Kiitos viesteistänne.
Morpheus kertoo peitosta, joka on vedetty ihmiskunnan silmille. Maailma on pelkkä monimutkainen valhe ja epäinhimillisten voimien luoma illuusio.
joskus tuntuu että tuo peitto tukahduttaa kaiken elävän
Hei Tiusku! Harmi, että retkahdit! 
Itseinho ja syyllisyys ovat huipussaan näiden epäonnistumisten jälkeen. Hyvin kuitenkin näytät ymmärtävän, miten riippuvuus etenee. Usko pois, niin kauan kuin juot se etenee tasan samaa käyrää pitkin. Minulla oli aikoinaan seitsemän vuoden jakso, jonka aikana juomiseni kehittyi tiettyä rataa noudattaen. Sitten olin aivan pohjalla ja elämäni ihan pielessä. Olin valmis hakemaan apua, mistä ikinä sitä vain oli tarjolla. Olin yli kolme vuotta raittiina. Tähän astisen elämäni parasta aikaa! 
Kaikki muuttui! Sitten alkoivat retkahdukset, joiden kanssa tunaroin vuoden päivät. Sinä aikana kierteeni kehittyi samoin kuin seitsemän vuoden aikana, tällä kertaa se oli vähän kuin pienoismalli entisensä rakennelmastani.
Niin se vain on, näin se vain toimii tämä alkoholiongelma. Joskus on ollut olo, että kunpa koko riesaa ei itsellä olisikaan - mutta toisaalta juuri sen ansiosta pääsin kerran rakentamaan omaa elämääni ja sain kokea sellaista iloa, jota en olisi koskaan osannut uskoa. Vaikka alkoholismini on meinannut tappaa minut monta kertaa, sen kanssa elämään oppimisen ansiosta olen saanut tuntea ja kokea elämässäni myös paljon sellaista hyvää ja onnellista, mistä en ilman alkoholismiani olisi ehkä milloinkaan osannut olla kiitollinen. Sitä elämää minä tavoittelen taas.
Jospa opettelisit antamaan itsellesi anteeksi. Minusta untuu että janoat juuri sitä raittiushumalaa. Kieltämättä se on kivaa muttei kestä ikuisesti. Minulla on ollut ja on ehkä vieläkin tuo sama probleema. Se on tunne jossa on kaikkivoipa ja siksi pudotus “normaalin” arkeen on kova.
Kiitos viestistä, Antilooppi. Sairauden etenemisen huomasin tosiaan selkeästi viime kesänä. Tuon lainauksenhan olen kirjoittanut 3.8.07. Mutta tavallaan nämä pillerijututkin ovat tosiaan retkahdus, vaikka en olekaan juonut.
Vaikka taisit, Kriittinen, kirjoittaa tämän Antiloopille (?), tässä on asiaa minullekin. Kannattaa antaa anteeksi itselleen. Raittiushumalaa en ole tainnut kokea, en osaa sanoa, onko se se, mitä tavoittelen. Ehkä, kun raittius sinänsä ei oikein tällä hetkellä tunnu tarpeeksi palkitsevalta.
Minulla oli aikoinaan ehkä kolmen viikon mittainen raittiushumala. Ehkä siksi, että se oli silloin pisin kuivilla vietetty aika kuuteen vuoteen. No sitten se tasaantui ja arki alkoi tulla vastaan. En oikein ymmärrä, mitä vikaa raittiushumalassa sinänsä olisi. Se kuitenkin nousee siitä ahaa-elämyksestä ja oivalluksesta, jotka antavat uutta suuntaa elämälle, jonka suunta on vuositolkulla ollut ihan toinen eikä ulospääsyä kierteestä ole ollut näkyvillä. Tietysti, jos jää sellaisen lumoihin pitkäksikin aikaa, se voi olla jollain tavalla tuhoisaa. Sieltä pudotus on kuitenkin aika kova, tuli se sitten milloin tahansa vastaan.
Itselläni on vapautunut olo, ehkä hieman raittiushumalainen. Kun ei siihen paskaan ole pakko tarttua!! 
Pieni merkki Mallulta!
Ja painu ryhmään juuri silloin kun ei tee mieli, silloin sitä eniten tarvitset.
Sama on koettu jo aika monta kertaa oikeaksi menetelmäksi minunkin kohdallani.
kahleeton
Kiitos Mallu merkistä ja Mallu sekä kahleeton neuvosta. Totta: silloin kun nimenomaan haluaa jäädä yksin ja pois ryhmästä, on viisainta sinne muiden seuraan itsensä viedä.
