Minun mielestäni näistä uskoasioista ei kannata vääntää kovin monimutkaisia juttuja. Minulle riittää, kun uskon siihen, mihin uskon. Moneen uskonasiaan löytyy vatsaus tuon “päivä kerrallaan” ajatuksen kautta. Jos maailma kerran on olemassa, ei ole kovin tärkeää, luotiinko se seitsemässä päivässä, oliko joku älykäs suunnittelija vai pamahtiko kaikki ihan sattumalta. Jumala kyllä itse tietää ne jutut. Mikäpä minä olen niillä asioilla viisastelemaan. Jos kerran en ole kuolemassa tänään, ei ole kovin tärkeää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Jumala on antanut meille maanpäällisen elämän elämistä varten, eikä taivasosuuden kilvoittelemisen tähden. Jumala on varmaan kovin harmissaan niille, jotka käyttävät ainutkertaisen elämänsä taivaallisen tuloskortin ylläpitämiseen, jotta saisivat sitten taivaan portilla vänkätä Pyhän Pietarin kanssa ansioistaan. Kun aamulla pyydän itselleni raitista päivää, tiedänpähän, mitä elämältä haluan. Kun illalla kiitän raittiista päivästä, saan mennä kiitollisena nukkumaan.
Hauskaa lukea näitä perimmäisten asioiden pohdiskeluja, varmaankin siksi että ne ovat paitsi inhimillisiä, myös raittiina pysymisen kannalta ilmeisen välttämättömiä. Jotainhan omassa elämänasenteessa on korjattavaa, jos sillä entisellä asenteella elämästä puuttui mielekkyys ja ihminen joutui juomaan. Jos elämä itsessään vain “on”, juuri oma suhtautumisemme ratkaisee sen, kuinka mukavaa tai v-maista täällä maailmassa on 
.
Tummensin viestikatkelmastasi alun siksi, että se on varsin lähellä sitä, millä tavalla itse ajattelen täällä AA:n ulkopuolella ja kaiken kukkuraksi ateistina. Melko hiljattain aloin kumminkin huomata, että tieteellinen maailmankuvani ei yksin riittänyt, vaan suhteeni maailmaan jäi jotenkin tekniseksi ja ontoksi. Maailma pyöri kyllä päivästä toiseen, mutta mielekkyys oli vähän hukassa.
Sitten eräänä aurinkoisena marraskuun päivänä, katsellessani ikkunasta mieleeni hiipi vanha tuttu “elämä kantaa” -toteamus, ja se tuntuikin ajatuksena nyt ihmeen hyväksyttävältä. Muotoilin lausahdusta vielä omaan suuhuni sopivammaksi: “Elämä kantaa - jos en vastustele.” Kun johonkin selvästikin tuntuu tarpeelliselta uskoa, olkoon se sitten tämä elämä ja maailma kokonaisuudessaan - ihmiskunta, elollinen ja eloton luonto, kaikki yhdessä. Minulla ei siis ole edelleenkään “jumalaa”, jolle kohdistaisin vaikkapa rukouksia, mikään uskonto ei tunnu minulle sopivalta. Voin vain luottaa siihen, että asioilla on tapana järjestyä, jos siis haluan tehdä oman osani niiden eteen toimimalla siten, kuin tunnen oikeaksi. Tuo riittää minulle, päivä kerrallaan.
–kh
Hienon ja kunnioittavan tien olet kulkenut, Smokki. Sinun on syytä olla ylpeä itsestäsi. Ja meille muille tämä ketju toimii oivana esimerkkinä siitä, että lopettaminen on mahdollista ja että siihen kuuluu kaikenlaista tunnesykeröä, solmua ja oivalluksen hetkiä. Kiitos siitä!
Kiitos kaunis. 
On itsellenikin välillä hyvä muistuttaa, että jo pelkkä raittius tekee elämästäni arvokkaan, jos se kerran jaksaa antaa muillekin toivoa.
