Uusia alkuja

Me Lopettajat
721

Varoitus, saatan käyttää kovia sanoja. Lue ja ota mitä haluat, jätä loput.

Mä en tiedä onko sulle joku pelastus se, että sä et ole vielä ihan omalla pohjallasi. Pelastus sillä tavalla, että saat siitä syyn juoda. Lähinnä sun on ehkä pakko juoda, koska sehän oikeastaan on matkaa kohti raittiutta. No, mä näen pohjan siten, että se tulee kun on menettänyt tarpeeksi. Mä tulin omalle pohjalleni (vaikka kyse ei ole juomisesta) sitten kun en kyennyt enää hoitamaan haluamallani tavalla lapsiani ja työtäni. Sitten kun mä en enää saanut kiinni oikeastaan mistään mun arvoista. Onneksi mun pohja löytyi kuitenkin jo siitä, ei tarvinut käydä läpi vaikkapa lasten huostaanottoa. Kaikille sekään ei ole se ole se pohja.

Mä näen eteenpäin potkimisena sen sanomisen, että et ehkä ole omaa pohjaasi löytänyt, mutta musta jotenkin tuntuu, että sä näet sen mahdolllisuutena. Ja pidät sitä totuutena. No, ehkä se on totta, mutta siinä tapauksessa on pakko kysyä, että mitä sun täytyy menettää vielä. Enemmän itsekunnioitustasi? Mahdollisesti ajokortti? Kokonaan ote itseesi? Konkreettisina asioina asunto ja lapsi? Vai oletko vielä sittenkään pohjalla, kun makaat rannalla örisevässä porukassa? Uhkakuvia joo, mutta kun miettii oikein tarkkaan, ovatko ne saavutettavissa juomisella…

Ja sitten se päivä kerrallaan… Sitä kannattaa oikeasti sisäistää. Kyllähän se varmasti tuntuu kamalalta ajatella, ettei koskaan enää. Mutta ypsilonin kirjoituksessa oli järkeä. Ei tarvitse suunnitella niin pitkälle.

Mä koin konkreettisesti sen hetki kerrallaan, kun olin retkun luona yötä (hänhän asuu nyt aa-kumminsa luona). Aamulla tuli vastustamaton tarve tutkia hänen puhelimensa. IHAN KÄSITTÄMÄTÖN PAKKOMIELLE! Mä vain kyttäsin tilaisuutta saada se nopeasti tutkittua ja niitä tilaisuuksia vieläpä tuli, kun retku paineli keittiössä vähän väliä. Voi hitto, mä olin sängyllä käpertyneenä kyljelleni sikiöasentoon ja elin ihan sekuntti kerrallaan. Tunsin fyysistä kipua, kun pakotin itseni olemaan siinä. Siinä maatessa mietin, että jotain tällaista ehkä tuntee retku, kun hänellä on retkahdus lähellä. Voi hemmetti! Mutta mä selvisin siitä, ihan vain sillä, että en alkanut suunnitella tulevaa tilaisuutta. Vain juuri sillä hetkellä en ottanut puhelinta.

Hyvää tätä päivää!

722

Moi!

Antilooppi täällä taas! Vaeltaja puhuu edellä asioista, jotka jo ovat kunnossa. Samoja asioita olen käynyt viime päivinä läpi suhteessa omaan elämääni. Lähinnä olen saanut tuntea kiitollisuutta nyt työstäni, jossa koen olevani omalla paikallani. On toki paljon muutakin hyvää. Takana on kohta neljä viikkoa raittiina. Uusi alku aluillaan… Kaikkea ei tarvitse rakentaa tyhjästä, vaikka monen asian kohdalla saan parantaa tapojani. Kuten esimerkiksi huolehtimalla itsestäni ja jaksamisestani paremmin, säästelemällä itseäni. Lähestyvä kesäloma huolettaa jonkin verran, mutta toisaalta osaan varautua siihen, että tiukkakin paikka saattaa tulla vastaan. Tänään olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että olen selvällä mielellä eikä minulla ole mitään tarvetta tuota mieltäni muuttaa :smiley:

