Jumala kai kutsuu niitä, joita haluaa. Ei ole kutsua kuulunut tai sitten olen tyhmä kun en ole vinkkejä tajunnut. Pyytänyt olen joskus jopa kädet ristissä, mutta ehkä on sittenkin moukkamaista pyytää sellaista 
Kolkuttakaa niin teille avataan…
Eiköhän se ole niin, että kukaan ketään pahuuttaan satuta, vaan ainahan siinä on oltava jokin syy. Ehkä joku on vain sellainen, että kerää kaikki paskat jätkät, ämmät lähelleen, jotka sitten satuttaa, kun eivät muuta osaa.
Minä ainakin tiedän sen, että oli paljon ihmisiä, jotka satutti minua, kun annoin aihetta. Tiedän myös paljon ihmisiä, jotka eivät sauttaneet minua, vaikka annoinkin aihetta. Tiedän paljon ihmisiä, jotka ajatteli minun parasta, kun satuttivat minua. Tiedän paljon ihmisiä jotka olisivat kyenneet satuttamaan minua, mutta jättivät sen tekemättä, kun näkivät, ettei minua voinut auttaa, ainakaan niin, etteivät itse olisi joutuneet tilanteeseen johon eivät halunneet.
Kyllä, oli ja on paljon ihmisiä jotka ajattelee myös minua ja minun parasta. On paljon ihmisiä jotka osaavat myös satuttaa, kun en ole vieläkään luodinkestävä, mutta tänään osaan antaa sen heille anteeksi, kun he eivät välttämättä voi mitään itselleen. Enää en pelkää muita ihmisiä, en sitäkään, etteikö minullakin ole jokin paikka tässä maailmassa ja niiden ihmisten lähellä, jotka minulle on annettu. Se on tosiasia, että ennen niin pelkäsin muiden ihmisten ajatuksia minusta, heidän tekemisiään minun pääni menoksi, mutta loppujen lopuksi se mitä oikeasti pelkäsin, olikin vain minä itse.
Kyllä, tänään minä olen asemassa joka ei ole tullut minun ansioitteni takia, vaan muiden ihmisten avulla. Kyllä, muut ihmiset ovat auttaneet minut ylös suosta, olemaan minä itse, tekemään puolestani palveluksia, ajattelemalla ja auttamalla minua. Ainut asia mitä minä olen tehnyt onneni eteen on se, että olen oma itseni, autan muita, annan enemmän kuin odotan saavani ja mietiskelen tätä elämäni tarkoitusta.
Oletko Hajatelma miettinyt sitä, että vannoessasi, ettet pelkää tai sinua pelota enää mikään ajaudut niinkuin sanojesi vangiksi? Olisiko se edes mahdollista, ettei mikään pelottaisi. Lähinnä tulee omat ongelmat mieleeni, kun halusin olla ja esittää vahvaa, olematta sitä kuitenkaan. Saatoin minä vahva ollakin, noin päällisin puolin, kun en antanut kenenkään päästä oikeasti lähelleni. Ehkä se johtui siitä, kun pelkäsin itseänikin, etten päästänyt edes itseäni näkemään minua.
Minä nyt kopioin kyllä tuon koko tekstin siksi, että haluan tarkentaa koko aikaisempaa kirjoitustani. Ensikisi sain itseni kiinni taas siitä, että alan liiaksi puuttua toisen ihmisen elämään. Anteeksi siis hajatelma kommenttini sävystä. Tarkoitukseni oli alunperin jakaa vain oma kokemukseni/näkemykseni asioissa, mutta jotenkin innostuin taas eksymään polulta.
Tarkoitukseni ei ole mitenkään alkaa jeesustella asioissa tai väittää jotakin asiaa oikeaksi sinunkin elämässä, jos se on omalla kohdallani toiminut. Tuosta pelko asiasta minulla tuli vain vahva tunne siitä, kuinka aikanaan pelkäsin aivan suunnattomasti kaikkea/kaikkia asioita, siis jo tapahtuneita, kuin sellaisia joita ei edes välttämättä koskaan tulisi tapahtumaan. Tässä kohtaa sitten tarkennan vielä, että tämä seuraava kirjoitus on pelkästään omaa kokemustani, eikä tarkoitus ole millään muotoa tuputtaa sitä kenellekkään tai kertoa sitä siten, että se olisi ainoa oikea tie.
