Kiitos Tsäks <3
Ärsyttävä kurkun kutitus päällänsä. Eikä johdu janosta 
Asioita saanut taas hoidettua ja työterveyslääkäriäkin kävin moikkaamassa 
Ja se meni ihan kivasti.
Ihan villejä tulevaisuuden suunnitelmia olen miettinyt ja käyttänyt paljon aikaa niiden pyörittelemiseen ja itseni venyttelemiseen.
Terve!
Isänpäivän ilta. Flunssa kiusaa. Voimat veks ja outo olo.
Väsynyt ja ylivireinen samaan aikaan. Huono yhdistelmä koska se ahdistus siellä taas odottelee jos saisi jostain hyvän syyn päästä valloilleen.
Olis se helppoa jos voisi järjellä kaikki asiat itselleen selittää ja päättää vaan ettei ahdista tai hermostuta.
Mutta mä oon niin heikoilla noiden fiilisten ja tuntemusten takia. Aivan aseeton.
Kyllä mä ymmärrän miksi se juominen on ollut niin paljokasta. Mutta kyllä siitä joutuu maksamaan kovan hinnan. Ei se toipuminen ja palautuminen olekaan vaan se että lopettaa juomisen ja kärsii krapulan ja se siitä.
Ei tosiaan. Nyt pukkaa joka yö aivan mahdottomia unia. Onneksi tiistaina tapaan tohtorin ja saan tietää jatkosta ja siitä minkälaista kuntoutusta voisin saada.
Ei oikein lähde tää kirjoittelukaan.
Eilen kirjoitin Jaxin ketjuun pitkät pätkät ja sitten se puhelin taas vippas sen tekstin pois. Se turhautti. Pitää kokeilla uudelleen kunhan saan taas ajatuksen päästä uudelleen kiinni.
.
Hitsin kuva kun joku muistaa… Mutta tosissaan on ollut niin heikko olo etten ole jaksanuttapella puhelimen kanssa.
Nyt istahdin oikein pöytäkoneen ääreen jos onnistuis paremmin.
Näin muuten toissayönä viinaunta. Join autossa tarkoituksena ottaa valkoviinpullosta huikka mutta siinä ei ollut kierrekorkkia joten join sitä sitten paljon.
Noi känniunet on aika kurjia.
Muistista putkahti myös oikea muisto siitä kuinka kolmevuotiaana eksyin kyläpaikan pihasta. Olin jäänyt nukkumaan ison koiran kanssa pakettiautoon ja lähtenyt sieltä aikuisten ollessa talossa sisällä kävelemään. Kuulemani mukaan olin kävellyt pitkään ja joku vieras mies oli löytänyt mut ja lähtenyt etsimään mun vanhempia. Tädin mies on se muisto jonka sylissä tulin takaisin.
Joku etäinen muisto pakokauhusta nousi tänään pintaan liittyen tähän muistoon.
Kiitos samoin ihana Jax 
Heissan!
Ihan on mieli myllerryksessä. Tosiaan Jaxin ketjuun kirjoitinkin että nää hormonaaliset muutokset joita raitistuminen aiheuttaa vaikuttaa väistämättä myös mieleen.
Siis niin paljon muutoksia elämässä pienessä ajassa että välillä ei oikein tiedä onko tää nyt mun omaa oikeaa elämää vai unta.
Pääsen muuten alkutöiksi ipt-terapiaan. Mielenkiintoista nähdä poikiiko se jotain työkaluja lisää elämänhallintaan.
Sinne laajempaan psykoterapiaan on vielä matkaa taloudellisesti ja muutenkin. Se saa vielä odottaa.
Mä luin yhtä elämänhallinta kirjaa jossa kerrottiin 10-vuotiaasta pojasta joka alkoi oireilemaan kun sen isä kuoli. Se poika takertui äitiinsä ja vaati raportteja kun äiti tapasi miesystäväänsä. Se raasu pelkäsi menettävänsä äidin ja että uusi miesystävä ei pitäisi tästä pojasta.
Ja kun sitä luin tajusin kuinka murheellinen olin ja tuli kamala itku. Sellainen kauhean suuri pato aukesi. Tajusin kirkkaasti samalla että olen kokenut jotain täysin samankaltaista!!!
Mä olen aina pelännyt mutsin puolesta. Se on ollut jotenkin puolustuskyvytön.
