Saakutin saakutti kun ei pysty nyt mihinkään keskittymään. Ne pullot vaan pyörii mielessä. 
Kuule tiusku, asia on niin yksinkertainen, että joko sinä juot ne pullon sisukset tai sitten et.
Kiitos hyvistä neuvoista. Joo kyllähän ne vaihtoehdot on tiedossa. Ei ihme, jos tämän veivaamisen lukeminen jotakuta jo kyllästyttääkin.
Mä kehittelin siitä Mallun voimattomuuden toivotuksesta ajatuskulun, joka meni näin: “olen - edelleen - voimaton alkoholiin nähden enkä voi omin voimin selviytyä. En siis edes yritä nyt omin voimin selviytyä niistä pulloista vaan haen tukea”. Niinpä menin palaveriin (jossa sattuikin olemaan vuosipäivät ja joka kesti kolme tuntia). Kyllä se oloa helpotti, vaikka ongelmaa ei vielä ratkaissut. Neuvo kaataa ne viinat pois on hyvä ja siihen pyrin, mutta tänä iltana taidan varmuuden vuoksi pitäytyä tossa kotivalon neuvossa, joka kertoo, miten pullo pysyy kiinni (ajatella, se on siis se korkki mikä ratkaisee!). Tämän päivän olen kyllä nyt juomatta: katsotaan sitten huomenna uudelleen.
Terve Tiusku! Tulin juuri töistä ja pitihän mun käydä täälä kurkkaamassa pitkästä aikaa. Miksi ihimeessä sä kokoajan kyselet neuvoja, kun sä selevästi ittekkin tiedät mitä pitääs tehä. Kohta sulla on 100.000 viestiä sivullas, eikä homma oikein meinaa edistyä. Selaa ketjuas läpi ja sieltä löytyy kaikki tarvittava apu, tuskin enää mitään uutta tulee. Lue vaikka tarkkaan Vaeltajan jutut ja usko häneen, niin se on siinä.
Kertoisitko jo, Prossa, miksi sinua harmittaa, että kirjoitan? Miksi minun pitäisi sinun mielestäsi toipua suoraviivaisesti “lukemalla Vaeltajan viestit ja se on siinä”? Niinkö sinä toivuit? Ai mutta sinähän valitsit toisin etkä katsonutkaan tarpeelliseksi toipua mitenkään erityisemmin, jos oikein muistan. Ihan takuuvarmasti on monia, joita tämä vatkaukseni harmittaa niin h***vetisti, mutta siihen on yksinkertainen neuvo: silloin ei kannata hakea harmitusta tästä ketjustani. Mutta joku toinen voi lukea tämän niin, että kappas vain, ei sekään, että on puoli vuotta juomatta, näköjään vielä riitä pääsemään selville vesille, vielä siinäkin vaiheessa voi tulla tosi tiukkoja paikkoja, esim. kun löytää yllättäen kotoaan pullon. Miksi en saisi mielestäsi kertoa, mitä se pullolöytö minussa käynnisti? Kyllähän minä vaihtoehdot tiedän (juon tai en juo), en minä niitä hae. Mutta kun viinaa tekee mieli ja “päättelyketju pätkii”, ei ole paha, että joku vielä kertaa, että mietipä vähän. Niin ja tuolla Kotikanavan puolella on vielä paljon pidempiä ketjuja, jos se on se ongelma. Mutta jos sua harmittaakin se, että “minulla on isompi kuin sinulla” (siis ketju - sunhan oli pitkään tämän puolen pisin), niin palaa ihmeessä kirjoittamaan, siitä se äkkiä kasvaa. Muistan kyllä, että ketjusi oli hyvin luettu ja ilmeisen pidetty. Sun ketjusi lukukerrat ovat viestimäärään suhteutettuna varmaan minun ketjua isommat, jos se yhtään lohduttaa.