Minun kohdallani elämä on vain “sattumalta” rakentunut sellaiseksi, että tulin joitain aikaoja sitten kohdanneeksi elämässäni raittiinakin sellaisia pelkoatiloja, ettei minulla ollut enää varaa piiloutua oman mahtavan ylpeyteni taakse. Mikäli olisin sen tehnyt, olisin tarvinnut siihen tappavan annoksen päihteitä. Minulla siis oli toinen vaihtoehto, mutten halunnut sitä valita. Siksi siis olin “pakotettu” etsimään elämääni sellaista, johon luottaa, vaikka kaikki ihmiset ja asiat ympäriltäni katoasisi. Kaikki tämä prosessointi sai alkunsa siitä, että minulle tuli tarve päästä purkamaan omaa elämääni, jotta saisin edes hieman vaputua noista omista kahleistani. Turvauduin erääseen ihmiseen, jonka kanssa jaoin koko menneen elämäni. Tästä seurasi hetkellinen helpotus, kunnes mielikuvitukseni alkoi jälleen loihtia uusia pelkoja, jotka siinä hetkessä oli jälleen menetykseen viittaavia. Tein tuosta luottamastani henkilöstä itselleni niin tärkeän, että aloin pelätä menettäväni hänet, kuten olin jo aikaisemmin tottunut menettämään jokaisen ihmisen, joka jollainkaan tapaa oli minulle tärkeä. Siitä syystä aloin etsiä itselleni sellaista luottamuksen kohdetta, joka ei hylkäisi, vaikka tapahtuisi mitä. Tuosta etsimisestä alkoi sellainen tuskainen tutkimusmatka, joka tässä hetkessä on armottoman ylpeyden, äärettömien järkeistämisien yms. kautta rakentunut tähän hetkeen sellaiseksi peruskallioksi elämässäni, ettei sitä aivan heti tule mikään horjuttamaan. Mitä minulle tämä luottamus sitten yksinkertaisuudessaan tarkoittaa? Sitä että hyvin pienin askelin opettelen päivän kerrallaan käymään vuoropuhelua oman sisimpäni kanssa siitä, mitä hyvää kunakin päivänä voisin omalta kohdaltani lähimmäiselleni tehdä, kyselemättä aina kaikilta ensimmäisenä, mitä he olisivat valmiita minulle tekemään. Eli kääntymistä pois siitä oman nöyhtäisen napansa ympäriltä, ajattelemaan kanssakulkijoita siinä määrin, että yhteinen matkantekomme olisi edes hieman siedettävämpi.
Minä olen lukenut raamattua. Olen myös lukenut raamattua. Jälkimmäisen ero edelliseen on se, että hiljentyy jonkin noin ihmeellisen asian edessä ja pysähtyy miettimään hetkeksi sitä, mitä tämä kirja voisi oikeasti minun sijastani antaa jollekkin toiselle ihmiselle minun kauttani. Tänään tuo “asia” on toivo. En ala sen kummemmin taaskaan jeesustella asioilla, koska ei minulla siihen mitään oikeutusta miltään taholta ole, mutta oman kokemukseni yritän tässä lyhykäisesti jakaa. Omalla kohdallani olin kasvanut niin kieroon koko elämäni ajan, ettei nämä asiat minulle auenneet, kuten salama kirkkaalta taivaalta. Onneksi ei. Olen oppinut ymmärtämään kohdallani sen, että mikäli olisin jossain vaiheessa aikaisempaa elämääni onnistunut elämään eritavalla kuin olen elänyt, en olisi tänään se sama ihminen, kuin mitä nyt olen. Tietysti olen edelleen kovin rikkinäinen ja keskeneräinen ihminen. Mutta verrattaessa entiseen, kehitys tai muutos mikä minussa on tapahtunut on ollut mullistava. Kaikeksi onneksi tuo muutos ei ole tullut kivuitta, eikä todellakaan yhdessä yössä. Mikäli näin olisi käynyt, en tuota olisi elämässäni osannut hyödyntää, vaan olisin samantien omilla vaatimuksillani ollut menettämässä. Eikä tämä ole minun itseni ansiota, olen ollut vain valmis omalta kohdaltani ottamaan vastaan joka päivä sen tarjolla olleen avun, sen kummemmin ennakkoluuloillani tai omilla vaatimuksillani sitä määrittelemättä. Edelleen koen päivittäin erinäisiä tunnekuohuja, niin hyviä kuin huonojakin, mutta sillä erotuksella, että nykyisellä ajatusmaailmallani tiedostan noiden ns. huonojenkin kuohujen olevan minulle hyviä. Eli kiteytettynä, luotan hyvään, vaikka pahalta tuntuisikin.
Se mitä tuohon toisten loukkaamiseen tulee, niin omalla kohdallani tarkoitan vain sitä, että kohdallani on olemassa ero siinä, jos esimerkiksi kiellän joltakin viidestä lapsestani jotakin, kertomatta asiasta sen kummemmin ja siten pahoittamalla hänen mielensä tai sillä, kun asetan terveellä ja rakkaudellisella tavalla rajat lapsilleni, joita heidän on oikeus kokeilla, mutta joista ei sitten tingitä vaan järkevästi keskustelemalla lapsen kanssa hänelle selvitellään, ettei tämäkään asia ole niin maatakaatava, kuin se juuri tuossa hetkessä hänestä saattaa tuntua. Minä ainakin lapsuudessani kaipasin sitä, että minulle olisi kerrottu se, miksi minusta tuntuu nyt tältä tai tältä ja tätä omaa kokemusta yritän parhaani mukaan taas omalle jälkikasvulleni jakaa, nyt kun minulle siihen toimivat työkalut on ilmaisena lahjana ojennettu.