Lapseni potee edelleen flunssaa ja vaikka sairaus on muuten kurjaa, olin siitä iloinen, että sain tänäänkin syyn jäädä kotiin. Ihmisten ilmoille meno tuntui vastenmieliseltä. Huomisaamuksi sovin kuitenkin menon A-klinikalle, tutulle työntekijälle. On tunne, että pitää puhua jonkun kanssa.
Kannatti aamulla käydä siellä A-klinikalla. Sovittiin jo pari tapaamista myös sinne kesäkuulle, jolloin lapsi on poissa kotoa ja mulla (mielestäni) riski juoda. Ja AA:ssa kannusti edelleen käymään. Sitä hän vähän kyseli, että onkohan jaksamiseni muuten kohdallaan: sanoi minua kuunnellessa tulevan mieleen, että kannattaisko mennä työterveyteen puhumaan jaksamisesta/loman tarpeesta, kun en oikein mitään jaksaisi tehdä. En vielä tiedä, mitä teen, mutta omaa uupumustaanhan ei kyllä aina tunnista totuudenmukaisesti, joten pitää pitää itseään vähän nyt silmällä. Pari päivää poissa töistä tuntui jo alkavan lievittää ahdistunutta oloa, mutta se tuntuu palaavan heti, kun tulee takas töihin. No, tänään olen vain lyhyen päivän, lapsi on vielä toipilaana kotona.
Hyvä Tiusku kuitenkin, että olet pystynyt aloittamaan tuon raittiuden.
Itselläni on vasta toinen päivä juomattomuutta menossa, ja tätähän on jatkunut jo kohta
4 vuotta.
Moi garde. Se sama raittiushan tämä on edelleen, 7 kk tuli viikolla täyteen. Tällä hetkellä uskoni tämän kestävyyteen ei vain ole kovin korkealla.
Tänään olin ryhmässä. Sain vähän sen tyylistä palautetta että ehkä ei ole pohja vielä löytynyt, ehkä pitää juoda lisää että voi raitistua. Oliko hyvä ohje? En tiedä - mutta mitäpä siihen juotatukseen muut oikeastaan muutakaan voi sanoa. No, sain kyllä tsemppaustakin.
Iltapäivällä saattelin lapsen kaverinsa luo leikkimään ja päätin samalla ajaa pienen pyörälenkin. Pyörätie kaarsi järven rantaan ja päätin hetken mielijohteesta pysäyttää pienen kallioisen niemennokan kohdalla. Olin monesti ohi ajaessani ajatellut, että se on kaunis paikka; muutama koivu ja mänty, nuorta pihlajaa, ranta vähän näkösuojassa tieltä käsin. Tuo mieleen lapsuuteni järvenrannat kummitädin mökillä. Nyt pistin pyörän parkkiin, kapusin alas rantaan viettävää kalliorinnettä ja istuin kivelle. Aurinko paistoi melkein kuumasti, riisuin sukat ja kengät. Joku minulle tuntematon lintu äänteli ujosti, laineet liplatti hiljaa kiviä vasten. Yhtäkkiä ajattelin, että nyt olen täsmälleen juuri siinä, missä kaikkein mieluiten haluaisinkin olla ja teen juuri sitä, mitä haluan tällä hetkellä tehdä. Tiesin, että mun olisi pitänyt lähteä ruokakauppaan, pistämään pesukone päälle, tiskaamaan, siivoamaan. Mutta annoin olla. Ja tajusin, että nykyään mun tulee tosi harvoin tehtyä sitä-mitä-tekee-mieli-tehdä - lähes kaikki aika kuluu siihen-mitä-pitää-tehdä. Se tuntui tärkeältä havainnolta, ehkä se voisi jopa olla yksi avain siihen, miksi voimat tuntuu loppuvan ja miksi tuntuu, että elämästä ei oikein saa kiinni. Totta kai aikuiset joutuu tekemään paljon asioita, jotka eivät ole kivoja, mutta tuntuisi tärkeältä saada elämäänsä myös jotain aidosti itselle mieluista. Jotain, mikä olisi ilo ja oma valinta, ei pakko tai velvollisuus.