723

Kiitos. Tuntuu, kuin olisin veden varassa, polkemassa paikallani, voimat vähenemässä. Välillä pää pulahtaa jo pinnan alle. Ja te istuisitte vieressä veneessä (se on soutuvene) ja kannustaisitte, että ottaisit nyt tiusku hyvä tosta pelastusrenkaasta kiinni. Sä pystyt siihen kyllä ja se kannattaa (ja se kannattaa myös: se on hyvä pelastusrengas), oikeesti. Ja mä yritän siinä polkiessani tehdä päätöstä, tarttuako jo, vai kannattaisko odottaa vielä, vaikkapa sitä, että jalat ylettyy ensin pohjaan… (mutta ylettyykö käsi silloin enää pintaan?). Siltikin kiitos siitä, että olette soutaneet siihen viereen, ettäkä häivy, vaikka mä vitkastelen - näköjään vastoin järkeä.

Jokaisen viestissä oli oikeaan osuvia näkökulmia. Vaeltaja, syyt pysyä lopettaneena pitää löytää - ne ovat multa yhä jostain käsittämättömästä syystä hukassa. Ypsilon, yritän tosiaan haukata liian ison palan: tajusin, että päivä kerrallaan on minulla vielä toistaiseksi muodossa Päivä kerrallaan, elämäni loppuun asti. Ja tuo jatko-osa kyllä syö tuolta viisaudelta toimintatehot. Mallu, täyttä asiaa kirjoitit, pohjaa joku osa minua olisi lähdössä etsimään, “jotta voisi vilpittömästi haluta raitistua”. Mutta se pohjahan tarkoittaa kurjuutta: mikä ihme järki olisi elämänsä (ja läheistensä elämän) tuhoamisessa - vain siksi, että löytäisi “riittävän motivaation raitistua”? Mainitsemasi uhkakuvat voi kyllä vaivattomasti saavuttaa juomalla: moni on siihen pystynyt, miksipä en siis minäkin. Kiitos kun jaoit kokemuksesi puhelimen tutkimisesta: tunne oli varmaan tosiaan hyvin pitkälle sama kuin päihteisiin retkahdusta miettivällä.

Vaeltaja, kiitos rukoilemisesta. Ehkä siinä olikin se salaisuus, miksi tänä aamuna tunsin herääväni levänneempänä, vaikka nukuin edelleen liian lyhyen yön. Ja kiitos Antilooppi valoisasta viestistäsi. Kaikkea hyvää teille kaikille tähän päivään. Paistakoon itse kunkin soutuveneeseen tänä kesänä välillä myös aurinko. Plup plup.

724

…

725

Meidän tiusku onkin ovelus!

Tässä aikana muutamana puhuin puhelimessa ystäväni kanssa, joka on alkoholisti. Raitis kylläkin. Hän oli niin lähellä retkahdusta käynyt, että oli kapakan ovea käynyt nykimässä, mutta käveli kuitenkin kotiin. Hän oli masentunut ja sillä hetkellä elämä oli muutenkin vähän hukassa. Huvittavaa siitä tilanteessa oli se, että vitsailimme asiasta. Vitsailimme siitä niin, että masennukseen se juominen onkin hyvä lääke, hänelle tuttu ja auttaa sinänsä, että kun on muutaman päivän juopotellut, tajuaa, että nykyinen olotila ei ollutkaan niin kamala. Kun sitten sen juomaputken jälkeen huomaa, että vain kamalampaa on olemassa. Joten ehkä sitä pitäisi kokeilla, niin se käsillä oleva päivä olisi viikon kuluttua tuntunut oikein hyvältä. Ei hän sitten kuitenkaan kokeillut, päätti kuitenkin niin.

Että nyt tämä ystävä tunnistaa minut, jos täällä käy kirjottamassa tai lukemassa. Ja saa tunnistaakin, rutistus vain sinulle.

Ja tiuskulla oli hyvä vertaus, koska me ollaan täällä veneessä suhteellisen turvassa. Ja siitä huolimatta mitä me huudellaan sulle, sä itse päätät jatkatko polkemista, hukuttaudutko vai otatko sen pelastusrenkaan. Mutta en ole nyt lähdössä soutamaan poiskaan.

726

Ovelus, niinpä niin! Toi juomisen surkeudesta muistutuksen saaminen on oikeastaan ihan pätevä juttu, vaikka käy myös huumorista.