Faijaa en ihan varhaisista vuosista muista kunnolla. Aina kerrottiin vaan että se on jossain kaukana.
Äiti tapasi miesystävän kun olin varmaan nelivuotias ja olin aivan paniikissa kun ne lähti treffeille. Huusin ja pelkäsin. Mummo jonka luona asuttiin uhkasi soittaa poliisitkin jos en rauhotu.
Olin kamalan mustasukkainen kun äiti tuli takas ja säteili onnea.
Sitten yksi kaunis päivä meidän tavarat kannettiin autoon ja muutettiin maalle sen miehen luo. Se oli kamalaa.
En enää saanut nukkua äidin vieressä ja se talo oli kamalan pelottava.
Taisin kastella sänkyni usein kun jouduin nukahtamaan paniikissa. Onneksi siellä oli koira jota sain paijata. Päivät vielä meni mutta yöt oli kauheita.
Se suhde myöhemmin muuttui todella mustasukkaiseksi miehen puolelta ja äiti ei voinut hyvin. Hävisi välillä sanomatta sanaakaan kun ei kestänyt tilannetta. Mä olin vain kauhuissani koska luulin etten enää koskaan näe äitiä.
Oli pakko purkaa tuntoja tänne ja hölmöllehän tää kuulostaa. Mutta itseni kohdalla tää kokemus tänään oli mullistava!!
Nyt mä raahaan luuni työmaalle
Hyvää torstain jatkoa Plinkkiläisille!!
.
Pelkääminen on ihan kamalaa. Siihen on menny hitokseen liikaa aikaa ja energiaa. Se on aiheuttanut tuskaa ja pakokauhua.
Lasten ei pitäisi sellaista joutua kokemaan.
Ei pitäisi ei. Usein niin vaan käy. Mulla on ilmeisesti lapsuuden peruja jonkinlaista dissosiaatiohäiriötäkin. Esim jossain hirveissä tilanteissä seuraan sitä jotenkin ulkopuolelta, vaikka olisin itse “kärsijä” eli etäännyn henkisesti pois… Onneks tää ei hirveen pahana ole tai usein…
Raskastahan se on kun reppu täytetään kivillä jo lapsena… Kanna sitä sitten mallikkaasti ja nääntymättä. 
:mrgreen:
Mutta tässä voisi lohduttaa Ben Furmanin kirja “Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus”. Uskoisn, että näistä voi jotenkin raittiina päästä yli tai edes eteenpäin.
Voimia päivääsi koheltajainen! <3
^ Pitää tutustua mainitsemaasi Furmanin kirjaan.
Noi lapsuuden kuviot muokkaa meitä väkisin ja niinhän sen kuuluukin olla. Sukupolvesta toiseen jatketaan ja pohditaan missä edellinen on tehnyt virheitä.
Mä olin jossain vaiheessa kauhean katkera ja voin pahoin ja ilmeisesti osittain sen takia myös juominen lisääntyi.
Nyt yritän selvittää ja ymmärtää asioita siellä tapahtumien takana ja tajuan myös kirkkaasti etten ihan yksin siihen pysty.
Ja onneksi siihen on mahdollista saada tukea.
Raittius tuntuu hyvälle just nyt.
Aivan sama mitä muut ajattelee tai pohtii.
Tää on nyt mulle tärkeää ja meen se edelle tietyissä asioissa.
On pakkokin.
Vain itse tiedän mille mun pöksyissä olo tuntuu ja sen perusteella teen havaintoni ja kerään mietteet.
Nyt hyvää yötä muille raitistelijoille!
Annetaan ja otetaan rakkautta vastaan <3
Voimia teille jotka taistelette alkuraittiuden mielenkuohuissa. Muistan itsekin kuinka neuvoja sain, ettei kannata alkaa miettimään “syntyjä syviä” liian aikaisin, ne kun voi viedä toivottomuuden tunteeseen. Riittää kun vahvistaa raittiutta ja kerää voimia. Ja puhuminen on kaikkein tärkeintä, luotttava ynmmärtävn ihmisen kanssa joka ei lisää taakkaa vaan osoittaa juuri sitä armoa ja rakkautta mitä pitäisi itseäänkin kohtaan tuntea.
Tsemppiä.
Kiitos Huolestunut Läheinen.
Sun tavassa kirjoittaa kuultaa vahva elämänkokemus!
