Mutta tänään ei itellä oikein kulje. Olin päivän reissussa ja siellä duunikaverit otti alkoa ja nyt mun juomattomuuteen kiinnitettiin ensimmäistä kertaa huomiota.
Ootko raskaana? Ja miksi et ota ees yhtä kuohkaria?
Sanoin että puhtaasti terveyssyistä.
Ehkä hieman outoa kyllä.
Saavuin himaan ja mies kännissä kun oli naapurin kanssa maistellut. Meinasin oksentaa!
Siis niin ällöttävää tämän kaiken oman prosessin päälle että ei vaan pysty eikä jaksa!
Kai mä nyt jumankauta saan olla raittiina ja se olis enemmän asiallisempaa kuin vetää viinaa?? Täh?
Mä en nyt vaan jaksa. Suklaatakaan ei ole kaapissa eikä Jaffaa.
Noh, mä ja läheiset ollaan hengissä ja koiratkin porskuttaa toistaiseksi.
Tiedän että kaikki on omista valinnoista kiinni.
Pitäiskö vaan lähteä ja jättää tää jo useampaan kertaan möyhitty tunkio taakse?
Mutta kun en uskalla! Mä oon pelkuri.
En selviä yksin enkä osaa hoitaa asioita yksin.
Nyt pitää koota rivejä ja tehdä toimintasuunnitelma.
Mun etu on lastenkin etu eikö?
Alkoholismi ilmenee voimattomuutena alkoholiin nähden ja samalla elämä muodostuu sellaiseksi, että omin voimin ei kykene selviytymään.
Sulla on sovittu auttajaksi ja tukijaksi joku taho, pidä kiinni siitä vaikka olosi on raskasta. Sulla on jo hyvä alku raittiudellesi, se on lahja, jota ei kannata hukata muunlaisten vaikeuksien takia. Ne helpottuvat. Tiedän sen omasta kokemuksesta ja olen nähnyt suuren joukon alkoholisteja selviävän, kun ovat pyrkineet tekemään päivä kerrallaan tähän päivään kuuluvat asiat. Enempää ei vaadita.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Ja oikeassa olet. Bimin kirjoitus hieno ja ajatuksia sekä voimia antava tälle matkalle.
Minusta tämä tuntuu matkalle, uuden alulle, tuntemattomalle taipaleelle.
Me pystytään. Monen asian on muututtava ja varmaan moni asia muuttuu vaikken tietoisesti niitä muuttaisikaan.
Kun pohja on pudonnut niin monta kertaa on välillä vaikea uskoa että hyviäkin asioita tapahtuu!
Lomapuisto kiitos taas tasapainottavista sanoistasi!
Lohtua antaa tuo “enempää ei vaadita”
Kun olen kuvitellut kai hyvittääkseni juomistani joutuvani tekemään tuplasti palveluksia lähiympäristölle.
Hyvin olet selvinnyt Koheltajanainen, aivan ihmettelen miten jaksatkin. Mutta saat varmaan tukea täältä ja muualtakin.
tuli vain mieleen oma elämä kun kerroit miehen humalasta ja työkavereiden juomisesta. Itse olin aikalailla ääripää ihminen raittiuden alussa ja jo ennen sitäkin, en alkanut mihinkään enää juovien kans. Jos en itse ollut humalassa niin kartoin kaikkea sellaista missä juotiin, en jaksanut olla.
Raittiuden alussa olin sinkkuna ja en uskaltanut jatkaa seurustelua miehen kanssa joka otti viinaa, vaikkkei alkoholistisesti, enkä kyllä uskaltanut jatkaa seurustelua raittiin AA:laisenkaan kanssa, pelkona että alkaa jonain päivänä juomaan. Koin että kun olin yksin olin turvassa. Nyt sen vasta tajuan. Ja yksinäisten vuosien aikana opin selviytymään yksin joka oli minulle tärkeää kun aina menin miehen mukana hyvään ja pahaan. Ja opettelin pyytämään apua ja vastaanottamaan sitä, eikä silti tarvinnut olla huono. Jostain kaukaa lapsuudesta on kait tullut kuvitelma ettei saa pyytää apua eikä näyttää muille että menee huonosti.
