Minä voin olla hassu ja täysin väärässä sinun suhteesi, etkä varmastikaan tiedä mitä minä ajan takaa, kun keksit niitä ihan itse.
Mieti kuitenkin sitä hieman tarkemmin,
ettei ne syyt voi kenessäkään muussa ollakaan, vai voiko sinusta?
Mitä sinun sitten pitää tehdä itsellesi, kysyt? Harvemmin sitä kukaan muu voi tietää, kun sinulla ne palikat on, joita hallitset ja myös ne, joita haluaisit hallita.
Oletko muuten huomannut, että mielellään asetat ihan omia piilomerkityksiä minulle. Varmaan se olisikin helpotus, jos minä kokisin jotain jonkin sortin nautintoa jostain mitä sinä et tiedä ja varsinkin kun tunnet, etten ole samaa mieltä kanssasi sekä tunteeni olisi näiden nautintojen vallassa. Eikä lainkaan olisi pahitteeksi, että itsetuntemukseni on hukassa, kun kommunikointinikin on epärehellistä ja piilomerkityksiä täynnä.
Pyydät minua sanomaan sinulle jotain josta tuntisit olosi paremmaksi? Olisiko se mahdollista, että jos tunnet ikäviä, niin lopettaisit ikävien miettimisen?
Minusta sanasi; lopettaisit ikävien miettimisen, on fiksusti sanottu. Juuri sellaista positiivisuuteen ohjaavaa mukavaa jutustelua, jota täällä voi käydä.
Kuivahuikan kanssa jo hieman aloitimmekin keskustelua siitä alkoholistin asettumisesta takaisin elämään. Ei välttämättä ole minunkaan ikäiselleni ihmiselle kovin helppoa kohdata koko maailma aivan uusin silmin ja uusin kokemuksin. Onhan minulla ollut sitä rohkeuttaa muuttaa maailmaa ja olen muuttanutkin - kuin holtiton pyörremysrsky. Ei ihme, että työpäivän jälkeen on pitänyt mennä nukkumaan viinapullo kainalossa.
Tyyneysrukous sisältää vain kolme lausetta. Vuoden päivät olen joutunut opetteleman sen kymmentä ensimmäistä sanaa: “Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa.” Entisessä elämässäni hain tuon tyyyneyden viinapullon pohjalta. “Kun vielä teen tämän homman, voin mennä viinakaupan kautta kotiin ja rentoutua.” Kesälllä oli todella nautinnollista haravoida kivipuutarhaa ja pelailla golfia. Annoin Jumalan itse selvitellä sotkujaan, joista hän loppujen lopuklsi on vastuussa aivan itse. Hyvin näkyi Jumala hommansa hoitavan ilman minunkin apuani.
Kesän kääntyessä syksyksi, tuossa tyyneydessä alkoi paljastua myös sen valheellisuus. En voi paeta elämää kivipuutarhaan sen paremmin, kuin viinapulloonkaan. Minun täytyy myös hyväksyä elämän itselleni asettamat haasteet. Jooga on hieman päässyt unohtumaan. En vain ole viitsinyt lähteä iltaisin joogaryhmään. Nyt olen parina aamuna viettänyt oman joogahetken olohuoneen lattialla. Kymmenen minuutin rauhoittuminen ja syvien selkälihasten vetreyttäminen tuntuu purevan hyvin. Ehkäpä päätoimisen mietiskelyn voisi vähitellen korvata pienemmälläkin ponnistelulla.
Pakenin elämää myös ompeluharrastukseeni. Sain eilen valmiiksi asuuni kuuluvan hännystakin. Lopputulokseen olen varsin tyytyväinen. Hännystakin malli ja materiaali eivät aivan ole sitä, mitä kaipasin. Tärkeämpää itselleni onkin ollut tekemisen oppiminen ja kärsivällisyyden harjoitteleminen. Ehkä tyytyväisin olen siihen, että tyttäreni on alkanut pyyytää minulta vaatteita itselleen. Todellinen ja rehellinen tunnustuksenosoitus kehittyvälle kädentaidolleni.
Olen alkanut ilmaista tarpeitani ja pitää kiinni oikeuksistani. Välillä ärähtely on mennyt hieman jopa ylikin. Sen asian opiskelu liittyy vasta tyyneysrukouksen kolmanteen lauseeseen, joten en kanna siitä vielä liikaa huolta. Selvästi alan havaita, että “rohkeus muuttaa mitkä voin” tuottaa sitä muutosta, joka on tarpeen.
