Piti tulla kurkkaamaan mitä tänne kuuluu!? Selviytyminen raitistumisen kanssa on aika rankkaa.
Mä en vaan ole pystynyt tulemaan tänne kun jotenkin jollain tavalla aloin tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. Miksi, sitä en tiedä?
Ehkä sitten omat jutut on niin tyhjänpäiväisiä sisällöltään että aloin tuntemaan jotain noloutta kirjoittamisen jälkeen. Jotain jonkinlaista yksinpuhelua jonka kirjoittamisen vain lopetin.
Terapiasta on varmasti ollut itselle nyt apua. Elämä taas koettelee ja töitä on liiaksi saakka mutta olen päättänyt selvitä.
Nämä yövuorot on sellaisia että on hyvää aikaa miettiä mihin suuntaan sitä laiva seilaa
Jaxia ja muita olen kyllä ajatellut ja juuri tänään funtsinut miten teillä menee?
Heissan Helisee Täällä sitä ruudun takana mennään ja porskutetaan hissukseen eteenpäin.
Toi terapia onkin aika paljon rankempaa kuin uskalsin kuvitellakaan.
Tunnemöykkyjä kun vähän sohaisee niin siinä on elimistö ihmeissään kun jotain tuolta sisältä irtautuu ajatusmaailmaan ja se aiheuttaa tosi vahvoja fiiliksiä.
Vihaa nyt etupäässä.
Itseluottamuksen ongelmat ja toisten hyväksynnän janoaminen on noussut todella vahvasti esille.
Mä nyt vaan yritän opetella tulemaan toimeen omana itsenäni, senkin uhalla ettei kaikki musta tykkää.
Se on vaikeaa kun on lapsuudesta aika rankkoja hylkäämiskokemuksia ja siitä se sellainen toiseudentunne on tullut.
Kaikista ikinä kamalinta on ollut tajuta olemassaolevaksi sellainen ilmiö että minulle oli kehittynyt sairas side isäpuoleeni joka vihasi minua.
Tein kaikkeni että hän pitäisi minusta ja se taas liittyi jotenkin äitini hyvinvointiin.
En osaa eritellä kuviota tarkemmin. Se tilanne oli niin sairas. Äiti katosi tuskissaan johonkin moneksi päiväksi ja mä yritin olla sille miehelle mukava ja auttaa kotitöissä. Kerroin vitsejä ja esitin lauluja.
Mitään fyysistä ei suhteeseen liittynyt vaan suuri tarve olla mieliksi.
Surin äidin tilannetta mutta en osannut auttaa. Muutuin vuosi vuodelta poikamaisemmaksi sillä isäpuoli halveksi kaikkea naisellista. Hän vihasi alkoholia ja huonoa elämää.
Sairainta tässä oli ihannaoiva suhde isääni joka useimmiten unohti tulla hakemaan silloin kun oli sovittu. Tuntuu että koko varhaislapsuus on ollut henkistä läpsimistä posikille.
Tää tarinakin on niin sekava ettei siitä mitään käsitystä oikein saa mutta pakko se nyt vaan oli tähän pusertaa.
Heräsin päikkäreiltä justiinsa.
Joo ne vihat, surut ym jutut kestää aikansa, vaan katoavat sitten pois, onneks.
Mitähän täs nyt sit oikein duunais, taidan lähtee johonkin.
Hienoa kuulla Koheltajainen, että pääset pikkuhiljaa eteenpäin! Voimia!
Tämmönen kommentti “vittumaista tänään” ketjussa taas sai mulle aikaan sen oivalluksen, että täällä on aika turhaa pohtia näitä ja itsekin suuntaan muualle näitä asioita vatvomaan…
Tämä sama ongelma on muuallakin päihdejutuissa… joitkut ei kestä aatella, mitä ovat läheisilleen tehneet ja sitä mitätöidään ja miksei puolisot ja muut unohda ja anna anteeksi, kun nyt olen “muuttunut”. Toisilla, kuten mulla, on oma kokemus sekä “uhrina” että itse pettymysten aiheuttajana ja nään siten molemmat puolet.
Hyvä että olet jo päässyt terapiaan. Mullakin on jossain vaiheessa se mahdollisuus. Olen ollut raittiina vajaat puoli vuotta nyt.
Moro!
Tänään olisi terapia-päivä.
