Itse ajattelen, että Jumala on elämä/maailma. Vierastan käyttää tuota Jumala sanaa, mutta jos muotoilee tuon tahdon luovuttamisen näin:
Luovutan tahtoni elämän käsiin.
Se minun on helpompi hyväksyä ja käsittää. Miksi se on ollut minulle vaikeaa? Uskon, että yksi syy siihen on se, että en ole alun alkaen oppinut luottamaan hyvään ja tavallaan sen vuoksi sitoutunut pahaan. Tai ainakin mukana on ollut aina vahva epäilys siitä, että tämä ei pääty hyvin kaiken kohdalla…
Se, että pystyy luovuttamaan tahtonsa elämälle, tarkoittaa tietenkin sitä, että täytyy olla luottamus ja halu uskoa, että elämä itsessään on hyvä.
Olen tätä pohdintaa käynyt myös silloin kun join, oikeastaan koko elämäni, mutta viina on sellainen maan päällisen helvetin eliksiiri, että se ei anna mitään mahdollisuuksia luottamuksen ja uskomisen halun synnylle.
Se, että nyt haluan uskoa elämään ja sitoutua hyvään, on ihme jos mikä! 
Lähtökohtaeroistahan tässä on kyse. Minun todellisuuteeni ei kuulu jumalia eikä siten kohtaloakaan, joten “joudun” kohdistamaan tuntemukseni sen aiheuttajaan, tässä tapauksessa autoilijaan joka huolimattomuuttaan/piittaamattomuutaan kastelee ja sotkee vaatteeni (näitäkin taulapäitä nimittäin on, eivät hiljennä rapakon kohdalla).
Olen samaa mieltä kanssasi kumminkin siitä, ettei ole ihmiselle hyväksi, jos selkeät epäoikeudenmukaisuudetkin kuittaa olankohautuksella ja toistakin poskeaan tarjoamalla. Siitä voi joutua ennen pitkää vaikka juomaan. Suuttuminenkin on inhimillistä.
–kh
Mä luen teidän jutut enkä mene lähellekkään kadunviertä jossa rapa roiskuu.
Toki noin kannattaakin tehdä, jos on mahdollista valita reittinsa ilman, että matka pidentyy kohtuuttomasti (ts. ei ole kiire).
–kh
Huomenta Taasen !
(Jos auto roiskuttaa rapaa kadulla päälleni, heristän Jumalalle sormeani - että tällä tavalla pitää Jumala kustannuksellani hauskaa tänään. Kun saan kiukun purettua Jumalan niskaan, ei minun tarvitse lähteä juomaan viinaa vitutukseen. ) Smokilta kopiota toi ! Aluksi ajatuskulkuuni.
Joskus sitä unohtuu ympäristön tarkkailu ja vahinko pääsee tapahtumaan , sanoo mieli mun.
Säätiedotus kertoo pakkasta olevan , silti kesäkengillä liukastelen itseni kivuliaiseksi.
Jumala kertoi kyllä sääennustajien suulla edessä olevasta kelistä, mut otin riskin ja persiilleni menin.
En enää syyllistä Jumalaa vaan mustelman kivut kestän ihan vaan itelleni kiroillen.
Ei minun mailmassa Jumala pelleile vaan minä Minää se olen joka pelleilemällä saatan varoituksista huolimatta itseni vaaraan.Tuhansien Äitien ja Lasten ruokoilun seurauksena Jumala antoi vastaukseksi alkoholiongelmaan AA-liikkeen.
AA:ssa kertyi kokemuksia jotka auttavat selvittämään etukäteen vaaranpaikkoja suhteessamme alkoholiongelmaan.
Niitä kokemuksia kuulemalla ja lukemalla on mahdollisuus ennakoida ja väistää vaikka sitten näitä pääleroiskuvia rapavellejä. Esim -) Vältä riitelevien ihmisten seuraa sekä maanteiden loskakelejä.
