Tuossa joku aika sitten retku ilmoitteli, että vaihtoehto kaksi pitäisi paikkansa. Kertoi olevansa putsina edelleen. Että ei yksinkertaisesti pysty vastaamaan tilanteen vuoksi. Ja kertoi minkälaisen mutkan kautta on tulossa kotiin. En tiedä koska, tosin. Pyysin ilmoittamaan aikataulusta. Kohta menen nukkumaan, tulee tuo sitten joskus jos on tullakseen.
En ole ihan varma uskonko. Tää menee ehkä siihen uskon kun näen -kategoriaan. Periaatteessa juuri nyt melkein yhdentekevää. Jos laittoi tuon viestin rauhoitellakseen minua, se toimi. Tottakai huoli nostaa taas päätään, mutta aika kuluu niin hitaasti tällaisina iltoina, että todellisuus vääristyy. Oikeastaan vielä ei ole mitään hätää.
En uhoa tai uhkaile rajanvedoilla. Luin koko tämän ketjun tässä iltapuhteena, ja huomasin veivaavani samaa rataa uudestaan ja uudestaan. Katsotaan miten tällä kertaa menee.
Sen itselleni yritän nyt tehdä selväksi, että lopultakin pidän sen puhelimen suhteen tiukan linjan. Niitä numeroita kun on aina putkahdellut jostain. Ja se “mä poistan ne ihan kohta” lupailu ei enää riitä mulle. Mä tahdon nähdä. Jotain konkreettista. Palaan aiempiin kirjoituksiini: TEKOJA! Muutakin kuin hyvin reipasta asunnonsiivousta päivittäin.
Nyt vaan toivon että tulee kotiin. Mahdollisimman pian, eli ennen aamua. En jaksa asettaa mitään muuta kuin toiveeni. Se riittää mulle nyt. Kädet taas ristiin varpaiden ja sormien kanssa ja rukoilemaan, kuten se almatsun vihkaissut pastorikin oli kehottanut. Ei siitä ainakaan mitään haittaa ole.
Mua hellytti nuo Ökkiksen tönköt peukut. Mäkin tönkötän. Ja yritän rauhoittaa tän kuuluisan alman mielikuvituksen. Säästetään se myöhempää käyttöä varten…
Voe Tähtis sentään. Mitähän sillä ukkelilla on mielessä? No, eipä kuulu mulle. Mutta mitäpä keksisin sua rauhoittaakseni? Hmm…
Mun piti jo aiemmin kertoa sulle, kun olit johonkin ketjuun (Mallun?) linkittänyt niitä siilisarjiksia, että mulla on kanssa se sama parkuhuutohalikuva jääkaapin ovessa! Ajattelinkin sillon, että vitsi ollaan samiksii . Se on niin hellyyttävä.
Eipä näy täysikuuta taivaalla, sade ropisee mukavasti. Joku myrsky sieltä pitäisi yön aikana tulla… liida laada ja kissan viikset. Pistä kone kiinni ja mee kattoon jätskipurkki kainalossa töllöä, ettet altistu enempää mun huonoille jutuille .
Rauhallista mieltä… toivon ainakin. Et voi nyt tehdä miehen suhteen mitään muuta kun ihmetellä, odottaa tulevaa. Sen tiedätkin. Ellei sulla ole jotain voodoonukkea…? Ehkä se töllö kuitenkin tai omia unikuvia.
Tästä porukasta (Matami Mimmeistä, kuten retkuni asian ilmaisee) ei kukaan taida olla yllättynyt kun kerron heränneeni ihan yksin.
Taisi olla huolen ja täydenkuun yhteisvaikutusta, sillä nukuin poikkeuksellisen huonosti. Myrsky valvotti myös. Nyt tekisi mieli liittyä yksinäisyyttään uikuttavan naapurin koiranpennun kuoroon, jäädä eteisen lattialle vinkumaan ja odottamaan että ovi käy. Voisi loppua kärsivällisyys, itseltä ja naapureilta, kun tämä alma vinkuu muutaman vuorokauden putkeen…
Edelleen olen siis sitä mieltä, että tämä asia on ihan selvä, ollut jo eilisillasta asti. Mies käyttää. Mutta viestinsä illalla sai sen verran aikaan, että olen paljon enemmän huolissani kuin normaalisti. En tiedä missä on, mutta tiedän, ettei hyvässä seurassa. Mitä jos hänelle on tehty jotain? Mitä jos on tuolla ympäriinsä ajellessaan sattunut jotain? Mitä jos ja mitä sitten jos ei? Eihän tuolla ole lääkkeitäänkään mukana, eilen aamulla ottanut viimeksi omansa. Eikä hänestä kohta ole kulkijaksi, jos ei niitä syö… ja se altistaa taas lisää käyttämiselle.