Mä en muuten sinne hingunnut vaan erikoispäätohtori sinne kehoitti menemään.
Ja menin kun käsitin ettei sinne edes erikoissairaanhoidon pakeilta automaattisesti pääse.
Toiseksi mä olen “sairastanut” paljon kauemmin kuin juonut.
Kolmanneksi mä rakensin omin pikkukätösin lämpimät välit isääni ja äitiini vaikka veljeni ei siihen vuosiin kyennyt. Hän on päässyt kohtaa haalea.
Se mua vituttaa että se mitä lapsuudessa oli en mitenkään olisi voinut lapsena muuttaa. En mitenkään. Leikki-ikäinen nyt ei voi toimia kuin aikuinen vaikka kymmenvuotiaasta toiminkin taloudenhoitajan roolissa tehden ruokaa, siivoten ja ilahduttaen äitiä.
Siitä mä en enää välitä että mut täällä leimataan omata mielestäni hieman yksinkertaiseksi jos siis nua vittumaista tänään kommentit sivusi myös minua.
Olen koko elämäni tehnyt työtä Sos- ja terveysalalla monessa eri työpaikassa ja nähnyt psykiatristakin kenttää ja uskokaa tai älkää mutta olen enemmän kuin hyvin selvillä syntipukki syndroomasta.
Olen hyväksynyt kaiken tapahtuneen ja nyt kasaan omia rivejäni.
Yritän kohdata omat vahinkona äitinä ja syyllisyyden jonka oma juominen aiheuttaa.
Se on vaan sillä lailla että mulla on oikeus puhua anonyymina asioista koska ne on minun asioita eikä kukaan muu voi tietää mitä elämä on minun pöksyissään ollut.
Meillä kaikilla se on ollut erilaista.
Kaikkeni teen että pääsen juomisesta eroon.
Se on nyt tärkeintä.
Ja oltais täällä plinkissä sillai ettei lisättäisi toistemme kuormaa vaan tuettaisi vaikkei samaa mieltä ollakaan.
Moi!
Luulen, ettei se suhun liittynyt vaan minuun, koska on kirjoitettu ennen sun kommenttia… Mua harmittaa itseäni, ettei ole oikein semmosta paikkaa, missä vatvoa kaikkia ongelmiaan yhtä aikaa…
Kun miettii vaikka fyysisesti aliravittua lasta tai eläintä, niin eihän sen fysiikka kehity hyvin. Ihan sama on henkisen puolen kanssa. Jos liki kaikki perustarpeet sillä saralla sivuutetaan, ei voi edes olettaa, että ihminen rakentuisi vahvaksi… Sitten ajautuu aina uusiin ongelmiin tämän avuttomuutensa kanssa… Siis kerään sen ydinongelman päälle lisää p*skaa. Mikä tietty pahentaa kokonaistilannetta.
Mutta eteenpäin mennäänn vaikka piruuttaan. Voimia Koheltajainen! Eipä näistä täällä kannata murhetta ottaa. Ite en enää kirjottele omia tuskiani, vaikka toisaalta harmittaa kun sitten menettää senkin vuorovaikutuksen, mistä on hyötynyt ja tykännyt. Ehkä’ yritän mennä siihen AAL-ryhmään livenä, siis jossa käy alkoholisti tai muissa toimimattomissa perheissä kasvaneita. Nää kun sais jotenkin selviämään, vois loppupuoli elämästä sujua kivemmin.
Mä kirjoitin tosta omasta fiiliksestä myös todella yleisesti koska ihan livenäkin olen saanut tuntea sen ettei omiin tunteisiin ole tilaa.
Läheiset ahdistuu siitä kun en voi hyvin ja olen ihan lapsesta saakka oppinut peittämään tunteeni siinä kuitenkaan kauhean hyvin onnistumatta. Olen aina ollut itkuherkkä ja pelokas.
Yökasteliija joka nukkui valot päällä. Mielikuvitukseen sitten pakenin ja pelastuin mielestäni vasta kun löysin poikaystävän josta sain turvaa. Ehkäpä eläimet on aina olleet tärkeitä sen turvan tunteen takia.
En minä enää ketään syytä vaan ajattelen että niillä aikuisilla silloin on ollut omat ongelmat niin kuin minulla nyt.
Mutsi sanoi mulle kärkkäästi kun mainitsin terapian alkamisesta että sinne on nyt hyvä mennä ruotimaan kuinka kurja lapsuus sulla on ollut!?