Tereveisin Kanthoona 
Kovin paljon herättää kiinnostusta yksinkertainen esimerkkini lokaa heittävästä autoilijasta. Monenlaisia toimintaohjeita on tarjolla arjen pienten pettymysten kohtaamiseen. Ehkä meillä kaikilla on jonkinlainen kokemus niistä. Tällaisia ohjeita näkyy löytyvän:
a) Ilmaise pettymyksesi Jumalalle ja jatka matkaasi.
b) Näytä keskisormea pettymyksen aiheuttajalle.
c) Älä altista itseäsi tilanteelle, jossa voi joutua pettymään.
d) Tunnusta itsellesi oma syyllisyytesi pettymykseen
Kaikkia näitä tapoja näen myös arjessa ympärilläni. Niinpä katsoin oikeaksi keskustella asiasta hengellisen ohjaajani kanssa. Tein kokeen. Ostin koiralleni kaupasta oikein herkullisen ydinluun ja asetin sen koiran ruokailupaikalle. Välittömästi se ryhtyi luuta järsimään ja ilmaisi kiitollisuuttaan Jumalalleen (eli minulle). Tällä koirani halusi kertoa, ettei elämää pidä jättää kokematta pettymysten pelossa. Otin koiraltani luun pois ja tarkkailin koiran käyttäytymistä. Koira asettautui maahan makuulle opettamaani rukousasentoon ja katsoi hyvin tarkasti mitä teen luulle. Syyllisyyttä en hengellisen oppaani olemuksessa havainnut. Tällä koirani halusi kertoa, että syyllisyyden tuntemuksia kannattaa karttaa kuin sairautta. Tarpeeton syyllisyys kertoo kyvytömyydestä rakastaa itseään ja silloin koirallani ei olisi kykyä rakstaa perhettänikään. Koira ei ärissyt, eikä murissut minulle. Aivan ilmiselvästi se viittasi galatalasikirjeen ja AA-ohjelman neuvoon, jossa kerrotaan kaihdettavista teoista: vihamielisyys, riidat, kiihkoilu, kiukku, juonittelu, eripuraisuus, kateus, juomingit, remuaminen ja muu sellainen. Koirani reaktiota kuvaa ehkä parhaiten lause. “Herra antoi, Herra otti, ylistetty olkoon Herran tahto”. Niinpä annoin koiralleni luun takaisin.
Hengellinen oppaani on kadehdittavan viisas. Se tietää, ettei Jumalan kanssa kannata ryhtyä painimaan. Se otti luun vastaan kiitollisena ja luopui luusta tietäen, että Jumalan teoilla on tarkoituksensa. Nöyryydellä se jäi odottamaan, mitä Jumala sille halusi viestiä ottamalla luun pois.
Hengellinen tulkintani tästä kokeesta kaikille Plinkkiläisille on seuraava. Älkää jääkö sänkyyn makaamaan pelkästään sen takia, että ulkona voi kohdata pettymyksiä. Jos ei ole valmis pettymään, joutuu jäämään osattomaksi paljosta hyvästä. Kun elämä tarjoaa pettymyksiä, älkää lähtekö juomaan. Jos vain suinkin kykenette, välttäkää myös tarpeettomia ja hyödyttömiä syyllisyyden ja vihamielisyyden kokemuksia.
Niille, jotka haluavat elämässään oppia jonkilaista vuoropuhelua Jumalan kanssa voin opettaa pienen rukouksen:
“Parahin Jumala. Olet katsonut oikeaksi, että tuo ohiajava auto roiskutti rapaa pääleni. Takkini on kurainen ja olen hämmentynyt. Pienen mieleni kanssa en välittömästi oivalla mikä oli tuon tekosi tarkoitus. Olisin suuresti ilahtunut, jos auttaisit minua tuon tarkoituksen oivaltamaan. Joka tapauksessa olen kiitollinen, että sain taas eilen viettää raittiin päivän. Olen saanut sinulta lahjaksi selvän pään, jonka avulla voin kyllä viedä takkini pesulaan. Jos autat minua tänäänkin olemaan juomatta, saan pesulalaskunkin maksettua viinaksista säästyvillä rahoilla. Pienestä vastoinkäymisestäni huolimatta minulla on niin paljon aihetta olla kiitollinen.”