Tärkeä pointti tuo raittiuden vahvistaminen. En olekaan osannut ajatella sitä noin.
Raitistua, olla raittiina mutta se vahvistaminen onkin tärkeä osa.
Tänään olin pikkujouluissa jossa oli myös alkoholitarjoilua. Kukaan ei kysellyt eikä ihmetellyt raitisteluani.
Kuskin osa riitti selitykseksi.
Oli ihan kivaa. Nautin ruuasta kovasti. Nautin myös pienentyneestä vyötäröstä joka taas vaikuttaa olemisen mukavuuteen ja antaa lohtua että laihtuminen on todella mahdollista ja raittius auttaa minun kohdalla myös siinä
Ranskan tapahtumat on surullisia 
toivottavasti meillä ihmisillä on viisautta pysyä pöksyissä ja lukea uutisia maltillisesti ja suodattimien kanssa.
Hyvää yötä väki!
Sunnuntai ja vapaapäivä.
Kahvia ja oleilua nyt aamulla ja kun hetki on sopiva lähden metsälenkille susihavainnoista huolimatta.
Mieliala soutaa. Menen melko lahjakkaasti sijoiltani kun joudun sellaisen ilmiön äärelle että minusta ei pidetä.
Se on tunne jota joudun työstämään varmaan elämäni loppuun saakka.
Se on yksi epämiellyttävimpiä tunteita ja aiheuttaa sellaista jopa turvattomuuden tunnetta.
Ymmärrän kirkkaasti ettei aikuisen kuuluisi edes jäädä miettimään tällaisia mutta kun se iskee aina yhtä kovaa. Kyyneleet ne sieltä nousee kuin varkain.
Vaikka sen tiedän en osaa sitä estää.
Ei auta järjenääni eikä mantrat.
Ehkäpä alkava terapia voi auttaa työstämään tätä koska ei tää normaalia ole
Nyt toinen kuppi kahvia ja sunnuntai jatkuu
Miksi ihmisen pitää olla juuri sellainen kuin minä.
Menen sijoiltani asioista jotka on ilmeisesti ihan normaalia keskustelua.
Mä idiootti aloin käyttäytymään täällä liian kotoisasti ja nyt paniikki on päällä.
Raja jotenkin hävisi multa ja luulin että mä pärjään täällä.
Apua!
Mä olen tarvinnut tätä Plinkkiä selviytymiseen.
Raitistumiseen ja siihen että uskallan elää selvinpäin.
Mä en koskaan edes uskonut että puhuisin täällä mistään muusta.
Voi vittu mitä menin tekemään. Tuntuu että puhkaisin kuplan jonka sisällä olin turvassa.
Ehkä on ihan hyväkin että sen tein koska jossain vaiheessa elämä olisi taas tehnyt sen puolestani.
jos en kasva ihmisenä en voi selviytyä. Siksi kai olen juonutkin.
En mä oikeastaan pelkää ratkeamista koska se ei nyt ole vaihtoehto.
Pelkään yksinjäämistä. En pelkää kuolemaa mutta pelkään elämää.
Pelkään yksinäisyyttä.
Pelkään suuttumusta ja naurunalaiseksi joutumista.
pelkään kärsimystä.
pelkään näköjään myös sitä ettei minua ymmärretä.
Toisaalta nyt kun tunne alkaa laantumaan huomaan etten tähän kuole.
WTC-iskut sekoitti mun pään 14-vuotta sitten.
Mä luulen että nämä sekavat fiilikset nousee sieltä kokemusmaailmasta.
Lähdin silloin iskujen jälkeisenä päivänä synnyttämään ja se jälkeinen aika sairaalassa oli kamalaa. Pidin pientä poikaani sylissä ja pyysin siltä anteeksi että olin synnyttänyt sen näin pahaan maailmaan.
Ja nyt jotenkin ylireagoin Ranskan tapahtumiin sillä ei mulla ole sanoja kun lapsi kysyy miksi tällaista tapahtuu.
Nyt on pakko lähteä ulos ja antaa aivoille happihoitoa!
Kaikki me pelkäämme jotain, ja pelko on tarpeellinenkin tunne. Se kuuluu itsesuojeluvaistoon. On normaalia ja inhimillistä pelätä esim. väkivaltaa.
