Juurikin tästä tuossa tyyneysjutussa on kyse. Ei saa suuttua mistään. Jos verenpaine nousee - mene ja istuta omenapuu. Mikään ei ole tärkeää, paitsi puutarhanhoito. Opettele meditoimaan. Kun verenpaine nousee, mene sangylle selälleen pariksikymmeneksi minuutiksi ja anna verenpaineen laskea. Älä hulehdi huomisesta, viheltele vain. 
Omakohtaista meditsiineistä…
Totta, ainakin mulla aluksi olantsapiini (Olanzapin) toimi ihan vaan yhdellä tabulla, nyt välillä tarttee joskus toisenkin.
Tuosta ketipiaanista (Ketipinorista) olen nyt ollutkin vähän aikaa ilman kun tuntui ettei se vaikuta just
mitenkään. Ehkä jonkun verran illalla auttoi nukahtamiseen.
Ja mitä tyyneyteen tulee niin olen itsekkin välillä ihan vaan keskittynyt hengittämiseen sisään-ulos-sisään jne.
On välillä kyllä helpottanut olotiloja.
Se on merkillistä mihin hukkaamme perustaitomme matkan varrella. Pieni lapsi osaa hengittää ja liikkua täsmälleen oikein. Vanhetessamme unohdamme jopa hengittää, joka sentään pitäisi olla aika automatisoitunut toiminto. Usein hengitämme vain juuri sen verran, että pysymme hengissä. Liikkeemme on kummallista sohimista joka suuntaan. Kun katsoo puolitoistavuotiaan taaperon touhuja, niin ei voi kuin ihailla sitä liikkeiden, ajattelun, hengittämisen ja keskittymisen harmoniaa, jolla vaikkapa palikkatorni tai pikkuautojono syntyy. Hyviä harjoitteita aikuiselle muuten ja parasta olisi jos oppaana toimisi tuollainen puolitoistavuotias pyytetön guru. 
Hengittämisen taidonkin voi menettää jopa ennen kuolemaa muuten, ja sekös vasta kurja kohtalo olisikin. Eikös Nimettömät alkoholistit-kirjassa ole joku stoori jopa “rautakeuhkosta” tms.?
Bill Wilsonhan, traagisesti ja paradoksaalisesti kyllä, kärsi kemiallisesta aineriippuvuudesta kuolemaansa asti ja myös kuoli siihen; keuhkosairauksien välityksellä.
Päihteennauttimiseen tarvitaan tietysti jonkinlainen taito. Esim. tupakointi vaatii taitoa ja harjoittelua koska ihmisen luontainen refleksi on saada yskimis- ja yökkäilykohtaus kun menee savua suuhun saati keuhkoihin.
Myös viininlipittämiseen, viskinlipittämiseen taikka yrtin poltteluun vaaditaan varmasti taitoa ja harjaantumista, kuten myös toleranssin kehittymistä käytön myötä.
Ensikertalaisiin, kokeilijoihin, nuo aineet vaikuttavat aina nolostuttavan voimakkaasti niin että kokeneet käyttäjät saavat aloitteliljoiden yskimisestä, oksentelusta, tai päihtymisestä virnuilun aihetta.
On tarpeen kysyä, tarvitsemmeko jotakuta päihdettä ehdottomasti. Sikäli on sama, onko kyse sikarin-, vaiko pilven polttamisen taidosta. Tai siiderinlipittämisen taidosta, joka itselläni oli viimeinen jäljellä ollut päihteennauttimisen taito.
Joku tarvitsee yhtä, toinen toista, kolmas kolmatta… joku sensijaan elää mieluummin elämäänsä täysin raittiina. 