Usko pois hajatelma hyvä. Pelkästään hyvää sinullekkin, kuten kaikille muillekkin olen tässä oman kokemukseni valossa tuomassa. En siis arvostele kenenkään elämää tai tyyliä elää sitä. Omalla kohdallani vain vallitseva tasapaino, tyyneys ja kiitollisuus, laittaa minut aina kyseessä olevana päivänä jakamaan parhaani mukaan tuota lahjaa eteenpäin.
Aurikoista alkutalvea kanssamatkustajat. Tuuli on myötäinen, kun uskallamme vain levittää siipemme ja luottaa siihen, että ne kantavat. Voikaa hyvin…
Tämä nyt ei kyllä osu, anteeksi vain rahvas, minä en kuulu niihin naisiin.
Tarkoitin satuttamisella lähinnä sitä ajattelemattomuutta joka vallitsee maailmassa, ihmiset ovat aika itsekäs eläinlaji. Jos sinun eteesi on sattunut vain epäitsekkäitä ihmisiä, ole iloinen. Olen elämäni aikana törmännyt paljon useammin itsekkäisiin kuin epäitsekkäisiin aikuisiin.
Elämässäni on hyvin vähän ihmisiä jotka ajattelisivat minun parastani, toki niitä on, muttei ylenmäärin. En enää anna loputtomasti anteeksi niille jotka eivät voi itselleen mitään. Mielummin erotan itseni tuollaisista ihmisistä.
En ole ajatellut, että sanoessani etten pelkää “vannoisin” jotain. Tuo oli sinun tapasi tutusti vääristellä toisen ihmisen sanoja (oletko miettinyt miksi sinulla on tarve tehdä noin?)
Olen nähnyt itseni niin suoraan jo niin kauan ettei minua pelota tulla nähdyksi. Tiedän olevani vahva, koska totuus on etten olisi tässä, keskellä hyvää elämää ellen olisi ollut ajoittain aivan järjettömän vahva, josta juontaa myös itseluottamukseni.
Olen sortunut ajoittain samaan, joten ymmärrän. Saat anteeksi.
Minä en ole ehkä koskaan pelännyt kuten sinä. Edelleen olen ihminen joka menee päin pelkoa, mielummin kuin väistää sitä. Nyt löysin pelkoni, kiitos Kaaleppinen.
Kun pelkään jonkun ihmisen tulevan minulle tärkeäksi, menen päin pelkoa ja irrotan itseni tuosta ihmisestä. Joka on järjetöntä, ymmärsin viikko sitten. Luulin että ollakseni turvassa, minun pitää pysyä “yksinäisenä” sielultani, mieleltäni ja elämässäni. Jos en tarvitse ketään, en luota kehenkään, olen turvassa. (Toki valintani oli yksinäinen, mutta se sai tuntemaan itseni vahvaksi.)
Minä opettelen samaa asiaa, mutta kuitenkin eritavalla ja taustani tähden eri kulmauksesta.
Minä en enää mieti mitä voisin tehdä toisille (koska tein toisten eteen niin äärettömän paljon) mietin miten voisin olla raskauttamatta niiden ihmisten elämää jotka tulevat omasta vapaasta tahdostaan lähelleni. Koska minullakin on tuo sama piirre, kun joku tulee riittävän lähelle, alan pelätä hänen menettämistään, yritän hylätä ihmisen, ennen kuin tulen hylätyksi. Hylkääminen näkyy minussa välinpitämättömyytenä ja kylmyytenä.
Nyt opettelen olemaan hiljaa niissä kohtaa kun haluaisin toisen vakuuttavan, opettelen olemaan tyyni ja rauhallinen niissä kohtaa kun ennen aloitin repivän riidan jolla irrotin ihmisen itsestäni. (En halunnut olla yhteydessä kehenkään, koska se teki heikoksi)
Otan lapsen askelia, tunnen oloni hyvin turvattomaksi, pieneksi, haavoittuvaksi = pelokkaaksi. Siksi varmasti reagoin tähän keskusteluun taas näin kärkkäästi. Mutta kuten ennenkin kiitän kaikkia jotka läpäisivät kiiltävän kuoreni ja saivat aikaan viillon joka satutti. Se että tuntuu pahalta on hyväksi, koska vain kun tuntuu pahalta pääsee katsomaan niitä kohtia itsessään, joita ei nähnyt aiemmin.
Haluaisin kääriä itseni kerälle, sulkea silmäni ja hengittää pakotetun hitaasti, luultavasti olen tämän asian suhteen täysin lukossa, se kosketus jonka tulen saamaan pelottaa järjettömän paljon. Olen tottunut lyönteihin, potkuihin ja ilkeisiin sanoihin, halveksuntaan, vihaan ja alistamiseen, mutta kosketukseen jonka tarkoitus on lohduttaa, en ole tottunut. Pelkään että kosketus tappaa… hajottaa minut jotenkin, lopullisesti, etten enää koskaan ole niin vahva kuin olin.