Paljon on vielä asioita, joihin pitää puuttua. Töitäkin voisi vähitellen alkaa etsimään aivan vakavalla mielellä.
Kivipuutarhassani on viime aikoina ollut kovin kinaavan oloista keskustelua. Se surettaa minua. Toivoisin, että tämä palsta olisi lukijoilleen rauhan ja tyyneyden tyyssija. Olen toki ilahtunut, kun täällä vieraillaan, mutta toivoisin kivipuutarhan rauhaa ja hiljaisuutta hieman kunnioitettavan.
Minulla on samantyyppinen kokemus maalaamisesta. Jälkeenpäin ajateltuna sillä oli tarkoitus: kun kädet tekevät pikkutarkkaa työtä, mielii lepää. Kun urheilija harjoittaa fysiikkaansa kroppa tarvitsee välillä lepoa saadakseen täyden hyödyn harjoitteistaan. Ajattelin, että mielikin toimii noin - intensiivisen ajattelun jälkeen mieli tarvitsee lepoa kypsytelläkseen aihiot valmiiksi ajatuksiksi
Niin, olen opettelemassa tyyneysrukouksentoista lausetta: “…, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, …”. Eipä ole helppoa tuon tyyneysrukouksenkaan opettelu. Se alkuosa juuri ja juuri sujuu. Kun vain jaksaa käydä AA-palvereissa ja aamuisin tehdä pienen jooga-ohjelman, oppii kyllä huomisen huolet jättämään Jumaln murehdittavaksi. Hyvin on Jumala huomisesta huolehtinut. Ei ole tarvinnut juomaan lähteä. Ikävä kyllä Jumala ei tee minun pikku hommiani ihan vain pyytämällä. Vähän sama asia, kuin tyttäreni läksyjen kanssa. Voin toki auttaa, mutten tehdä läksyjä tyttäreni puolesta.
Toimeen tarttuessani törmään kahteen pelkoon. Epäonnistumisen pelko on toinen. Välillä tulee täysin järjettömiä pelkojen takaumia ihan pienistä asioista. Sitten joutuu kokoajan painiskelemaan sen kanssa, että ne asiat jäävät tekemättä. Siitä tulee puolestaan kaikenlaisia syyllisyyden ja häpeän tunteita. Jotenkin ne pyörivät samassa paketissa kiinnijäämisen pelkojen kanssa. Kaikki tämä takautuu joihinkin surkeisiin lapsuudenkokemuksiin. Todellisuuden kanssa asialla ei ole mitään tekemistä.
Olen ihan tarkoituksella jättänyt AA-palvereita väliin. Tällä keinolla kiukkuisuus hieman kasvaa ja hommia tulee tehtyä. Huomaan vain olevani kammottavan vihainen. Aivan kaikille ja joka suuntaan. Mistähän tämäkin oikein kumpuaa
Viha tunteena pukkaa vereen adrenaliinia ja endorfiinia. Suorituskyky kasvaa ja kivunsieto lisääntyy. Toki verenpaine myös nousee, samoin syke. Huomasin vain, että peloilla on sama vaikutus. Onko viha ja pelko jotenkin sama asia.
Vihaisuus ei ole mukavaa. Se jotenkin syö sisintä olemusta. Pelko on jollain tavalla terveemmän oloinen tunne. Taspainoile siinä sitten. Onko viha loppujen lopuksi pelkojen peittämistä omalta itseltään. Pitäisikö sitä vain entistä vahvemmin kohdata ne syyllisyyden ja häpeän tunteet ja antautua kiinnijäämisen pelon valtaan. Eipä taida hommat tulla hoidettua silläkään tavalla. Parempi kai vain olla pikkuisen kiukkuinen.
Ei ihme, että moinen solmu on pannut Jepen juomaan. Nyt se täytyy vain avata. Kunhan nyt jostain vain löytäisi narunpään.
Riisu välillä smokkis ja tumppaa sikari. Pue hetkeksi kulunut farkkutakki ja laita kääritty sätkä huuleen. Sitten lähdet tekemään jotain rajumpaa kuin pelaamaan golffia, tai ompelemaan. Lähde harrastamaan taistelulajeja, salille vääntämään hampaat irvessä rautaa, nyrkkeilemään, eli tee jotain missä voit kuvitella antavasi “löylytyksen” jollekkin kuvitteelliselle, tai todelliselle vihamiehelle samalla kun purat energiasi, vihasi ja pelkosi. Anna kropallesi rehellisen mahdollisuuden pumpata adrenaliinin ja endorfiinin veren kiertoon. Se on samalla makia sekä pelottava tunne, mutta mies on luotu tekemään ja kokemaan sen.