Y, luin eilen viestisi ja se palautti mut jostain syystä ihan perusasioihin. Näin:
Olen juoppo.
Koska olen juoppo, haluan välillä humaltua.
Olen ymmärtänyt, että humaltumiseni ei olisi suotavaa.
Yritän keksiä itselleni tekosyitä, miksi voisin humaltua siitä huolimatta, että se ei ole suotavaa.

Yksinkertaista, niin yksinkertaista. Näistä viikosta toiseen jatkuvista vuolaista sanankieputuksista ja maatamylläävistä oivalluksista voisi päätellä, että kyseessä olisi joku mutkikkaampikin asia, mutta tuostahan tässä koko hommassa on kyse. Huoh. Ja tietysti ikävöin sitä hyvää humalaa, jollaiset minun kohdalta ovat aikoja sitten olleet ja menneet (jos niitä sellaisia nyt on edes ollut).

Kiva kun soutelette edelleen samalla järvellä.

727

No, käytin tässä juoppo-sanaa merkityksessä alkoholisti. Tämä ei nyt ole kovin keskeistä, mutta Kielitoimiston sanakirja kertoo näin: “juoppo1*B yhtenään, vähän väliä juopotteleva (henkilö), alkoholisti. Parantumaton juoppo. Kaappi-, rapajuoppo. Juoppo mies.” :wink:

Kiertelen kai siksi, koska se kuuluu taudinkuvaan? Luulisin? (Puurosta kyllä tykkään. Miau.) Niinkuin tiedät, kumminkin rohkaistuin taannoin pyytämään, mutta hän ei sitten oikein kummin hommiin käytännössä ryhtynyt. Lähinnä tuemme toisiamme. Mutta naispuolisen kummin löytäminen ei vaan ole niin helppoa, naisia on AA:ssa vähemmän. Tällä hetkellä mulla ei ole mielessä ketään toista, jota voisin pyytää ja joka vielä suostuisi (yksi oli aiemmin mielessä, mutta hän kieltäytyi heti alustavan kyselyni perusteella ja ymmärrän hyvin: perheellisen ihmisen voimat ja aika eivät riitä välttämättä kovin monen ulkopuolisen hyysäämiseen). Nelosta olen kirjoittanut aika pitkästi, tosin en nyt vähään aikaan (no, en moneen kuukauteen). Ja viitostahan ei voi tehdä, kun ei ole kummia, eihän? Ryhmäänkään en huomenna pääse, koska vien lapseni erääseen valtakuntamme puuhajukujukuvisulahtilandiamaista. Eli kuten näet, selityksiä löytyy. Niistähän ei tule pulaa. Joo siis oikeassa toki olet, hommat on jääneet hoitamatta (ja minä olen jäänyt hoitamatta). Mutta käske mua, Vaeltaja. Ei siitä haittaakaan ole. [size=50]Oikeestaan se tuntuu mukavalta… :wink: [/size] Rutistus sulle, olet hyvä ystävä.

Eilen muistui mieleen nolo tapaus vuosien takaa. Olin kutsunut kavereita tupaantulijaisiin. Ja kun kokemattomana emäntänä jännitti, piti ottaa vähän pohjia: niinpä olin tukevassa kännissä jo siinä vaiheessa, kun vieraita alkoi tulla. Tottahan ne olivat selvin päin tullessaan… Eilen katselin ruokakaupassa pyörinyttä nuorten aikuisten porukkaa: krapulaisen näköiset sällit ja pari mimmiä notkuivat naureskellen, valintoja tehden kaljahyllyjen välissä. Huomasin ajattelevani, että onneksi mä en ole tossa ja näytä tolta. Mutta miten ihmeessä sitä kuitenkin sitten juomista harkitessaan unohtaa/sulkee pois mielestään sen, että se oma törttöily näyttää toisten silmissä ihan yhtä hölmöltä kuin joidenkin muiden viinatörttöily minun silmissäni, kun heitä selvinpäin katson?