Voi toki olla, ettei tuollaista Jumalaa olekaan. Silloin Jumalan olemusta joutuu etsimään oman mielikuvituksensa ja ymärryksensä kautta. Voi jopa olla hyväkin asia, että saa aivan itse ratkaista, millaisen Jumalan tarkoitusta haluaa olla toteuttamassa.
Ja jos saisit, niin mitä sitten?
Johdantoaskeleet ja ne muuttkin paitsi se ensimmäinen, joka pitää ainoana olla “täydellinen”, (jotta muiden askelten ottaminen onnistuu), muuttuvat raittiuden ja toipumisen kehittyessä. Tai eihän ne askeleet muutu, vain käsityksemme niistä, kuin Jumalastammekin. Olisiko se väärin saada kritiikkiä, tai ajatella sitä kritiikkinä, jos joku ajattelee, kuvittelee, tuntee,… ja kokee Jumalankin erilaisena kuin sinä, minä tai se hentun liisa.
Raitistuminen ja toipuminen on oikeastaan jatkuvaa prosessia jossa kritiikkiä uskaltaa kohdata, kuin kaikkea muutakin joutumatta siitä tunteidensa johdattelemaksi.
Tänäänkin voimme muuttaa vain itseämme ja senkin muuttamisessa tarvitsemme muiden apua, niinkuin Jumalammekin apua. Uskolla on tahtomattamme suuri merkitys, mutta mihin uskoo, niin se onkin se ratkaiseva tekijä. Jumala niinkuin hänet käsitämme on jollekin se suuri kynnys vapauteen, kun sitäkin vastaan pitää taistella. Joku etsii pöydänjalkoja, pattereita, oikeaa ryhmää, ihmistä… koko ikänsä, johon uskoa ja jota voisi pitää Jumalanaan.
Itse en etsi enää niinkään Jumalaani, vain kykyä kuunnella Häntä, olen sitten missä tahansa, kun Hän on aina paikalla, vain minun kyky ja halu etsiä Häntä ja Hänen tarkoitusperiään minunkin suhteen on milloin mistäkin syystä vaillinainen.
Joskus unohdan Jumalanikin olemassaolon, Hänen kykynsä järjestää asioitani, kun alan itse leikkiä Hänenä päätyen aina sinne minne en halua.
Tänäänkin olen tilassa, raittiina siis vain Jumalani armosta. Tunnen toipumisen tuomat ilon, onnen ja vapauden, niinikään Jumalani tekosia. Miksi minä sitten alan joskus leikkimään Jumalanikin kanssa, yrittäen saada jotain minulle kuulumatonta, niin en tiedä, ehkä se on vain inhimillistä erehtyväisyyttä. Olen silti tyytyväinen siihenkin, kun virheellisyyteni on minulla tiedossa ja kaikkia virheitäni ei näytä Jumalanikaan poistavan ja miksi poistaisikaan.
Terv. Rahvas.
Virkistävää ajateltavaa on taas antanut tämä keskutelun pätkä.
On tämän maailman ja elämän rikkaus, että Jumala - ja maailmakuvamme ovat erilaisia. Olisi tylsää, jos täälä vain joojottaisimme aiheen äärellä. Kun ihminen kertoo toiselle käsityksiään Jumalasta/elämästä/maailmasta, niin ajattelen että se aina myös lahja. Ihminen avaa sisintään ja antaa jotain itsestään, se on jo itsessään arvokasta, täysin riippumatta siitä perustuuko näkemykset luonnontieteellis-rationaaliseen/uskonnolliseen/jonkin filosofian suuntauksen mukaisaeen ajatteluun.
