Vappuaatto. Olen synkistellyt ja kieriskellyt itsesäälissä, kun toiset “pitävät hauskaa ja minä en pääse mihinkään”. En minä edes oikein tiedä, mihin olisi pitänyt päästä (no ehkä kaupungille, edes katsomaan toisten vapunviettoa). Mutta töistä tultua tiskasin puolentoista viikon tiskit, pesin (tai kone pesi) pyykin, sitten ruoanlaittoon. Ja loppuilta meni munkkien teossa (mulla on ohje, jossa niitä kohotetaan kahteen otteeseen puoli tuntia, eli siinä saikin tuhrautumaan loppuillan). Munkit onnistuivat kyllä tänä vuonna loistavasti, vaikka itse sanonkin: niitä poutapilven keveitä rasvasokeripalleroita pisteltiin lapsen kanssa iltapalaksi vino pino, tyytyväisyydestä huoaten. Mutta silti mun perusvire oli marttyyrimainen möllötys, että täällä mä vaan kotitöitä vanhoissa verkkareissa koko illan, vaikka jotkut viettää nättinä juhlailtaa. Huomenna mennään kyllä vappulounaalle, se on meillä viime vuosina ollut tapana. Välillä lapsen isä on ollut mukana, tänä vuonna hän viettää vapun “uuden perheensä” kanssa, joten minä ja lapsukainen mennään kahdestaan, mikä sopii mulle.
Olen taas miettinyt, miksi aina päädyn vatvomaan näitä juon-en juo -kuvioita, miksi en hae apua, vaikka tiedän, mistä sitä saa. Se johtuu yksinkertaisesti tämän sairauden luonteesta: tähän kuuluu välillä myös “hoitokielteisiä” vaiheita, haluttomuutta parantua (uskon minä). Siksi ei lopulta liene iso ihme, että vaikka kokeneemmat ihmiset sanovat mulle, miten kannattaisi toimia, en toimi sillä tavalla. Ehkä mulle ei toisaalta myöskään ole vielä tapahtunut niin hirveitä, että kammo ottamista kohtaan olisi tarpeeksi suuri. Miksi en näe raitista elämää erityisen houkuttelevana? Se on niin monta vuotta ollut itsestäänselvyys, tavallista arkea, ja juovan elämän kurjuutta en kai sitten ole kuitenkaan kahlannut tarpeeksi syvälle. Se, onko sinne kahlaamisessa sitten taas mitään järkeä, on toinen juttu.
Mua alkoi vielä tänään pänniä uudestaan Prossan viime viesti mulle, vaikka reagointi on hyödytöntä:
Voiko keskustelupalstalla sanoa tylympää asiaa kuin että “kuule älä kirjoita [noista tunnoistasi] tänne enää”? Millä perusteella Prossa arvioi, että “homma” ei oikein meinaa edistyä? Eiköhän toipuminen etene aika monilla vähän aaltoliikkeenä, jopa retkahdusten kautta? Onko halu juoda merkki siitä, että homma ei edisty? Mutta ehkä itsekin kuitenkin pelkään, että homma ei tosiaan edisty. Enkö silti saisi olla edes matkalla? Vai pitäisikö minun häipyä täältä raitistumaan muihin ympyröihin ja sitten kun olisin valmis, palata tänne suurena mestarina hehkuttamaan raittiuden ihanuutta ja jakelemaan viisaita neuvoja? Miksi? Siksikö, etten turhilla kirjoitteluillani täyttäisi palstaa ja loputtomilla jahkailuillani kyllästyttäisi palstatovereitani? Entä minä? Entä jos minä sittenkin saan itselleni jotain tästä kirjoittamisesta ja ajatustenvaihdosta? Jos asiat kuitenkin menevät eteenpäin välillä, vaikka toisina hetkinä poljenkin paikallani tai jopa pakitan?
Niin, itsestä kiinni. Voisin alkaa juoda vaikka nyt heti (rikosvälineet on kaapissa ja “tarvittava motivaatiokin”). Tai olla nyt selvin päin ja huomenna muistuttaa itseäni, että onpa kiva mennä vappulounaalle, kun ei ole paha olo vaan voi nauttia ruoasta hyvillä mielin. Vapaus valita.
Toivottavasti te vietätte vappua iloisemmalla mielellä kuin minä. Mutta purinpa nyt kuitenkin tuntojani tänne, kun ei ole muitakaan, kenelle nyt pulista.
. Voi hitto, että sitä oli aivan pihalla tästä maailmasta… ja sisimmästään.
Ja tuntuu sillä tänäänkin olevan mulle taas asiaa, harmi kyllä. Mutta teille ja muillekin toivotan mukavaa raitista päivää.
Onpas tullut viisasteltua. 
Ei siis kyllähän tuo on erinomaisen hyvä ohje, en minä sillä - sen noudattaminen on tietysti sitten aina oma lukunsa. Kiitos kun muistutit, Ilmatar! 
]
Vaan tottahan se on että ilman kemiaa on helpompi käsitellä tunne kuin tunne.
kun toi ilma meni noin hyiseksi, mutta jos kuitenkin pinnistelee niin päätyy työmaalle voittajana,