Ihanaa tämä raitis elämä! Koko ajan tulee uusia ihania havaintoja miten raitis elämä silti, vaikka onkin vaikeuksia, voi olla mielenkiintoista. Vaikeuksista sitä sai voimaa kun niistä selvisi eteenpäin. Ja anteeksianto itselleni ja muille oli tärkein, etten jäänyt kiinni katkeruuteen. varsinkin itselle anteeksianto oli tärkeä, koska olin toiminut välillä tosi naiivisti, ja toisaalta itsekkäästi ja julmastikin. Sitä oli vain pakko, että itse selvisi ulos kaaoksesta. Sillä minun mielentilalla joka minulla oli ennen en olisi juovassa ympäristössä selvinnyt, olin liian läheisriippuvainen ja alistumiseen taipuvainen. Mutta kaikkein suurin kiitos kuuluu Korkeimmalle Voimalle, ilman Hänen apuaan en olisi selvinnyt.
Osuit suoraan sieluuni. Taidat tietää tarkoin siitä mistä kirjoitin.
Tiedän ettei näin voi jatkua ja olen uuden edessä. Jos jatkan samassa suhteessa on suuri vaara että palaan takaisn samoihin juomatapoihin sitten kun en enää jaksa katsella.
Tytär sanoi kun kerroin ajatuksistani että lähdet vaan. Se olisi kaikkien etu!
Mutta aikaisemmin kun olen yrittänyt irtiottoa on puoliso heittäytynyt hankalaksi ja mielestäni alkanut tekemään tietoisesti kiusaa. Hamkkimut heti naisystävän/ystäviä ja kavereiden kautta saattanut asian tietooni.
Esittänyt ettei voisi vähempää kiiinnostaa miten minulla menee.
Olimme siis joitain vuosia sitten asumiserossa kun minulle selvisi miehen pettämiskuvio.
Hän muutti pyynnöstäni pois ja sen seurauksna hän kyllä huolehti lapsista ja otti niitä luokseen mutta kaikki käytännön asiat jäi minun vastuulle. Aivan kaikki.
Jos kysyin jotain vastaus oli että minähän hänet olen laittanut lätkimään.
Pettämistä hän ei ole koskaan virallisesti myöntnyt eikä asiasta saa puhua.
Parisuhdeterapiassa hän vastasi kun viittasin asiaan että aivan sairasta kaivella vanhoja asioita.
Syy pettämiseen on ollut tietysti minussa koska en ole vaimona ollut hänelle tarpeeksi läsnä.
Mä en ymmärrä miten ihminen voi jatkaa eteenpäin elämässä kaikkien tapahtumien jälkeen niin ettei asioista koskaan saa puhua. Ei missään muodossa. Eli niitä ei ole tapahtunut.
Jos aivan superrehellisesti tuntojani tähän pakerran niin en taida uskaltaa lähteä koska pelkään että asia syöksee minut tolaltani. Että menen sekaisin kun en tiedä pelkäänkö, vihaanko vai mitä minulle tapahtuu??
Miten te kanssasiskot ja veljet olette selviytyneet erosta??
Oliko jollain hyviä lukuideoita läheisriippuvuudesta?
Kiitos Jax Etsin opukset käsiini.
Yritän edetä asioiden suhteen rauhallisesti kun mulla on taipumus saattaa itseni melkoiseen kriisiin asioissa jotka on vaikeita ja aiheuttavat ahdistusta.
Onneksi nyt on psykkan hoitajan ja psykiatrin tuki päästä asioissa jotenkin eteenpäin.
Voi… No asioita ja ongelmia parisuhteessa alkaa “nähdä” ja tunnustaa edes itselleen aika myöhään. Voin kyllä sanoa, että aikamoinen urakka erota ja yrittää raitistua yhtä aikaa. Jos puoliso on kohtalaisen juoppo ja ehkä empatiakyvyltään… puutteellinen, niin on se suo… Ei sitä kyllä meinaa käsittää itsekään, miten vaikeaa on päästä “irti”… Olen kyllä itse ollut todella finaalissa viimeisen vuoden aikana.
Voimia vaan koheltajainen! Raittiina on vahvempi, eikä sinne tänne talutettava lammas.
Kauheeta haipakkaa ollut viime päivät. Ei paljon ole ehtinyt turhia murehtia
Duunisuma purettu ja nyt voi huomisen keräillä itseään jotta jaksaa uuden edessä odottavan samanlaisen session.
Röhnötän sängyllä koirat viekussa. Ajatus kävi juomisessa vakavasti.
Eli työn raskaus tuntuu korvien välissä ja huominen vapaa on selkeä merkki aivoille että drinksun paikka!