Ota välillä yksinkertaisempi ja suorempi ote elämääsi ja jätä liian analyyttinen ajattelutapa, koska siellä tulee aina kaksi uutta solmua vastaan toisen auettua. Ei meillä ole mitään suurempaa tarkoitusta elämässä, joten anna palaa ja nauti elämästä kun viellä voit.
Perkelen, nyt Prossa on pelastanut Smokarin ja sikarin :mrgreen: .
Kiitti Prossa. Tuo ajatus adrenaliinin virtaamisesta kuulostaa hyvältä. Vähän on äkkipäätä vaikea löytää sopivaa lajia, kun vatsaan painettu Kalsnikovkaan ei kovin valtavia adrenaliinituntoja ilmatorjuntatulen räiskeessä luonut. Koetin kaikessa rauhassa laskeskella, kuinka monta luotia menee vatsan läpi, jos liipasinta sekunninkin verrankin painaa. Vastaus on muistaakseni alun toistakymmentä. Kiipeilyköyden varassa kerran laskeuduin jyrkännettä alas. Olin kuulemma senkin puuhan keskeyttänyt ja ruvennut ihailemaan kalliopinnan kasvillisuutta. Taistelulajeista olen kokeillut vain shakkia. Siinäkin lajissa pelaan puolustusvoittoista peliä, enkä harrasta hyökkäyssommitelmia.
Smokkiherran pelastamisyrityksestä täydet pisteet. Ainakin sain yhden narunpään, jota alkaa purkamaan. Jos narunpää ei jää vetävän käteen, niin lupaan julistaa Prossan Jumalan asemaan.
Prossa hienosti ravistit lumia puutarhassa.
Esittämäsi keino toimii minuun vaikka pähkäilenkin monesti turhan pitkälle.
Tulin ratkaisseeksi tämän ikuisuuskysymyksenkin Munasta ja Kanasta. Vai mitä olette mieltä ajatuskulustani
Kana oli ensin koska kaupasta ostetaan kanan munia, jos toisin olisi niin munan kanoja.
Viha on kummallinen asia, sen haluaisi jotenkin kiertää ja kieltää ja kai noin aina aluksi tekeekin, siihen kun se vain jysähtää päälle ja kaikki mustuu.
Adrenaliinineritys on oiva tapa tappaa tuo viha. Siis nollata, kadottaa, hukuttaa se hukkaan. Itse käytän kylpylöiden kylmäaltaita tuohon tarkoitukseen, olen kokeillut myös seinäkiipeilyä, korkeita paikkoja, mitä tahansa mikä saa kädet hiukan hikoamaan ja sydämen hakkaamaan.
Adrenaliinin ryöpytyksen jälkeen (kylmäaltaassa käynti neljästi tyhjentää varaston) olo on leppoisa kuin isäkarhulla aterian jälkeen. Tuon jälkeen jos syö hyvin ja sulattaa lopuksi palan suklaata kielelle, voi kuulla kuinka kehrään. Riippumatta siitä millainen oli oloni lähtötilanteessa.
Toki vihaa voi purkaa mattoja hakkaamalla, mutta allekirjoittaneella se vain lisää vihaa tyyliin “V…ttu miksi aina minä s…ana näitä mattoja pieksän” ja hmm, katkeruus noin saattaa vain kasvaa. (siksiköhän meillä ei ole kovin siistiä näinä aikoina)
Hahhaa Kanttoona, aivan samoin ajatuksin, meinasin jo laittaa tänne huolestuneen viestin, että onko Smokki-herra jäänyt linnan jatkoille, mutta tuollahan ne smokin liepeet vilahtivat muútamassa ketjussa. Puutarhassa jotain eloa sittenkin.