Jäin pohtimaan tuota tahto -käsitettä itsessään. Tuo vaatimus tahdon luovuttamisesta, voi tulla väärinymmärretyksi myös sen vuoksi, että me ihmiset tulkitsemme tahdon eritavoin. Ajatus tahdottomasta ihmisestä on vastenmielinen eikä mitenkään tavoiteltava tila. Itse ajattelen, että tahto voi olla vääristynyt tai häiriintynyt. Elämme (kertakäyttö)kulutus -ja (pika)nautintoyhteiskunnassa, jossa tahto on valjastettu haluaamaan ainan vähän lisää ja pitämään yllä tyytymättömyyden kierrettä. Samoin on alkoholin kanssa. Tästä tahdosta olen luopunut ja saanut tilalle “toipumassa” olevan tahdon, joka toimii itseäni ja muita kohtaan tarjoituksenmukaisemmin.
Aika mielenkiintoista on se, että miksi tahdosta luopuminen herättää ajatuksena niin suuria tunteita. Alkoholistin tahto ei ainakaan juovana ole ollut omassa taskussa, eikä se ole tuossa kuvaamassani oravanpyöräelämässäkään. Kyllä se tahto asia ainakin jotenkin pitää uudelleen ajatella itsensä kanssa, jotta voi olla tyytyväinen raittiudessaan. Itse koen, että en ole luopunut mistään, paitsi sairastuttavasta tyytymättömyyden kehästä. En koe olevani tahdoton, päinvastoin TAHDON elää tässä hetkessä ja niin myös teen. Ei onnistunut ennen.
Minusta tuota jotain ei tarvitse edes nimetä Jumalaksi. Tuo sana kun on niin vahvasti valjastettu kyseiseen henkilöhahmoon, tai mikä tämä nyt onkaan. Puhun mieluimmin pelkästään elämästä. - Elämä kantaa - Sanoilla minä kuvaan sitä mitä te muut ehkä uskoksi tai Jumalaksi tai miksi kukakin sanotte. Minulle Jumala jo nimenä on liian ahdistava ja jotenkin “ankara” mutta ymmärrän toki että joku karma vaikuttaa hiukan siellä ja täällä kaikeen.
Uskosta en puhu puolta sanaa, puhun luottamisesta. Luotan siihen että elämä kantaa. Muuta jumalkuvaa minä en elämääni enää kaipaa. Mikäli taivas on olemassa, joudun eittämättä helvettiin, koska en edelleenkään elä “oikein” vaikkakin jätin taas alkoholin.
En enää pyri kilvoittelemaan elämässä. Tein sitä 38 pitkää vuotta. Tästä eteenpäin nautin härskisti pelkkiä mansikoita kakkujen päältä, ehkä sormellisen kermavaahtoa, enkä pode huonoa omaatuntoa, eikä minua kaduta. Ehkä annoin pirulle pikkusormen ja se vei koko käden, mutta minulle tuolla asialla ei ole merkitystä. Ymmärsin etten jaksa elää “oikein” koko elämääni. Jos Jumala on olemassa tuomitkoon, jos Jumalaa ei ole, madot minut syököön.
Minulle riittää etten sekoita päätäni tai tee pahaa kanssakulkijoille ja silloin kun joudun loukkaamaan kanssakulkijoita (noitakaan tilanteita ei pysty täysin välttämään) ymmärrän että elämään kuuluu jossain määrin toisten satuttaminen, kaikkea kun ei voi eikä saa ottaa kantaakseen.
Eikä toisten puolesta voi elää, eikä toisille elämää tehdä (pedata valmiiksi) Tärkeintä on elää ihan itse, sitä yhtä ja ainutta elämää jonka lahjaksi sai ja nauttia matkasta. Mitään takeita uusintakierroksista tai taivaspaikasta meillä kenelläkään ei taida olla.