Tosimiehistä kerrotaan paljon myyttejä. Kova karju viettää yönsä vaikka leijonien luolassa. Ottaa yhden leijonan tyynyksi päänsä alle ja kaivautuu toisen kainaloon lämpimään. Tämän päivän kaupungistunut metsähiiri on hädän partaalla jo silloin, kun pitäisi toimittaa talosta pihalle milloin mitäkin luojan luomaa. Kuolleiden hiirten kanssa nyt vielä useimmat pärjäävät panemalla käteensä ensin paksut työrukkaset. Sitten on nuo kimalaiset, ampiaiset, hämähäkin ja muut, joiden jatkuvat hyökkäykset ovat arkipäivää varsinkin näin kesäaikaan. Helpoin tapa päästä eroon sisällä lentelevästä eksyneestä ampiaisesta on läpsäyttää se avokämmenellä tainnoksiin, ottaa ampiaista siivestä kiinni ja heittää se avoimesta ikkunasta pihalle. Ei ihme, että kaikenlaisten odotusten ja paineiden alla moni lähtee mieluummin lähiökuppilaan juomaan pari olutta kavereiden kanssa. Varsinkin näin kesähelteellä syitä lähteä patiolle on yllin kyllin. Oikeat metsämiehet eivät uhoa omalla rohkeudellaan.
Oikeastaan koko ihmisyys pohjautuu siihen, että vaarat ja vaikeudet kohdataan yhdessä. Tähänhän oikeastaan liittyvät kaikki nuorten miesten kisailut ja urheiluharrastukset - yhdessä toimimisen opiskeluun. On kovin ikävää, että tästäkin toimeliaisuudesta on kadonnut aitous ja hauskuus. Nykyisin äiti kuljettaa nuorukaisen jäähallille ja sitoo luistimennauhat. Jäällä valmentaja viheltää pilliin ja käskee luistella lujempaa.
Joskus kansakouluikäisenä, alle 10-vuotiaana nuorena miehenä olin kavereiden kanssa partioleirillä. Viikon verran touhusimme kaikkea mukavaa syrjäisessä, tyhjilleen jääneestä maatilasta kunnostetussa leirikeskuksessa. Meitä oli vahtimassa lippukuntamme kolkkapoikaohjaaja Louhi – tomera rouvasihminen, joka vuosikaudet opetti meille poikasille solmuntekotaitoja. Hänellä oli apunaan Eeva – yksi meidän lasten vanhemmista. Eeva enemmän keskittyi siihen ruuanlaittopuoleen.
Tuolla leirillä sattui sellainenkin tapaus, että pihamaalle eksyi kyykäärme. Aika vonkale noin käärmeeksi, reilun metrin mittainen. Louhi ja Eeva olivat ruokaa laittamassa ja osa porukasta apuna perunoita kuorimassa. Niinpä meidän nuorten miesten piti keskenämme ratkoa, mitä käärmeelle tehdään. Muutoinhan tuo olisi varmaan saanut olla aivan rauhassakin, mutta mukana oli pieniäkin lapsia – muutama kuusivuotias. Niinpä päätimme ryhtyä käärmeen hävittämiseen.
Yksi meistä oli saanut isältään opastuksen käärmeiden kanssa vehtaamiseen. Piti kuulemma veistää parimetrisestä koivunrangasta haarapäinen keppi. Niinpä osa porukasta jäi vahtimaan käärmettä. Me muut kaivoimme puukot tupesta ja lähdimme rankametsään. Montaa hetkeä ei kulunut, kun palasimme aseet olalla, kuin sotajoukko. Yksi painoi käärmeen maahan keppinsä haaran alle. Toinen vangitsi käärmeen niskasta maahan ja sen jälkeen käärmeeltä hakattiin porukalla suolet ulos.
Sotku oli aikamoinen ja olimmekin vähän huolissamme, sattuisiko Louhi suuttumaan oma-aloitteisesta toiminnastamme. Naiset ovat kovia huolehtimaan kaikenlaisesta turhasta. Varmuuden vuoksi joku rohkea tarttui kuollutta käärmettä hännästä kiinni ja niin se kannettiin oikein saattojoukon kanssa lantalan taakse kätköön. Päälle heitettiin muutama risu niin, että hiiret saivat kaikessa rauhassa huolehtia käärmeen jäännöksistä ja pistellä ne poskeensa.