Ihan totta Linja, hyvä kun toit tuon puolen esille. Harvoin tulee kiiteltyä ja ehdottomasti usemmin pitäisi. Minulle on ollut todella apua konkareitten kokemuksista, kiitos siis teille kaikille ja ehdottomasti myös kanssakulkijoille, jotka ovat matkansa alussa, kuten itse. Ja sitten tietenkin myös niille, jotka lähtevät kokeilemaan sitä juomista puolestani, kiitos heille myös… Eikä tämä tähän lopu, aion ammentaa apuanne jatkossakin. 
Vielä noista uskon asioista.
Tässä Kuivakaffe määrittelet uskon pohjan, joka voisi olla itseni kirjoittama. Tämähän on aivan riittävä ja hyvä pohja elämälle, ei siinä mitään. Aikoinaan, ennen kuin alkoholisoituminen ja kyynistyminen ei ollut edennyt kovin pitkälle, niin koin maailman näin ja sitten tarpeeksi kauan juotuani menetin kykyni uskoa ja luottaa maailmaan, siksi olen kokenut erittäin vahvana uskon palaamisen. Varmaankin siitä jouhtuen minulla on nälkä ja halu kehittää hengellisyyttäni. Olen melko varma ettei uskontokuntaa löydy minullekkaan, niihin melko hyvin perehtyneenä uskaltaisin sanoa näin. Kysymys on jostain henkilökohtaisemmasta; halusta oppia rukoilemaan, keskustelemaan Jumalan kanssa, kuuntelemaan ja luottamaan. Voi olla, että se Jumala -sana ei tule istumaan suuhuni jatkossakaan ja palaan elämän uskoni äärelle, ei se huono juttu ole sekään, mutta tältä tuntuu nyt…
Minulle tuo Jumala-kysymys aukesi kovasti uudella tavalla, kun lakkasin pohtimasta kysymystä: “Onko Jumala olemassa?” Paljon parempi kysymys on: “Mikä se Jumala oikein on?” Onhan niitä Jumalan etsijöitä ja löytäjiäkin ollut maailman sivu. Tuskin on savua ilman tulta.
Tuo “elämä kantaa-jos ei hangoittele vastaan”, on aika iso osa vastausta. Vähän sama asia, kuin uimisen oppimisessa. Uimataidoton käyttää voimavaransa pinnalla pysymiseen, uimataitoinen käyttää voimansa etenemiseen. Elämänvirrassa kannattaa lasketella myötävirtaan. Jostain syystä vesi tietää helpoimman etenemisreitin.
Sitähän se alkoholismi on - vastavirtaan räpiköimistä elämän virrassa. Tälläkin palstalla aika moni sanoo, ettei aio luovuttaa ja suostua virran mukana kulkemaan. Ymmärtämättä lainkaan, että virta vie mukanaan - halusi tai ei.
Iltaa,
Smokki, rukoiletko sinä tai keskusteletko Jumalan kanssa? Tai koetko, että Jumala puhuu sinulle?
Minä en tiedä miten rukoillaan. Lapsena pelkäsin kaikkea, myös Jumalaa, rukoilin joka ilta pitkän litanian siitä mitä pahaa ei saisi tapahtua…Vielä joskus aikuisenakin saatan litaniaa mielessäni höpöttää, mutta ei se ole rukoilua.
Kirkostahan minä olen eronnut ristiriitaisten tuntemusten vuoksi kirkkomme opinkappeleitten vuoksi, eikä se kirkkoon kuuluminen nyt oikeastaan tähän kuulukkaan. Tai siinä mielessä kyllä, että kun katselen täälä näitä katolisia ihmisiä, niiin välillä koen kateutta heitä kohtaan. He tuntuvat saavan uskostaan niin paljon. Kirkossa käynnistä ja rutiineista ja yhteisöllisyydestä, joka uskonnon harjoittamiseen kuuluu. Ja sitten taas se todellisuus mikä katoliseen kirkkoonkin liittyy, niin ei kiitos kiinnosta.
Voi olla, että vaadin taas liikaa. Ei rukous tai keskustelu Jumalan kanssa taida tulla pakotettuna. 