Eilisilta ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Ensin kulautin alkoholittoman oluen (josta nyt ei ollut mihinkään), sitten otin sinisen pillerin, sitten korkkasin sen hiivaisimman simapullon (pullo kirkasta päivässä -ihmiset voivat nauraa tässä kohtaa, mutta kyllä siinä simassakin oli alkoholia) ja sitten lisää pillereitä. Vielä sängystä meinasin tulla pois ja kaivaa esiin sen kaapin pullon. Nyt aamulla on olo, että toi oli jo pelkkää teknistä kikkailua, yhtä hyvin olisin voinut juoda. Ehkä juon sitten tänään, en ihan oikeesti nyt jaksa. Ja voi anteeksi Prossa, taas minä en uskonut sinua vaan kirjotin vaan lisää. Ehkä olen voimaton kirjoitteluun nähden enkä omin voimin voi lopettaa.
Jatka tiusku vaan kirjoittelua se on hyvää terapiaa, mutta älä ota tänään ota vasta huomenna jos tuntuu ettei ole muita vaihtoehtoja.
Muista jotta meirän kansalaasvelevollisuus on pitää ittestämmä ja omasta erikooslaarustamma huolta.
Niinpä onkin.
Aika tutuiltahan nuo Tiuskun elämänvaiheet (muutama viimeisin viesti vain, sori) kuulostavat. Itse asiassa on tullut kuultua tuhannet versiot. Mutta livenä. Samapa se elääkö alkoholismin jollakin portaalla suullisesti vaiko kirjallisesti. Ihan hyvä vaan kirjoittaa tänne kiirastulen kauhuista.
Saman taistelun ovat lukemattomat muut läpikäyneet. Toiset ovat jääneet tänne elämään, toiset menneet multiin tai loppuiäkseen laitoksiin. Se on niin kovin pienestä kiinni. Loppuvaiheessa kun ei enää itse määrää juoko pullon - pullo määrää, en minä. Silloin tarvitsee apua. Isoa apua. Pulloa isompaa apua. Minulle pulloa isompi vaikuttaja löytyi ex-juoppojen toipumisryhmästä, jossa kaikki selkeni.
Enää ei ollut iso pullo ja pieni minä. Oli iso pullo ja pieni minä leveäharteisine kavereineni. Toistaiseksi olemme joka päivä voittaneet putelin 1-0. Yksin olisi hävinnyt aina.
En pidä etyylialkoholia kotona. Kukin tavallaan. Itse haluan varata (yhä pitkän raittiudenkin jälkeen) sen muutaman sekunnin “harkinta-ajan”, jonka kestää viinan haku vähän kauempaa. Toki vieraille viinaa pitää välillä hankkia ja silloin sitä voi olla tilapäisesti kotonakin - fundamentalistiksi minusta ei sentään ole.
kahleeton
Eilisestä ryhmästä jäi ajatus. Yksi vanhempi ja kokeneempi puheli näin: “Sanotaan aina, että alkoholisti pysyy raittiina, kunhan ei ota sitä ensimmäistä ryyppyä. Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Sehän ottaa sen ensimmäisen ryypyn juuri siksi, koska se on alkoholisti.” Tässä oli jotain. Vähän samaa ajatusta kuin tossa yllä lainatussa: pullo määrää, en minä.
Tosta kahleettoman viestistä sain myös sen muistutuksen (taas kerran), että kyllä, tämä sairaus tappaa minutkin, jos päätän jatkaa juomista. Ei missään ole luvattu, että tiuskuhan sitten voi kyllä juoda, se on se poikkeus, joka selviää juopon elämästä hengissä. Tuo “iso pullo ja pieni minä leveäharteisine kavereineni” hykerrytti: siinä on vertaistuki pähkinänkuoressa.
Mä pistän täältä tsemppiä tiusku. Vaeltajan sanoin, kaada ne viinat veks, kyllä sä sitä saat sitten muualta jos on saatava. Mutta kerkeät ainakin ajatella hetken kauemmin että haluatko sä todella ottaa sen ensimmäisen huikan.