Linnan-juhlissa toki olin itsenäisyyspäivänä läsnä. Paikka Espanjassa ja isäntinä Herra ja Rouva Linna. Sikäli juhlat olivat hieman vanhakantaiset, ettei siellä härkäparissa tanssittu. Musiikkinakin oli varsin yksitotisesti pelkkä Finlandia:
Tuo agressiivisuuden teema puskee päälleni - hyvässä ja pahassa. Pari golf-avausta lensi myötätuulessa ja alamäkeen hulppeat 300 metriä. Tällaiselle pappagolffarille käsittämättömiä mittoja. Niinpä sovittiin valmentajan kanssa, että tavoitteeksi otetaan ikämiesten SM-kisat kahden vuoden päästä. Ensi kesällekin on jo kilpailutavoitteet, mutta en taida niistä julkisuudessa hiiskua. Sen verran voin kuitenkin kertoa, että talviharjoittelukauteen hallilla alkaa löytyä motivaatiota.
Kun kiukkuisuudelle antaa sijaa, se tuntuu purkautuvan aivan joka suuntaan. Senpä takia olen pitänyt tällä palstalla hieman matalaa profiilia. Joskus vain ihminen vaikuttaa viisaammalta, kun malttaa pitää suunsa kiinni. Suunnattomasti nautiskelin, kun yksittäinen kännikala alkoi aukoa seurueellemme päätä lentokentällä. Auoin takaisen koko verbaalisella lahjakkuudellani - voi että tuntui hyvältä.
Välillä harmittaa, kun tämä raitistuminen ei tunnu valmistuvan lainkaan. Paljon on näköjään ollut korvioen välissä alunperin korjattavaa, kun vieläkään ei loppua näy. Positiivisena huomiona panin kuitenkin merkille, ettei reissun aikana jokapuolella virrannut viina mitenkään häirinnyt minun elämääni. Vielä viime keväänä koin vastaavan asian kovinkin ahdistavana.
Tervehdys palstan uusille kirjoittajille. Laitan tähän kopion aiemmasta kirjoituksestani (4.10.2010), josko siinä olisi jotain juurta pohtimista varten.
“Myönsimme voimattomuutemme alkoholiin nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selvitymään.”
Tämä on AA ohjelman ensimmäinen askel. Minusta tässä on jo puolet onnistunutta raitistumista. Ennen kuin olemme valmiit hyväksymään tosiasiana, että olemme alkoholisteja, yritämme vähentää ja lopettaa ja siirtyä kohtuukäyttöön. Ja vaikka mitä. Niin minäkin tein, kunnes jouduin hyväksymään sen asian, että ilman apua se ei minulta onnistu. Olin alkoholin orja - alkoholin tahdoton palvelija. Onneksi tein näitä yrityksiä tarpeeksi monta ja tarpeeksi perusteellisesti. Nyt minulla ei ole asiasta mitään harhakäsityksiä.
On paljon ihmisiä, jotka onnistuvat lopettamaan aivan omin voimin. Kaikki kunnia heille. Alkoholi ei ole heitä vielä saanut täydellisesti kuristavaan otteeseensa. Alkoholismin edistyminen orjuuttavaan vaiheeseen asti olisi vaatinut heiltä vielä enemmän tai vähemmän lisää juomista. Tauti ei silloin vielä ole edennyt Jellinekin käyrän vääjäämättömään alamäkeen asti. Olisiko sitten nimenomaan tuo juomisen täydellisesti orjuuttavaan vaiheeseen siirtyminen se veteen piirretty viiva, joka erottaa alkoholistin ja ei-vielä-alkoholistin. Oman kokemukseni kautta minulla on käsitys, että puolen vuoden tai vuoden omin voimin vietetty juomatauko kertoo ihmisellä vielä olevan omaehtoinen valinnanvapaus. Näillekin ihmisille jonkinlainen tuki ja apu on paikallaan. Vuodenkin juomataukoon mahtuu paljon kokemuksia, joissa olisi kiva kilauttaa kaverille ja kysyä, missää nyt mennäään.
Joillakin omin voimin pidetty juomatauko ajanmittaan murenee. Osittain sen takia, ettei kukaan ole kertonut alkoholin luonteesta. Jos alkoholin kanssa on kerran joutunut vaikeuksiin, seuraavalla kerralla se onnistuu helpommin. Juomalla alkoholia riittävän kauan ja riittävän paljon alkoholistin kirjoihin päätyy ennemmin tai myöhemmin jokainen. Paljonko on paljon - sitä saa jokainen miettiä omalla kohdallaan.