728

Nina70:n ketjussa puhutaan sokerista. Siellä kirjoitin näin:

Tähän täytyy lisätä, että lapseni on myös kova makean perään, mikä huolestuttaa mua. Sokerin ja alkoholin samankaltaisuudesta mainitsi hajatelmakin tuolla toisessa ketjussa. Yritän rajoittaa lapseni makeansyöntiä ja tarjota esim. hedelmiä tilalle aina kun mahdollista. Mutta esim. kaverien synttäreillä hän syö säännöllisesti itsensä makeasta huonovointiseksi, kun kukaan ei rajoita. Välillä hän tunnustaa, kun tulen töistä, että hänen oli pakko ottaa jotain kaapissa olevaa makeaa (mitä meillä yleensä ei edes ole), kun hänen teki niin kovasti mieli, ettei voinut olla ottamatta. Hän myös sanoo, että sillä hetkellä, kun hänen tekee herkkuja mieli, hän ei voi olla syömättä - jälkeenpäin häntä sitten harmittaa, kun hän tietää, että siitä tulee hampaisiin reikiä ja se ei ole terveellistä. Salaa mielessäni löydän masentavan analogian oman riippuvuuteni kanssa… En tiedä, löydänkö tässä nyt sellaista, mitä ei ole.

729

Minusta oli ihan ok, että jos ihminen itse tietää, ettei voi ryhtyä kummiksi, sanoo sen suoraan. Halua auttaa varmasti on, mutta kieltäytyminen kertoo siitä, että hän ottaisi kummiuden vakavasti, jos suostuisi, ja siksi jos ei omat resurssit tällä hetkellä riitä, tekee oikein, kun kieltäytyy. Olen huomannut, että hän auttaa silti viisaudellaan monia ryhmissä kävijöitä.

Niin, jos kummi ymmärtää - ja kummitettava. Minä en taitaisi uskaltaa ottaa mieskummia. Itseni tuntien jossain vaiheessa tekisin kuitenkin siitä itselleni pelin, ihastuisin, alkaisin vongata, kokeilla riittääkö viehätysvoimani. Ja sillä konstilla pilaisin kummisuhteen joko hermostuttamalla miehen yrityksilläni, jos hän ei olisi minusta kiinnostunut, tai sitten saamalla tahtoni läpi ja muuttamalla kummisuhteen joksikin muuksi (todennäköisesti lyhytaikaiseksi) suhteeksi. Kummassakin tapauksessa kummius menisi pilalle. Mieleenhän tuli tietysti myös kysyä sinua, Vaeltaja (siis kummiksi :wink: ) - mutta koska emme ole (ilmeisesti?) koskaan tavanneet, se ei taitaisi senkään takia olla mahdollista. Ja sitä paitsi: sähän olet poika ja mä tyttö.

Lapsi lähti taas tänään kesäreissuilleen. Mä vaihdoin jo pari tuntia sitten vaatteet ja otin avaimet taskuun lähteäkseni ostamaan kaljaa. Vielä en ole mennyt. Haluan juoda, mutta en haluaisi alkaa juomaan. (Juu, tiedän edelleen vaihtoehdot.)

730

Näinhän se on, pitää myöntää. Eilisilta oli taas sellaista lähtöruudussa pyörimistä. Kaupasta selvisin lopulta herkkulastissa, ilman alkoholillista olutta (alkottomalla ja kokiksella). Vielä ennen nukkumaan menoa kuitenkin päätin lopulta antaa periksi ja korkkasin sen kaapissa lymyilleen viimeisen viinipullon. Olin illan mittaan popsinut muutaman sinisen pillerin, mutta kun tuli tunne, etteivät ne “auta”, oli lopulta pakko alkaa etsiä “apua” kaapin periltä. Mutta tässä olikin aika tehnyt juomalle tepposet (tai se tyyppi, joka aikoinaan muutti veden viiniksi…?): se oli pilaantunut juomakelvottomaksi, alkoholittomaksi (ainakin siltä maistui) litkuksi. Eli viimeinen kaappipullo olikin kupla: viemäristä meni alas. Nyt ei ole taas viinaa kotona, ellen itse sitä käy ostamassa. Oli tästä siis lopulta jotain hyötyäkin.

Niin, en kai mä haraisi sitä juomista vastaan näin sitkeästi, jos oikeasti ajattelisin, että haluan mennä vielä alemmas. Seuraava pykälä alaspäin pelottaa hirveästi (paljastuminen työpaikalla, läheisten huolestuttaminen) ja siitähän sitä luiskahtaisi, jos juomaan rupeaisi. (Eilenhän kyllä tavallaan jo rupesin, mutta toteutus “epäonnistui”. Oikeastaan olen helpottunut, että pelastuin näin kummallisella tavalla.)