Samoilla linjoilla jumala-asian suhteen. Minulle riittää pelkkä elämä. Uskontojen jumalat saavat olla heitä varten, jotka niin haluavat uskoa. Jos googlettaa maailman uskonnot, niin valinnan vara ei lopu kesken, eivätkä jumalatkaan. On kaikille oman maun mukaan ja jos sattuu olemaan aa-lainen, voi kehitellä ihka ikioman jumalansa.
Helvettiin joutumista en pelkää ja siksi en sitä pähkäile.
Elää oikein tai väärin? Minulla on jonkinlainen omatunto, (vai lieneekö se aikaisemmin mainitsemani sisikundi)mikä ohjaa tekojani. Jos ymmärrän tuon omantunnon äänen väärin, niin sillehän en mitään mahda.
Sanotaan että kun yrittää vilpittömästi parhaansa, ei kukaan voi enempää vaatia. Mitä on sitten “parhaansa yrittäminen,” taitaa sekin olla oma juttunsa jokaisella…?
Laittaa miettimään miksi addiktiosta luopuneella on tarve pohdiskella maailmaa suurempia kysymyksiä?
Mitä tarvetta se palvelee, omaa selviämistäkö kaiken keskellä?
Ja miten yksinkertaisesta otan opikseni jo koetusta lauseesta pähkäillään jokin suuri viisaus jota se ei ole.
Mulle maatason lähentyminen kaikkiin kohteisiin on toiminut parhaiten, kaikkiin asioihin on olemassa jokin hyvin yksinkertainen vastaus
Uskon, että ihmiselle on luontaista pohtia kysymystä maailman tarkoituksesta. Ihminen syntyy tuo ihmettelyn taito sisällään. Ajattelen myös, että me kaikki sitä pohdimme tavallamme. Se, että kohtaa asiat ja ilmiöt maasta käsin on myös yksi näkökulma näihin asioihin tai se, että toteaa ettei erityisempää Jumalaa ole. Olemme erilaisia näkökulmiltamme, mutta samanlaisia perustaltamme tämän kysymyksen suhteen. Olemme myös ilmeisen erilaisia siinä kuinka paljon kyseinen pohdinta kiinnostaa. itse olen ollut kiinnostanut siitä aina ja nyt raittiina se olen saanut maailman pohdintaan uusia ulottuvuuksia. Miksi kyseinen ihmettely kiinnostaa addiktiosta vapautunutta? hmm…Tekisi milei sanoa, että henkilökohtaisen ihmeen äärellä kiinnostuu aineettomasta maailmasta… No, sanoin senkin, mutta myös sen minkä olen täälä aikaisemminkin todennut; Alkoholisti elää hengellisessä debrivaatiossa tai horrostilassa. Herätessä voi olla vähän jano… 
Englantilaiset käyttävät viinasta nimeä “spirits”. Onhan meillä tästä kotimainenkin väännös “pirtu”. Alkuperäinen latinankielinen merkitys viittaa hengitykseen ja henkäykseen. Spiritus fortis, eli väkiviina tarkoittaa siis voimallista henkäystä. Alkoholistin kohdalla kännissäolon yhteys koko elämän tarkoitukseen ei ole kovin kaukaa haettu. Kun koko elämän transkendenssi on viinanhuuruinen tilasiirtymä, niin kyllä viinasta luopuminen jättää hengellisen tyhjiön - latinaksi “Spiritus vastum, sisällötön henkäys” (Paremmin latinaa taitavat voivat korjata, jos osaavat).
Hengellisyyden syvin olemus on moraalin pohdinnassa. Mikä on oikein ja väärin. Ainakin minut alkoholistinen moraali ajoi henkiseen loppuunpalamiseen. On varsin selvää, että tuota omaa moraalista näkökulmaani on syytä joltain osin tarkistaa, jotta kykenen ilman viinapullon tarjoamaa henkisyyttä elämään ja olemaan.