Jonkin ajan päästä mekin saimme syödäksemme keitettyjä perunoita ja jauhelihakastiketta. Ennen ateriaa lausuttiin asianmukaiset rukoukset ja ruuan päälle laulettiin kiitosvirsi. Ne, joilla oli tiskivuoro, kantoivat astiat keittiöön ja siivosivat ruokapöydän.
Hieno tarina.
Yhteisön hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että jokaiselle löytyy oma tehtävä ja paikka. Hommat ovat erilaisia keskenään, mutta kokonaisuuden kannalta yhtä tärkeitä. Mistään ei tulisi mitään, jos kaikki ryntäävät metsään veistämään haarakeppiä tai kaikki jäisivät vahtimaan käärmettä eikä sekään toimisi, jos kaikki ahtautuisivat keittiöön tekemään ruokaa.
Noissa baarihommissa on juuri vähän sellainen hankaluus, että kaikki ovat tekemässä sitä haarakeppiä. Siinä kerkeää käärme touhuta kaikenlaista, hella jäähtymään ja taitaa se haarakeppikin lopulta jäädä puheen tasolle.
Hieno kertomus. Tuhositte käärmeen yhdessä, tosin salaa. Kiitittekö siitä ruokarukouksessa? 
Miksi muuten käärmettä inhotaan niin kovasti, sehän on hieno otus ja luojan luoma. Onko meihin luterilaisiin syötetty kansa/peruskoulussa tuo luomiskertomuksen myytti, jossa jumala viekoitteli Eevan haukkaamaan siitä ompusta, joka johti lymyämiseen ja häpeään. Huomasivat olevansa alasti ja potku persauksiin ulos paratiisista. Sitten alkoikin varsinainen salattu elämä jatkosarja.
Tämän päivän lapset ovat tosiaan menettäneet vapautensa, kaikkea tekemistä vahditaan. Mieleen tulee kymmeniä hulluja juttuja lapsuudesta. Jos oma muksuni olisi tehnyt kaikkea tuota, hiuskarvat olisivat nousseet pystyyn? Kesät hypittiin ties missä möniä rakentamassa paljain jaloin tietesti ja loppukesästä varpaanvälit oli haavoilla. Hoito siihen oli villalanka
Varsin hyvä kysymys. Tuostakin asiasta silloin porukassa keskusteltiin - ei toki mitenkään Raamatun valossa, vaan ihan vapaan ajattelun kautta. Totesimme kuitenkin, ettei sen käärmeen paikka nyt kuitenkaan ihan kaivon ja pääoven välissä ole. Kenelläkään ei oikein ollut kanttia siirtää sitä käärmettä elävänäkään sivummalle. Ehkäpä hyvä juuri näin. Ruokarukous oli varsin lyhyt ja pikemminkin muodollinen ele. Kiitollisiakin olimme lähinnä siitä, ettemme jääneet toimistamme kiinni. Louhi olisi lukenut meille ihan uudenlaiset evankeliumit.
Mä luulisin että käärmekammossa on jotain sellasta ihan vain vaistomaista, että ihmistä hieman kammoksuttaa olennot jotka on jotenkin “epätavallisia” tai voimakkaasti “poikkeavia” muista Luojan luomista, etenkin nisäkkäistä. Vastenmielisiä on siis mm. hämähäkit (8 jalkaa), käärme (ei jalkoja lainkaan), hyönteiset yms.
Lisäksi vaistomainen pelko käärmeisiin voi olla ihan ihmiskunnan alkuhämäristä lähtevää luonnollista pelkoa, koska monet käärmelajit on myrkyllisiä.