731

Toi on ainakin minun kohdallani osoittautunut niin todeksi!
Nyt kun olen tullut piilopulloineni poies siitä “salakaapista”, olenkin saanut kommentteja siitä, että vihdoinkin!
Mulle on valjennut, että suurin osa läheisistäni on ollut asiasta tietoisia jo kauan ja HUOLISSAAN! Minä vaan olen yrittänyt ongelmaani salailla ja kuvitellut siinä onnistuvani. Olen siis elänyt täydellisessä harhassa.
Ei kotonakaan lapsiani/miestäni surettanut niinkään paljoa mun juomiseni (toki suretti sekin), vaan se, että tein sitä MUKA salaa…Jatkuva valehteluni heitä vitutti ja loukkasi, enemmän kuin dokaamiseni. Tämän luottamuksen palauttaminen, hyvittäminen, tuleekin sitten viemään aikaa…ja kauan!
Auttaahan he olisivat ensisijaisesti halunneet, jos olisin asian vain heille ymmärtänyt rehellisesti tunnustaa. Sama kuvio omien vanhempieni suhteen…ja nyt olen saanut vielä samanlaisia kommentteja muutamalta työkaverilta.
Paljastuminen ei siis saanutkaan läheisimpiäni huolestumaan entisestään, vaan päinvastoin. Se poisti heiltä osan huolta.

Joten toisaalta se paljastuminen onkin ollut välttämätöntä myös minulle, että voin asiat rehellisesti myöntää näille tärkeimmilleni että myös itselleni.

Raitista Juhannusta odotellen ja sellaista teillekin kaikille toivotellen, Ilmatar

732

Niin pelkäänkin. Ja kyllä vanhempani varmaan aavistavat muuttuneesta käytöksestäni (viime kesänä ja sen jälkeen), että jotain on vialla. Kyllä läheiset huomaavat, tietävät. Totta töriset, taas. Mutta ethän sinä sitä halua kuulla, että olet oikeassa, vaan sen, että tekisin jotain, toimisin.

Voin kuvitella, että suoraan puhuminen vähentäisi vanhempieni huolta, koska nyt he (todennäköisesti) vain tietävät, että jotain on vialla, mutta eivät saa selville, mitä (eivät ole koskaan joutuneet katsomaan mun juomista ja asuvat toisella paikkakunnalla). Ja kyllä uskon myös ton, että rehellisyys auttaisi myös itseäni. Kyllähän jo niille muutamille vanhoille ystäville kertominen silloin talvella helpotti omaa oloani. Nyt, kun kuvittelen, että ne tärkeimmät läheiset eivät tiedä, jotenkin testaan itseäni ja tätä tilannetta, että kuinka paljon voin tehdä “salaa”. Mutta silti: en mitenkään tajua, miten voisin kertoa lapselleni tästä. En kertakaikkiaan. Että “kuule, äiti on alkoholisti”. :frowning: Mä osaisin sujuvasti kertoa sen kolmevuotiaalle, mutta varhaisteini on ihan toinen juttu. Se ymmärtää ja on huolissaan. Ja myönnän: häpeäisin hänen edessään ihan tolkuttomasti tästä kertomista. Se kai se on se todellinen syy, miksen puhu läheisilleni: ei heidän huolensa vaan oma häpeäni.

Tulihan se sieltä. Kiitos teille, taas kerran.

733

Tää ei nyt sua varmaan mitenkään helpota, mutta sun varhaisteini on jo susta huolissaan. Luuletko sä, että lapsesi on ihan palikka? Ei voi olla, sen verran lapsen äitiä olen oppinut tuntemaan…

Kun sun päässä ja elämässä käy tollainen myllerrys, saat olla varma, että huolissaan se on. Sinun päätöksesi on annatko sille huolelle sanat vai et. Ja myös se minkälaiset sanat. En mä tässä halua huutaa ja määrätä (valehtelin, tietysti haluaisin, mutta en tee sitä…), että mitä sanoja sun pitäisi antaa ja mitä kertoa, mutta sitä vain sanon että älä aliarvioi lasta. Sä tunnet lapsesi ja itsesi, kyllä sä tiedät mikä teille on parasta. Ja mitkä sanat on oikeat, jos sanoja alat asetella.