Niis se vaan on, että yksi huikka on liikaa ja tuhat liian vähän. Voimia ja voimattomuutta sopivassa määrin sulle!
Oikein hyvä, että kirjoittelet Tiusku.
Keskustelupalstahan tämä on (vaikkei mikään chatti) ja keskustellessa “sanoo ajatuksiaan”.
Kyllähän me kaikki ymmärrämme, että kysymyksesi “Apua, mitä mä teen” on sellainen ajatushuudahdus,
eikä suikaan varsinainen kysymys, johon sulla itselläsi ei olisi vastausta jo pohdittuna.
Kaapissasi piileskelleet kiusankappaleet ovat varmasti olleet pelottava löytö. Tuli heti itselle mieleen, miten mulle silloin löydön sattuessa kävi. Sä oot ollu tosi vahva kun oot jättänyt ne rauhaan. Hyvä Tiusku! Kunpa ne nyt puolestaan jättäisivät sinut…
Hieman huolestuin kuitenkin noista sun coctaileista = alkottomista oluista +sinisistä pillereistä +hiivaisesta simasta…
Itse en tänävappuna uskalla tehdä, enkä ostaa huusholliin mitään, missä on käytetty sokeria ja hiivaa.
Pelkään, että jo se yhdistelmä laukaisisi jotain tuolla pääkopassa… mene ja tiedä. Voi olla että olen ylivarovainen.
Toivotan sydämestäni sulle raitista lauantai-iltaa!
Olette kilttejä kun kannustatte. Vahvaksi en itseäni kyllä edelleenkään tunne, vaan lähinnä ruikuttavaksi, koukussa kiemurtavaksi idiootiksi. Äsken päätin topakoitua ja kaataa ainakin toisen pulloista pois. Sen toisen olin jo torstaina kaivanut esille ja katsonut, toisesta näin silloin vain korkin. Kaivoin sen nyt kaapin perältä ja pelästys oli melkoinen, kun tajusin, että se oli sitä lempiviiniäni vuosien takaa. Pullon muoto, etiketti, kaikki toi sitä samaa viestiä… Mä en uskaltanutkaan avata sitä vaan työnsin äkkiä takas kaappiin.
Sitä samaa päihteilyähän se on, tai ainakin kovaa yritystä. Simaa tehdessäni mietinkin kyllä, että onkohan tämä nyt hyvä idea. Mutta en keksinyt, miten lapselle olisin selittänyt sen, että en tänä vuonna teekään simaa, kun aina olen julistanut, että kaupan simasta ei ole mihinkään, itse tehtyä sen olla pitää. Minusta sinun varovaisuutesi, Ilmatar, on vain viisautta.
…
Voi Y, ilahduin kovasti viestistäsi. Ja aloin itkeä, kun luin sen. Miten voi olla ihmisiä, jotka välittää näin, vaikka ei olla edes tavattu. Kiitos siitä, lämmin kiitos. Toivottavasti sulle kuuluu hyvää.
Eilisilta meni hyvin ja huonosti. Toisen pulloista sain lopulta kaadettua viemäriin. Se oli välillä jo jääkaapissa, avattuani sen kaadoinkin lasiin, maistoin lasista kulauksen, avattu pullo ja täysi lasi seisoivat keittiön pöydällä toista tuntia. Minä kävelin hermostuneena sohvan ja keittiön väliä, sohvalla tein vakaita päätöksiä kaataa pois, keittiöön päästyäni en pystynytkään. Mutta en myöskään maistellut enää ja lopulta vain väkisin kaadoin litkun viemäriin. Mutta olin jo eilen päivällä tehnyt päätöksen antaa periksi, joten olin ostanut kaupasta kaljaa (ihan vähän vain, mutta kuitenkin). Eli nyt on sitten sekin hävitettävänä. Ja se “vanha rakkaus” siellä kaapin perällä. Niin että Vaeltajalle taas terkut täältä Rakas pullo -maailmasta.