Luomiskertomus on muuten tavattoman jännä niinku tarinana, jopa feministiseltä näkökannalta. Ootteko tulleet ajatelleeksi, että tarinan todelliset päähenkilöt on Eeva ja käärme. Eeva on tarinassa aktiivinen toimija, Aatamilla on pelkkä statistin rooli. Tästä syytä genesistä on joskus epäilty naisen kirjoittamaksi. 
Käärmekään ei ole varsinaisesti ilkeä tai pahansuopa, vaan veijari, trickster, tai jokeri. Eihän käärme tarinassa vahingoita ketään.
Sana syntiinlankeemus on myös harhaanjohtava, sillä kyseessähän on itse asiassa synnistä tietoiseksi tuleminen. Luontokappaleille ominaisen viattomuuden menetys.
Eeva ja Aatami eivät tee tarinassa varsinaisesti syntiä. vaan tulevat tietoiseksi moraalista, jossa alastomuus liitetään moraalittomuuteen. 
Miten tämä liittyy alkoholismiin, sitä en nyt keksi. Mutta joka tapauksessa hyvin jännä!
PS. Noin muuten minua inhottaa ainoastaan eläinten tarkoitukseton tappaminen ja kidutus, vaikka syönkin lihaa.
Kytkös alkoholismiin on varsin selkeä. Käärmehän ei valehdellut, oli vain epärehellinen. Rangaistus oli aika ankara: “Toisin kuin muut eläimet, karja ja pedot, sinun on madeltava vatsallasi ja syötävä maan tomua niin kauan kuin elät”. Tätähän se on juopon elämä. Juopon tuomio jatkuu vielöä: “Ja minä panen vihan sinun ja naisen välille ja sinun sukusi ja hänen sukunsa välille.” Jätetään nyt tuo lopullinen kohtalo väliin näin kauniina kesäpäivänä. Aika usein niitä juoppoja kuitenkin tulee vastaan hampaat murskattuna ja kallo halki. Kaikki tämä vain ja ainoastaan sen seurauksena, ettei käärme ollut rehellinen. Eikös tämä epärehellisyys ole ihan tuttu juttu kaikille meille alkoholisteille?
Mutta oliko käärme epärehellinen? Hänhän kertoi totuuden: “ette suinkaan kuole jos syötte tuosta puusta, vaan tulette Jumalan kaltaisiksi niin että tiedätte hyvän ja pahan”. Näinhän juuri kävi.
Käärme oli siis kuin mainosmies, tai agitaattori.
Toisaalta kyseessähän on vain satu, jonka eläinhahmojakaan ei kannata ottaa hirveän kirjaimellisesti.
Viha juopon ja naisen välille? Entä kenen vihan naispuolinen juoppo tai päihdeaddikti saa? Kaikkien!
Kuuma peruna päihdeäitien pakkohoidosta tai heidän FAS-lapsiensa kohtalo? Onko sekin Eevan uteliaisuudesta periytyvä rangaistus? 
Juurikin näin. Tälläisella kysymyksellähän se käärmeen dialogi juuri alkaa. Kyseenalaistetaan ilmeinen totuus suoranaisesti valehtelematta. Näin meidänkin alkoholiongelmamme sai lapsena alkunsa. Kun meidän tekojamme kyseltiin, vastasimme sopivasti asian vierestä ja siten salasimme ilkityömme omilta vanhemmiltamme. Muutaman onnistumisen myötä opimme tuon Epärehellisyyden Taidon. Myöhemmin aloimme jop itse uskoa omiin satuihimme.
Tässä yhteys suoraan Sananlaskuista (San 23;29-35)
Kuka voivottaa, kuka vaikertaa?
Kuka rettelöi, kuka haastaa riitaa?
Kuka hankkii kolhuja syyttä suotta?
Kuka katsoo harittavin silmin?
Se joka viipyy viinin ääressä, se joka etsii maustejuomaa.