On myös vähentäjiä. Heitä on kahdenlaisia. Niitä, jotka onnistuvat. Ja niitä, jotka luulevat onnistuvansa. Onnistumisen tietää vähäisestä alkoholin käytöstä. Sellaisesta, josta ei ole vahinkoa omalle elämälle. Ei viikottaisissa määrissä, eikä kertakulutuksena. Päivittäinen alkoholinkäyttö, kuten meille tissuttelijoille on tavanomaista on sitä onnistumisen luulemista, vaikka viikottainen 24 annoksen raja miehillä ja 16 annoksen raja naisilla alittuisikin. Ennemmin tai myöhemmin ne määrät kasvavat. Jos muutaman viikon välein - ilman säännöllisyyttä - ottaa kerta-annoksia, jotka jäävät miehillä alle 7:n ja naisilla alle 5:n voitaneen puhua onnistuneesta vähentämisestä.
Jos kertakäyttö karkaa käsistä - yli kohtuukäyttökriteerien - kerta toisensa jälkeen, pitää alkoholi ihmistä edelleen orjuudessaan.
Tekstiosassa kuvataan myös voimattomuuden olemusta sanoin: “Saimme tietää, ettei tahtomme yksinään ilman ulkopuolelta tulevaa apua voisi meitä juomahimostamme päästää.” Tämä on varsin yksinkertaista. Jos omin voimin emme saa alkoholinkäyttöämme kuriin, tarvitsemme apua.
Ensimmäinen askel ei edellytä alkoholin käytön lopettamista, eikä avun hakemista. Siinä puhutaan vain tosiasioiden tunnustamisesta itselleen. Minulle se siis merkitsi vain ja ainoastaan sitä, että myönsin itselleni kolme asiaa.
Olen alkoholisti. Juomiseni on minulle pakonomaista.
Juomiseni aiheuttaa minulle haittaa ja tuo haitta tulee lisääntymään niin kauan, kuin käytän alkoholia.
Ilman apua en voi tuosta pakonomaisuudesta vapautua.
Jo vuosia ennenkuin ryhdyin toimiin ongelmani suhteen olin nuo kolme asiaa itselleni tehnyt selväksi. Omalla tavallaan oli helpottavaa juoda alkoholia ilman itsepetosta. Ehkä se oli myös tarpeellista, jotta sinä päivänä, kun tunsin juoneeni alkoholia tarpeeksi paljon, olin myös täysin valmis käyttämisen lopettamaan.
Tosiaankin, mukavaa kun olet palannut linjoille Smokki!
Tämä on jännä juttu tämä ensimmäinen askel, kun siinä riittää pohdittavaa aina vaan. Myös itse koen, että jollakin tasolla askelen otin jo aikoja sitten ennen lopettamista, mutta aina löydän siitä jotakin uutta tai koen tarvetta palata siihen uudelleen. Olet jo pitkällä raittiudessa ja pystyt kokemaan armoa itseäsi ja muita kohtaan paremmin kuin minä, sen näen selvästi tuosta pohdinnastasi. Itselläni on menossa aika jyrkkä vaihe ja taidan sen tarvita, kuulunee tähän myöhäiseen murrosikään. Olen jotenkin ylpeäkin itsestäni, kun pystyn sanomaan jostakin asiasta jyrkästi kyllä tai ei.
Mutta siis itse askeleesta vielä, olen sitä tuolla omassa ketjussakin viime aikoina pohtinut AA, n menoni tiimoilta…kiehtovin osa tuosta askeleesta on tuo:…elämämme oli muodostunut sellaiseksi… Tämä mielestäni edellyttää menneisyyden katselua sellaisena kuin se viimein näyttäytyy valehtelun loputtua. Tämä plinkki osaltaan palvelee tätä tarvetta, kertomisen ja muistelun tarvetta. Samoin kuin ryhmässä puhuminen ja toisten tarinoitten kuuleminen. Menneisyys alkaa hiljalleen hahmottua, jäsentyä ja saada merkityksiään. Ihmisen on vaikea elää tässä hetkessä ja suuntautua tulevaisuuteen, jos on menneisyytensä vanki. Niinpä kaikki jauhaminen (jolta se varmaan joskus kuulostaa) on tarpeellista. Ei se, jo minunkin kohdallani vähintään puolet elämästä takana, elämän pohtiminen ihan nopeasti käy. Mitkä asiat ovat sillä tavalla, että en voi enää omin voimin selviytyä? Yksinkertaisesti alkoholin käyttö, mutta tältä saralta paljastuu yhä uutta ja ongelman laajuus vasta alkaa todella valkenemaan. Kysymys on paljon laajemmasta asiasta kuin alkoholi ja paljon isommasta myönnytyksestä kuin avun tarve alkoholiongelmaan. Kyse on koko ajattelutavasta ja asenteesta elämää kohtaan.