Lizzy tuossa omassa keskustelussaan jo viittasikin kaipaavansa ehkä niitä kännisekoiluja enemmän, kuin känniä itsessään. Varsinkin näin pikkujouluaikaan kannattaa aivan ääneenkin ajatella kaikkea sitä, mitä viinan voimalla harrastetaan. Tällä palstalla kuvataan paljon häpeän tunteita, jotka siihen liittyvät. Emme me tanssisi pöydällä ilman vaatteita, ellei se olisi kivaa. Vaikka olemmekin viinasta luopuneet, niin emme sentään hauskanpidosta - vai olemmeko? Onnistuuko nuo pikkujoulujutut selvästä päästä? Kenellä olisi kanttia selvin päin unohtaa kännykkä (tai edes pikkuhousut) taksin lattialle ja jättää lompakko ravintolan tanssilatttialle? Mikä kenenkin mielestä lienee kivaa, muttei tohdi selvin päin touhuta.
Niin - minkälaista on sekoilu selvin päin? Mitä ovat ne mansikat kakun päällä, joista Hajatelma halua nautiskella? Liekö tuo outoa, jos elämän tarkoitusta joutuu pohtimaan ja etsimään.
Anteeksi jo etukäteen hajatelma, kun tätä kommentoin näin, mutta löysin itseni tuosta tekstistä. Minä pelkäsin aivan kauheasti sitä, mitä kuoleman jälkeen minulle tapahtuu. Tänään en enää pelkää, eikä minun tarivtse uhota enää juurikaan mitään. Riittää kun uskon siihen jo monta kertaa mainitsemaani hyvään. Se luottamus kantaa.
Miksi toisia ei voi olla satuttamatta? Ei silti tarvitse antaa kenenkään kävellä minun rajojeni yli. Jos olet sinut itsesi kanssa ja tiedät asettaa rajat, joiden yli kellään ei ole oikeutta astella yli, niin aivan varmasti voit tuonkin asian ilmaista siten, ettei se ketään loukkaa.
Siinäpä juuri on minun elämäni suurimpia oivalluksia. Eli olen voimaton muiden elämään nähden, miksi siis yrittäisinkään toisten elämää elää. Enkä kyllä usko että kovin monia meistä valitsisi tuota uusintakierrosta, vaikka mahdollisuuden saisi tai mikäli tietäisimme varmasti jollain suoritteella jonkin taivasosuuden lunastavamme, epäilen että itse siitä piittaisin. Se luottamus, joka jättää kaiken tuon edellä olevan omaan arvoonsa, on asia johon joko luottaa tai sitten ei. Sen jälkeen kun luottaa, ei tarvitse joka päivä pelätä niin kamalasti. Tänään en ole yksin…
Näinhän se on. Eri sanoilla on meille kaikille erilainen merkitys. Merkitysten luominen sanoille on yksi vallankäytön muoto. Varsin tehokas sellainen. “Jumala” on varmaankin sana, jonka merkitysten luomisella käytetään valtaa väärin kaikkein eniten. Ihminen on aika avuton, kun hänelle vakuutetaan jonkin asian olevan “Jumalan tahdon” mukaista - ellei ihmisellä ole vahvaa omaa käsitystä Jumalan tahdosta. Tässä suhteessa lapset ovat erityisen vastaanottavaisia.
Omien käsitysten ilmaisemiseksi on varsin käyttökelpoista irroittaa ne merkitykset sanoista, joiden sisällöstä kiistellään. Silloin voi vapaasti määrittää, mitä merkityksiä asioilla haluaa olevan. "Elämä kantaa " tai “Huomisen huolet ovat Jumalan murheita” tarkoittavat tietenkin täysin samaa asiaa.