Ihan piti pysähtyä komentamaan ja selittämään sille alkoholiapinalle että kun mä en enää juo tässä kohtaa.
Hirvee hiki pukkas ja levottomuus. Mutta se uskoi ja jätti ainakin toistaiseksi mut rauhaan.
Oikeastaan kun miettii, mikä olis se paratiisi kuoleman jälkeen ja miksei täälläkin, se olis just tuo, että makais sängyssään koiran tai koirien ja kissojen kanssa ja lukis jotain viihdyttävää/kattois englantilaisia poliisisarjoja ja söis vaikka suklaata. Välillä nousis koiranpissityslenkille ja jois kahvit ja sukkelasti peittokasan alle.
Thänks Mä olen lukenut läksyni ts.teidän ketjuja ja komentaminen tosiaan toimii apinan perkuleeseen.
Just näin Paitsi et jos mä vetäisin samalla suklaata ni en pääsis kohta enää pissittämään niitä koiria vaan ne joutuis raahaamaan mut sieltä sängystä
Mutta just toi sun kuvailu on parasta mitä ola saattaa! Ja jos sais samanlaisen kahelin juttukaverin vielä ainakin välillä mukaan olis ihan superia! Toki se ei sais kertoa sarjan tapahtumia ennakkoon… Sitä en kestä
Mutta tästä päivästä ja sen fiiliksistä.
Kävin eilen isän haudalla. Se on joka kerta vaikeaa. Ei se haudalla käyminen vaan se tunnetila sen jälkeen.
Mä en edes tiedä mikä sen tunteen nimi on.
Sekoitus surua ja kaipausta. Jotenkin ärtynytkin olo. Tekis mieli lähteä juoksemaan niin että läkähtyisi kun ei juominenkaan tule nyt kysymykseen.
Huomasin illalla kun olin kotona että teki mieli haastaa riitaa. Kävin ylikierroksilla. Purin takahampaita ja olin jotenkin levoton. Nukuin mutta näin outoja unia.
Mummosta joka on edelleen elossa vaikkakin melko huonossa kunnossa lääketieteen näkökulmasta. Sen kuolleesta miehestä. Konkurssissa menetetystä talostta yms.
Eikä siinä unessa ollut päätä eikä häntää.
Nyt aamusta asti ollut hankala olo. Ei voi olla paikoillaan. Olen taas siivonnut ja kävellyt ees taas.
Jotenkin alamaissa.
Kaikista paskin olo on sellainen kun ei tiedä mikä oikein vaivaa. Olen lähdössä töihin ja yritän tulla tolkkuihin.
Ei tää päivä ollut sieltä kevyimmästä päästä.
Töissä vastassa oli vainajalle tehtävä viimeinen palvelus ja se lisäsi eilisiä ja aamuisia fiiliksiä.
Kaikki isään liittyvät tapahtumat alkoi kiertää päässä.
Tirskautin välillä pari kyyneltä ja jatkoin hommia.
Naama on silti säilytettävä ja muista huolehdittava.
Mehut se vei.
Nyt pitäis nukkua mutta kierrokset koholla.
Yhden kerran kävi vahvasti mielessä ottaa alkoholia mutta olin varautunut siihen.
Ja se meni ohi se olo.
Tää plinkki on tärkeä purkupaikka. Ehdottomasti parempi kuin humala.
Sunnuntai aamua tännekin! Aurinko paistaa ja kun olen tässä kirjoitellut niin ei enää niin ahdistakaan. onhan tämäkin jokin purkukeino ahdistukselle joka kumpuaa siitä kun on niin voimaton toisten ihmisten vuoksi. Olen siis itse alkoholisti, ja läheiseni olivat alkoholisteja. Nykyiset läheiset jotka tässä vieressä elävät eivät ole, vaan on raittiita ihmisiä.
Muutos on suuri, mutta mieleni askartelee vielä menneessä, ei jätä rauhaan. Kunpa voisikin sen eletyn elämän painaa pois. Mutta niin ei voi tehdä kun on ihmisiä joiden kanssa on vain pakko tulla toimeen vaikka he juovat ja aiheuttavat kokoa ajan huolta ja minulle syyllisyyden tunteita. vaikka järjellä tiedän, etten ole syyllinen. olen elänyt omaa elämää ja yrittänyt omien kykyjeni ja järkeni kautta tehdä ratkaisuja jotka ovat terveitä etten enää joutuisi viinan pauloihin, mielisairaitten juoppojen henkiseksi kynnysmatoksi. Sitähän se minun elämä oli joskus, juopot saivat syyllistää minua ja olin siihen hyvä kohde. Ei enää, onneksi. Mutta vaatii kovaa luontoa “hylätä” kiero juoppo ja joka käyttää hyväksi muiden lempeää mieltä omiin tarkoituksiin joita en minä ainakaan ymmärrä enää.