Siinä rannalla, pienen kallionkolossa kasvavan nokkospuskan, parin voikukan ja kaljapullonsirujen välissä oli hyvä istua. Tuuletin varpaita rantakivellä, katselin matalaan veteen eteeni uinutta pientä hienoa raidallista ahventa, kuuntelin kaupungin liikenteen kuminaa järven yli ja vain olin. Katsoin lähellä järven pintaa ohi lentävää lokkia ja ajattelin, että enhän mä tiedä lokeistakaan mitään. Vastarannalta, terassilaivalta, kajahti Kolmannen naisen laulu Hyvää ja kaunista (“Jartsa istuu yöhuoltamolla puoli kolmelta, tuijottaa tyhjää kahvikuppiaan, takana on luja putki rilluvuosien, se tuntee jäljet tuhansien tuoppien. Tiedän olevan hyvää ja kaunista, enemmän kuin unelma onnesta”). Jossain haukkui koira (miksi se haukkuu noin, kolme haukkua ja tauko, kolme haukkua ja tauko, koko ajan?), ylempänä pyörätiellä ohi suhahteli ulkoilevia ja kuntoilevia ihmisiä. Ja minä vaan istuin hiljaa, toista tuntia. Aika apeissa tunnelmissa mutta tyynenä. Napsauttelin sormien välissä ohuista risuista sentin mittaisia pätkiä ja heittelin järveen. Kukaan ei puhunut mulle mitään, kukaan ei halunnut multa mitään. Kuinka helpottavaa.
Lopultahan siitä sitten piti lähteä, hakemaan lapsi kyläilemästä. Mutta jäi tunne, että se tuokio kertoi mulle jotain keskeistä.
Niin. Tuleeko elämästä suorittamista, vai saako todellista mielihyvää siitä, mitä tekee?
Kaikenlaista ns. pakollista touhua elämä on täynnä, mistä ei välttämättä tykkäisi. Siivousta (siitäkin voi tosin nauttia. ainakin jälkikäteen), työssäkäymistä (ei kai siitä voi nauttia?!? ), ja kaikenlaista arjen puuhastelua. Toisaalta eipä elämän huippuhetket tuntuisi miltään, jos ei olisi monenlaista vastapainoa ja toisaalta juodessa arjen velvollisuudet saattavat jäädä hoitamatta, ja raitistuessa on edessä vastuun otto elämän kaikilla osa-alueilla.
Osaatte Tuisku ja Kotivalo kirjoittaa tosi hyvin kuvailevaa tekstiä! Tunnelman vangitseminen sanoihin ja ympäristön kuvaileminen tuntuu onnistuvan teiltä upeasti. Varsinaisia proosan mestareita olette! 
Auringon lämpöä ja valoa!
Kiitos, kotivalo ja rinna. Palautteenne on tärkeää. Minuunkin teki vaikutuksen kotivalon tunnelmointi.
Tuo oivalluksen hetki rantakalliolla on ihmeesti kantanut. Siniset pillerit jäivät pois seuraavana päivänä eikä juomahalukaan nyt ole vaivannut. Olen pitänyt aidon raitistumisen hidasteena sitä, että en löydä elämälleni mielekästä suuntaa - vaikka korkki on pysynyt kiinni, se ei ole riittänyt, ja siksi pullon kutsu on kuulunut toistuvasti. Yritin täyttää tyhjyyttä työllä, mutta se ei auttanut, pahensi paremminkin oloa, vaikka tilapäisesti antoikin muuta ajateltavaa. Mutta tuo järven ranta kertoi minulle itsestäni ja elämästäni itseänikin hämmästyttäviä asioita. Näytti, että suuntia, joihin kulkeminen tuo hyvän olon, on ja että niitä voi itse aktiivisesti hakea, omaa intuitiota kuuntelemalla. Vielä ei oma suuntani ole täysin hahmottunut, mutta minulla on vahva tunne siitä, että palapeli on nyt kesken: palat ovat jo olemassa, kunhan joku ne ajan kanssa vain järjestää (tai siis Joku). Ja kun palapeli valmistuu, huomaan taas kerran, että yksikään pala, yksikään kolonen ei ole ollut turha, vaan kaikki yhdessä muodostavat sen oikean kuvan. Minun elämäni.