En mä siellä itsesääliä hae vaan availen niitä solmuja jotka estää näkemästä ja elämästä. Että pääsisin vapaaksi siitä itseinhosta jota olenn kantanut. Syytin lapsena itseäni siitä että olin elossa koska se aiheutti äidille paha amieltä. Kun faijapuoli vihasi ajattelin että se olisi kiltimpi äidille jos minua ei olisi tai jos saisin sen tykkäämään itsestäni.
Mutta se olisi vaatinut sen etten olisi saanut puhua isästäni tai käydä siellä koska takaisin tullessa haisin tupakalle joka taas aiheutti pahoja puheita ja inhoa minun suuntaan.
Pahinta oli kuunnella kun faijapuoli haukkui ja pilkkais isää ja taas isän luona pilkattiin mutsia ja sen uutta miestä.
Ole heidän puolellaan tai sitten olet niitä vastaan.
Tää mun tarina on niin pitkä ettei sitä ole edes järkeä enempää ruotia kun en siitä oikein itsekään mitään ymmärrä
Mutta mun ketjuun saa kirjoittaa koska koen että olen myös “kaksoisdiagnoosinen” ja koetan myös ottaa kantaa muiden ajatuksiin koska en halua vain puhua itsestäni.
Mun yksi työkaveri sanoi että ihailee mun loputonta itseluottamusta ja järkähtyneisyyttä kun tulee tiukka paikka eteen. Että minusta huokuu turvallisuus ja nallekarhumainen pehmeys.
Kyllä mä kuuntelen ja olen läsnä jso vain voin sillä tavalla jonkun toisen taakkaa helpottaa.
Hei mariamagdaleena!
Hyvä ja kannatettava ajatus. Elävän ihmisen, samoja asioita kokeneen toverin, kohtaaminen on aina enemmän kuin kirjoitettu teksti. Vertaistuen hyvät puolet tulevat siinä esiin, kun apua hakevat tukevat toisiaan. Eivät suinkaan aina tietoisesti, vaan samaistumisen tuomina ahaa-elämyksinä, kasvoista kasvoihin, lämpinä kädenpuristuksina. Häpeät ja väärät syyllisyyden tunnot haihtuvat. Voi tarkistaa elämänsä suuntaa kuuntelemalla toisia.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Mä kannatan kanssa ehdottomasti livetapaamisia sillä kirjoitettu teksti todella on aina kirjoitettua ja siitä voi vetää minkölaisia johtopäätöksiä.
Esim.kirjoittaja voi tarkoittaa tekstin ihan eri fiiliksellä kuin lukija sen ottaa.
Joku voi haluta ruotia jotain aivan asian vierestä.
Joku toinen voi ylittää itsensä kirjoittamalla itselle vakavasta asiasta kuvitellen saadakseen tukea ongelmalleen.
JOnkun toisen tapa voi olla keventää tekstiä todella mustallakin huumorilla mutta vastaanottaja ei sitä huomaa ja loukkaantuu.
jne. jne.
Samat ongelmat voi olla ihan kasvokkainkin mutta kun ilmeet ja eleet jengistystä ja kehonkieltä myöden puuttuu on väärien tulkintojen mahdollisuus suuri.
Mutta toisaalta tämä nettiplinkki on tärkeä ainakin alkutaipaleelle kun ei yhtään tiedä mitä pitäisi tehdä tai minne mennä. Kehtaanko, voinko, osaanko, otetaanko minut tosissaan, hävettää ja mietityttää. Tärkeä paikka!!
Tuollainen tilanne on raskas ja ihan tarpeeton lapselle. Kuitenkin lapset joutuvat vanhempiensa vallankäytön pelinappuloiksi yhä tänäänkin, vaikka asiasta on kirjoitettu ja viestitetty jatkuvasti.
Mutta aikuisetkin joutuvat monesti puun ja kuoren väliin. Ajattelen tässä ensimmäiseksi väliportaan esimiehiä, kun alaiset keljuilevat ja johto sekä omistajat vaativat yhä parempia tuloksia. Ja YT-neuvottelu odottaa, ja sieltä saattaa tulla yllätyksiä sekä juopoille että raittiille.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme[/i]
Huomenta Mariamagdaleena ja Koheltajainen. Pläräsin ketjuja ja yritin löytää syyn joihinkin mollauksiin johtaneista kirjoituksista mutten löytänyt. Turha kaivaa esiin, joten totean vain yleisesti samaa mitä tekin kirjoitatte.