Koheltajanainen kertoi surustaan. Siinä samaistuin. Suru on raskas kantaa, lauletaan. Se on liian raskasta yksin. Ja liian raskasta minun mielelle jos en saa mistään lohtua ja turvaa, suojaa. Olin kävelyllä ja mietin etteikö tämä helvetti koskaan lopu ja kirosin mielessäni. Se oli kuin huutomerkki mielessäni ja tajusin että just joo, se ite piruhan se yrittää mieltäni masentaa ja viedä maanrakoon. vaikkei enää juomaan asti niin kuitenkin masennukseen. Eli annanko vallan sille, vai sanonko että menen muualla en sinua kuuntele.
Minulla kun taitaa olla sellainen mieli joka haluaa aina välillä rypeä itsesäälissä. Raittiuden alussa se on kyllä vaarallinen tila. onneksi silloin oli kummi jolle soittaa ja joka rauhoitti mielen, ja oli ryhmä mihin mennä vaikka joka ilta että sai raittiin päivän. Suosittelen muillekkin, on turvallisempi olo. Kummi oli ekat kolme vuotta ja sitten olen jo pärjännyt ihan itsekseen vain ryhmissä käymällä.
[/quote]
Kova homma K. Kyllä tää päivä toi mullakin menetetyt mieleen, enkä minäkään kyyneleittä selvinnyt. Ehkä ihan hyväkin vähän tirautella? <3
[/quote]
Kyllä kyyneleet on hyvästä <3 Kiitos sanoista Jax
Huolestunut läheinen : Kirjoitit hyvin tuntemuksistasi ja pystyin samaistumaan niihin hyvin.
On välillä vaikeaa käskeä ja tolkuttaa itselleen ettei ala pyörittämään liikaa masentuneita ajatuksia ja että osaisi pysyä erossa ihmisistä jotka vie energiaa ja aiheuttaa huonoja viboja!
Mulla on jotenkin tänään paska olo.
Ei jaksa edes oikein kirjoitella kun on taas se toiseus olo.
Tiedän ettei se muista johdu vaan itsestäni mutta se kun tulee niin heittää mut aina maahan keuhkot tyhjinä. Kuin kunnon pamaus palleaan.
Kai se on niin että kun elimistö on tottunut kunnon alavireisyyteen niin se hakeutuu sinne vaikka väkisin taistelet sitten vastaan kuinka kovin tahansa.
Onneksi tää Plinkki on olemassa sillä ennen olisi tullut tartuttua pulloon ja juotua kunnon humala ja sitten ryvettyä kunnolla alakulon ajatuksissa. Itkua ja parkua ja lisää huikkaa.
Nyt on kyllä paska olo ja pitää todella tarkkaan miettiä sotasuunnitelma että selviän huomiseen aamuun ja saan käyttää vapaapäivän palautumiseen ja ajatusten rauhoittamiseen.
Joku ärtymystila päällä. Tuntuu vahvasti siltä että sanon tai teen mitä tahansa niin minut ymmärretään väärin ja en sitä kestä.
Se on asia mikä suututtaa. Ja kun olen niin huono olemaan vihainen niin se sitten kääntyy itseä vastaan.
Vaikea selittää. Että olen vihainen jollekin ja siitä tulee kamalan huono oma-tunto ja sitten alkaakin raivo itseä kohtaan.
Ennen join siihen oloon ja nyt tuntuu että olen ihan aseeton. Tämän raittiuden aikana tällaista oloa ei ole ollut näin vahvana.
Taidan lompsia lenkille ennen iltavuoroa että jaksan kasassa.
Etsin opukset käsiini.
Mä olen lukenut läksyni ts.teidän ketjuja ja komentaminen tosiaan toimii apinan perkuleeseen.
Kyllä tää päivä toi mullakin menetetyt mieleen, enkä minäkään kyyneleittä selvinnyt. Ehkä ihan hyväkin vähän tirautella? <3