Itse pelkään myös mm. korkeita paikkoja, vaikka nuorena tasapainoilin sillankaiteilla. Nykyisin viihdyn yksin, vaikka nuorena pelkäsin hylätyksi tulemista.
Nolatuksi tulemisen pelkokin on minusta normaali pelko, Kasvojen menettäminen ja häpeään joutuminenhan ovat kauheita kokemuksia. Niitäkin voi opetella sietämään, ja kannattaa opetella sietämään,
“Kannattaa kokeilla itsensä häpäisemistä, siihen ei kuole, kokeilin; oon vielä hengissä” lauletaan PMMP:n biisissä Tytöt.
Olen itse mokannut itseni julkisesti monia kertoja, jopa ihan oikean yleisön edessä. Hävettää ne vieläkin, mutta niiden kanssa voi elää,
On kasvettava, ja vahvistuttava jotta voi elää täysipainoisesti. Ei niinkään kovaksi, vaan taipuisaksi.
.
Valtio-mies kirjoitti:
Nolatuksi tulemisen pelkokin on minusta normaali pelko, Kasvojen menettäminen ja häpeään joutuminenhan ovat kauheita kokemuksia. Niitäkin voi opetella sietämään, ja kannattaa opetella sietämään,
“Kannattaa kokeilla itsensä häpäisemistä, siihen ei kuole, kokeilin; oon vielä hengissä” lauletaan PMMP:n biisissä Tytöt.
Olen itse mokannut itseni julkisesti monia kertoja, jopa ihan oikean yleisön edessä. Hävettää ne vieläkin, mutta niiden kanssa voi elää,
On kasvettava, ja vahvistuttava jotta voi elää täysipainoisesti. Ei niinkään kovaksi, vaan taipuisaksi.
Ei lisättävää tohon, Valtio-mies sanoo sen niin hyvin.
Kiitos ajatuksistanne.
Balanssi ei ole nyt kohdallaan ja niin kuin Jax kirjoitit opetellaan vaan olemaan selvinpäin.
Tänään korkki on pysynyt kiinni ja toivottavasti huomennakin.
Nyt takkaan tulet ja sohvan valtaaminen jatkuu
Voimia koheltajainen!
Nuo kuvaamasi tunnetilat on niin tuttuja mullekin.
Toisekseen asiat tuntuu karmeille aina akuuttina, mutta ne laantuu ja lievenee… Että mitä teit tai sanoitkaan, ei ole enää kohta niin iso asia sulle, eikä muille.
Tässä ollaan vähän mielentilojen armoilla kuin rannikkomänty sateen ja tuulenpieksennän. Pystytkö ottamaan ne vaan vastaan ja tavallaan toipumiseen kuuluvana?
Pysytään vaan raittiina, niin henkinen prosessi etenee. Juomalla heittää noppaa ja pääsee pelissä kohtaan “palaa lähtöruutuun”. :mrgreen: Se olis kyllä oikeestaan aivan liian kova hinta…
Uusin voimin uuteen päivään!
Kiitos Valtio-mies, Jax ja MM
Eilinen oli mulle aallonpohja. Monta asiaa päällekkäin ja mulla on sellainen ominaispiirre että menen asioihin yksityisihminen tunne edellä.
Se on mun kasvunpaikka ilmeisesti tai ehdottomasti.
Olin väsynyt, säikähtänyt, ärsyyntynyt alkoholin läheisyydestä pikkujouluissa, turhautunut itseeni ja ajatuksiini, olin ikävissäni ja ymmälläni, ehkä turvaton Pariisin tapahtumien takia.
Tunsin etten tule kuulluksi kotona joka ei ole uusi asia mutta kirkastunut raittiuden myötä.
Olen väsynyt työn epäsäännölliseen rytmiin ja sen jatkuvaan muutokseen esimiehen taholta.
Koen joutuvani tekemään enemmän koska en pysty jättämään tekemättäkään.
Sitten illalla lukiessa (oliko se MM sun ketju jossa kirjoitettiin kuivasta retkahduksesta)?
Tajusin mistä on kyse!
Ja sitten alkoi helpottamaan ja nukuin hyvin. Ihan kuin olisi iso painolasti pudonnut sydämeltä.
Mä todella olen toipilas ja yritän vaatia itseltäni nyt liikaa.
Eli puhallan pilliin ja otan askeleen taakse. Teen pakolliset hommat ja muuten keskityn rentouden opetteluun