Mies voi kuolla suukosta… kai minäkin voin kuolla silityksestä… tuntuu että tuo silitys, jonka tiedän saavani, mikäli en aloita raivoisaa repivää riitaa, tuo silitys irrottaa ihoni ja saa vuotamaan kuiviin. Entä jos kaikki se paha, mitä sisälleni kerääntyi purkautuu tuon silityksen myötä pintaan?
Minä pelkään tulla näkyväksi heikkona. Rahvas, olit oikeassa. Minä pelkään tulla nähdyksi sinä pienenä ja mitättömänä olemattomana ja heikkona joka olen aina ollut kovan kuoreni alla. Se että olin vahva, että tein elämän itselleni ja lapsilleni sai suuren osan ihmisistä näkemään minut vain vahvana.
Nyt olen kohdannut itseäni vahvemman, hänen kätensä lähestyy, henkeni salpautuu… miten hitossa voin selvitä tästä hengissä?
En pelkää että joku satuttaa, pelkään että joku lohduttaa?!!
Jostain tuolta löytyy se ihmisen todellinen vahvuus. Tuntea itsensä turvattomaksi, pieneksi ja haavoittuvaksi - juuri sellaiseksi, kuin ihminen on tarkoitettu. Kun sen totuuden on löytänyt, ei enää tarvitse juosta pakoon, vaan voi pysähtyä olemaan läsnä omassa elämässään. 
Voi kuinka me kaikki ponnistelemmekaan ollaksemme suuria ja vahvoja, kun meidän pitäisi löytää itsestämme pienuus ja heikkous.
Ei minulla ole mitään tarvetta vääristellä sanojasi. En vain aina osaa ymmärtää miten sinulla riittää haluja pyrkiä olemaan vahva, kun se samalla satuttaa sinua. Kaikenlisäksi, kun tiedostatkin sen, luulisin näin, niin eikö se ole hieman hassua.
Kesän päätyttyä jätin puutarhani rauhoittumaan talvea varten. Koristeomenapuussa on vielä tilhiä varten sato odottamassa. Kunhan lumi tulee maahan ja muut luonnonantimet talven myötä vähenevät, tilhiparvi tulee herkuttelemaan ikkunani eteen. Ompelemisesta löysin itselleni uuden tavan etsiä tyyneyttä. Levoton, kiiireinen ja omahyväinen mieliala näkyy heti työn jäljessä. Jos työtä yrittää kiirehtiä valmiiksi, jokin kohta repsottaa välittömästi. Parasta tyyneyden harrastusta on taskujen tekeminen. On aivan uskomatonta, miten monella tavalla voi epäonnistua yksinkertaisessa liivin taskun ompelemisessa. Vähitellen työ opettaa nöyryyttä, mutta kuinka paljon vielä onkaan saumoja ratkottava, ennenkuin oppi menee korvien väliin asti. Jos oma ego alkaa kasvaa liiaksi, voi itseään verrata Bangladeshin kurjasti kohdeltuihin lapsukaisiin, jotka tekevät saman työn virheettömästi kerta toisensa jälkeen. Kun katselee sarjatyönä tehtyjen vaatteiden yksityiskohtia, huomaa oman vajavuutensa kädentaidossa. Puhumattakaan räätälin tekemistä asusteista.
Sain sadekelin asusteet valmiiksi tulevaa golf-kautta varten. Housuihin olen tyytyväinen, mutta liivin joutunen tekemään kokonaan uudestaan. Nyt olen tekemässä shaketin tyylistä klassikkoasua. Nöyrryin sen verran, että ostin kaupasta valmiit ompleukaavat. Niidenkin mitoittamisessa mieleiseksi on riittävästi haastetta. Saapa nähdä saanko koko asun valmiiksi joulukuun Espanjan matkaan mennessä. Housuista tuli hyvät. Urheilukäyttöä varten tein housuihin verkkokankaisen täysvuoren. Malliltaan kyseessä on vanhanaikaiset pussihousut, joissa etumuksen peittona on tyylikäs napeilla kiinnitettävä läppä. Suuseksipyydykseksi tuota läppä nimitän. Saa nähdä toimiiko naistentansseissa.
Olen vähentänyt AA:ssa käyntiä kahteen kertaan viikossa. Hieman tavoittelen kohtuukäyttöä siinäkin suhteessa. Hassua sinällään, kuinka voimakkaita ovat tässäkin asiassa vieroitusoireet. Välillä olen niin paljon kiukuissani vaikka kenelle, etten Plinkkiinkään viitsi kirjoitella. Huoman kuitenkin, että tuo kiukkuisuus on tarpeen. Kiukun voimallahan minä olen ennekin asioita saanut hoidetuksi, joten ehtymättömän tyyneyden tavoittelukaan ei ole minulle ollut pelkästään hyväksi.