734

Mä jostain syystä repesin, kun luin ton. Oikeassa olet: se ei todellakaan ole palikka! (ja kiitos kohteliaisuudesta) Eli totta kai se on ihmeissään ja huolissaan. Ja nyt kun sen näin ajattelee, olis lähinnä vaan reilua kertoa, mikä sen hänen havaitsemansa mörön nimi on ja mitä se tarkoittaa. Mulle tuli jo viime kesänä olo, että se tuli kahdelta kesälomareissultaan tavoistaan poiketen kesken pois, koska se tajusi mun poikkeuksellisen huonon olon (viime kesänähän join) ja sen, että se huono oloni jollain ihmeen tavalla tiivistyi niihin aikoihin, kun hän oli poissa kotoa (=yritin keskittää juomiseni niihin päiviin).

Nyt pitää painella petiin, huomenna aikainen herätys. Mutta kiitos taas iltaterapiasta! Olette huippuja!

735

Omalle lapselleen heikkoutensa myöntäminen on vaikeaa…
Mun lapseni on kaikki 10-17 väliltä, ja jokainen heistä koki kuitenkin tämän vaikean vaikean asian sanoittamisen helpottavana.
Reppanat kun kuitenkin olivat jo pitkään miettineet, että mikä tota äitiä vaivaa…ja se pahin peikko: ONKO SE MUN SYY??? Mitä mä voin tehdä, että äidin olisi parempi olla??
Mitä mä oon tehny, kun se taas on juonu?
Nyt kun he asian tietävät, eivät enää rakkaat syyllistä itseään. Tietävät fiksut tyttöseni, että äiti on alkoholisti. Siis periaatteessa perusterve mutsi, mutta juoda se ei voi.

Alkoholismin syventäminen riippuu sit jokaisen halusta ja kyvystä ottaa tietoa vastaan. Mutta täältä netistähän sitä löytyy. Nuorisollekin ihan asiallista tietoa, mitä tämä sairautemme tarkoittaa.

Tuolla kotikanavan puolella on ollut erittäin riipaisevia kirjoituksia (nuorten kirjoituksia) tästä aiheesta. Ne kirjottaa, kun eivät tiedä mikä äidillä on hätänä. Syyllistävät itseään ja etsivät tietoa. Jokainen näistä kirjoittajista on kuitenkin itse jo pitkään tiedostaneet äitiensä ongelmajuomisen, jonka haluaisivat ottaa jotenkin kotona puheeksi. Kuitenkaan siihen lapsina kykenemättä.

Rohkeutta Tiusku, uskon että puhuminen helpottaisi sinunkin ja lapsesi oloa. Molemmille tulisi varmasti huomattavasti turvallisempi olo.

Vaeltaja,
juuri näin sen koen.

736

Ja tollaisessa tilanteessa, kun lapsi tajuaa olon pahenevan sillä aikaa kun itse on poissa, tulee just niitä syyllisyyksiä. Isokin lapsi niin helposti kuvittelee, että os hän olisi kotona, äidillä olisi helpompaa.

Hyvä, että nauratti, ettei suututtanut.

737

Tämä on kyllä tosi tärkeä pointti: se pitää tehdä selväksi, että lapsen syy se paha olo ei ole. Minusta vain tuntuu niin vaikealta selittää tätä hänelle, koska hän ei ole koskaan nähnyt mua humalassa. Eli paitsi että mun pitää kertoa riippuvuudestani, mun pitäisi kertoa (?), että olen päihteillyt häneltä salaa. Hänhän on nänyt vain hermostuneisuuden ja väsymyksen, ei juomista - tai edes pulloja. Olen miettinyt tätä kertomista ja kyllä se tuntuu edelleen vaikealta. Mutta alan tulla vakuuttuneemmaksi, että kertominen on oikein lasta kohtaan ja helpotus meille molemmille. Myös ryhmiin pääsisin sen jälkeen lähtemään helpommin, kun voisin avoimesti kertoa, että hoidan siellä itseäni. (Vai alkaako hän, jos kerron, kantaa huolta siitä, mitä teen, kun hän ei ole näkemässä?)