Armollisuudessa itseä kohtaan on raittuden ydin. Galatalaiskirjeessä on mainittu tuo kuuluisa rakkauden kaksoiskäsky. “Rakasta lähimmäistäsi, niinkuin itseäsi.” Nykyään ymmärrän sen niin, että minun tulee opetella rakastamaan lähimmäisiäni, jotta osaisin jonain päivänä rakastaa myös itseäni. Jos vain pääsisin Raamattua uudellen kirjoittamaan kirjoittaisinkin tuon kaksoiskäskyn muotoon: “Rakasta lähimmäsitäsi, niinkuin haluaisit itseäsi rakastaa.”
Jokaisella raitistuvalla on oma ja hyvin henkilökohtainen raitistumistarina. Tuosta tarinasta on pidettävä kynsin hampain kiinn silläkin uhalla, että sen valossa maailma näyttää musta-valkoiselta. Mitään muuta keinoa ei sinullakaan ole ylös tuosta juomisen alhosta. Niinpä sinullakin on syytä ja aihetta olla ylpeä omasta tarinastasi ja ilmaista se jyrkkänä ja musta-valkoisena.
“Samurain tie” on hieno kirja. Tuli-vesi-tuuli-tyhjyys ovat siinä kirjassa askeleet raittiuteen. Tuo tuli viittaa siihen omaan raitistumisen tarinaan. Kun se on käynyt tutuksi, voi ryhtyä katselemaan muiden raitistumistarinoita. Tämän vaiheen nimi on vesi. Se, joka hallitsee tulen ja veden on valmis käymään taisteluun viinapirua (AA.n 12. askel) vastaan. Tätä kutsutaan tuuleksi, josta vain mestarit koskaan astuvat viimeiseen vaiheeseen, eli tyhjyyteen.
Laitetaanpa se 12. askel tähän myös.
Koettuamme hengellisen heräämisen näiden askelten tuloksena yritimme saattaa tämän sanoman alkoholisteille sekä toteuttaa näitä periaatteita kaikissa toimissamme.
Ensimmäisen ja viimeisen askelen välissä on aika iso matka ja muutos. Itse olen todellakin ensimmäisessä askeleessa, ehkä myös sen takia, että hiukan hannaan seuraavaa askelta. Vaikka taivaskanava onkin auki, niin minua hippasen pelottaa lähteä käsittelemään tuota korkeampaa voimaa kuitenkin. Joudun pois mukavuusalueelta ja kukas sieltä nyt pois haluaisi, töihin…
Taitolaji saattaa sanomaa alkoholisteille, eikä oma prosessi anna siihen vielä mitään mahdollisuuksia. Toisten tarinoitten kommentointi on silti tärkeää, ajattelen että me keskeneräisinäkin olemme tosillemme avuksi; peilejä, herättelijöitä vaikka vähän taitamattomiakin.
Ei siinä toisessa askeleessa mitään vaikeaa ole: “Opimme uskomaan, että jokin itseämme suurempi voima voisi palauttaa terveytemme.”
Kysymys on aivan yksinkertaisesti hoidon hakemisesta vaivaan. Kun olin myöntänyt itselleni, etten omia avuin viinasta eroon pääsee, oli varsin suoraviivaista hakea vaivaan hoitoa. Viinanjuomista en voinut lopettaa, mutta lääkärille osasin varata ajan. A-klinikalle osasin kävellä ja katkollekin löysin tieni. Antabus-tabletteja osasin napsia ja AA-palaverin ovestakin osasin kävellä sisään.
Uskostahan tässä askeleessa toki puhutaan. Kun kävelin ensimmäisen kerran AA-ryhmään, en toki uskonut, että minun vastuuni oikeastaan loppui siihen, että muistin ryhmään mennä. Kun olin oikean asenteen kanssa liikkeellä, se apu myös ryhmästä löytyi ja opinpa siihen uskomaankin.