Hauskasti tuon rantakokemuksen jälkeisenä yönä näin unta. Se meni jotenkin näin: Olin töissä appeni (jollaista minulla ei ole koskaan ollut) omistamassa ravintolassa, räkälässä oikeastaan. Mun hommani oli istuskella siellä ja odottaa: kun joku oksensi, mun työni oli siivota oksennus. Olin huonoissa vaatteissa, vanhasta vaaleanpunaisesta lakanasta yritin kietoa hartiahuivia ympärilleni ryysyjeni peitoksi. Mukana minulla oli jotain ajanvietettä, ristisanatehtävä tai jotain, että odotteluaika kuluisi. Oli melkoisen tympeää. Mutta tiesin, että jossain siellä saman rakennuksen uumenissa oli mulla oma huone. Ja tiesin, että se oli mulle mieleinen - kaunis ja tärkeä. Äkkiä en halunnut enää istuskella siellä kapakassa vaan päätin lähteä etsimään tuota huonettani. Tie sinne johti hankalasti lattialuukun kautta alemman kerroksen käytävään ja hetken emmin, että miten pääsen tuollaista reittiä kulkemaan, miten osaan luukusta laskeutua putoamatta. Mutta menin kuitenkin. Ja sieltä löytyi huoneeni - tai oikeastaan huoneistoni. Se oli erilainen kuin olin luullut (en ollut siellä koskaan ennen käynyt), mutta hieno - vihreitä verhoja, kynttilöitä, isoja ikkunoita. Joku oli siellä seuranani. Kun käänsimme selän, joku sytytti selkämme takana kynttilöitä palamaan. Minua pelotti se vähän. Tuo kynttilöiden sytyttelijä paljastui lopulta isoksi, ihmisen kokoiseksi, vähän kammottavaksi terävähampaiseksi kaniiniksi, jolla oli välillä vain yksi silmä keskellä otsaa. Kuitenkin kun näin, kuka kynttilöitä sytytti, ei minua enää pelottanut.
Nimenomaan minun elämäni. Tämä voi kuulostaa ehkä hullulta, mutta minä olen viimeaikoina (oikeastaan ihan lähipäivinä) tehnyt sellaisen nerokkaan oivalluksen, että minun elämäni on minun elämääni, ja minun on ohjattava sitä itse! Tadaa! Pimpelipom!
Eipä tämän tajuamiseen mennytkään, kuin kolmekymmentä vuotta.
Kävin ammatinvalinnanohjaajalla, joka kysyi, että no, millaista olisi se sinun unelmatyösi. Meinasin tippua tuolilta hämmästyksestä, että tä, saanko mä muka valita?
Nyt olen taas alkanut unelmoida. Muustakin kuin laihtumisesta ja raittiudesta.
Kuulostaapa tämä oivalluksesi sen minun oivallukseni lähisukulaiselta. Missähän iässä ihmiset yleensä oivaltavat näitä asioita - meneekö alkoholistilla ehkä kauemmin, syystä tai toisesta?
Minä olen aina kovasti tykännyt esim. tv-ohjelmista, joissa ihmiset toteuttavat unelmiaan, tavalla tai toisella. Ja jotenkin sisimmässäni haaveillut, että voi, olispa tuollainen hienoa omallakin kohdalla. Ja nyt alkaa hieman valjeta että hei, asiathan voisivat olla mahdollisia (ainakin tietyt asiat) myös omalla kohdallani. Kysymys on kuitenkin lopulta yllättävän pitkälle valinnoista ja uskalluksesta.
Takana yllättäen ällistyttävän huonosti nukuttu yö. Uni ei tullut ainakaan ennen puolta kahta, mutta minkäänlaisen uniavun ottaminen ei tullut mieleen. Ei tehnyt mieli. Tänään ajoissa nukkumaan.
Yleensä tämä oivallus, elämänlaivan kapteenin virasta, aukeaa 30-vuoden jälkeen. Siihen asti on kiva porhaltaa ja antaa elämän viedä. Mutta tuossa 30 jälkeen, alkaa tuntua, että olisi ihan kiva ohjata omaa kanoottia.
Kuten viisaat sanovat, on ihmisiä joita elämä vie, he eivät viitsi meloa, eivätkä noin ollen voi päättää minne päätyvät, ja ihmisiä jotka melovat lujaa, lujempaa kuin virta vie, jotta pystyvät ohjaamaan kanoottinsa haluamaansa suuntaan. Perille pääsee, vaikka matkaan joskus mutkia tulee, kunhan tietää minne haluaa.
Yllättävän harvalla on täsmällistä tietoa päämäärästä, siksi heille kanootin ohjaaminenkin on hankalaa, eikä voimia meloa, tunnu löytyvän.