No, mitäs minä näitä murehdin. Eivätpä asiat siitä miksikään muutu. Taas olisi sellainen sängyn alle mönkimis-olo. Mutta ei muuta kuin sorvin ääreen vaan. Kun nyt retku sen verran ilmoittaisi, että saisin tiedon missä auto on, niin voisin lähteä sitä hakemaan jonkun ystävän suosiollisella avustuksella.
Maalailen jo mielikuvia. Haaveilen turhia. Mietin mitä sanoisin, jos haluaisi tulla kotiin.
Kunhan nyt ilmoittaisi edes itsestään, ettei tarvitsisi miettiä onko ylipäätään hengissä.
Tämä vain sitä tarkoittaa, että narkomaanin läheinen on hyvin usein ihan varma siitä, että jotain kamalaa on tapahtunut. En muista kuinka usein tosiaan on tapahtunut jotain, mutta se oli hyvin pieni prosentti luuloista.
Se alman mielikuvitus on paha asia, sitä osaa maalata jo kaikenlaisia kauhukuvia päähänsä. Lopulta on aivan varma, että jotain on tapahtunut ja melkein suunnittelee hautajaisia. Mä en voi oikein tommosessa kauhukuva-tilassa tehdä muuta kun hyvin aktiivisesti keskittyä siihen, että lopetan sellaisten ajattelemisen. Jos annan ajatusteni viedä, niin olen hyvin pian täydessä paniikissa.
Pääsitkö töihin asti, vai oletko itkemässä sängyn alla?
Ne käytännön asiat. Ne ovat tärkeitä. Itkun aika on myöhemmin.
Voimarutistus ja kaikki sädetykset lähtee sinne päin. Ota varsinkin ne orannsit säteet kiinni, niissä on sisällä elämäniloa ja toivoa.
Kiitos taas Mallu… en jäänyt sängyn alle, en ole itkenyt, enkä uikuta ulko-oven takana.
Mä täällä työhuoneessa hyppelehdin ja nappailen säteitä kiinni. Onneksi nämä pitävät minua jo muutenkin omituisena, ja tällaisessa työympäristössä erilaisuuden sietäminen on välttämätöntä. Kaikenlaista viheltäjää ja asemalle jäänyttä täällä kulkee, kummallakin puolen pöytää
Keskityn käytännön asioihin. Mieliala on aikalailla sään mukainen, ja jotenkin alitajuisesti yritän näköjään vilustuttaa itseäni… mutta täytyy yrittä kuitenkin pysyä terveenä, sillä viikonlopuksi olisi taas tiedossa vauvaterapiaa. Meidän piti mennä yhdessä. Ei taideta. Vahingoista viisastuneena en ole kuitenkaan sinnepäin ollenkaan puhunut, että ME tullaan. Eivät ole vielä retkuani tavanneet. Viime viikolla miehelle vitsailin, että älä taas jänistä siitä reissusta. Joka kerta kun on pitänyt lähteä, on samalla viikolla lähtenyt reissuilleen. Niin kävi taas…
No, tietää että lähden sinne perjantaina. Sitä ennen siis ainakin pitää saada auto alle. Mieluummin jo tänään. Toivottavasti nyt ilmoittautuu.
Laura Voutilainen lauleskelee radiossa miten putosi ja hajosi kun mies lähti. Joo. Tutulta kuulosta… Tosin sekin onneton olettaa, että hän voisi omalla toiminnallaan saada kaiken muuttumaan.
Voimattomia me olemme, toistemme suhteen, päihderiippuvuuden suhteen, elämän edessä.
Ne luulee, että sulla on jonkinlainen taukojumppa menossa. Laita vielä musiikki päälle, niin sieltä alkaa porukkaa tulemaan mukaan jumpalle. Kyllä sä tästä päivästä selviät, sitten huomenna onkin jo helpompaa.
Muista Tähtis et se retku on silti aikuinen vaikka hukassa itsensä kanssa on. Mulla auttaa se ajatus kun tuntuu että ittellä menee ajatusmaailma ylikierroksille toisesta niin toistan, se on aikuinen, aikuinen…
Vaikka eipä se helppoa ole mutta joku keino irrottautumiseen on aina pakko keksiä että saa ajatukset tasapainoon.