Ja pillerien ja siman suhteen meni huonosti. Nyt on pillereitä jäljellä enää yksi, ja Pää komentelee, että tänään heti päivystävään apteekkiin ostamaan lisää, etteivät “lopu kesken”. 
Sulla on Tiusku rankkaa surutyötä ton rakkaas kanssa, mutta anna nyt mennä jo ne loputkin sinne viemäriin. Ei se sun “rakas” niin hyvin sua kohtaan ole käyttäytynyt, että noin täytyisi veivata. Anna mennä, sun kannattaa pelätä sitä, mielummin, hae lähestymiskielto.
Hymyä aamuun!!!
Tää oli hyvä. 
Ihan oikeassa olet: se on ollut tosi pottumainen rakastaja. Ja vaikka ajattelin vain yhtä viimeistä suukkoa siltä - auliistihan se sen antaisi - siihen joutuisin varautumaan, että turpiin siltä tulee taas.
Eipä kai. Sen verran vielä tästä kirjoittamisestani, että tämä on samalla myös mun päiväkirjaani itseäni varten. Myös siksi kirjaan tunnelmia ja ajatuksia, eli en haluaisi lopettaa kirjoittamista. Mutta taas tuli todistettua se vanha koirajuttu, että kun kalikka kalahti, koira älähti. Minä närkästyin Prossan viestistä, vaikka se oli asiaa: tiedänhän minä jo, miten toimia, mitä neuvoja vielä voisin tarvita. Välillä hyvää tarkoittava potku on paikallaan, vaikka tuntuukin sillä hetkellä keljulta. Eli anteeksi, Prossa, rutkutukseni. Tosin asiassa on myös se puoli, että vaikka toimintaohjeet on olemassa, tukea voi silti kaivata. Niin että kirjoittamista jatkan senkin uhalla, että kaikki kyllästyvät. Jos ylläpito viestittää, että lopeta jo jankkaaminen, sitten on kai pakko uskoa. 
Toivottavasti tämä oli se teorioiden mukainen 6 kuukauden riskinpaikka, ja olo alkaa vähitellen helpottaa. Lapsi tulee kohta kotiin eikä ole näillä näkymin lähiviikkoina lähdössä mihinkään, eli olosuhteet eivät suosi retkahtelua.
[Ja huomaan nyt, että haluaisin vielä kirjoittaa ja kertoa ajatuksiani, mutta se, että mulle sanotaan toistuvasti, että mun ketju on liian pitkä ja kirjoitan liikaa, vaikuttaa, vaikken haluaisi antaa sen vaikuttaa. Tunnen, että pitää nostaa kulissi pystyyn ja lopettaa ajatusteni ja asioideni liian yksityiskohtainen tilitys.]
Nyt hyvä Tiusku 
,
Tiukka 5 kohdan ohjeistus tälle päivälle:
- Kaada se toinenkin myrkky sinne viemäriin.
- Ei enää tänään reissuja lähikauppaan.
- Sininen lääke, VAIN ennen nukkumaanmenoa.
- Soita kummillesi!
- Loput simat vain lapselle.
Tulisin itse sun kanssa tyjentämään sen pullon jos pystyisin, mutta yritän näin “etätyönä” olla hengessä mukana.
Muistathan myös, ettet ole retkahtamatta ainoastaan lapsesi takia, vaan ITSESI takia!
Sinua ajatellen, Ilmatar
Pelkästään sima-kannanotto tähän nyt 
.
Minulle mustavalkoisena ihmisenä sopii kaikki-tai-ei-mitään aika moneenkin asiaan. Ei kaikkiin. Etyylialkoholiin sopii vain Kyllä tai EI, ei Ehkä. Perusteluna on sekä tunne että tieto.
Tunne sanoo, että kun kerran ei oteta niin ei oteta ollenkaan. Minulle sopii paremmin näin. Omassa (ja korkeamman, niinkin voi todeta) kädessäni on vain se ensimmäinen ryyppy. Toista en minä enää hallitse - peli on jo ohi.