Itse mieluummin puhun Jumalasta, kun kerran Jumalaa tarkoitan. Tai siis sitä merkitystä, joka minulla on sanalla Jumala. Tällä tavalla vahvistan omaa käsitystäni tuosta merkityksestä ja olen vähemmän haavoittuva niitä kohtaan, jotka yrittävät minua “Jumalan tahdolla” nöyryyttää. Kaikkein kiivamimpia taivasosuuden kauppiaita voin myös näpäyttää galatalaiskirjeen sanoilla, joissa todetaan lahkolaisten ja kiivailijoiden olevan sielunvihollisen asialla. 
Helvetillä pelottelijoita pyydän näyttämään Raamatun viittaukset helvettiin. Niitä on kaikkiaan seisemän kappaletta. Kaikkiin sopii merkitykseksi Jerusalemin kaupungin laitamilla sijainnut kaatopaikka, jonne sellaisten ihmisten ruumiit heitettiin, joilla ei ollut riittävästi ihmisarvoa saada itselleen kunnollista hautapaikkaa.
Moderni helvettikäsitys pohjaa Danten trilogiaan “Jumalainen näytelmä”. Onhan tuo iänkaikkinen helvetissä kärventyminen paljon vaikuttavampi uhkaus, kun ruumiin heittäminen kaatopaikalle.
Jäin miettimään vielä tuota jälkimmäistä kysymystä.
Mitä tarvetta se palvelee…Ihmisen tarvetta toteuttaa hengellistä ulottuvuuttaan ja kehittyä siinä. Ihan samalla tavalla kuin kehitämme sosiaalisia, fyysisiä ja psykologisia taitojamme. Nykymaailma suosii ihmistorsoa, josta tuo hengellinen ulottuvuus on karsittu pois, koska torsoa on helpompi huijata juoksemaan materiaalisten jumalien perässä.
Omaa selvämistäkö kaiken keskellä…? En ihan tarkkaan tiedä mitä tarkoitat tuolla kaiken keskellä. Itselläni “kaiken keskellä” kuului alkoholistiseen maailmankuvaani, että kaikki oli päin persettä ja minä olin sen kaiken keskellä ja ilman viinaahan ei sellaisesta helvetistä voinut selvitä. En ole enää tuollaisen “kaiken keskellä”. Uskon, että tarkoitat tässä yhteydessä tuolla käsitteellä kuitenkin niitä ponnistuksia joita raitistumiseen liittyy. Minun vastaukseni on kyllä. Maailman/elämän/Jumalan pohtiminen on virkistävää ja mieltä ylentävää. Se on parhaimmillaan ne mansikat siitä kakun päältä
e) “Shit happens”… En voi vaikuttaa kuran muodostumiseen, en voi vaikuttaa muiden ajotapaan ja varon jos jaksan. Jos en varo ja saan ylleni kuraa, laitan takin pesuun. Liekkö tuota Jumalaa edes kiinnostaa entisen addiktin holtiton toikkarointi kuraisten katujen varrella. Hänellä saattaa olla nyt muutakin mietittävää, kuten vaikkapa miten järjestää asiat tuoreimman katastrofin jäljiltä Aasian mantereella. 
ja ehkäpä meidän entisten alkkistenkin olisi hyvä ajatella hieman globaalimmin. Etsiä mietittävää myös itsensä ulkopuolelta.
Kurasta vielä… Asianhan voisi toki hoitaa niinkin, että jemmaa aina kaiken varalta taskussa kananmunaa, jonka voi heittää tarvittaessa hurjastelijan takaikkunaan. Riskinä on kananmunan hajoaminen taskuun, jolloin “kostaja” menee kotiin ilman kuraroiskeita, mutta joutuu laittamaan kananmunan tahriman takin pesuun. :mrgreen:
Jotakuinkin tuttuja ajatuksia ja asenteita menneisyydestä.
Minunkin piti tarkistaa omaa moraalista näkökulmaani kun raitistuin. Moraalini on aina ollut hyvin tiukka ja aiheuttanut paljon pahaa oloa. Nyt raittiina olen höllentänyt moraaliani huomattavasti ja tuntuu kuin nyt olisi enemmän tilaa hengittää.