Älä katsele viinin hehkuvaa punaa, älä katso sen välkettä maljassa.
Helposti se valahtaa kurkusta alas,
mutta perästäpäin se puree kuin käärme, iskee myrkkyhampaillaan kuin kyy
Silmäsi näkevät outoja, puheesi ovat hullun houreita.
Olet kuin aalloilla keskellä merta, kuin maston nenässä mainingeilla.
"minut piestiin, mutta en tuntenut mitään, minut hakattiin, mutta en tiennyt mitään,
Milloin pääni selviää?
Pitäisi päästä hakemaan lisää.
Sunnuntaiteologinen seuramme on löytänyt yhteyden 1.Mooseksen kirjan kertomuksen ja alkoholismin välille.
Pitäisikö tehdä julkaisu aiheesta
Ilmeisesti kirjoittaja puhuu omasta kokemuksestaan. Voisiko alkoholismia enää paremmin kuvata?
Ohi raamatullisen keskustelun.
Ominaisuudet, joita käärmeeseen miellämme ovat niitä ihmillisiä piirteitä joista emme erityisesti pidä tai ainakaan arvosta. Käärmehän ei luontokappaleena voi olla mitenkään sen ovelampi, viekkaampi, petollisempi, epärehellisempi, kostonhimoisempi, synnillisempi kuin vaikkapa pandakarhu tai tiainen. Ihminen sen sijaan voi olla kaikkea tuota ja alkoholisti on erityisen harjaantunut näissä taidoissa.
Inhimillistämme eläimiä ja sijoitamme niihin ihmisen ominaisuuksia. Käärme on saanut meiltä ihmisiltä osakseen melkoisen taakan negatiivisista ominaisuuksista. Monella muulla eläimellä on positiivisempi tai ainakin yksinkertaisempi brändi. Kettu on ainoastaan viekas, lammas on lauhkea, aasi tyhmä ja pöllö viisas.
Askel, mainio tuo kaivamasi kohta, kokemustietoa alkoholismista vuodelta kirves. Okein on tuoreen tuntuinen kuvaus yhä.
Basilica, todellakin totta tuo taipumuksemme “inhimillistää” eläimiä. Se tapamme on monien eläinsatujenkin raaka-ainetta, ja onhan tuo tarina syntiinlankeemuksestakin osittain eräänlainen eläinsatu.
Tuo Askeleen löytämä tuttu alkoholismi varoitus on oivallisia kohtia Raamatussa. Juutalaisuushan tai sitä seurannut kristinusko ei suinkaan tuomitse alkoholinkäyttöä sinänsä vaan se kuului ihmisten kanssakäymiseen ja juhliin, mutta sen kohtuuton käyttö ja alkoholismi tunnettiin siis jo Mooseksen aikaan.
Ajanlaskun alun tienoilla pohdittiin myös jo alkoholismin sairauskäsitystä. Roomalainen valtiomies ja filosoohvi nimeltä Seneca nimittäin jo pohti, voisivatko pakonomaiset viinin juojat ja sen kanssa rappioituvat ihmiset olla jotenkin sairaita.
Sairauskäsityshän on nykysinkin vielä osin kyseenalainen, mutta sairauskäsitykselle perustuvat monet päihderiippuvuuden menestyksekkäät hoitotavat, kuten minnesota-hoitomalli.
Esim. minnesota-hoitomallin ja myllyhoidon opiskelijoiden kuuluu omaksua päihderiippuvuuden kliininen sairauskäsitys ja 12 askeleen toipumisohjelman käyttö ammatillisena työvälineenä.
Mutta tuotapa Smokkisikarin ajatusta että kysymys tai kyseenalaistaminen on epärehellisyyteen johtavaa, en nyt juuri ihan bonjaa, mutta aion pohtia sitä ajan kanssa.