Tieto sanoo, että shampanjalla ja Masinolilla ei ole oikeasti mitään eroa, jos niitä nautitaan niiden sisältämän etanolin vuoksi. Väkevyysaste ei ratkaise.
Niinpä olen pidättäytynyt niin alkoholittomista viineistä ja oluista, liköörikarkeista, vaarinkaljasta, alkoholipitoisista yskänlääkkeistä kuin simastakin. Enpä nauti edes rakkaan vaimon tekemästä omenamehusta (sen mausta ei heti erota onko käynyt vai ei), vaan tyydyn muihin herkkumehuihin. Viime vuosina on tullut sorruttua Pepsiin, minkä paheen armollisesti suon itselleni 
.
En viitsi leikkiä etyylin kanssa. Se viittä vaille tappoi minut. Enkä ole mitään menettänyt siitä tyystin pitäydyttyäni - päinvastoin.
Tämä oli toki vain henkilökohtainen kokemukseni “simoista”. Kukin tehköön niin kuin parhaaksi näkee - varmaankin ihan oikein omalta kannaltaan.
kahleeton
Kiitos Ilmatar ja kaikki muut. Etätyönne kantoi hedelmää (onhan sitruunakin hedelmä; ei ehkä kovin herkullinen, mutta kuitenkin…). Nyt uskallan jo sanoa, että selvisin tästä viikonlopusta rupeamatta juomaan. En ehkä kovin kunniallisesti, mutta selvisin kuitenkin. Koen, että te “puhuitte” minut sen läpi ja olen siitä hyvin kiitollinen.
En tiedä, onko kenelläkään muulla sellaista kokemusta, mutta minusta tuntuu, että kun juomahalut alkavat piinata, on kuin joku toinen minussa tarttuisi puikkoihin. Ja kun niissä fiiliksissä kirjoitettuja juttuja sitten jälkikäteen lukee, ei oikein itsekään enää tavoita sitä levotonta tunnelmaa, jonka vallassa silloin oli. Ei siis ihme, jos muut eivät niinä hetkinä pääse pääni sisälle, vaan tulee tunne, että mitä ihmettä se jankuttaa ja jahkaa, yksinkertaista asiaa. Jonkunlaisia lieviä hulluuskohtauksia ne ovat, siltä minusta tuntuu. Nyt koen, että tämän viikonlopun hulluus alkaa hiljalleen hälvetä.
En ole noudattanut kaikkia hyviä neuvojanne: en kaatanut juomia pois (harkitsen naapurille lahjoittamista - tai sitten vain vitkuttelen asian kanssa). Olen juonut simaakin, mutta vain lasin (siman kohtuukäyttöni siis sittenkin onnistuu!). Huumorista huolimatta ymmärrän kahleettoman kannan: parempi vara kuin vahinko. Simaurheilu ei ole tarpeellista. Ryhmäänkään en mennyt: kun lapsi vihdoin tuli kotiin, miten olisin voinut lähteä. Mutta oloni ei ole enää niin sekava, lähinnä väsynyt ja hieman alavireinen.
Ai niin, vielä lopuksi kirjavinkki. Luin tänään loppuun Isabelle Hollandin kirjan Musta ovi. Sellainen 80-luvun lopun jännäri, ihan viihdyttävä minusta. Yksi kirjan päähenkilöistä on alkoholistiäiti. “Synkkänä marraskuun aamuna krapulainen Martha Tierney herää kaikkien äitien painajaiseen: koulusta soitetaan ja kerrotaan, että hänen 8-vuotias poikansa Jonathan on kadonnut. Martha tuntee olonsa kerta kaikkiaan kurjaksi eikä edes jaksa muistaa, mikä päivä on…” Kuvittelisin, että joku muukin äitialkoholisti voisi tykätä lukea. Ja miksei muutkin.