Mallu, tämähän on selvää pässinlihaa: toi kehitysvaihe minultakin puuttuu!! Nyt Joku Ihana (vai onko ne ihquja nykyään?) äkkiä kehiin, niin johan ruvetaan toipumaan. Ja jotkut saa vielä meistä kummastakin kelpo pikku tasapainoiset rouvat itselleen.
Yritin pyrskiä mahdollisimman hiljaa, kun luin ton viestisi, ettei työkaveri olis ällistellyt repeilyäni. Ei se tainnut huomata mitään.
Yhdessä on kivempi olla teiniasteella, joten valitaanko yhteinen fanituksen kohde. Tai aiankin sen pitää olla samasta bändistä. Sitten voidaan toisillemme huokailla.
AAAAAAAAAAAAA, IIIIIIIIK, IHANIA!
(Anteeksi tyhmyyteni, mutta ketä noi on?)
Mä voin fanittaa tota, jolla on rätti päässä. Ei sekään näytä pahalta pojalta, mut noista piimänaamoista eniten kuitenkin. Onhan sillä pääkallo takissa.
Voi IIIK, mä pyärryn! Mäkin haluan sen rättipään, Mallu. Mutta jos se menee mun kans naimisiin niin se ei voi mennä sun kans. Paitsi jos se menee ensin sun kans ja sitten se eroaa ja menee mun kans ja me eletään onnellisina elämämme loppuun asti…ooooh. Mä pyärryn taas!
Mä löysin kanssa yhden tosi ihqun kuvan, mutta mä en näköjään osaa liittää tänne kuvia.
Voi kauhea, mikä kuva 
Mitä jos alkaisitte markkinoida A-klinikalle NKTB-terapiaa? (kuvina toki saa käyttää muitakin kuin ko. bändin tuotoksia. jokaiselle makunsa mukaan periaatteella).
Vakavasti puhuen nyt, kun olen itse 30-vuotiaana lopettamassa yli 10 vuoden päihtymisuraani, olen pohtinut usein että enpä oikeastaan ole koskaan todellakaan kohdannut aikuisen ihmisen tunnemaailmaa. En oikeastaan osaa sanoa, kuka olen tietyiltä osin, koska aikuisvuosina olen päihdyttänyt itseäni niin paljon. Ja vaikka en olekaan ollut joka päivä sekaisin, niin ainakin krapuloissa tai enemmän ja vähemmän miettien päihtymistä.
Nyt tässä vaiheessa välillä on jopa pelottanut kohdata itseäni. Koen, että päihteiden vetäminen on pakoa itsestäni ja tunteista. Nyt ei ole muuta mahdollisuutta kuin tutustua itseeni.
Mielenkiintoisia unia tulee aiheeseen liittyen näköjään muillekin Itse olin viime yönä Amsterdamissa, matkalla juna-asemalle. Joku nuorehko mies tuli selittämään jotain minulle, ja otti fyysistä kontaktia. Ällötti, kun sen silmät seisoi päässä.
Tulkintani mukaan oma tunne vain tuli kuvaksi, miten itseni koen kun olen sekaisin. En pidä persoonallisuudestani, kun olen kännissä enkä haluisi olla sellaisen tyypin kanssa tekemisissä. 
Hei rinna!
Joo, en minäkään haluaisi olla tekemisissä sellaisen tyypin kanssa, jollainen itse kännissä olin. Rasittava, itsesäälinen, apaattinen ja sekava tapaus.
Jotenkin kolahti tuo, mitä sanoit siitä, ettet tunne kuka olet ja ettet ole kohdannut aikuisen ihmisen tunnemaailmaa. Mä olen 44-vuotias, ja vasta viimeisen 10-15 vuoden aikana on tapahtunut jotakin kehitystä tässä suhteessa. Lopetin juomisen ensi kerran ollessani 32-vuotias, ja siitä alkoi hidas sekä alkuun tuskallinen kasvu edes jonkinlaiseen aikuisuuteen. Itsetuntemustakin kehittyi jo jonkin verran. Koska en kuitenkaan hoitanut itseäni riittävästi, aloin uudelleen juoda viiden ja puolen vuoden raittiuden jälkeen. Taas pysähtyi kehitys neljäksi vuodeksi, ja joissakin suhteissa mentiin takapakkiakin. Nyt vajaan kahden vuoden raittiudella on taas menty eteenpäin ihmisenä kasvamisessa. Itsehän sitä on vaikea havaita, mutta ryhmäkaverit AA:ssa ovat kuulemma huomanneet. Mun kotiryhmä ei kuitenkaan ole mikään keskinäisen kehumisen kerho: jos ajatukseni lipsuisivat uudelleen levottomille urille, saisin varmasti palautetta siitäkin.