Ei näitä nettikirjoitusten kommentteja kannata aina liian vakavasti ottaa. Netissä vuorovaikutus on rajallista. Tämä haittana.
Erittäin suuri etu on, että juuri täällä on mahdollista laittaa tunteitaan ja olotilojaan hyvin avoimesti ulkopuolisten luettavaksi. Joskus asiat suhteutuvat sopivamman kokoisiksi, toisinaan voi kyllä käydä niinkin että joku koko tarinaa ja taustoja tuntematon innostuu aukomaan päätään turhan räväkästi. So what?
Älkää missään nimessä lopettako syvällisempää pohdintaa. Juuri teidän harjoittamanne rehellinen kirjoittelu tekee palstasta mielenkiintoisen.
^ Juuri näin! Teidän kirjoittamisesta on suuri apu niille jotka sitä apua tarvitsee. Lämmin sydämisiä ihmisiä on harvassa. Te olette, niitä. Älä Maria lähde täältä pois. Olet hyvin hieno ihminen ja puhut kauniisti, sekä lempeästi. Hyvin fiksustikin. Iso lovi jää jos lähdet pois! Empatiaa ja ymmärrystä täällä kaivataan. Se jota on itseä sattunut voi ymmärtää toista.
Kiitos Punatulkku, Koheltajainen, Andante ja Lomapuisto!
Poistin omia kirjoituksiani, joten eipä niistä löydy sen kummempaa. Enää. Tosin useampaan kertaan olin kirjoittanut sukupolvien ketjussa vaillejäämisestä ja siten kyvyttömyydestä antaa seuraavallekaan turvallinen lapsuus eli olin kyllä nähnyt omassakin suvussani useamman sekä “uhrina” että tekijänä, mutta tietyt nimimerkit ohitti aika sujuvasti tämän ja heitteli noita kommenttejaan, joista sitten tulin siihen tulokseen, etten enää niitä asioitani täällä vatvo.
Netissä syntyy helposti väärinkäsityksiä ja tulkintoja ja kuten kirjoitin taustat on niin toivottaoman erilaisia. Toisaalta näin joskus on livenäkin… Päihderyhmissä on tosiaan kiukkua, miksei omaiset, puoliso ja lapset “unhoda” ja luota heti kun raitistuu kenties tuhannennella yrityksellä eli on se kyvyttömyys nähdä mitkä haavat pettymyksistä toisille jää. Ja nyt kun olen raitis, kaiken pitäisi olla ok. Päivi Istalahan on haastatteluissa kertonut kuinka on suostunut lapsensa kanssa läpkäymään tuskaisia asioita ihan lapsen vuoksi… Mulla eri syistä tapahtuneita laiminlyöntejä ei voi selvittää, koska omat vanhempani ei niitä pysty kohtaamaan… Ehkä liian kipeitä. Silti ne on olemassa ja juuri niiden kieltämisen takia luulen, etten omaan äitiini pysty koskaan luomaan mitään järkevää suhdetta. Niitä ei tarviis “hyvittää” mutta se mun tuskan näkeminen ja myöntäminen edes jälkikäteen ois ollu mulle aika tärkeä asia, mutta sitä on käsiteltävä sitten muualla. Loputtomiin niitä ei tarvitse vatvoa, mutta on niitä aikansa lupa surra.
Sinänsä tosiaan alkuraittiudesta tääkin plinkki oli kyllä kullanarvoinen tuki ja kaikki livejututkin, kun kaupittelin tätä ongelmavyyhteä vähän sinne sun tänne kuin konsanaan kulkukauppias. :mrgreen:
Joku sosiaalinen kyvyttömyys ehkä on aika pysyvää, kun olen kuitenkin jo nelikymppinen tai sitten saattaa olla että raittiina jotain kehitystä tapahtuu… Ehkä. :mrgreen:
MariaM., vastaan hyvän kirjoituksesi viimeisen kappaleen viimeiseen lauseeseesi. Takuulla kehitystä tapahtuu minkä ikäisenä tahansa. JOPA lähes kuusikymppisenä. :mrgreen:
Olisikohan niin, että kun vertaat oikein tarkasti nykyistä tilannettasi siihen mikä se oli sanotaan vaikka 2 vuotta sitten, niin huomaat paljonkin kehitystä?