“Tajusin äkkiä, että juuri siihen minä eniten väsyin. En uskonut että suhde pysyi kasassa ilman jatkuvaa, tarmokasta vaivannäköä. Otin liikaa vastuuta. Suunniittelin, annoin tekohengitystä, elvytin, uuvuin. Parisuhteesta tuli työleiri.
Tosiasiassa halusin suhteen olevan lepokoti maailman myrskyjen keskellä. Mutta toisen mielialojen jatkuva tarkkailu ei ollut lepoa. Tulkitsin jatkuvasti ilmeitä ja äänensävyjä.
Minä tukehduin. Murskaannuin. Katosin. Yksineläjät ovat onnellisia, he huolehtivat vain omasta onnettomuudestaan.”
(Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras)
Tuntui sopivan tilanteeseen. Niitä oransseja säteitä täältäkin. “Persiksi” älä anna.
Mä yritin vähän samanlaista kaavaa yhdessä vaiheessa. Mä toistelin itselleni, että retku on aikuinen, sillä on oikeus päättää elämästään, se on hänen oma asiansa ja MÄ TAPAN SEN. En saanut loppuun tota aikuismatraa, kun tuli väliin tappohaluja. Ehkä nyt onnistuisi paremmin.
Tappohalut, olen sanonut sen ääneen retkulle päin naamaa sata kertaa ja sen että on huijannut mut naimisiin ja pilannut elämäni sairastuttamalla koko perheen.
Toisaalta on ollut pakko sanoa suoraan ettei painekattila enempää paisunut.
Tuo Sigun lainaus oli nappiin osuva!
Mulle tuli tuosta alusta mieleen entinen parisuhde. Miten mun kautta hengitettiinkin. Kaikesta huolimatta (edelleen lempilausahduksiani) retkun kanssa mulla on kuitenkin paljon parempi olla.
Ehkä tää on vähän sairasta, mutta mua alkaa aivan kauheasti naurattaa kun ajattelen Mallua hokemassa puoliääneen tuota mantraa, ja sitten se loppuu hyytävällä äänellä lausuttuun “mä tapan sen” toteamukseen.
Mä en nyt halua tappaa ketään, mutta olen todella huolissani. Se on oikeastaan ainoa tunne. Miehestä en ole kuullut, eikä ole äitinsäkään. Minä onneton häneltä kyselin hädissäni. Huolestutin. Siitä kyllä syyllistän itseäni. Se nainen on kärsinyt ihan tarpeeksi jo muutenkin.
No, tämä joskus aiemmin mainittu addikti, jonka epäiltiin minua iskeskelevän, soitti sitten tänään. Retkuni oli häneen ottanut yhteyttä hädissään, on pahassa paikassa kuten jo oli selvääkin. Tämä toinen ei halunnut sekaantua, on kuvioista päässyt irti. Kannustin häntä pysymäänkin erossa. Itsehän on retku kuvionsa sotkenut, kärsiköön seurauksista. (Tosin pelkään mitä ne ovat, mutta…) Aineidenkäytön tilanteesta en tiedä, mutta ei sillä ole merkitystäkään nyt.
Nyt tiedän kuitenkin missä autoni on, ja ihana vertaisystävä matkojen takaa tulee minut viemään sitä noutamaan. Huomaan vaikeuteni ottaa apua vastaan, mutta kun sitä kerran tarjotaan, niin ei kai se väärinkään ole. Jotenkin mä sen vielä korvaan.
Helpottavaa, joskin huolestuttavaa on se irtipäästämisen nopeutuminen. Eilen pahin vaihe kesti vain pari tuntia. Onhan mies koko ajan mielessä, huoli hänen turvallisuudestaan päälimmäisenä, mutta en hoe itselleni mitään mantroja siitä, mitä minun olisi pitänyt tehdä tai muuta kummallista. Tämä nyt meni taas kerran näin. Toivottavasti oppii tästä jotain.
Kuuntelin autossa retkulta soittimeen jäänyttä levyä. Levyä, jonka minä hänelle tein suosikkibändimme meille tärkeistä biiseistä kun oli viimeksi katkolla. Meille molemmille ovat ne laulut ja niiden sanat todella tärkeitä. Kulkeneet ihan alkuhetkistä saakka mukana, olleet osa tätä koko prosessia tunteiden myöntämisestä asti, ja sitä ennenkin.