Koska sukupuoleni on väärä, en osaa sanoa mitään noiden kiiltokuvapoikien ihanuudesta. Jätän suosiolla sen teidän naisten huviksi 
Kundien musiikkia tuskin kuitenkaan enää kukaan tosissaan kuuntelee. Olin jo niin “aikuinen” silloin, kun tuosta nuoriso-orkesterista tuli teinityttöjen lemmikki, etten olisi iänkään puolesta innostunut.
Viikonloppuja kaikille, mieluiten tietysti raittiita sellaisia!
Ai miten rehellisesti todettu! 
Kiitos pohdinnoista tunnemaailman osalta. Jäin itse vuorostani pohtimaan, että kyse on todellakin minuuden muuttamisesta. Päihdevuodet olen tottunut minään, joka käy läpi vuorotellen ahdistuksen, masennuksen ja (keinotekoisen?) ilon vuoristorataa. Vuosien varrella alkaa tottua tuttuun, ja jollakin tavalla, jopa turvalliseen tunnemaailmaan.
Kun elämästä sitten yhtäkkiä ottaakin paljon energiaa vievän osuuden pois, joutuu täydentämään tyhjiön jollain uudella. Valinnaksi sitten jääkin, mikä se täyteaines on. En yhtään ihmettele, kun ihmiset sanoo kehittäneensä tilalle toisen riippuvuutta aiheuttavan harrastuksen.
Lopulta kyse onkin kai siitä, kuka päätän olla ja miten elämääni käytän. Ajatusmaailma itsestä ja elämästä menee ainakin remonttiin. Tilalle on tultava jotain rakentavaa, mutta mitä? Onneksi olen tosin lähinnä vuodet vain tuskaillut, kun en saa tehtyä asioita, joista pidän. Nyt minulla olisi ainakin mahdollisuus aktivoitua ja käyttää todellisia kykyjäni hyväksi. Miettiä todellakin miten tämänkin arvokkaan elämän tahdon kuluttaa. Olisi niin kovin harmillista todeta kuolinvuoteella, että kaikki vuosikymmenien päihtymiset eivät loppujen lopuksi tuottanutkaan arvokasta elämää, vaan pahimmillaan kivuliaan kuoleman. Kuvittelemani mukavat kännäyskerrat olivatkin vain illuusiota, joista en kuitenkaan saanut mitään arvokasta oppia, kokemusta tai syvällistä irti.
Nyt kun olen viime aikoina ollut toisen ihmisen kuolinhetkillä lähellä, olen pysähtynyt miettimään omia valintoja. Sairauden aiheuttama loppu herkistää pohtimaan valintoja. Toisaalta oman päihdesairauteni on saanut minussa aikaan hyvän prosessin, jonka myötä olen joutunut pohtimaan itseäni syvemmin.
Raitista ja elämäntäyteistä viikonloppua jokaiselle! 
Hyviä pohdintoja, rinna ja mikkeli. Minullakin ne vuodet, jolloin seurustelin (tonne 32-vuotiaaksi) olivat ne samat vuodet, jolloin join, ja koko ajan enemmän. Joka ikiseen seurustelusuhteeseen kuului kolmantena osapuolena viina. Ja sen jälkeen jäivät pääosin molemmat, viina ja miehet, suunnilleen samaan aikaan, kymmeneksi vuodeksi (siis paitsi että viina palasi vuosi sitten mutta miehet ei…). Mutta vieläkin rakastumisen tunne nostaa helposti halun juoda, koska ne kuuluivat n. 15 vuotta mulla tiiviisti yhteen.