Tämähän on minulle ihan tyypillistä; Herääminen elämän uskoon ja luottamukseen, niin jo on lisää saatava ja vähän kiksimpää saman tien…
Ehkä sitä Jumalaa ja yhteyttä on haettava sieltä missä kokee Hänen läsnäolon kaikken voimakkaimmin. Itselleni se on luonto; metsä, järvet , meri…Hiljentymistä siellä, ehkä se juttelukin yläkerran suuntaan siitä sitten lähtee. On luotava omat tavat ja rutiinit olla yhteydessä ja kokea yhteyttä.
Rukoileminen on erittäin yksinkertaista. Joskus esitän Jumalalle pieniä kohtuullisia toivomuksia. Joskus pyydän vähän isompia asioita. En minä mitenkään varma ole, josko Jumala niitä ihmeemmin kuuntelee. Andy McCoy kutenkin opetti aikanaan: “Ole tarkkana, mitä sä haluut - sä voit saada sen.” Kummallista on, että näihin pieniin toiveisiin yleensä vastataan. Toki täytyy olla hieman silmät tarkkana, että huomaa, kuinka tuo vastaus tulee. 
Joku voi kävellä kadulla vastaan ja kun rukoukseni aiheesta kysäisen, hänellä onkin vastaus mukanaan.
Sitten on erikseen ne hienot rukoukset, kuten Tyyneysrukous ja Pyhän Fransiskuksen rukous. varsinkin Pyhän Fransiskusken rukousta kannattaisi lukea vaikka joka päivä. Koko Pyhän Fransikuksen tarinaakin kannattaa vilkuilla netistä - siinä on ihan hauskoja oivalluksia. Muunmuassa se, kuinka tärkeitä paskamaiset ihmiset ovat, jotta hyväntahtoisten ihmisten kauneus voisi kukoistaa. Jumalan silmissä komposti on yhtä arvokas, kuin kirsikkapuukin. Ilman kompostia kirsikkapuu ei voisi kukkia.
Jumalan kanssa käyn kovastikin vuoropuhelua. Tässä koirani hengellisenä ohjaajana on minulle suurena apuna. Kyselen koiralta kaikkia tyhjänpäiväisiä vastauksia elämän ja ihmisenä olemisen tarkoitukseen liittyen. Koiraa katselee minua kummekssuen, miten noin yksinkertaisia asioita en ymmärrä. Silloin oivallan tyhmyyteni itsekin. Jumala on oikein mukava juttukaveri. Jumala osaa tarkastella asiaa hieman niinkuin lintuhorisontista. Tuollainen keskustelu kaipaa toki hiljentynyttä ja rauhaisaa mieltä - jotta osaa kuunnella, mitä Jumalalla on asiaa.
Ei Jumalassa mitään pelättävää ole - se on puhtaasti pappien puhetta. Jumala on yhtä armollinen, kuin AA-ryhmä. Yksikin kaveri retkahti kerta kerran jälkeen kolmentoista vuoden ajan, ennekuin raitistui. Joka retkahduksen jälkeen hänet otettiin ryhmään takaisin, kuin tuhlaajapoika - juhlavieraana.
”Missä on lepoa ja mietiskelyä, siellä ei ole huolta eikä harhailua”. -Franciskus, apostolisesta elämäntavasta.
Kiitos, näissä tunnelmissa on hyvä mennä lepäämään. 