No tämä tiedostaminen on hyvin tuore tapaus, Rahvas hyvä, varmasti vierestä katsottuna hassua ettei välähdys valaise kokonaisuutta minulle nanosekunnissa, mutta elämässä noin ei tapaa olla, ikävä kyllä. Asiat tapaavat vain mennä niin että ensin elän ja mietin miksi sattuu tai tuntuu oudolta ja räävin ja riivin ja joskus aina löydän vastauksen.
Vasta tuon jälkeen minulla on tieto, jota kautta voin lähteä opettelemaan irti väärästä käytöksestä ja vasta kun olen päässyt edes joltain osin irti vanhasta vääristyneestä tavasta toimia, voin kokeilla jotain uutta.
Smokki ja Sikari, minullakin oli ompeluhaave, koko syksyn toivoin ehtiväni aloittaa työn. Halusin ommella itselleni vihreän villankangastakin. Olen ommellut paljon, mutta halusin tehdä tuon kyseisen takin kuten sanoit hyvin harkitusti, hitaasti ja saavuttaa kauniin lopputuloksen. Mutta pelkään että toivon lopputuloksen olevan jotain johon taitoni eivät riitä ja tuo pelko on estänyt aloittamasta projektia. Tilasin hiukan saman mallisen mustan takin?! Nyt minua harmittaa että menin tilaamaan takin joka on hiukan sinne päin, muttei lainkaan sellainen jonka halusin. Taidan palauttaa takin ja käydä tuhlaamassa rahat kangaskauppaan.
Jotenkin se on juuri noin, ensiksi on koettava tarpeeksi kipua, jotta olisi pakotettu muuttamaan toimintatapojaan.
Ainoa toive siinä on, ettei läheiset kärsi siinä sivussa liikaa, kun niinkin siinä tapahtuu tahtoi tai ei. On niin helppo purkaa se oma paha olo juuri heille joille sen viimeiseksi haluaisi jakaa, mutta niin se vaan on.
Miten sinä ajattelet epäitsekkyytesi tänään, siis sen toimintavan mitä aikaisemmin harrastit, saaden lyöntejä, potkuja, ivaa, henkistä väkivaltaa… Näetkö sinä sen epäitsekkäänä, vai itsekkäänä tapana, kuin Uhrina?
Minä en juuri pura pahaa oloani läheisiini, puran sen kauemmaksi, niille ihmisille joiden elämää ongelmani eivät koske. Heillä taas on vapaus astua ulos elämästäni, jos kokevat seurani liian raskaaksi.
Minä näen sen mitä minulle tapahtui, en uhriutena vaan ehkä enemmän kohtalona. Synnyin perheeseen joka oli irvikuva siitä mitä sana perhe tarkoittaa. En oppinut puolustamaan itseäni, en oppinut tunteita, siten kun ne tavataan varhaislapsuudessa oppia ja kokea. Ensimmäinen liittoni oli suoraan verrannollinen lapsuuteeni. Minä tarjosin ensimmäiselle vastaantulijalle itseni kokonaan ja pelkäsin hylätyksi tulemista niin että nuolin toisen varpaan välitkin. Ns. uhriudesta en koe edelleenkään että olisi ollut kyse. Koska minulla ei ollut mitään tietoa siitä mitä “normaali” elämä on. Se kaikki oli minulle “normaalia” siihen hetkeen saakka kun exäni kävi esikoiseni kimppuun ja ymmärsin että muihinkin koskee kuin itseeni.
Vasta tuosta sain voimaa riuhtaista itseni irti siitä kaikesta.
Uhri on joku joka toistuvasti hakeutuu uhrin osaan. Eroni jälkeen olen ollut kaikkea muuta kuin uhri. Eron jälkeen luulin että koko elämäni ja minä muutuin koska etsin “normaaliutta” luulin että minun “kuuluisi” olla enemmän sitä mitä kuvittelin toisten olevan ja vähemmän sitä mitä olin ollut. Tuosta seurasi “kiltteys” olin täysin hukassa tuon pahan elämän jälkeen siirtyessäni “hyvään” elämään.
Vasta nyt neljä vuotta eron jälkeen alan olla kohdassa jossa näen sekä itseni että ympäristöni sellaisena kuin ne ovat. Ymmärrän missä rajani kulkevat, ymmärrän missä toisten ihmisten rajat kulkevat, ymmärrän mitä ovat velvollisuuteni ja mihin ne päättyvät ja mitkä ovat oikeuteni. Kaiken kaikkiaan elämäni ei ole missään kohtaa kulkenut “kaavamaisesti” ja psykologien oppikirjatekstien mukaan. Tai jos onkin, minä en sitä ole hahmottanut, koska olen katsonut kuvaa liian läheltä, kuten omaa elämää tapaa tehdä.