Ymmärrän että useimmilla asia on toisinpäin että moraalittomuus ja alkoholi kulkivat käsi kädessä, mutta tosiaan, kuten joskus sanoinkin, ei minulla ollut raitistuttuani niitäkään joilta kiertää anteeksi pyytämässä, paitsi omat muruni, tyttörukkani. Muita ihmisiä en loukannut juomisellani… paitsi tietysti itseäni.
Mutta tämä on näitä, joltain osin oma raitistumiseni on ollut niin erinäköistä kuin “raitistuminen yleensä” etten juuri viitsi ääneen pohtia noita erilaisuuksia.
Meissä on se pieni ero etten minä pelkää. Mitä pelättävää jos kaikki keinot joilla minua voi satuttaa on jo käytetty? Eikä mikään noista koitunut kuolemaksi.
Jumala on liian ristiriitainen, en tuhlaa enää ainutta päivää pohtien raamatun jakeita, kirja aiheuttaa ensilehdiltä asti minussa pelkkää syvää syyllisyyttä, jonka sain jo syntymälahjaksi. Syyllisyyttä siitä, etten ole kelvollinen elämään. Lohtua en ole tuosta kirjasta koskaan löytänyt, en apua, enkä vapautusta ahdistukseen, enkä liioin niiden ihmisten puheista jotka kirjaa siteeraavat, luen siis mielummin aku ankkaa.
Tämä näyttää silmissäni naivilta. Uskotko todella että voit elää satuttamatta ketään tai pahoittamatta kenenkään mieltä? Ole päivä äitinä!
Minä keräsin ennen kaikkien muiden murheet, jotten vain satuttaisi ketään, minuun sattui liki jatkuvasti ja lähelläni elävien elämä? Oli yhtä onnea!!! Eivät he koskaan tienneet kuinka paljon minä tein jotta he voisivat nauttia?!
Kiitos mutta ei kiitos. Hyvä ystäväni herätti minut sanoilla: Muru, kuka ajattelee sinun parastasi? Kuka varoo satuttamasta sinua?
Ei kukaan.
Julma tosiasia on ettei kukaan, lapsiani lukuunottamatta. Miksi siis minä varoisin satuttamasta niitä jotka satuttavat minua edes ajattelematta asiaa koskaan missään yhteydessä vähääkään? Minä siis elän ja porskutan ja kuka lähelleni tulee, tehköön sen omalla vastuullaan, rapatessa näes roiskuu.
Miksi luulet että pelkäisin joka päivä kamalasti? Ei minua pelota, ei helvetti eikä viimeinen tuomio, ei tulijärvet eikä manalan majat.
Minä luotan elämään itseensä, siihen että selviän läpi mahdottomien elämänhelvettien, ihan itse, ilman että kukaan kantaa tai tukee, tai edes kättään ojentaa. Ei minulla noissa kohtaa ole ollut apuna Jumalaa, sen enempää kuin sukulaisia tai ystäviäkään. Tai olisi minulla ollut, mutta tämä kummallinen elämä teki minusta niin vajaan etten osaa pyytää apua kun sitä tarvin. Menen harmaiden kivien läpi hakku kädessä ja voimia säästämättä. Todella tyhmä tapa elää, eittämättä ja ajoittain erittäin raskas, mutta jokaisella meillä on ristimme kannettavana. Varmasti voisin päästä helpommalla (vaikka tulemalla uskoon) mutta minun pääni ei vain suostu toimimaan noin.
En usko että voin saada tällä tai millään muullakaan palstalla “herätystä” jos Jumala päättää minut herättää iskeköön raamatulla päähäni sopivan tilaisuuden tullen, minä en ihan vähästä ymmärrä mistä on kyse 
ja noinhan sen pitäisi tulle… Jumalalta, ei “yritän uskoa oikein” rimpuilun kautta. Luulen.