Masennulsen synty kerrrotaan jo Raamatun ensi lehdillä. Aatami ja Eeva popsivat omavoimaisuudessaan hyvän- ja pahantiedon puun hedelmiä vastoin Jumalan tahtoa. Näin me ihmiset aloimme tekemään syntiä jakamalla Jumalan meille antamia lahjoja hyvin ja pahoihin lahjoihin. Papisto uudistaa tämän syntiinlankeemuksen kirkossa joka sunnuntai julistamalla listaa synneistä. Onneksi edes katolisessa kirkossa papisto saarnaa latinan kielellä, joten kirkkokansa ei pääse osallisesksi papiston täydellisestä tietämättömyydestä koskien Jumalan olemusta. Papiston opastamana ihmiskunnan keskuuteen syntyi tekopyhyys. Rakennamme Jumalan meille antaman todellisen minämme ympärille rooliminää, joka on vastaavinaan meille asetetuja ulkoa tulevia odotoksia. Ainokaisen poikansa Jumala lähettti meille kertomaan, että kirkkokansa on erehtynyt. Ja - mitä ihminen teki? Ristiinaulitsi Jumalan pojan ja jatkoi syntien listaamista. Tällä kertaa Jeesuksen ilosanomana. Tuskin kukaan ymmärtää, Jumalan armollisuuden mittaa. Ne onnettomat synnit on annettu anteeksi jo ennen, kuin niitä on tehtykään. Vain Jumalan armossa voimme elää synnitöntä elämää, sillä silloin mielessämme on syvä rauha ja tyyneys. Meidän ei siis tule karttaa syntiä, vaan etsiä rauhaa ja tyyneyttä. Hyvän ja pahan erotteleminen ei ole Jumalan tahtdon mukaista.
Suurin lahja, jonka Jumala on meille antanut, on tunteet. Nekin me onnettomat jaamme omahyväisyydessämme hyviin tunteisiin ja pahoihin tunteisiin. Ei Jumala niin ole tarkoittanut. Kannamme mukanamme syyllisyyttä ja häpeää, koska emme ymmärrä Jumalan armollisuuden olemusta. Häpeämme pelkojammekin, koska emme osaa arvostaa ja rakastaa niitä siten, kuin Jumala on tarkoittanut.
Jumalan tahdosta vieraantuneina rakennamme itsellemme rooliminää - tekopyhyyden ruumiillistumaa, jonka kuvittelemme olevan parempi, kuin se todellinen minä, jonka olemme Jumalalta lahjaksi saaneet. Näin äärimmäisen tyhmiä me ihmiset olemme omavoimaisuudessamme. Haluamme kynsin hampain pitää kiinni rooliminästämme niin paljon, että kadotamme yhteyden Jumalan meille antamaan todelliseen minään. Leikkautamme rintamme suuremmiksi ja valkaisemme hampaamme, koska kuvittelemme, että suuret rinnat ja valkoiset hampaat ovat Jumalalle mieleen. Näin A-kupista tehdään ensin C-kuppi, jonka jälkeen B-kuppi näyttää liian pieneltä. Loppujen lopuksi saamme selkämme kipeiksi kantamalla maitohinkin kokoisia rintaimplantteja täysin turhaan paikasta toiseen. New Yourkissa ikääntyvät naiset ovat kiristäneet kaulanahkaansa niin moneen kertaan, että heillä näkyy kaula-aukosta rintakarvat, niinkuin miehillä.
Kun käytämme voimavaramme rooliminän ylläpitämiseen, emme koskaan voi olla itseemme tyytyväisiä. Emme kelpaa itsellemme sellaisina, kuin olemme ja masennumme. Emme siis kykene täyttämään odotuksia, joita tosiasiassa ei edes ole olemassa.
Eilen AA-ryhmässä 3 kuukautta raittiina ollut nainen kertoi olevansa niin masentunut, ettei jaksa käydä päivittäin suihkussa. Tämä on varmaankin tuttua jokaiselle raittiutta etsivälle - kuin myös minulle. Sen sijaan, että haluaisi käydä suihkussa, suihkussa käymisestäkin tulee velvollisuus. Koska se on velvollisuus, se kuluttaa voimavaroja. Koetimme neuvoa, ettei suihkuun saa mennä, ellei tunne olevansa niin likainen, että haluaa puhtautta. Se lepo on tarapeen likaisenakin, eikä siitä likaussdesta saa tule kantaa huonoa omaatuntoa - mutta minkä me sille voimme.
Emme lainkaan ymmärrä, että masentuneena emme ole laiskoja ja saamattomia. Teemme jatkuvasta ankaraa työtä korviemme välssä moittien itseämmä laiskoiksi ja saamattomiksi. Se on varmasti niin raskasta työtä, ettei suihkuun kerkiä. Mutta ihmekös tuo on, kun Aatami ja Eeva menivät hyvän ja pahan tiedon puusta syömään.