Minäkään en pystynyt omaan äitiini luomaan mitään järkevää suhdetta. Jostain äitini oli saanut kuulla kun olin puhunut ettei hän ole minulta koskaan pyytänyt anteeksi omia tekosiaan, vaikka olisivat miten ilkeitä olleet. Äitini siis seuraavalla kerralla pyysi minulta anteeksi: hyvä ettei samalla sylkäissyt päin naamaa ja vittumaisempaa äänensävyä olisi saanut hakea ja ilmekin oli oikein mojova. - Sama ralli jatkui aina äidin kuolemaan asti. Löysin äidin käppyrästä keittiön pöydän alta, oli aivan sekaisin, soitin ambulanssin. Sieltä pöydän altakin jaksoi äitini haukkua minua vielä ja kuulemma olimme varastaneet hänen kauniit huonekalunsakin vielä. Terveyskeskuksessa yritin ottaa äitiäni kädestä kiinni, jonka hän tempaisi raivoissaan pois. Äitee tissutteli salaa, taisi välillä ajella mökkiseudulla pikku pöhnelössäkin kun haisi niin kovasti raalle sipulille hengitys välillä. - Pitäis ymmärtää, että omat vanhemmatkin voi olla todella sairaita henkisesti, eikä niiltä voi vaatia järkevää käytöstä, kun ei niillä ole siihen eväitä. Tietysti sitä on välillä vihaa ja surua ja vaikka mitä täynnä mut se menee ohitse, mä en vain koskaan parantunut tietyistä jutuista.
Lohdullista kuulla kyllä. :mrgreen:
Ehkä kehitys loppuu vasta kuolemaan. Tai meillä juopoilla alkoholidementiaan, jos jatkaa uraansa.
Lisään tähän huomion, että yleensä, kun joku tilanne tai ihminen alkaa kirveltää henkisesti, siinä on itsellä juuri se kohta, missä tarvitsisi kehittyä… Siis eräänlainen kipupiste tai vajavuus.
Just noin Maggis!
Mä työstän samaa kohtaa. Kun oikein aina joku asia raapaisee ja aiheuttaa vahvoja fiiliksiä tai just niin kuin sanoit kirvelyä on se työstämisen tai ainakin silmiin katsomisen paikka.
Tosta terapiasta piti sanomani että se on mun kohdalla ollut tärkeä paikka kohdata turvallisesti ne epämääräiset fiilikset joita olen koko elämäni kantanut mukana ja ihmetellyt.
Olen saanut työskennellä vihan ja hyväksymisen ja anteeksiannon oivallusten kanssa.
Se huomio ettei mun tarvitse kulkea syyttävä sormi pystyssä lukemassa osallisille tuomioita vaan että voin itsekkäästi keskittyä itseeni ja työskennellä ne tapahtumat ja oireillut itselle parempaan ja siedettävämpään muotoon.
Mä todella taidan nähdä esimerkiksi vanhempani aivan eri tavalla. Erehtyväisinä heikkouksineen ihan niin kuin itsekin olen.
Ja joskus joillakin elämä vaan menee niin kuin menee vaikka parhaansa yrittää.
Nallekarkit ei vaan mene aina tasan.
Silti mulla on oikeus olla vihainen siitä että olen jäänyt turvaa ja huolenpitoa vaille. Sen asian kanssa mun täytyy elää ja opetella uusia strategioita loppuelämää varten.
Pääsen käsittelemään parisuhdettakin aivan uudessa valossa sillä läheisriippuvuus on tehnyt meidän suhteesta riippuvuussuhteen ja se normaali miehen ja naisen suhde on ollut toissijainen.
Täällä sitä ruudun takana mennään ja porskutetaan hissukseen eteenpäin.
Voimia Koheltajainen! Eipä näistä täällä kannata murhetta ottaa. Ite en enää kirjottele omia tuskiani, vaikka toisaalta harmittaa kun sitten menettää senkin vuorovaikutuksen, mistä on hyötynyt ja tykännyt. Ehkä’ yritän mennä siihen AAL-ryhmään livenä, siis jossa käy alkoholisti tai muissa toimimattomissa perheissä kasvaneita. Nää kun sais jotenkin selviämään, vois loppupuoli elämästä sujua kivemmin. 