Rahvas, miksi sinä haluat määritellä minut uhriksi? Tämä oli toinen vihjaus tuohon suuntaan? Toki olin elämäni uhri, menneisyyteni uhri, ehkä vanhempieni menneisyyden uhri… mutta tänä päivänä luulen etten enää ole uhri. Vai olenko sinun mielestäsi?
Olenpa minäkin tehnyt joskus “analyyseja” muista. En tee enää.
Uhrikäsite ei natsaa sekään minun ajatusmaailmaani. Käsiteltyäni menneisyyteni lopetin olemasta uhri ja aloin toteuttaa erästä vanhaa ohjetta; Ajatuksillasi rakennat maailmaa ympärillesi. …on toistaiseksi toiminut… 
Mitä tuohon sanoisi? Heillä on vapaus valita seuransa, mutta onko sinulla, jos käyttäydyt jotenkin noin? Onko muiden ihmisten mielen pahoittaminen jotenkin vähemmän pahaa, kuin läheisten? Jotenkin uskonkin tuon tapasi, kun kerrot, ettet ole kohdannut kuin itsekkäitä ihmisiä. Sitä saa mitä tilaa.
Kunhan kysyin koitko olevasi epäitsekkyydessäsi uhri!!
Lapsuutesi oli kurja ja ensiliittosi, mutta oletko kyennyt antamaan sen heille anteeksi?
Mistä sinä näitä “totuuksiasi” keräät? Miksi minun murheideni kertominen olisi jonkun toisen mielen pahoittamista? Jos kerron ystävälleni että niskaani särkee, ei kai siitä ystävälle tule paha mieli? Näin verrannollisesti? Jos kerron jostain suuresta potutuksesta, yhtä kaikki, eikai tuo ystävä siitä mieltänsä pahoita?! Koska todella on ulkopuolella kaiken. Ja ystävyys nähdäkseni on sitä että iloja ja suruja jaetaan, osa suruistani on niin syviä, etten halua raskauttaa niillä parisuhdettani, josta syystä siis käytän näitä “ulkopuolisia” purkuihmisiä.
En ole sanonut etten ole kohdannut kuin itsekkäitä ihmisiä, sanoin että suurin osa kohtaamistani ihmisistä on itsekkäitä, missään kohtaa en ole leimannut kaikkia itsekkäiksi. Tässä kohtaa sinä taas haluat vääristellä sanojani omista tarkoitusperistäsi johtuen! Mitä sinun tarkoitusperäsi näissä kohtaa ovat, en tiedä, mutta tätä samaa sinä teet kaikille joiden kanssa hetken pohdit maailmaa.
Sitä saa mitä tilaa oli ex mieheni rakastama lause, ja todella hän sai mitä tilasi!? Eikä sitten pitänyt lainkaan siitä mitä sai 
Luultavasti olen antanut anteeksi, koska en koe olevani katkera, nyt rajani ovat paljon selkeämmät, nuo ihmiset eivät enää voi satuttaa, koska en anna heidän satuttaa.
Emme me kai niskakivuista puhunut, kun sanoit purkavasi tuntojasi tai pahaa oloasi mieluummin muille, kuin läheisillesi.
Mitä ne pahat olot koskee joita et läheisillesi pura ja ajatteletko, etteivätkö ongelmasi (siis syyt mistä pahat olot syntyy ja myös se paha olo itsessäänkin) koske myös läheisiäsikin, vaikka sanot purkavasi ne “kauemmas”.
Minusta ainakin olisi kummallista, jos oma puolisoni tekisi noin, kuin sinä sanot tekeväsi. Jotenkin olisi luottamuspulaa ilmassa, jos edessä näytetään iloista naamaa ja takanapäin ulkopuoliset kärsii.
Juuri tätä minä tarkoitan, jos oma puolisoni kärsisi jostain syvistä suruista eikä puhuisi niistä minulle, niin mitä liittomme olisi? Pinnallinen tekele jossa kärsitään ja pelätään. Minusta se olisi parisuhteemme raskauttamista, jos kokisin olevani luottamukseton, niinkuin ulkopuolinen asioista jotka koskee myös minua.
Tietysti meillä alkoholisteilla on menneisyydessä asioita joista ei kannata puhua puolisolle, mutta se on taas asia erikseen ja siihen on omat syynsä ja omat toimensa, jotta ne ei ole enää haittamassa edes sitä parisuhdetta.
Ei tässä ketään ole leimattu, ellei sitten sinulla ole halua tässä kohtaan leimata minua joksikin omista tarkoitusperistä johtuen.
Ajatuksia raitistumisesta;
Raittius on kuin salaisuus jota ei osata edes kuvitella olevan olemassa, ennekuin sen itse kokee ja samoin on alkoholistinen mieli ja käyttäytyminen joista ei pääse eroon, kun ei osata kuvitella, mitä sitten voi tapahtua, jos antaisikin periksi, tekisi kaikkensa, pyrkisi avoimuuteen ja rehellisyyteen, jotta raittius voisi taas kasvaa. Entä usko Jumalaan, jota ei osaa tai uskalla tunnustaa, kun on kokemus vain omasta itsekkyydestä joka toimii, vaikkakaan ei kovin edukseen.