Jumala tai luonnonvalinta - joka tapauksessa kaikki tunteet ja tuntemukset, mukaanlukien suru, pelko ja ahdistus ovat meille avuksi, jotta osaamme toimia oikein. Ei makean tunnistaminen ole parempi aisti kuin karvaan tunnistaminen, mutta makuaistin makea, hapan, suolainen ja karvas auttava erottamaan meille hyvän ja terveellisen pahasta ja epäterveellisestä. Ei meitä palkita mielihyvällä olla möllöttämisestä, vaan muutoksista oikeaan suuntaan. Alkoholi antaa mielihyvän velaksi, voimakkaana ja nopeasti. Tässä irti rimpuillessamme maksamme tuota velkaa korkojen kanssa.
Lainaanpa tähän itseäni, kun tästä sisikundista aina silloin tällöin puhutaan. Joku uudempi raitistuja voi ehkä ihmetellä, mistä puhutaan.
Jeppe todellakaan ei lakkaa juomasta vain sillä, että ei juo. Muutenhan kaikki plinkit, Aklinikat, hoitolat, parantolat, AAt olisivat turhia.
On jotenkin sairasta ajatella, että jalan katkaisseen kaverin pitäisi kävellä sen jalan kanssa, jotta voisi todeta, ettei se nyt ole kovin viisasta, mutta näin on meillä alkoholisteila. Meidän on juotava itsemme siihen kuntoon jossa se elämä tuottaa tuskaa niin paljon, ettei sitä enää siedä. Itselläni on mennyt luita poikki, verisuonia päästä,… mutta mikään ei pysäyttänyt minun jeppeä päättämästä puolestani.
Mikä julmettu kuori sitä on ympäröinyt mieleni, jotta en saanut elää omaa elämääni, vaan sen jepen. Jeppe oli fiksu tyyppi, vahva, älykäs, voimakas, itseriittoinen, seurallinen, rikas,…, miten siitä kukaan haluaa luopua, vaikka elämä sen kanssa on yhtä itsemurhaa.
Kuoren alta paljastui aivan outo heppu. Se itkeekin joskus, se tuntee rakastamisen lahjan, kuten armon ja vapaudenkin. Se tuntee iloa, onnea ja mikä parasta raitistumisesta kiitollisuutta joka päivä yhä enenevissä määrin.
Peilin edessä ei tarvitse kysyä, kuka sinä oikein olet. Pitääkö kenenkään niin tehdä, ei minusta pitäisi, mutta…
Laitanpa tämän tänne, jottei kokonaan toisen palstan keskustelu rönsyile.
Heität koko joukon kysymyksiä. Perfektionismi on tuttu juttu - ei ehkä aivan siinä muodossa, kuin se selkeimmin yleensä tulee esiin. Tuo hyväskytyksi tulemisen tarve sitten on jo selkeämmin asian ytimessä. Empatia on mielenkiintoinen ja moniulotteinen paradoksi. Omalla tavallani olen hyvin empaattinen. Jopa siinä mitassa, että välttelen tuon empaattisuuden kohtaamista. Kenenkään nöyryyttämisestä en saa pienintäkään tyydytystä. Aivan päinvastoin. Joskus olen suorasanainen, jotta sanani eivät menisi small talkin kanssa sotkettuna täysin arvaillen luettavaksi. Tämä alkoholismi on sillä tavalla katala vaiva, että ymparipyöreistä lauseista luetaan vain se osuus, joka miellyttää. Itse en pane pahakseni suoria ja rehellisiä näkökulmia. Se ei tee ihmistä tyhmäsksi. Päinvastoin - taito puhua suoraan on yksi kaikkein haastavimmista taidoista. Toki ilkeys ja suoraan puhuminen ovat täysin eri asioita.
Nyt ollaan siis oikeassa ketjussa, hyvä niin.
Eli oletan sinun tahtovan selkeyttää seuraavia esilletuomiasi ajatuksia kansanomaisempaan muotoon:
-"Perfektionismi on tuttu juttu - ei ehkä aivan siinä muodossa, kuin se selkeimmin yleensä tulee esiin."