Alkoholismi niminen riippuvuussairaus ei sentään kai ala lapsena, ellei juo viinaa jo lapsena ja jää siihen heti koukkuun. Geneettinen alttius siihen voi olla kyllä olemassa, ja onhan sitten niitä vastasyntyneitä vauvoja jotka kärsivät jonkin huumeen vierotusoireesta koska äiti on käyttänyt kamaa raskausaikana.
Mutta ne onkin jo tosi traaginen juttu, toisin kuin Raamatun metka eläinsatu. 
Eikä vaan voi, vaan alttius on olemassa, viimeisimpien tutkimuksien (amerikkal. alkoholismi/geenitutkija ohjelmassa Viinan viemät) mukaan alttiutta ohjailee väh. 20 eri geeniä. Tämä tutkija oli sitä mieltä, että jos perheessä/lähisuvussa on alkoholismia, tulisi nuorten pidättäytyä kokonaan alkoholin käytöstä tai ainakin aloittaa se mahd myöhään +18 v tai jotain. Olen kyllä vakuuttunut tästä asiasta ihan vaan ympäristön tarkkailun ja perstuntumankin kautta.
T. Itse aloitin 13 v
Yes indeed.
Mä olen myös tuntenut monia, joilla ongelmallinen alkoholinkäyttö on alkanut jo teininä ekasta kännistä. Esim. putkijuomista ja pahoja onkelmia jo hyvin nuorena yms. Vahva näyttö siis perinnöllisyydestä, ikäänkuin “synnynnäisestä” alkoholismista.
Ja sitten lisäks on toki vielä sellasia onnettomia, joiden äiti on käyttänyt erilaisia aineita raskauden aikana, ja ihmisellä on alkanut vaikkapa huumeriippuvuus kehittyä jo sikiönä. 
Ja kyllähän monet alkoholistit, esim. AA:ssa, sanoo että ovat olleet alkoholisteja elämänsä ekasta huikasta lähtien. Usein kuulee sanat "rakkautta ensi silmäyksellä. (tai maistamisella siis).
Mä itte alotin ‘vasta’ 15 -vuotiaana.
Elämän poluilla tulee vastaan monenlaista. On suota, on kangasta, on vastamäkeä ja on myötämäkeä. Pitkospuita tallustellessa oppii, että sateen jälkeen tulee pouta ja poudan jälkeen sataa vettä. Alamäen jälkeen tulee ylämäki ja vastamäen jälkeen tulee myötämäki. Joku haluaisi poimia elämästä vain ne kauniit aurinkoiset lapsuuden päivät, mutta pitkän päälle tasamaalla kulkeminenkin käy tylsäksi. Tosimies nauttii elämän raakana ja vissyn ilman kossua. Tällä reseptillä ihminen selviytyy läpi elämän pienten ja joskus suurten hankaluuksienkin – niin hyvin, kuin on selviydyttäväksi tarkoitettu.
Mäkisellä ladulla kulkemisen taitoja voi itse kukin koetella Saariselän ulkoilualueella. Kevättalvella mukavaan hiihtovireeseen pääsee ottamalla rinkan selkään tai ahkion vetoon ja taivaltamalla Kiilopään retkeilykeskuksesta Luirojärvelle saunomaan. Varsinainen ulkoilualue oikeastaan vasta alkaa tuolta Luirojärven tuvalta, joten tuon reilun neljänkymmenen kilometrin taipale kannattaa hiihdellä turhaan pysähtelemättä. Matka ei kilometreinä ole kovin pitkä, mutta taukoineen aikaa kyllä kuluu aamunkoitosta iltapimeään. Kellon käydessä puolta yötä voi päivän päätteeksi saunoa hiet ja kaupungin pölyt iholtaan
Alkutaival sujuu samoja latuja, joilla kotoa karanneet kaupunkilaiset käyvät rauhoittamassa omaatuntoaan toivuttuaan edellisen yön riettauksista ja valmistautuessaan tulevan illan kosteisiin koitoksiin. Latujen varret on roskattu appelsiininkuorilla, kuin Ullanlinnanmäki vappuna. Vakavamielinen hiihtäjä saa varautua pieniin pilkkahuudahduksiin. Ahkion kanssa hieman hitaampaa tahtia liikkuva hiihtäjä kun on joillekin lähinnä tukkeena latukoneella työstetyllä vauhtiladulla.