Mistähän sinä noita mielipiteitäsi vedät ja ennen kaikkea, mitkä ovat sinun ongelmasi? koska koet niin suurta tarvetta vääntää toisten sanoja vinoon.
Kaikki ongelmani eivät todellakaan koske läheisiäni.
Sinun puolisostasi en tiedä, mutta minusta aviopuolisonkaan ei ole hyvä tietää aivan kaikesta kaikkea. Kokeilin tuota ensimmäisessä liitossa ja perseelleen meni.
Miksi kuvittelet että “valehtelisin” puolisolleni? näyttelisin? Esittäisin muuta kuin olen? ← Tämä on taas sinun johtopäätöksesi joka ei osunut oikeaan.
Kuten sanoin sinun parisuhteestasi en tiedä, enkä ole sanonut myöskään sanaa suru tai syvä suru. ← tuo kohta taas kertoo ehkä enemmän sinusta ja tunnoistasi kuin minusta.
Ulkopuolisia ovat myös ammattiauttajat, joita perheemme ympärillä vilisee näinä aikoina, kun mieheni lapsella on ongelmia, jotka eivät johdu minusta. (selvennykseksi) minä en haluaisi mieheni jakavan kaikkia tuntoja tuosta asiasta minun kanssani, koska jos hän puhuisi vain minulle, ei ammattilaisille, ystävilleen tai sukulaisilleen minä väsyisin todella ja minun lapseni kärsisivät. Toki keskustelemme, mutta rajaan tietoisesti miten paljon hereillä olo ajasta noiden ongelmien puimiseen voi käyttää, jotta muulle elämälle jää tilaa.
Minusta Rahvas sinun ei kannattaisi yrittää oikoa niinkään meidän muiden elämää tai nimenomaan virheitämme vaan keskittyä ihan omaan paranemiseesi. Koska kuten näet, vaikket ehkä ymmärrä ongelmia on hyvin monenkirjavia.
Myöskään omasta hyväksikäyttötaustastani en keskustele mieheni kanssa kuin pääpiirteittäin. Hän ei kestä ajatella sitä mitä minä olen läpikäynyt, ymmärrän tuon täysin koska minunkin mieleni on osan asioista armollisesti unohtanut.
Tämä liitettynä kaikkiin niihin sanoihin jotka minulle osoitit viittaa sinun haluusi lukita minut muottiisi. Koska tämä ei ole ensimmäinen käymäni “keskustelu” kanssasi jätän tämän aiheen tällä kertaa tähän. Luultavasti taas joskus saat härkittyä minut leikkiisi mukaan. Ymmärrän että saat jotain nautintoa siitä että olet tietävinäsi meidän toisten elämästä, ajatuksista, tuntemuksista jotain mutta Rahvas, sinä olet kuten me muutkin ihminen. Sinä tiedät vain omat tunteesi, omat tapasi paeta totuutta ja omat naamiosi. Tapasi “keskustella” ei ole millään muotoa rakentava tai kannustava, se on latistava ja ikävä, joten toivotan mielenrauhaa alkutalveesi.
Minä tosiaankin tiedän varmasti vain omat tunteeni, vain omat ajatukseni sekä tekoni/kirjoituksieni motiivit. Miten sinä voit sitten tietää minun haluistani mitään? Miten sinä muka kuvittelet ymmärtäväsi minua, mutta minä taas en muka sinua tai ketään toistakaan. Mikä on sitten sinun tapa keskustella? Kiitos kuitenkin mielenrauhan toivotuksista, vaikka tulevasta en tiedäkään mitään, niin tämä loppusyksy on ollut mitä mainioin ja jos vanhat merkit pitää paikkansa, niin mikä tässä tosiaan on ollessa, kun elinen ei vaivaa ja huominen ei ole huolia täynnä sekä tunnen mitä suurinta vapautta.
En usko että tästä kuitenkaan miksikään muutu, kun en usko edelleenkään vähentämiseen, en itsekkäisiin yrityksiin pysyä raittiina enkä puolinaisiin toimenpiteisiin. Usein nuo asiat ovat ne asiat jotka ovat törmäyslinjoissa. Vähentäjät kokevat raittiit ahdistaviksi tjms. Itsekkäät yritykset taas ovat vain yrityksiä löytää helppoja keinoja jotka eivät itseasiassa ole ollenkaan helppoja, mutta ne saattavat kuulostaa sellaisilta tai aluksi tuntua. Puolinaiset toimenpiteet ovat puolinaisia, joten ne viimeistään saavat ihmiset suuttumaan, jos niistä pyrkii kysymään ja keskustelemaan.
Rauhaa ja rakkautta tännekin vaan…
Suora kommunikointi voisi olla joskus hyväksi.