-“Tuo hyväskytyksi tulemisen tarve sitten on jo selkeämmin asian ytimessä.”
-"Empatia on mielenkiintoinen ja moniulotteinen paradoksi. Omalla tavallani olen hyvin empaattinen. Jopa siinä mitassa, että välttelen tuon empaattisuuden kohtaamista."
“Toki ilkeys ja suoraan puhuminen ovat täysin eri asioita.”
-Mistä voi selkeästi erottaa vilpittömän suoraan puhumisen ja ilkeyden toisistaan?
Täällä yksi “puhelias” haluaa heti osallistua tähän keskusteluun.
Minä koen tämän palstan niin, että täälä ei ole autettavia ja auttajia tai vastaanottavaa osapuolta ja antavaa osapuolta. Minusta kaikki, nekin jotka ovat pitemmällä raittiutensa kanssa, kirjoittavat tänne ensisijaisesti auttaakseen itseää ja vasta toiseksi auttaakseen toisia. Vertaistuki toimii siten, että jakaessaan kokemustaan ihminen samalla rakentaa myös sitä omaa tarinaansa eli “hyöty” on molemminpuolinen. Koska raitistumisessa on kysymys prosessista, jossa on huomattavissa ainakin joitakin yhtäläisyyksiä yksilöstä toiseen, niin on óikein hyvä, että palstalla keikkuu prosessin eri vaiheissa olevia ihmisiä.
Toinen asia johon haluaisin kiinnittää huomiota on se, että tämä palsta pysyy elävänä vain siten, että tänne kirjoitetaan. Olen aivan vakuuttunut, että myös minun kirjoitukset ärsyttävät joitakin ja luulenpa, että se on aktiivisesti kirjoittavien osa. Voisi myös esittää kysymyksen, että miksi vaikkapa sinä Darkness kirjoitat niin vähän? Eikä todellakaan millään pahalla, vaan ihan vain nähdäksesi, että tässä on myös toinen puoli. Ihmiset ovat myös elävässä elämässä erilaisia. Keskuteluissa, joissa on useampi ihminen mukana, roolit jakautuvat sen mukaan kuka on enemmän ulospäin ja kuka sisäänpäinsuuntautunut, noin karkeasti ottaen. Keskustelussa myös hiljaisuus on kannanotto, joskua hyvinkin vaikuttava ja vahva. Täälä palstallahan ihan sama ei päde, mutta täälläkin näyttää olevan hiljaiset ja puheliaat.
Jos haluaa, että vakkarikeskutelijat eivät ole niin paljon esillä, niin silloin täytyy itse aktivoitua kirjoittamaan. Kannattaa kokeilla, se ei ole aina ihan helppoa ja välillä vähän voi sattuakin. Useimmiten ihmiset myös haluavat jotakin kommenttia kirjoituksiinsa, ei tosin aina, on myös toteavia päivityksen omaisia tekstejä, mutta aika usein etenkin aloittelevilla on liuta kysymyksiä. Minusta etenkin silloin on hyvä, että vastaamassa on ihmisiä, joilla on asioihin jo híukan etäisyyttä ja selväjärkisiä vastauksia. Itse olen hyötynyt näistä konkarivastaajista paljon. 
Ja mikä olikaan elämän tarkoitus?
Toisin sanoen esität niin monta kysymystä yhtä aikaa, ettei langanpää oiken lähde purkautumaan.
Suorassa puheessa ei ole salattuja tarkoituksia. Ilkeilyssä on.
Päältä katsoen helppoa, paitsi, jos ne tarkoitukset ovat salassa itseltäkin. Juuri tästä syystä suoraan puhuminen on vaikeaa. Päältäpäin ainakin luulen, että suoraan puheeseen liittyy totuudelliset omat tunteet, totuudelliset omat kokemukset ja totuudelliset omat ajatukset. Suoraan puheeseen ei kuulu yleistykset, toisen tarkoitusperien, tunteiden tai kokemuksen kyseenalaistaminen.