Vanhemmilleni kertomista epäröin kuitenkin vielä enemmän. He asuvat muualla eivätkä voisi käsittääkseni mitenkään erityisesti auttaa minua, vaikka tietäisivätkin. Heille tässä olisi vain yksi huoli lisää, keskenään vatvoisivat, kauhistelisivat ja tulkitsisivat jokaisen sanani ja tekoni pahoin päin. Mutta jos kerron lapselleni ja samalla evästän, että isovanhemmille tästä ei sitten puhuta, ei sekään ole oikein hyvä ratkaisu. Ei tätä ainakaan pelkästään lapsen salaisuudeksi saisi sälyttää. Eli ainakin lapsen isälle asiasta pitäisi sitten kertoa, jos ei vanhemmilleni, ettei lapsi jää salaisuuden kanssa yksin. Exäni kyllä taas on sukunsa suuntaan sellainen hölösuu, että asiasta tietäisivät sen jälkeen myös kaikki sen puolen tädit ja serkut. Huoh. Pitäisköhän yksinkertaisesti liimata lappu otsaan:“Olen alkoholisti”? (Juu, näen kyllä itsekin, mikä kiertely, kaartelu ja salailu mulla tässä edelleen on mukana ja uskon, että se omalta osaltaan on estämässä toipumista. Mielenkiintoista.)

Eilistä työmatkaa pelkäsin etukäteen, varsinkin paluumatkaa junalla. Kun kävelimme asemaa kohti, minusta tuntui, kuin olisin ollut tuomiolle menossa. Vaihtoehtoina näyttivät olevan joko ravintolavaunuun meno ja juominen (odotin kollegani ehdottavan tätä) tai alkoholismistani kertominen. Kumpikin vaihtoehto näytti kamalalta. Varmaan seisoin lannistuneen näköisenä lysyssä ja hypistelin hermostuneesti sormiani, kun junaan odotimme. En kuitenkaan lopulta joutunut tämän valinnan eteen: ravintolavaunuehdotusta ei tullut. Olin helpottunut, mutta tavallaan myös vähän pettynyt - luulen, että olisin rohkaistunut hänelle eilen ongelmastani kertomaan.

Sinisiin pillereihin olen taas viime päivinä taitanut kehittää (psyykkisen) riippuvuuden. Näin se käy. Oma moka.

738

Tiusku, kanssakulkijani,
ymmärrän hirveen hyvin ton sun pohdinnan hyvistä ja huonoista vaihtoehdoista kertomisen suhteen. Kyllä itsekin puntaroin kertomista ja sanamuotoja pitkään ja hartaasti…Kuitenkin kun päätin sen tehdä, sanat tulivat kuin itsestään, ja niin että jokainen lapsista sai omalle ikätasolleen ja luonteelleen sopivan selvityksen.
Uskon edelleen, että sinunkin lapsesi tietää jonkun merkittävän asian olevan pielessä. Kysymys ei niinkään ole siitä, onko hän nähnyt sinun juovan (silloinhan se ei tosin olisi mikään salaisuus) vaan siitä, että hän varmasti vaistoaa sinun salaavan häneltä jotain tärkeää, teitä molempia koskevaa asiaa. Asiaa, joka saa sinut, hänen oman äitinsä välillä ihan raiteiltaan.
Me alkoholistit usein pahoitamme mielemme, suutummekin siitä, että tämä sairautemme on edelleen jokin hävettävä ja tabu…mutta juuri tällä salaamisella opetamme tätä protestoimaamme totuutta seuraavalle sukupolvelle. Jos me voimme itse omille läheisillemme antaa kasvot tälle taudille, he oppivat että kysymys on sairaudesta, johon voi sairastua ihan kuka vaan. Siis me tavalliset, ihanat äiditkin.
Kun asiasta voi puhua, ei siitä yleensä tule mitään lumipalloilmiötä ja juoruilua, vaan asia pysyy asiana ja perhepiirissä.
Kerroit että lapsesi on kovasti makean perään, ahmii kunnes tulee huono olo ja katuu jälkeenpäin. Tämä on mielestäni oiva vertaus. Kerro, että äiskällä on vähän sama juttu ton alkoholin suhteen. Kerro myös, että hoidat itseäsi, että paranisit tuosta
omasta “ahmimisvimmasta”. Kerro, että ei ole sinun ei lapsesi eikä kenenkään muun SYY että olet alkoholisti, jotkut ihmiset vain sairastuvat siihen.
Etene täsäkin pienin askelin. Vastaa vain esitettyihin kysymyksiin. Älä luennoi, älä pelottele. Kyllä se hyvin menee. Luotan suhun, olet pirun fiksu muija!
Mitä vannhempiisi ja työkavereihisi tai exääsi tulee, luota heidän aikuisuuteensa… ja vanhempiesi rakkauteen. Minunkin vanhempani muuten asuvat satojen kilometrien päässä, eikä koskaan ole nähneet minua juovuksissa…tiesivätpä vaan kuitenkin. Oliko se sitten se äidinvaisto vai mikä lie?