Suomunruotkun taukopaikan jälkeen levoton elämä jää taakse ja Vintilätunturin rinnettä kavutessaan hiihtäjä pääsee nauttimaan erämään loputtomasta rauhasta. Vintilätunturin rinnettä noustessaan saa hieman pitää varansa, ettei väsytä itseään liikaa kesken matkan. Oikeastaan koko 15 kilometrinen taival Tuiskukurun kämpälle on pientä nousua. Hiihtäminen puurajan yläpuolella voi huonolla säällä olla hieman ikävääkin matkantekoa ja varsinkin ahkion kanssa kulkevalle loppulasku Tuiskukurun kämpälle on aika jyrkkä.
Kipuaminen Tuiskukurusta Ampupäiden ja Ampukankaanvaaran satulaa kohden on äkkinäiselle pelottavan jyrkkää kipuamista – eipä ihme, että moni luopuu matkanteosta tässä kohden ja viettää yönsä Tuiskukurun autiokämpässä. Huoli on sinällään aiheeton, sillä kokenut hiihtäjä tietää, että jyrkkä rinne on äkkiä kavuttu. Tunteroinen tai kaksi rankkaa ylämäkeä ja palkintona on makoisa pitkä loppulasku loivaa rinnettä myöten Luirojärven rantamille ja tietenkin sinne saunaan.
Niin – tästä taivaan rannan maalailusta itse asiaan – vastamäen kipuamiseen. Kuten elämässä yleensä, vastamäkeen on syytä olla valmiiksi hieman valmiina. Tuiskukurun kämpältäkään ei aivan suinpäin kannata kipuamiseen rynnätä, vaikka ilta jo alkaisikin hämärtää. Ensin täytyy levätä, laittaa ruokaa ja syödä vatsansa täyteen. Riittävä lepo ja riittävä ravinto auttavat kyllä miestä mäessä.
Vaikka vastamäki tuleekin kohdata vailla turhaa huolta ja pelkoa, tyhjänpäiväinen uho ja uhmakkuus ovat luonnossa liikkuvalle vaarallinen ja vahingollinen asenne. Luonto on aina ihmistä vahvempi. Kovakuntoisimmallekin on tarjolla ylämäki, joka uuvuttaa voimat lopullisesti. Nöyrällä ja oikealla asenteella liikkuva on sovussa itsensä ja erämaan kanssa, eikä kuluta voimavarojaan joutavanpäiväisiin pätemisjuttuihin.
Kivutessa ei kannata pitää turhaa kiirettä. Kun painavaa ahkiota vetää jyrkkään ylämäkeen, voi parikin haarakäyntiaskelta kerrallaan olla aivan riittävä ponnistus. Oma kipuamisen rytmi löytyy kyllä, kun jaksaa kuunnella itseään – pari asekelta – tauko – pari askelta – tauko – näin se matka taittuu.
Sinne ylärinteen suuntaan ei kannata paljon katsella. Loputon ylämäki silmien edessä vain masentaa ja vie taivalluksesta ilon ja toivon. Parempi on välillä pysähtyä ja katsahtaa taaksepäin. Kun jo kavuttu matka hahmottuu ehtymättömän kauniina maisemana, pysyy mielikin virkeänä. Hyvässä kipuamisen rytmissä voi toki haaveilla sen Luirojärven saunan suloisesta löylystä. Jättää kroppa tekemään työtä ja antaa mielen levätä – tässä se on oikeastaan koko matkanteon idea. Siellä Luirojärvellä jo perille ehtineet matkalaiset ovat saunan valmiiksi lämmittäneet ja puolen yön tietämillä tuo löyly on kaikkein makeimmillaan.