Perfektionismi omassa kokemuksessani yleensä liittyy pyrkimuksenä pikkutarkkuuteen. Itselläni se ilmenee enemmän täydellisyyden tavoitteluna. Saatan siis isompaa tuskaa tuottamatta tehdä kirjoitusvirheitä, vaikka samaan aikaan varmistelen sanomisiani tiedelehtiä lukemalla. Asia, johon en tunne vastauksia tekee minut uteliaaksi ja jokainen vastaus luo kaksi uutta kysymystä.
Empatian olemus liittyy ylipäätään alkoholismin olemukseen ja omista tunteista vieraantumiseen. Ne tunteet eivät silti lakkaa olemasta. Oikeastaan koko sairauden luonne on toivottomassa yrityksessä kätkeä omaa herkkyyttä.
Hyväksymisen tulemisen tarve liittyy vahvasti oman arvottomuuden kokemukseen. Viinaa juomalla tuota arvottomuuden kokemusta voi vielä vahvistaa. Mistä tuo arvottomuuden kokemus tulee, sitä en tiedä, koska mennään ajassa niin kauas, etten kykene asiaa muistamaan. Mitään järkisyytä siihen ei ole, eikä helppoa ratkaisua.
Miten pitkälle sitä on tarkoituksenmukaista päihderiippuvuudesta puheenollen purkaa…lienee henkilökohtainen kysymys myös vastausten osalta tämäkin.
Onko siis jompikumpi meistä nk. ilkeilijä vai voisiko olla mahdollista, että me kummatkin/kaikki tänne kirjoittelijat koemme vain eri tavalla mm. meille esitetyt kysymyksenasettelut, minkä vuoksi myös vastaustavassa ja asian kokonaisvaltaista ymmärtämistä edellyttävässä henkilökohtaisessa prosessoinnissa koskien sen saattamista yleisesti ymmärrettävään muotoon voi ilmetä eroavaisuuksia suhteessa toisiimme?
No joo, tämä tästä. Perimmäinen tarkoitukseni oli jotain aivan muuta kuin miksi dialogi aiheesta loppujen lopuksi muodostui eikä vähiten omasta ansiostani.
Kiitokset myös sinulle Basilica oman näkemyksesi esilletuomisesta.
"Tu ne quaesieris - scire nefas -
quem mihi, quem tibi
finem di dederint, Leuconoe, nec Babylonias
temptaris numeros.
Ut melius, quidquid erit, pati!
Seu pluris hiemes seu tribuit Iuppiter ultimam
quae nunc oppositis debilitat pumicibus mare
Tyrrhenum:
Sapias, vina liques et spatio brevi
spem longam seseces.
Dum loquimur fugerit invida aetas:
Carpe diem, quam minimum credula postero!"
R.D.Laingin kirjassa Kokemisen politiikka - paratiisin lintu on osuvasti kuvailtu em. “problematiikkaa”.
No niin, sinähän aktivoiduit kerta laakista Darkness! 
Pakko on laittaa tuo suomennos tähän, kun alkoi niin naurattaan…
Pois, pois, Leukonoee, nuo utelut,
minkä mä, minkä sä
päivän huomenna saat! Myös jätä pois
tuo horoskooppien harras tutkiminen!
On paras vaan huomisen antimet
ottaa sellaisinaan.
Juppiter suo vuosia montakin
tai vain sen, mikä nyt kallioihin
aallokot uuvuttaa.
Heitä hupsutus pois, viiniä juo!
Katkaise hetkeksi suuret suunnittelut!
Seurassa voit ajankulun unohtaa.
Ota päivä kerrallaan! Luottaa et saa
liikoja huomiseen.
Mainio ohjeistus meille alkoholisteille, kunhan otamme tuon viinin juonnin vain kuvaannollisena. Tästäkö se AA on kopsannu ne päivä kerrallaan juttunsa…
Mikäs se perimmmäinen tarkoituksesi sitten oli? Tässä ehkä juurikin on se suoraan puhumisen olemus. Minun on helpompi keskustella kanssasi, jos molemmat tiedämme, mistä halumme keskustellla. Itselläni on toki aina mahdollisuus todeta, ettei keskustelunaihe juuri nyt ole minulle otollinen - jos minusta siltä sattuu tuntumaan.