Joo, se bändin kuva oli kyllä oikeesti aika kamala, eikä minunkaan nuoruuteni ajan juttu. Mutta se ajatus, mistä toi fanitusleikki lähti, jätti kyllä sen siemenen mieleen, että onko tässä nyt ihan oikeasti joku avain johonkin komeroon minun mielessäni. Onko jotain jäänyt käymättä läpi, joku osio minussa jäänyt kasvamatta aikuiseksi? Ja jos on, miten ihmeessä sitä kasvatetaan??
Tänään jäi tietyistä päivän mittaan sattuneista pikkujutuista jotenkin tyytymätön, rauhaton olo. Just sellainen, jota tuntuisi niin sopivalta siloitella viinalla. Siis jos joisin. Mutta minähän en juo.
Niinpä - olis jännä löytää jostain lisää tietoa tästä, miten alkoholistin tunne-elämän käy vuosien mittaan. Mutta kyllähän minusta on ihan mukavakin, jos ihminen löytää välillä sen lapsekkaankin puolen itsestään, ettei päädy ihan vain jäykistelemään aikuismaisen kuivasti. Mun on kyllä tullut viime vuosina vaatteita osteltua - niihin kaappeihin olisi kyllä syytä sukeltaa siinä mielessä, että saisi karsittua käyttämättömiä pois.
Mutta ihme ja kumma: ne mun alkounet paljastuivat trilogiaksi! Viime yönä näin sitten vielä unen, josta en aamulla muistanut muuta kuin että join taas ja tällä kertaa tunsin siitä juomisesta unessa häpeää ja epäonnistumista. Trilogian osat olivat siis 1) Juodako vai eikö juoda? 2) …ja tiusku juo (“ja mitäsh shitten jos juonkin!”) 3) Häpeä.
Toivon, ettei ensi yönä ole tiedossa enää jatko-osaa.
Niin mä vähän uskalsin arvella, vaikka en kyseistä porukkaa sen paremmin tunne. Sama kun tuiskulla, että ei ihan mun makuun, mutta voisin mä singota lavalle kesken niiden esiintymisen sellaiset puntilliset mammakalsarit. Voisi mennä solistilla mikki väärään kurkkuun, kun sellaiset lävähtäisi päin pläsiä. Eikös niitä pikkuhousuja kuulu heitellä? Vai oliko ne vaan pehmoleluja? Hitto, mulla on musta aukko fanaattisen fanin kohdalla.
Eiköhän se ole selvä, että kymmeniä vuosia juoneena joitain kehityksen vaiheita jää vähemmälle. Mutta onko se sitten paha vai hyvä? Sitä asiaa voi katsoa kummalta kantilta vaan. No, mitäpä tässä saivartelemaan. En enää väsymykseltäni ole itsekään kartalla, mitä piti kirjoittaa.
Joo, näin me tehdään. Vaikka muut heittelis pehmoleluja, heitellään me mammakalsareita.
Siitä mitä juominen tekee tunne-elämälle. Se mielihyväpuoli oli aika hyvin selitetty siinä taannoisessa Tiede-lehden artikkelissa, mutta entä muut osa-alueet. Vähän joka tunnettahan sillä on lääkinnyt.
Olen iloinen, että saat kokea noin. Se kannustaa varmasti vaalimaan raittiutta. Ja hyvä olosi epäilemättä välittyy myös läheisillesi.
Kiitos kannustuksesta, mutta en ole toiminut. Täällä ruikuttamisesta ei tietysti ole hyötyä, itse pitää töitä tehdä, mutta viime aikoina on väsymys painanut aika massiivisesti. Lauantaina en mennyt ryhmään, kun piti ostaa uusi pölynimuri hajonneen tilalle. No, imuri saatiin ja koeajettiin myös - lauantaista se on seissyt keskellä olohuonetta. En ole jaksanut siirtää kaappiin. Lapsi olis pitänyt kiikuttaa allergialääkityksen takia lääkäriin jo pari viikkoa sitten, mutta homma on jäänyt. Naapurille lupasin kaksi kuukautta sitten yksiä lehtiä lainaan - vielä en ole niitä saanut laitettua. Töissäkin asiat jää roikkumaan. Olen vakavasti alkanut miettiä, että jotain pitää nyt karsia. Voimat loppuu. Toipumisen eteen en ole jaksanut tehdä myöskään mitään. Tuntuu, että en jaksa edes rukoilla. Ja kyllä se “kummisuhde” on aika hataraksi jäänyt. Häntä en kuitenkaan syytä, vaan itseäni: en jaksa panostaa siihenkään. Juoma-ajatuksia nousee mieleen, ei sitä voi kieltää (ja onko tuo nyt mikään ihmekään).