Askel kerrallaan se taittuu pisin ja raskainkin taival. Samalla tavalla kivutaan rankinkin rinne. Vastamäen jälkeen alkaa myötämäki ja perillä odottaa makoisat löylyt. Sellaista elämä on.
Lapsuuden aurinkoiset päivät ja ala-asteen hiihtokilpailut joihin oli pakko osallistua. 
Suksetkin oli ihampaskat ja lipsui… räkä nenässä roikkuen ja itkua tuhertaen mentiin ne lenkit joku naurettava numerolappu puserossa vaikka ei ois voinu vähempää kiinnostaa.
Luistelu oli paljon kivempaa ja siinä olin jopa hyvä. (tarkoitan nyt jäällä luistelemista luistimilla, en lintsaamis-“luistelua” jossa olin myös hyvä, mutta vasta ylä-asteella )
Tulipa muistoja mieleen kirjoituksestasi, Smokki. Olin ensimmäisen kerran vaeltamassa v. -85 Urkin kansallispuistossa suurinpiirtein tuolla reitillä. Tuiskukurussa oli kylmä kuin pakastimessa, mutta Paratiisikuru oli kauneimmillaan. Olimme häämatkalla eikä vielä tietoakaan tulevista vuosista, niiden hyvistä ja vähemmän hyvistä päivistä. Sittemmin viime vuosina olen valinnut vaikeamman reitin itärajalta ruoktun kautta ensin vaijerilla roikkuen joen yli, sitten metsälappia Lumikurun ja Rumakurun sekä pirunportin kautta Luirolle. GPS:sta huolimatta (tai sen vuoksi) eksynyt Luirojärven toiselle puolelle suomaastoon, jossa mökki ja ripariporukat näkyvät saunomassa, mutta pitäisi uida järven yli rinkka selässä tai kiertää monta kilometria että pääsisi saunomaan. Myöhään otsalampun kanssa sitten Luirolle ja häätämään kännissä oleva lapin ukko ulos varaustuvasta, ei naurattanut kun sanoi, että kyllä tänne mahtuu nukkumaan Luiron jälkeen sitten tosiurakka Sokostille, jonne kiivetessä ei tosiaan kannata katsella muuta kuin jalkojaan ja vesipulloa.
Yksi perheen nuori vaeltaja otti kerran liian ison taakan matkalla, hyppeli polun ulkopuolella ja helikopteri haki hänet Luirolta, akillesjänne riekaleina. Kun vaellus on raskasta, sitä jaksaa toivoa savusaunaa ja järkyttävän ihanaa kylmää uimista joessa Kiilopäällä kun haisevana saapuu vihdoin perille.
Askel kerrallaan askelkin menee. Lähes puoli vuotta on katsottu jalkoihin ja vierelle, että jaksaisi. Nyt uskaltaa katsoa jo hieman taaksepäin. Eteen päin ei tarvitsekaan, koska sen edessä on harso.Voihan sitä kuvitella näkevänsä jotain, mutta kangastuksiin ei kannata luottaa. Haaveet ovat tärkeitä, koska selvin päin niillä on iso mahdollisuus toteutua. Aloitin vaeltamisen raitistumisen jälkeen uudelleen, aikaisemmin siihen ei tietenkään ollut mitään mahdollisuuksia, miten sitä viikko erämaassa ilman alkoholia… Tänä vuonna jää väliin, anoreksiaa potevaa ei voi ottaa mukaan, vaikka kuinka haluaisi. Mutta ehkä ensi vuonna sitten… Suosittelen vaeltamista tällaisille ei-himourheilijoillekin, kansallispuistoja löytyy eri puolilta Suomea. Eikä maksa paljoa.
Hyvää raitista maanantaita kaikille