Tuosta uskon asiasta taisimme Rahvaan kanssa kerran keskustellakin. Minä uskoin antabukseen itseäni suurempana voimana ja minut antabus piti raitiina. Rahvas ei antabuksen taikavoimiin uskonut ja joutui juomaan. Sitkeä sissi pitää olla, kun antabusta napsii ja viinaa juo. Mieluummin itse painotan siinäkin asiasssa sitä uskomisen merkitystä.
Kolmannessa askeleessa toki kehoitetaan jättämään huomisen huolet Jumalan huomaan - tai hevosen, jos ei Jumalaan usko. Jatkuva huoli huomisesta on se asia, joka meitä juomaan saattaa. Kauan on minullakin kestänyt oppia, että selvän pään kanssa kyllä selviän huomisenkin huolista - juuri niin hyvin, kuin on tarkoitettu.
Kun lähdin Espanjaan lomalle, sain kaikki syksyn työt tehtyä. Kalenterissa oli loman jälkeen vain tyhjää. Enpä tuosta suurta huolta kantanut. Kun palasin lomalta, huomasin, että sähköpostissa oli uusia työtilauksia koko ensi kevääksi. Sen verran ynnäsin yhteen, että saan ensi kesäksi golf-kentän pelioikeudet maksettua ja digitaalikameraan filmiä. Turhaanpa olisin noita asioita siis etelän auringossa miettinyt.
Menomatkalla Helsingissä kaverit olivat lentoemäntien lakosta huolissaan - päästäänkö loman jälkeen kotiin? Totesin heille, että antaa Jumalan hoitaa sekin asia ja keskitytään me loman viettoon. Koskapa olin varannut itselleni Blue-onen liput, Jumala ilmeisesti päätti pitää Blun-onen koneet ilmassa. Jos olisin Helsinki-Vantaalle joutunut jäämään olisin varmaan Jumalalta kysynyt, miten hän aikoo sotkunsa hoitaa, kun kerran on sotkun aiheuttanut?
Vähän sama kokemus tuon lentämisen kanssa ja hyvin kaikki järjestyi.
Minä tavallaan elelen kyllä näitä askeleita päällekkäin, niin kuin varmaan käytännössä kaikki. Ei avun hankinta ja luottaminen ole se minun onglema niinkään…ja elämäkin luiskahti oikeaan aikamuotoon eli preesensiin aika lailla päätöksen tehtyäni. Mutta… se on nyt vaan tämä uskomisasia. Minä koen, että en minä voi suhtautua asiaan tyylillä; uskonpa hevoseen…Olen tääläkin kuvannut suhdettani näihin asioihin. Olen mielestäni kokenut ihmeen ja saanut sitä kautta takaisin uskon. Määrittelen uskon kohteeni elämäksi/maailmaksi, minulla on vaikeuksia käyttää sanoja Jumlala ja Luoja. Nyt kuitenkin ajattelen, että jos haluan kehittyä minun on tarkennettava tätä asiaa. Kukaan ei tätä minulta vaadi, kaikille muille riittäisi uskoni elämään, mutta itse tiedän että tässä on se kohta, jossa, jos haluan muuttua täytyy tehdä jotakin. Voihan olla, että en tule hullua hurskaammaksi ja on tyytyminen epämääräiseen uskoon elämään/maailmaan, mutta sitten tyydyn siihen. Eli ajattelen, että minun täytyy yrittää tutustua Jumalaan ja selvittää itselleni miksi se on niin vaikea sana. Sitä tarkoitan tuolla mukavuusalueelta pois menolta, mutta sen olen jo oppinut, että sieltä on mentävä pois, jos muutosta haluaa. Onneksi tukihenkilöni on fiksu ja tarkkanäköinen nainen, hän on jo kyllä aika hyvin tuuppinut minua tässä asiassa eteenpäin.
Eihän se niin vaikeaa ollut.
.
Vähän on äkkipäätä vaikea löytää sopivaa lajia, kun vatsaan painettu Kalsnikovkaan ei kovin valtavia adrenaliinituntoja ilmatorjuntatulen räiskeessä luonut. Koetin kaikessa rauhassa laskeskella, kuinka monta luotia menee vatsan läpi, jos liipasinta sekunninkin verrankin painaa. Vastaus on muistaakseni alun toistakymmentä. Kiipeilyköyden varassa kerran laskeuduin jyrkännettä alas. Olin kuulemma senkin puuhan keskeyttänyt ja ruvennut ihailemaan kalliopinnan kasvillisuutta. 
Jep
hienosti ravistit lumia puutarhassa.