Kiitos, samoin sinulle. Ilahdun aina, kun joku on viitsinyt kommentoida täällä juttujani.
Kiitos taas kerran neuvosta. En minä sinun neuvoistasi huonoa tykkää, Vaeltaja: olen ymmärtänyt niin, että aidosti tahdot hyvää. Välillä on väsyneempiä päiviä ja viikkoja, välillä jaksaa paremmin. Imurin sain jo kaappiin ja lapsellekin on lääkäri varattu. Eilen oli naapurien kanssa vähän asioita (juu, sain jopa ne lehdet vietyä sille naapurille) ja mulla oli paineita etukäteen, että miten saadaan asiat sovittua. Jutut onnistuivatkin yli odotusten, mikä oli helpotus (ja minulta tietyt vastuut pois). Mutta kummallista oli, miten se helpotuskin toi taas juoma-ajatuksen. Äkkinäinen luulisi, että stressiin pitää juoda ja helpotukseen ei, mutta alkoholisti onnistuu liittämään viinan ihan mihin tunnetilaan vain. Halu meni kuitenkin ohi ilman isompia toimenpiteitä, tällä kertaa pystyin tarkkailemaan omaa reaktiotani ja odottelemaan sen ohi menemistä. Kyllä se vaan niin on, että juomahalut onneksi heikkenee vähitellen, jos onnistuu olemaan ilman. Mikä ei tarkoita sitä, etteikö niitä vielä tulisi ja etteikö retkahduksen vaarakin ole edelleen ihan todellinen. Juomahalun hetken tuska ei vain ole (ainakaan viime aikoina ollut) ihan niin ahdistava ja tukala kuin aiemmin, sen kanssa on voinut olla. Vaikka minusta tuntuukin, että siihen samaan lopputulokseen, juomiseen, tämä laimeampikin versio voi viedä. Mutta päivä kerrallaan, mitäpä tässä muuta voi (onneksi: oliskin aika hankalaa, jos elämää saisi monta päivää yhtä aikaa). Ja yritän pitää itsestäni huolta, se on tosiaan tärkeää. Että antaa itselleen luvan myös väsyä ja levätä.
Hyvää päivää sinulle ja kaikille muille.
Ja sen verran tohon vielä tarkennusta, että perusvire on kyllä nyt jo vähän pidempään ollut se, että kuivuutta tämä on, ei raittiutta. Minkä ymmärrän niin, että vaikka juomatta olen pysytellyt, se on mennyt lähinnä hampaat irvessä, ei elämästä nautiskellen.
Mutta tänä aamuna, kun hyppäsin pihasta pyörän selkään, aurinko helotti, peippo lauloi ja lunta sateli hiljakseen keväänvihreälle nurmikolle. Siinä oli jotain.
Vähän kuulumisiani. En hae tällä mitään erityistä, kunhan kirjaan ajatuksiani. Viime viikon lopulla olin työmatkalla kollegan kanssa toisessa kaupungissa. Sillä reissulla kuulin meidän organisaation ihmisestä (jota en tunne mutta jonka tämä kollegani tuntee), joka oli sössinyt viikon työmatkan ulkomailla lipsahtamalla ryyppäämään (ja tietty mokailemaan, “ikinä ei olisi siitä uskonut”). En oikein tiennyt, miten olisin tähän tarinaan reagoinut: en tainnut osata kauhistella uskottavasti, kun mieleeni nousi ensin lähinnä sääli tuota ihmistä kohtaan. Karmea tilanne, kun ongelma karkaa käsistä ja kaikkien tietoon tuollaisessa tilanteessa. Mutta illalla tuli mieleen ajatus, että ehkä se oli sen ihmisen onni: ehkä hän sai tässä mahdollisuuden oivaltaa jotain. No, eihän se kuulu minulle, mietitytti vain.
