänet ymmärrämme” syvin olemus. Pitää oppia uskomaan siihen, mitä näkee hyväksi uskoa ja pysyä itselleen rehellisenä.
Näillä ateisteilla on tapana kertoa, miten he ovat löytäneet AA:sta itsestään itseään korkeamman voiman. Paikan, jossa “jokainen eliö tai edes ihmisolento on yksilö, arvokas ja rakas.” Ilolla huomaan, että Wikan muotoilema lause on todella kaunis. Sitä ehkä varsin perustellusti voisi kutsua hengellisyyden syvimmäksi olemukseksi.
Omalla kohdallani huomaan, että AA ei ole ainoa paikka, jossa aitoa lähimmäisenrakkautta voi kohdata. Jos haluan nähdä maailman paikkana, jossa jokainen eliö tai edes ihmisolento on yksilö, arvokas ja rakas, niin silmäni oppivat myös tällaista rakkautta näkemään. Ehkä omalta kohdaltani oman tahtoni luovuttaminen Jumalan huomaan tarkoittaakin, että haluan omalta osaltani olla mukana rakentamassa rakkaudellista maailmaa sen sijaan, että vaatisin sitä itselleni valmiiksi rakennettuna.
Oma tahto. Sen luovuttamisesta tässä askeleessa puhutaan. Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Kun tyttäreni oli 3-vuotias hänellä oli vahva oma tahto. Tyttäreni asettui lattialle selälleen ja tahtoi naama punaisena karkkia - ja heti. Tällaista on alkoholistin oma tahto. Tytärtäni neuvoin tahtomaan vielä enemmän. Kehoitin saamaan naamansa vielä punaisemmaksi ja huutamaan vielä kovemmalla äänellä. Aikansa tyttäreni jaksoi tahtoa, mutta lopulta luovutti ja istahti sylliini keskustelemaan tahtomisesta ja haluamisesta. Kerroin, että helpoin ja varmin tapa saada karkkia on aidosti ja avoimesti kertoa toiveensa ja tuntemuksensa isälle. “Isä - minä niin haluaisin saada karkkia.”
Syystä tai toisesta tyttäreni otti kyseisen keskustelun opikseen ja sen jälkeen olen ollut aika neuvoton hänen haluamistensa suhteen. Joskus onnistun hänelle sanomaan, että isien tehtävänä on myös tuottaa lapsilleen sen verran pettymyksiä, että oppivat pettymystenkin kanssa elämään. Luulen, että tuonkin asian tyttäreni on oppinut kääntämään edukseen - tietäen, etten tohdi niitä pettymyksiä jatkuvasti ja kaikissa asioissa tuottaa. Ja osaten ilmaista kiitollisutensa silloin, kun en pettymystä tuota.
Kesällä - ollessaan kymmenvuotias tyttäreni kertoi haluavansa joululahjaksi koiranpennun. Kerroin, että koiranpennuista on paljon vaivaa, enkä ollut moista valmis lupaamaan. Tyttäreni myötäeli huoltani ja jatkoi: “mutta isä - minä niin haluan koiranpennun”. Kertoi, ettei muita joululahjoja oikeastaan tarvitsisikaan ja lupasi huolehtia itse koiran ulkoiluttamisesta. Lopulta tein erhedyksen. Viimeisenä keinonani vaadin tyttäreltäni, että hänen tulee käydä joka aamu puolen tunnin kävelylenkillä kuukauden ajan - satoi tai paistoi. Jos hän sen jälkeen vielä olisi sitä mieltä, että jatkossakin on valmis huolehtimaan koiran ulkoiuttamsitarpeista, hän saisi koiranpentunsa. Niinpä tytär sai koiranpentunsa ja minä koirasta hengellisen oppaan itselleni.
Niin - Jumalan olemassaolemisesta tai olemattomuudesta minulla ei ole mitään tietoa. Joulupukkiin kuitenkin uskon. Jos minä elän oman elämäni, niinkuin Joulupukki minun haluaisi elävän, tulee kotiini joulu joka vuosi. Joulu on aina tullut ja itsekin niitä joululahjoja olen saanut. Jos kerran uskon Joulupukkiin, niin miksi Jumalaan uskominen olisi sen vaikeampaa.
Jos auto roiskuttaa rapaa kadulla päälleni, heristän Jumalalle sormeani - että tällä tavalla pitää Jumala kustannuksellani hauskaa tänään. Kun saan kiukun purettua Jumalan niskaan, ei minun tarvitse lähteä juomaan viinaa vitutukseen.
Oma tapani noissa tilanteissa on suoraviivaisempi. Auto ei roiskuta rapaa, vaan se idiootti joka autoa kuljettaa. Käännyn ja näytän keskisormea etääntyvälle autolle, sillä haluan ilmaista aiheellisen suuttumukseni patoamatta sitä itseeni - ja jatkan elämääni. Samalla painan mieleeni, miltä tuntuu saada rapaa päällensä, ja pyrin huomioimaan tämän ollessani itse ratissa.
Sinun tapaasi en halua mitenkään moittia, jos sinusta tuntuu hyvältä seisoskella kadulla keskisormi pystyssä ja katsella auton loittonevia perävaloja. Toisaalta - lieneekö se sen viattoman autokuskinkaan vika, jos Jumala haluaa hauskuuttaa itseään minun kustannuksellani. Aina en oikein ymmärrä, miksi Jumala haluaa minun kanssani moista ilvettä harrastaa, mutta kovasti olen kiitollinen, kunhan vain saan vastineeksi sen raittiin päiväni.
Taas Kannatti 