Hajatelma, jokin aika sitten sinä retkahdit ja kirjoitit hiprakassa tänne. Satuin olemaan silloin aalloilla ja ihailin rohkeuttasi tunnustaa asia.
Tähän ketjuun kirjoittamasi ajatuksen virta, on paikkpaikoin samankaltaista kuin silloin kännissä kirjoittaessasi. Minun teki mieli kysyä, että oletko juonut. En sitten jaksanut, olisi varmaan pitänyt.
Tässä Rahvaan tekstissä näkyy sama epäilys. Sen voi muotoilla myös suoraan. Oletko sinä lopettaja vai vähentäjä? Tai: Koska olet juonut viimeksi?
Tämähän on vain palsta, ei kenenkään täälä tarvitse kertoa muuta kuin mitä itse haluaa kertoa. Minua ei ihmetytä epäluottamuslause yhtään, se on luonnollinen reagtio tapahtuneeseen. Voi olla, että epäilyt ovat aivan tuulesta temmattuja ja olet retkahduksestasi yli päässyt. Hieno homma, jos näin on!
Kammottava työviikko alkaa olla yli puolen välin. Maanantaina ja tiistaina 8 tuntia lavalla. Sama huomenna ja ylihuomenna. Tänään oli “vain” 2 tunnin rutistus, mutta sekin piti ottaa täysillä. Hyvin tuntui onnistuvan ja taisin saada yleisön joukosta uuden asiakkaan ensi keväälle. Asiakkaat odottavat joka kerta jotain ainutkertaista ja täydellistä. Heitä ei kiinnostaa, vaikka esiintyjältä menisi illalla taju. Heillä on siihen myös oikeus. Ovat maksaneet kovalla rahalla ja tulleet itse jopa satojen kilometrien päästä paikalle.
Väsymys vyöryy päälle, eikä sitä voi hukuttaa viinaan. Ehdin sentään käydä golf-valmentajan luona katsomassa lyönnin sujumista ja suunnittelemassa talven harjoitteluohjelmaa. Kangaskaupassakin kävin etsimässä hännystakkiin vuorikangasta. Taidan kuitenkin jättää kankaan leikkaamisen huomiselle - mieli ei ole mitenkään levännyt.
Täällä kivipuutarhan puiolella näkyy olevan pientä kinastelua meneillään. Enpä jaksa ryhtyä välimieheksi - eipähän ole omasta raitttiudestani kyse. Basilican ajatusta suorasta puhumista kannatan. Mitäpä tuota yksinkertainen ihminen kovin monimutkaisesti ajatuksiaan ilmaisemaan. Tätä mieltä tunrtuu olevan ainakin hengellinen ohjaajani, jota kehuin myös kangaskaupassa. Koira on hyvä kuuntelemaan. Kun siltä kyselee vinkkejä kankaan vääntämiseen, se jaksaa rohkaista ja olla ystävällinen. En minä aina niitä varsinaisia neuvoja niin paljon kaipaakkaan - vaikka neuvoja kysynkin. Kuunteleminen ja rohkaiseminen auttaa jaksamaan ja on hyvä, kun voi jollekin kertoa murheistaan. Sivullisetkin pärskähtivät kangaskaupassa nauramaan, kun kerroin kyseleväni ja saavani ompeluohjeita koralta. Siinä suhteessa hieno konsultti, ettei ole koko ajan vääriä neuvoja jakamassa. Pitää vain suunsa kiinni, kun ei asiasta mitään ymmärrä. Sillä tavoin vaikuttaa kovin viisaalta. Häntää heiluttamalla osaa kuitenkin kertoa, milloin omassa pohdinnassani olen oikeilla jäljillä. Luulen, että se osaa tulkita sisiikundini aivoituksia paremmin, kuin minä itse. Huonot ajatukseni se ilmaisee olemalla vähän surullisen oloinen ja oivallukseni heiluttamalla häntäänsä - on se melko veijari. Pitäisiköhän joskus kokeilla josko siitä olisi apua raketinkin suunnittelussa.
Iltaa,
onhan se ketjun isäntäkin kotosalla, melkein jo unohtui kenen ketju tämä olikaan kun oli niin pitkiä romaaneja tuossa välissä. Ollaan tässä sitten yksinkertaisia tai kaksinkertaisia, samapa tuo, tavoite on täälä kuitenkin yhteinen yhdessä asiassa. Jäi vaivaamaan ja tulipahan tokaistua asia ulos.
Hmm…miten minusta tuntuu, että viisaimmat ja hienoimmat ajatukset mitä tässä maailmassa on paperille laitettu ovat erittäin selkeästi ja ymmärrettävästi ilmaistu. Yksinkertaisista ihimisistä tai ajatuksista ei ainakaan sanan halventavassa merkityksessä ei ole noiden suurmiesten ja -naisten kohdalla kyse. 
Voimia rankan kuuloiseen työrupeamaan, toivottavasti saat akkusi ladattua viimeistään tulevana viikonloppuna!