Itselläni oli sinä iltana matkani jälkeen kotona tiedossa vapaailta, kun lapsi (tai varhaisnuorihan se jo on) oli mennyt isälleen. Ja mullahan oli koko kotimatkan mielessä ne kaappipulloni, tunsin koko ajan olevani menossa kotiin niiden luo, mikä vähän pelotti. Kollega vielä junassa kysyi, lähdetäänkö ravintolavaunuun lasilliselle, mutta sain kuitattua sen sillä, että en mä taida tänään. Onneksi hän jätti asian siihen. Lopulta mut piti sinä iltana kotona pullosta erossa vain kaksi ajatusta: se, että olen ollut juomatta kohta 7 kk, olisi sääli nollata se. Ja yksi Vaeltajan joku aika sitten kirjoittama rohkaisu.
Väsymys ja kai jonkunlainen alakulo painaa edelleen. Viikonloppu meni sinisillä pillereillä ja kahvilla oloa säätäessä. Pillerit… no, se siitä. Lähinnä vain väsyin yhä enemmän, eilen piti jo nukkua päiväunet. Ryhmäänkään en taaskaan ehtinyt (meillä oli varhaisnuoren huoneen sisustuksenuusimisviikonloppu - en käynyt missään muuallakaan ruokakauppaa kauempana). Loppuviikosta olis työpäivän päätteeksi tiedossa tilaisuus, jossa on tarjolla ruokaa ja viiniä. Mua houkutteli mukaan ystäväni, joka ei itse juo ja jolle olen kertonut alkoholismistani, joten seura olisi turvallista. Tekis mieli mennä, pitää nyt katsoa, miten teen. Hyvää viikon alkua kaikille.
Luultavasti ei ainakaan juomamielessä: on kasvanut päihdeperheessä ja siksi ei itse käytä ollenkaan.
Tänään 7 kk. Mutta alakulo vaivaa ja itseni hoitaminen ei toteudu. Niin että oma vika, I guess. Silti olo on niin paha, että johonkin täytyy purkaa, vaikka tämä olisikin omaa syytä.
Olen taas ajautunut siihen, että otan niitä sinisiä pillereitä joka ilta. Eilen alkuillasta tuntui, ettei tarvitsekaan ottaa ollenkaan. Kun lapsi oli mennyt nukkumaan, päätin että ok, otan, mutta vain yhden. Perustelin itselleni sitä näppärästi ajattelemalla “Eihän se haittaa, sehän on normaali nukahtamisapu, ohjeen mukaista käyttöä”. Ja puolta tuntia myöhemmin seisoin keittiössä pystymättä lähtemään pois pilleripaketin luota, kun mielessä pyöri vain että “päätin ottaa vain yhden, mutta haluan vielä toisen. Päätin ottaa vain yhden, päätin ottaa vain yhden…”. Ja sitten otin sen toisenkin.
Tänään olen poissa töistä, hoitamassa flunssaista jälkikasvua. Sopii minulle: haluankin olla tapaamatta ketään. Yhden AA-toverin huomio siitä, että eristäytyminen sosiaalisista suhteista voi myös ennakoida retkahdusta, on kyllä mielessä.
En minä tiedä, mitä tähän odotan vastaukseksi. Tiedänhän jo toimintaohjeet: pillerit (taas) pois, soita jollekulle, mene ryhmään (tai edes johonkin, missä voit puhua tästä asiasta - A-klinikkakin on mahdollinen). Ehkä en odotakaan muuta kuin pientä merkkiä siitä, että joku on kuullut minut.
Aivan. Minulla ainakin tuurini tyypillisesti alkoivat eristäytymisellä. Itse asiassa se ryyppääminen olikin aina eristäytymistä maailmasta ja sen paineista. Tosin ne yleensä sitten pahenivat kun oli siinä omassa maailmassaan.
Lääkkeenä parhaiten on aina toiminut ihmisten seura. Eikä siinä seurassa ole välttämättä tarvinnut puhua omista ongelmistaan kunhan vaan on ollut seurassa.