Muista: tyyneyyttä, rohkeutta ja viisautta…

739

:bulb:

740

Tää onkin hyvä vertaus. Kyllä se kai on asia, mikä pitää puhua auki.

Luin sen tekstisi ja se kosketti: sinulta kuulin lapsen näkökulman siihen tilanteeseen. Kiitos. Meilläkin tunnetilat välittyvät minusta lapseen jotenkin aivan käsittämättömän herkästi. Mun lapseni on kyllä muutenkin sosiaalisesti lahjakas, paljon lahjakkaampi kuin minä koskaan. Ja samalla kun kirjoitin tuon, mieleen välähti:“…koska hänen on kanssani ollut pakko oppia sellaiseksi? Tuntosarvet ojossa koko ajan?”. Huh.

Kävin tänään a-klinikalla. Olisin saanut antabuksen juhannukseksi, kun edellen veivaan tässä ottaako-vai-ei-kuviossa. Olisin saanut sen sillä ehdolla, että olisin ottanut ensimmäisen tabletin heti siellä klinikalla. Kun meinasin, että otan ne mukaan ja mietin kotona, aloitanko vai en, työntekijä nauroi ja sanoi, että ei se kuule niin mene. Siitä tulis vaan mulle taas yksi ottaako-vai-ei-asia puntaroitavaksi. Harkitsin kyllä kuurin aloittamista, mutta sitten päätin, että katson, miten selviän juhannuksen ilman ja jos menee pieleen, aloitan ensi viikolla, kun mulla on sinne uusi aika. Saan kyllä hakean ne myöhemminkin tänään, jos päätän toisin. Valintani voi nähdä niinkin, että otto-vaihtoehto veti siinä tilanteessa täpärästi pidemmän korren, koska ovi sille jäi raolleen. (Tähän ei kenenkään tarvitse vastata että älä ota. Tiedän edelleen vaihtoehdot.)

A-klinikan ihminen muuten kehotti vielä harkitsemaan, onko lapselle kertomisesta mitään hyötyä - voihan vain yleisesti kertoa olevansa stressaantunut tms. ja että se ei johdu lapsesta. Mä alan kuitenkin taipua rehellisyyden kannalle. Olen muutenkin lapselleni ollut avoin ja pyrkinyt kertomaan asiat niin kuin ne on (ikätasoon sopivasti tietenkin). Kyllä meillä on esim. alusta lähtien tiedetty, mistä vauvat tulee (no isä antaa tietenkin vauvansiemenen äidille, jonka mahassa vauva kasvaa!). :smiley:

Juhannus. Vietän juhannusaaton yksin (ei kovin hyvä idea). Toisaalta mulla on takana aika monta yksinäistä juhannusaattoa, joten se ei sinänsä ole iso juttu - se vain tässä tilanteessa mahdollistaa valitettavasti asioita. Mutta juhannuspäiväksi on seuraa ja ohjelmaa, johon krapula ei sovi, joten ehkä se riittää huomisen antabukseksi. Yritän nyt keskittyä hakemaan iloa ja mielenrauhaa hyvästä ruoasta, luonnon kauneudesta, omasta ajasta ja hiljaisuudesta. Ja vaikka eilen painoin mieleeni alkon tämän ja huomisen aukioloajat, toivon silti, että voin lopulta unohtaa päihteet edes hetkeksi kokonaan.