Ja kun kuuntelin niitä kolmea kaikkein tärkeintä tajusin, että niiden sanat ovat pikkuhiljaa toteutuneet. Kauniisti laulettiin siitä, miten olemme ajautumassa erillemme, kauemmas toisistamme, miten vaikeaa on irrottautua kun sinä pidät niin kovasti kiinni. Etten usko sinuun enää. Sinä et halua uskoa sitä, muttet voi tehdä enää mitään muuttaaksesi tilannetta. Ja silti… odotan kutsuasi, kaipaan kosketustasi… ja olen valmis ottamaan sinut vastaan ja kaiken mitä sinun mukanasi tulee.
Niinpä niin. Tuota kuunnellessani vaan itkin. Ajoin hirveässä tuulessa ja sateessa ihan liian kovaa ja itkin.
Kotona tuli sitten sellainen itsesääli-itkukohtaus, että voi minua kun rakkaani on minut hyljännyt. Se meni aika pian ohi, kun sanoin itselleni, ettei siitä ole mitään hyötyä. Eikä se itku edes helpottanut, samalla tavalla kuin tuolla autossa parkuminen. Pahensi vaan oloa, omaan surkeuteeni olin vajota.
Mut nyt nukkumaan. Huomenna odottavat taas uudet retkut ja metkut. Katsotaan josko omastani joskus kuuluisi. Pitää vaan laittaa kunnolla käsirasvaa…
Ja vielä. Mä kyllä kiitän tuota KV:tani, Johdatustani, siitä että on heittänyt mun tielleni näin hienoja ihmisiä kuin tuo vertaistukijani. Todellisen ystävän. Ja teidät täällä. Näin on tästäkin retkun kanssa elämisestä ollut minulle todellista siunausta. Ilman häntä en koskaan olisi oppinut teitäkään tuntemaan ja saanut näin hienoja ihmisiä elämääni.
Kaikki järjestyy. Ennemmin tai myöhemmin. Tavalla tai toisella.
Apua pitää osata ottaa vastaan. En minäkään siinä hyvä ole, mutta opettelen sitäkin.
Huomaatko, sinä sait käytännön asiat pois alta ja sen jälkeen tuli suru. Mutta suru ei ehkä enää ollut hysteerinen ja täysin hallitsematon. Se oli saanut aikaa jalostua ja kohdistua johonkin.
Kaikki järjestyy, tavalla tai toisella. Suuri rutistus!
Yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen, myrskystä ja täysikuusta huolimatta.
Aamulla ensimmäiseksi mietin, missäköhän retkuparka raahustaa. Tietysti. Jouduin myöntämään itselleni, että ei tässä muuten mua mikään häiritsisi, mutta kun en häneltä itseltään ole mitään elonmerkkiä saanut. Sekaisinhan tuo on, mitä kaveriltaan kuulin. Siis psyykkisesti. Ei ihme, pari päivää ilman lääkkeitä ja siihen piristettä päälle, niin psykoosissahan tuo kohta on, ellei jo nyt.
Mutta minä en voi tehdä mitään. KV:lle vaan nöyrä toive, että tää järjestyisi.
Lopullisen menettämisen pelko on jossain arkiminän alla piilossa, se sieltä eilen ehkä yritti nousta pintaan.
Huomaan ajattelevani omituisia ja surullisia ajatuksia. Kohta mulla on taas hautajaismekko valittuna.
Mutta siis tämä normalisoituminen. Tänään olen sitä mieltä, että olkoon silloin tällöin muutaman päivän reissussa, kunhan pitäisi jotain yhteyttä ja tulisi kunnialla kotiin. Se riittäisi mulle, tällä hetkellä. Nyt vaan taitaa olla sellainen tilanne, että ei tuo omin voimin pääse eteenpäin. Mutta. Se ei nyt ole minun vallassani.
Voi kiesus miten kuluttavaa tuollainen elämä on.
Ainaista murehtimista ja suremista toisen puolesta.
Kyllä rakkaus on hullu.
Raskasta on rakastaa, kun ei irtikään osaa päästää kunnolla.
Kumpa nyt saisit sen puhelinsoiton tänään niin vähän mielesi rauhoittuisi. Sitä on tuossa tilanteessa tosiaan niin vähään tyytyväinen.
Jokainen ajatus joka juoksee hänestä pois on tervetullut lepotauko sinulle.
Mäkin tönkötän. Ja yritän rauhoittaa tän kuuluisan alman mielikuvituksen. Säästetään se myöhempää käyttöä varten…
.
